Tämä teksti on osa filosofian oppiaineen blogin tutkimusesittelyjen sarjaa. Kirjoittaja on professori Juha Räikkä.
On kiinnostavaa, että ihmisen epätäydellisyydellä näyttäisi olevan myös hyviä puolia. Tämä kannattaa pitää mielessä pohdittaessa kysymystä, tulisiko ihmistä parannella ”normaalin” yläpuolelle ja kitkeä inhimilliset heikkoudet, jos se joskus tulee mahdolliseksi.
Kun ihminen antaa toiselle anteeksi, hän tuomitsee toisen teon, mutta näkee sen siinä määrin ymmärrettävänä, että kykenee anteeksiantoon. Sama tapahtuu joskus myös suvaitsemisessa. Kun henkilö suvaitsee toista, hän ei pidä toisen toimintaa hyväksyttävänä, mutta ymmärtää toiminnan taustaa ja pystyy näin suvaitsemaan sitä. Ihmisen epätäydellisyys näyttäisi mahdollistavan sekä anteeksiantamisen että suvaitsevuuden: antaessamme anteeksi tai suvaitessamme jotakin katsomme toisen osapuolen tehneen virheen, mutta kuitenkin inhimillisen virheen, joka saattaa edesottamuksen ymmärrettävään valoon. Tällaisia inhimillisiä virheitä ovat esimerkiksi itsepetos ja tahdonheikkous sekä taipumuksemme addiktioihin ja kognitiivisiin vinoumiin.
Väärien tekojen anteeksiantaminen edellyttää perusteita, ja heikkoudet tarjoavat juuri noita perusteita. Sama pätee suvaitsemiseen. Heikkouksien poistaminen ei johtaisi siihen, ettemme enää tuomitsisi muita – ihmisillä on eri kulttuureissa erilaisia tapoja – mutta se johtaisi mahdollisesti siihen, ettemme enää antaisi anteeksi noita tuomitsemiamme tekoja emmekä suvaitsisi niitä. Nuo väärinä pitämämme teot eivät kumpuaisi lainkaan heikkouksista, koska heikkouksia ei enää olisi.
Voidaan tietenkin spekuloida, että esimerkiksi itsepetoksen ja päättelyvirheiden häviäminen tai asteittainen väheneminen voisi pitkällä aikavälillä yhdenmukaistaa moraalisia käsityksiä. Kenties moraalisen kirjon taustalla on sittenkin lopulta erimielisyys joistakin tosiasioista, ja ehkä väärien näkemysten aiheuttaja on itsepetos tai kognitiiviset vinoumat. Mutta jos moraalikäsitykset yhdenmukaistuisivat heikkouksien poistamisen myötä – samalla kun heikkoudesta aiheutuvat pahat teot häviäisivät – silloin meillä ei olisi enää paljoakaan tuomittavaa. Tuolloin kävisi niin, ettei meillä olisi myöskään juuri mitään anteeksiannettavaa eikä suvaittavaa. Se ei olisi toivottavaa. Sekä anteeksiannolla että suvaitsevaisuudella on merkittäviä myönteisiä psykologisia ja sosiaalisia seurausvaikutuksia. Niiden arvo ei rajoitu siihen, että ne ovat usein perusteltuja tapoja reagoida maailmassa tapahtuviin asioihin, jotka tuomitsemme.
Vaikka meidän tulee henkilökohtaisessa elämässämme pyrkiä parempaan, ihmislajin parantelua kannattaa harkita kaksi kertaa, mikäli sitä voitaisiin toden teolla alkaa tulevaisuudessa toteuttamaan. Epätäydellisyys näyttelee olennaista roolia moraalisessa elämässämme.
Räikkä on pohtinut ihmisen epätäydellisyyden arvoa monissa kirjoituksissaan. Niihin kuuluu yhdessä Marko Ahteensuun kanssa julkaistu artikkeli ”Forgiveness, Tolerance, and Genetic Enhancement” (Ethics, Medicine and Public Health 2016), vuonna 2017 ilmestynyt kirja Ihmisen epätäydellisyydestä ja muita kirjoituksia (Unipress) ja teoksessa Ihminen kaleidoskoopissa (2020) julkaistu luku ”Epätäydellinen ihminen”.