Tekijä: lamakou

Tämä teksti on osa filosofian oppiaineen blogin tutkimusesittelyjen sarjaa. Kirjoittajana on Metodimaanantai-niminen tutkimusryhmä, joka koostuu filosofian metodologiasta kiinnostuneista jatko-opiskelijoista. Metodimaanantai-tutkimusryhmä työstää ensimmäistä omaa tutkimusartikkeliaan, jonka tarkoituksena on luoda pohjaa soveltavan kasvietiikan metodologialle ja metodiikalle.

Kuinka meidän tulisi määrittää moraaliset velvollisuutemme kasveja kohtaan? Mitä kasveille saa ja ei saa tehdä? Missä tilanteissa ja millä perustein kasvien tappaminen on väärin? Onko meillä moraalisia syitä arvostaa viljelykasveja eri tavalla kuin villikasveja?

Näihin kysymyksiin vastaamiseen ei vielä ole vakiintuneita filosofian menetelmiä, sillä kasvietiikka on vasta uusi, nouseva soveltavan etiikan ala. Kasvietiikka luo uusia haasteita soveltavan etiikan ohella myös analyyttisen filosofian metodologialle ja metodiikalle. Metodimaanantain tutkimuksen tarkoitus on kartoittaa, mitkä metodit ovat sopivimmat kasvietiikan kontekstiin, sekä arvioida, miten näillä metodeilla onnistutaan vastaamaan kasvietiikan kysymyksiin. Onko perinteisiä ja vakiintuneita metodeja syytä jotenkin muokata kasvietiikan kontekstiin, ja onko kasvietiikan kohdalla tarvetta jopa täysin uudenlaisille metodeille? Näihin kysymyksiin vastaaminen voi paljastaa jotakin uutta myös filosofian metodologiasta ja menetelmistä tai moraalisesta päättelystämme yleisesti.

Kasvietiikan lähestymistavat voidaan jakaa karkeasti kahteen eri strategiaan. Strategian valinta vaikuttaa myös metodologiaan, sillä se vaikuttaa siihen, millaisia tutkimuskysymyksiä on mielekästä kysyä. Kysymysten asettelu puolestaan määrittää sitä, millaisia menetelmiä tulisi käyttää vastausten saamiseksi. Ensimmäisen strategian mukaan erot kasvien ja muiden elollisten olentojen välillä ovat vain aste-eroja jaettujen ominaisuuksien jatkumolla. Tämän strategian mukaan kasvit ja eläimet ovat eettisesti relevanteilta ominaisuuksiltaan laadullisesti samanlaisia, joskin näitä ominaisuuksia, kuten tuntoisuutta tai älykkyyttä, voi esiintyä määrällisesti enemmän eläimissä kuin kasveissa. Toisen strategian mukaan kasveilla on myös laadullisesti erilaisia, kasvien omia, täysin uniikkeja eettisesti merkityksellisiä ominaisuuksia, joita muilla elollisilla olennoilla ei ole. Tällaisia uniikkeja ominaisuuksia ovat muun muassa jakamattomuus (undivided state of being), rajattomuus (unlimited mode of being) ja maaperäsidonnaisuus (soil-bound).

Ensimmäinen strategia pyrkii määrittelemään ja operationalisoimaan kasvien ja eläinten jaettuja eettisesti merkityksellisiä ominaisuuksia, kuten tuntoisuutta, kukoistusta ja älykkyyttä tavalla, jolla nämä ominaisuudet voidaan uskottavasti ulottaa myös kasveihin. Tässä tutkimustehtävässä käsiteanalyysi on tärkeässä asemassa. Käsiteanalyysillä määritetään käsitteen riittävät ja välttämättömät ehdot. Analysoitavat käsitteen, tässä tapauksessa esimerkiksi tuntoisuuden, määritelmän on oltava yhtäältä tarpeeksi laaja, jotta se pitäisi sisällään myös kasvien oletettavasti eläimiä matalamman tuntoisuuden tason, ja toisaalta tarpeeksi kapea, jotta se ei pitäisi sisällään muita, esimerkiksi elottomia objekteja, jotka eivät voi olla tuntoisia.

