Syksyllä 1889 Waldemar Churberg matkusti Turkuun. Hän kävi Turun linnassa katsomassa sen vankilakäytössä olleita tiloja — ei turistina, vaan miehenä, joka valmistautui omaan rangaistukseensa. Churberg aikoi tehdä rikoksen, tunnustaa sen ja tulla tuomituksi. Hän halusi nähdä etukäteen, millaisissa huoneissa hän mahdollisesti joutuisi elämään.
Marraskuun 28. päivänä 1889 Churberg veti Helsingin yliopiston edustalla esiin revolverin ja ampui kohti rikosoikeuden professoria Jaakko Forsmania. Yksi luoti osui Forsmanin vasempaan käsivarteen, toinen vasempaan reiteen. Kolmas suuntautui vatsaan, mutta pysähtyi nappiin ja litistyi siihen. Forsman haavoittui, mutta luut säilyivät ehjinä, haavat paranivat, ja hän selvisi.
Churberg ei paennut. Hän käveli suoraan poliisikamariin, tunnusti tekonsa ja nukkui yönsä hyvin. Hänen kertomuksessaan ampuminen liittyi kunniaan, avioliiton väitettyyn rikkomiseen ja ystävyyden pettämiseen. Hän tahtoi oikeudenkäynnin, tuomion ja rangaistuksen. Ja juuri niitä hän ei saanut. Churbergin käsityksen mukaan Forsmanin suhteet hallintoon estivät häneltä oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin.
Lääkintöhallitus astui kuvaan miltei heti, kuin asia saatiin oikeuden käsiteltäväksi. Asia kulki Helsingin raastuvanoikeudesta Turun hovioikeuteen, Suomen vanhimpaan hovioikeuteen. Hovioikeuden kautta Churbergin kohtalo asettui osaksi laajempaa viranomaisketjua, jossa rikosasia muuttui mielisairauden, vaarallisuuden ja holhouksen kysymykseksi. Hänet määrättiin Lapinlahden mielisairaalaan havaintojaksolle ja sen jälkeen Käkisalmen laitokseen. Hoitolaitoksista vapauduttuaankin hän pysyi holhouksen alaisena: hän ei hallinnut omaisuuttaan, liikkumistaan eikä oleskeluaan kotimaassaan täysivaltaisena kansalaisena, eikä lopulta vapauduttaan saanut jäädä kotimaahansa edes oleskelemaan.
Turussa Churberg oli kuvitellut vankilan, rikostuomion ja sovituksen. Lopulta hän sai jotakin rangaistusta epämääräisempää ja pitkäkestoisempaa: mielenvikaisuuden leiman, hallinnollisen valvonnan ja oikeustaistelun, joka kesti noin 23 vuotta.
Menetettyään vapautensa Churberg teki sen ainoan, mikä kirjailijalle jäi mahdolliseksi: hän kirjoitti. Valituksista, vetoomuksista ja kirjelmistä kasvoi viisiosainen omakustanne Huru finska domstolar och myndigheter skipa rättvisa — “Kuinka suomalaiset tuomioistuimet ja viranomaiset jakavat oikeutta” (1903–1913).
Churbergin kysymys jäi elämään: tällainen oli minun rikokseni — millainen oli heidän?
Mia Kavasto