Käsiteanalyysin jälkeen voidaan analogiapäättelyn kautta soveltaa ajatusta moraalin laajenevasta kehästä. Moraalin laajeneva kehä on ajatus, jonka mukaan moraalisen merkityksellisyyden piiri laajenee pikkuhiljaa koskemaan yhä moninaisempaa olentojen joukkoa: ensin kaikkia ihmisiä esimerkiksi perhetaustaan, sukupuoleen tai ihonväriin katsomatta, sitten eläimiin ja jopa ympäristöön – nyt lopulta myös kasveihin. Analogiapäättelyllä tarkoitetaan päättelyä kahden erin, mutta keskenään riittävän samankaltaisen kontekstin välillä. Analogiapäättelyssä voidaan induktiivisesti päätellä, että jos kahdella kontekstilla on jo havaittu olevan paljon keskenään samoja ominaisuuksia, on todennäköistä, että ne ovat samanlaisia myöskin ominaisuuksien x, y ja z suhteen. Kasvien kohdalla siis päätellään esimerkiksi, että koska kasveilla on vaikkapa tuntoisuus, älykkyys ja kyky kukoistaa, aivan kuten eläimilläkin, niin niillä todennäköisesti on myös moraalista merkityksellisyyttä, aivan kuten eläimilläkin. Usein moraalinen merkityksellisyys on myös yksinkertaisesti perustettu juuri näihin ominaisuuksiin.

Laajenevaa kehää voidaan soveltaa, mikäli argumentit näiden eri ryhmien moraalisen merkittävyyden puolesta ovat rakenteeltaan relevanteilta osin riittävän samanlaisia.  Analogia argumentti esittää, että mikäli kahden argumentin tai kontekstin looginen muoto tai syvärakenne on relevanteilta osin samanlainen, tulee niistä tehtyjen johtopäätöstenkin olla samanlaiset. Tätä kutsutaan myös pariteettiperiaatteeksi, jonka mukaan samoista premisseistä tulee päätyä samaan johtopäätökseen – ja käänteisesti: jos johtopäätökset eroavat toisistaan, tulee myös premisseistä löytyä jokin juuri kyseistä eroa implikoiva relevantti ero.

Mutta ovatko kasvit, kuten vaikkapa rönsylilja, tosiaan eettisesti relevanteilta ominaisuuksiltaan riittävän samankaltaisia kuin eläimet, kuten vaikkapa kirahvi? Vai löytyykö eriäviä johtopäätöksiä implikoivia relevantteja eroja? Täyttävätkö kaikki kasvit samat moraalisen merkityksellisyyden kriteerit eläinten tai edes toistensa kanssa? Onko esimerkiksi tupasvillalla jotakin eettisesti relevantteja ominaisuuksia, joita yhtäältä täpläpöllöllä ja toisaalta myöskään pallolevällä ei ole?

Toinen strategia pyrkii osoittamaan, että kasveilla on joitain täysin omanlaisiaan, vain kasveille tyypillisiä, uniikkeja moraalisesti merkityksellisiä ominaisuuksia, joita muilla olennoilla ei ole. Tämän demonstroimiseen voidaan käyttää esimerkiksi erilaisia ajatuskokeita. Kuvitellaan esimerkiksi, että jonkin eläimen, vaikkapa kirahvin eettisesti merkityksellisinä pidettyjä ominaisuuksia, kuten tuntoisuutta tai älykkyyttä, vähennetään mitään uusia moraalisesti merkityksellisenä pidettyjä ominaisuuksia lisäämättä tai poistamatta. Tuleeko kirahvista jossain vaiheessa ”pelkkä” kasvi tai jotenkin kasvimainen, kun sen ominaisuuksia vähennetään kasvien tasolle? Entä jos tupasvillan tuntoisuutta kasvatetaan, kunnes se on tämän ominaisuuden suhteen eläinten tasolla? Onko tällöin tupasvillasta sanottu kaikki moraalisesti merkityksellinen, vai onko sillä näiden ominaisuuksien lisäksi tai sijaan myös jotain muita ominaisuuksia, jotka vaikuttavat sen moraaliseen merkityksellisyyteen? Ajatuskokeilla voidaan luoda mentaalisia koeasetelmia, joiden kautta voidaan tunnistaa tutkittavan ilmiön, esimerkiksi kasveja koskevien moraalisisältöjen, merkityksellisiä ja tärkeitä tekijöitä. Muuttamalla koeasetelmia keskeisten tekijöiden osalta, moraalipäättelymme ja -intuitiomme muuttuvat eri ajatuskoeasetelmien välillä. Näin voidaan havaita erilaisia tulkintoja ja yhteyksiä, sekä huomata moraalipäättelymme johdonmukaisuus tai epäjohdonmukaisuus.

Kasvien ja eläinten disanalogisuutta voidaan houkutella esiin myös analogioiden muodostamisen kautta. Analogian muodostuksessa voidaan huomata, että joko yhteneväisiä ominaisuuksia ei löydy tarpeeksi ja/tai ne eivät ole riittävän paljon yhteneväisiä ja/tai on myös paljon tutkimuskysymyksen kannalta relevantteja erottavia ominaisuuksia. Tällöin voidaan puhua disanalogisuudesta tai korkeintaan heikosta analogiasta, joiden varaan esimerkiksi analogiapäättelyä tai analogia-argumenttia ei voida rakentaa. 

Mikäli moraalisesti merkittäviä laadullisia eroja on, saattavat moraali-intuitiomme johtaa meitä kasvien kohdalla vielä enemmän harhaan kuin tavallisesti. Vahvasti intuitioon pohjaavat menetelmät, kuten intuitiopumput ja reductio ad absurdum -argumentit voivat kasvietiikan kohdalla osoittautua epäluotettaviksi. Toisaalta analyyttisempienkin metodien käyttö saattaa olla kasvien kohdalla riittämätöntä tai epäsopivaa. Ehkäpä perinteisiä soveltavan etiikan metodeja tulisi kasvietiikan kohdalla täydentää myös muilla menetelmillä, jotka paremmin soveltuisivat kasvien erilaisuuden ja erityisyyden analysoimiseen. Esimerkiksi jotkin mannermaisen filosofian metodeista voivat sopia analyyttisiä menetelmiä paremmin kasvien toiseuden ja niiden yksilöllisen integriteetin analysoimiseen.

Tämä teksti on osa filosofian oppiaineen blogin tutkimusesittelyjen sarjaa. Kirjoittaja on professori Juha Räikkä.

On kiinnostavaa, että ihmisen epätäydellisyydellä näyttäisi olevan myös hyviä puolia. Tämä kannattaa pitää mielessä pohdittaessa kysymystä, tulisiko ihmistä parannella ”normaalin” yläpuolelle ja kitkeä inhimilliset heikkoudet, jos se joskus tulee mahdolliseksi.

Kun ihminen antaa toiselle anteeksi, hän tuomitsee toisen teon, mutta näkee sen siinä määrin ymmärrettävänä, että kykenee anteeksiantoon. Sama tapahtuu joskus myös suvaitsemisessa. Kun henkilö suvaitsee toista, hän ei pidä toisen toimintaa hyväksyttävänä, mutta ymmärtää toiminnan taustaa ja pystyy näin suvaitsemaan sitä. Ihmisen epätäydellisyys näyttäisi mahdollistavan sekä anteeksiantamisen että suvaitsevuuden: antaessamme anteeksi tai suvaitessamme jotakin katsomme toisen osapuolen tehneen virheen, mutta kuitenkin inhimillisen virheen, joka saattaa edesottamuksen ymmärrettävään valoon. Tällaisia inhimillisiä virheitä ovat esimerkiksi itsepetos ja tahdonheikkous sekä taipumuksemme addiktioihin ja kognitiivisiin vinoumiin.

Väärien tekojen anteeksiantaminen edellyttää perusteita, ja heikkoudet tarjoavat juuri noita perusteita. Sama pätee suvaitsemiseen. Heikkouksien poistaminen ei johtaisi siihen, ettemme enää tuomitsisi muita – ihmisillä on eri kulttuureissa erilaisia tapoja – mutta se johtaisi mahdollisesti siihen, ettemme enää antaisi anteeksi noita tuomitsemiamme tekoja emmekä suvaitsisi niitä. Nuo väärinä pitämämme teot eivät kumpuaisi lainkaan heikkouksista, koska heikkouksia ei enää olisi.

Voidaan tietenkin spekuloida, että esimerkiksi itsepetoksen ja päättelyvirheiden häviäminen tai asteittainen väheneminen voisi pitkällä aikavälillä yhdenmukaistaa moraalisia käsityksiä. Kenties moraalisen kirjon taustalla on sittenkin lopulta erimielisyys joistakin tosiasioista, ja ehkä väärien näkemysten aiheuttaja on itsepetos tai kognitiiviset vinoumat. Mutta jos moraalikäsitykset yhdenmukaistuisivat heikkouksien poistamisen myötä – samalla kun heikkoudesta aiheutuvat pahat teot häviäisivät – silloin meillä ei olisi enää paljoakaan tuomittavaa. Tuolloin kävisi niin, ettei meillä olisi myöskään juuri mitään anteeksiannettavaa eikä suvaittavaa. Se ei olisi toivottavaa. Sekä anteeksiannolla että suvaitsevaisuudella on merkittäviä myönteisiä psykologisia ja sosiaalisia seurausvaikutuksia. Niiden arvo ei rajoitu siihen, että ne ovat usein perusteltuja tapoja reagoida maailmassa tapahtuviin asioihin, jotka tuomitsemme.

Vaikka meidän tulee henkilökohtaisessa elämässämme pyrkiä parempaan, ihmislajin parantelua kannattaa harkita kaksi kertaa, mikäli sitä voitaisiin toden teolla alkaa tulevaisuudessa toteuttamaan. Epätäydellisyys näyttelee olennaista roolia moraalisessa elämässämme.

Räikkä on pohtinut ihmisen epätäydellisyyden arvoa monissa kirjoituksissaan. Niihin kuuluu yhdessä Marko Ahteensuun kanssa julkaistu artikkeli ”Forgiveness, Tolerance, and Genetic Enhancement” (Ethics, Medicine and Public Health 2016), vuonna 2017 ilmestynyt kirja Ihmisen epätäydellisyydestä ja muita kirjoituksia (Unipress) ja teoksessa Ihminen kaleidoskoopissa (2020) julkaistu luku ”Epätäydellinen ihminen”.

Tämä teksti on osa filosofian oppianeen blogin uutta tutkimusesittelyjen sarjaa, jossa oppiaineen tutkijat pääsevät ääneen esittelemään omia tutkimusaiheitaan ja -kysymyksiään. Sarjaan kuuluvia tutkimusesittelyjä julkaistaan blogissa vaihtelevalla säännöllisyydellä ja laaja-alaisesti erilaisista aiheista.

Kirjoittajana on Tiia Sudenkaarne, Turun yliopiston filosofian väitöskirjatutkija. Hänen väitöstutkimuksensa on osa Tampereen yliopiston projektia Technology, Ethics and Reproduction: Controversy in the Era of Normalisation (ReproEthics), jota rahoittaa Koneen säätiö. Hän on Argumenta-rahoitteisen Reproductive Futures –tutkimushankkeen jäsen. Hän on myös queer-nainen ja sateenkaariperheen äiti.

Sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuudella tarkoitetaan kokemusten, identiteettien, ilmaisun ja halujen kirjoa, joka ylittää kahden niin kutsutun vastakkaisen sukupuolen mallin ja niihin pohjaavan vastakohtien vetovoima –ajattelun. Näitä kahta ajatusvääristymää voi nimittää cis- ja heteronormatiivisuudeksi, joka vaatii rakentuakseen virheellisiä oletuksia ihmisyydestä ja hyvästä elämästä. Hetero-ja cisnormativiisuudella on moraalisesti arveluttavia seurauksia. Sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuus viittaa yhtäältä siihen, että sukupuolia ja seksuaalisuuksia on lukuisia, toisaalta siihen, että henkilö voi käsitteellistää itseään moninaisesti.  Sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuus on ja on ollut cis- ja heteronormatiivisuutta yleisempää kaikissa kulttuureissa kaikkina aikoina, joskin sen ilmenemismuotojen näkyvyys, merkityksellistäminen ja sääteleminen vaihtelee eri konsteissa huomattavasti. Tärkeä osa sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuuden tutkimusta on päästä myös tuon moninaisuuden omaehtoisille jäljille.

Omassa työssäni olen havainnut sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuuden teoreettisesti, metodologisesti ja moraalisesti hyväksi tutkimuskäsitteeksi. Länsimaissa sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuus käsitteellistetään yhteiskunnallisesti usein lesbouden, homouden, biseksuaalisuuden, queeriyden, intersukupuolisuuden ja transsukupuolisuuden kautta, joihin viitataan lyhenteellä LHBTQI. Usein perään liitetään plus-merkki (LHBTQI+) ilmaisemaan, että näiden identiteettipoliittisten positioiden nimeäminen ei ole tarkoitettu tyhjentäväksi esitykseksi sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuudesta. Ne ovat kuitenkin tärkeitä paikantamaan historiaa ja kulttuureita.

Eräs viime vuosisadan jälkipuoliskon suurista yhteiskunnallis-moraalisista saavutuksista oli seksuaalisuuden moninaisuuteen liittyvien epäkohtien nostaminen ihmisoikeuskysymyksiksi homo- ja lesboaktivismin kautta. Vaikka sukupuolen ja seksuaalisuuden sfäärejä ei tule ajatella kategorisesti erillisinä, trans-aktivistit olivat oleellinen osa viime vuosisadan HLBT-liikettä ja heidän kokemansa syrjintä on ollut tutkimuksellisesti tiedossa jo pitkään, on sukupuolen moninaisuus ihmisoikeuskysymyksenä noussut yleiseen julkiseen keskusteluun tällä vuosisadalla. Suomessakin on vihdoin herätty laajemmin pohtimaan esimerkiksi sukupuolenkorjaushoitojen epäkohtia ja intersukupuolisina syntyvien henkilöiden oikeutta ruumiilliseen koskemattomuuteen. Sukupuolen kategorisointi cis-sukupuolisuuden ja transsukupuolisuuden kautta on haastettu muunsukupuolisuuden käsitteellä. Ajatus sukupuolesta liukuvana binäärisyyden sijaan näkyy elettynä muunsukupuolisten henkilöiden ja globaalin transgender-liikkeen aktivismin kautta. Kasvava tietoisuus aseksuaalisten henkilöiden (hyvin vähän tai ei lainkaan seksuaalista kiinnostusta tuntevien) ja monisuhteisten henkilöiden (yhteisymmärrykseen perustuvat intiimit, kumppanuudelliset, seksuaaliset ja/tai romanttiset suhteet, joissa on enemmän kuin kaksi osapuolta tai joissa osapuolilla on rinnakkain useampia samanlaisia suhteita) kohtaamista syrjivistä käytänteistä ja käsityksistä haastaa edelleen pohtimaan hetero- ja cisnormatiivisen kiintymyksen oikeutusta merkityksellistämisjärjestelmänä ja yhteiskunnallisten rakenteiden perustana.     

Väitöstutkimuksessani olen kartoittanut sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuutta erityisesti bioetiikan kontekstissa. Bioetiikka tutkii terveydenhuollon sekä lääke- ja biotieteiden yhteydessä esiintyviä moraalisia kysymyksiä, kuten vaikkapa sukupuolenkorjaushoitojen suosituksia ja käytänteitä. Myös bioeettisen analyysin kautta on abstrahoitavissa laajempia filosofisia kysymyksiä. Esimerkiksi intersukupuolisten vauvojen lääketieteellisesti tarpeettomia, peruuttamattomia ja osin silpovia toimenpiteitä on perusteltu normalisaatiopyrkimyksellä, joissa normaalius on yhtä kuin cis- ja heteronormatiivisuus. Tällöin filosofinen taustaoletus on, että cis- ja heteronormatiivisuus on hyvän elämän edellytys, joka edellyttää myös poikkeavaksi mielletyn ruumiillisuuden (sukupuolitetun fysiologian) normalisaatiota.  Sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuus on kuitenkin mahdollista nähdä myös inhimillisen kukoistuksen lisääntymisenä; esimerkiksi saavutettavat sukupuolenkorjaushoidot niiltä osin, kun henkilö sellaisia haluaa, edistävät tutkitusti terveyttä, onnellisuutta ja elämänlaatua.

Sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuuden metafyysinen tarkastelu laajentaa käsitystämme ihmisyydestä, niiden eettinen tarkastelu taas hyvästä elämästä. Sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuus kytkeytyy kuitenkin myös haavoittuvuuksiin, joita olen väitöstutkimuksessani hahmotellut intiimiyden, kiintymyksen, toimijuuden ja eettisen kestävyyden kautta. Sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuus kytkeytyy oleellisesti keskusteluun lisääntymisoikeuksista, sillä niiden kautta rakentuu toivotun lisääntymisen normeja. Esimerkiksi vaatimus lisääntymiskyvyttömyydestä sukupuolenkorjaushoitojen ehtona kytkeytyy eugenistiseen eetokseen, joka määritteli toivotut ja ei-toivotut kansalaiset. Näiden kytkösten purkaminen, rakeenteellisen rasismin haltuunotto sekä rodullistamisen, sukupuolen ja seksuaalisuuden yhdistävä tutkimus on Suomessa elintärkeää. Hyvinvointivaltion rakentamisen eetoksen kriittinen uudelleen tarkastelu sen ulossulkemat keskiöön nostamalla ja eettiset katveet paljastamalla voi auttaa elinvoimaistamaan oikeudenmukaisuuden ja solidaarisuuden hyveet.

Lisätietoa tutkimusprojektista ja -hankkeesta:

https://www.riikkahomanen.net/kone-foundation-project/

Etusivu