Metafysiikan tutkijat ympäri Suomen kokoontuivat Turun yliopistolle viettämään vuotuista Dynamis-seminaaria 15.5.–17.5.2024.
Seminaarissa kuultiin lukuisia kiinnostavia puheenvuoroja metafysiikan eri osa-alueilta. Pääpuhujana oli metafysiikan ja mielenfilosofian ansiokkaista tutkimuksistaan tunnettu professori John Heil Washingtonin yliopistosta. Heil on yksi maailman vaikutusvaltaisimmista nykyfilosofeista.
Tunnelma oli rento ja lämminhenkinen, kun filosofit pääsivät tapaamaan tuttuja kollegoitaan ja tutustumaan uusiin tuttavuuksiin. Tapahtuma oli hyvin onnistunut.
Turussa järjestettiin avaruusteemainen filosofian seminaari 27.3.2023. Lieneekö ollut ensimmäinen laatuaan Suomessa?
Päivän aikana kuultiin viisi esitystä, joissa muun muassa haastettiin lockelaisen omistusoikeusteorian soveltuvuutta avaruuteen, pohdittiin, ovatko avaruussalaliittoteoriat episteemisesti erityisiä, tarkasteltiin pitkän matkan avaruusmissioita varten tehtävän ihmisen parantelun etiikkaa ja keskusteltiin Mars-siirtokuntien toteutettavuudesta ja moraalisesta haluttavuudesta.
Seminaarin kansainvälinen vieras Tony Milligan (King’s College London) analysoi uuden avaruus-skeptisismin sisältöä ja muotoja. Päivä vietettiin kosmisissa tunnelmissa vilkkaan keskustelun siivittämänä!
Terveys, diagnostiikka ja lääkekehitys (HDDD) on temaattinen kokonaisuus, joka on yksi kuudesta Turun yliopiston tutkimuksen ja koulutuksen profiloitumis- ja vahvuusalueista. Keskiviikkona 8.2. 2023 HDDD järjesti kestävyysteemalla iltapäiväseminaarin, jossa myös etiikalla oli näkyvä rooli.
Temaattisen kokonaisuuden HDDD:n puheenjohtaja Jyrki Heino ja Health Campus Turun toiminnanjohtaja Eriikka Siirala avasivat tilaisuuden. Kutsuttu puhuja, planetaarisen terveyden asiantuntija Hanna Haverinen avasi biodiversiteetin ja terveyden kytköksiä esitelmässään.
Kuva: Kaisa Hakkila
Tämän jälkeen iltapäivää vietettiin kahden paneelikeskustelun pyörteissä. Ensimmäinen paneeli käsitteli ruoan ja lääkkeiden elinkaaren ympäristövaikutuksia. Paneelia moderoi Niina Vieno Laki ja Vesi Oy:stä, ja paneeliin osallistuivat Sanja Karlsson Helsingin yliopistosta, Saska Tuomasjukka Turun yliopiston Funktionaalisten elintarvikkeiden kehittämiskeskuksesta ja Terhi Lehtinen Lääkealan turvallisuus ja kehittämiskeskuksesta FIMEAsta.
Filosofian oppiaineen oma kasvatti, erikoistutkija Susanne Uusitalo alusti ja moderoi lääkkeiden hintaa koskeneen eettisen paneelikeskustelun. Panelisteiksi oli pyydetty terveystaloustieteen professori Mika Kortelainen, työelämänprofessori ja lääkeyrityksessä asiantuntijatehtävissä toimiva Juha Laine ja Tyksin lasten ja nuorten klinikan tulosryhmäjohtaja ja ylilääkäri Heikki Lukkarinen. Keskustelu oli vilkasta ja se jatkunee tilaisuuden jälkimainingeista pitkälle tulevaisuuteen.
Turussa pidettiin väitöskirjatutkijoille ja muille kiinnostuneille suunnattu seminaari aiheesta ”Moraalisia ja tiedollisia perusteita uskoa” 18. marraskuuta 2022.
Jaakko Hirvelän (Helsingin yliopisto) alustuksessa pohdittiin, voisiko joidenkin uskomusten episteemiseen hyväksyttävyyteen vaikuttaa niiden moraalisesti kyseenalainen sisältö.
Filosofian oppiaineen Philosopher’s Club on käynnistynyt kesän jälkeen kansainvälisissä merkeissä. Lokakuussa professori Adrian Blau (King’s College London) puhui ajatuskokeiden ja muiden tutkimusmenetelmien suhteesta ja professori Michael Cholbi (University of Edinburgh) empatiakyvyn ja surun tunteen mahdollisesta yhteydestä. Molemmat alustukset synnyttivät vilkkaan keskustelun!
Tämä teksti on osa filosofian oppiaineen blogin tutkimusesittelyjen sarjaa. Kirjoittaja on filosofian oppiaineesta väitellyt tutkija, Veli Virmajoki, joka työskentelee tulevaisuuden tutkimuskeskuksella.
Kesällä 2014 olin harjoittelijana filosofian oppiaineessa ja kirjoitin graduni viimeisiä rivejä. Minut kutsuttiin mukaan veikkaajat.net:in MM-kisa veikkaukseen, jonka kilpailuryhmä koostui oppiaineen väestä. En voittanut. Seuraavan kerran osallistuin vastaavaan kisaan 2016, kun olin juuri aloittanut väitöskirjatutkijana. En voittanut. Kesällä 2018 olin edelleen töissä oppiaineessa ja väitöskirjani oli loppusuoralla. En voittanut.
Tuohon aikaan käsittelin paljon historiallisen kontingenssin – sattumanvaraisuuden – teemaa. Tietyt ilmiöt vaikuttavat vääjäämättömiltä eivätkä riipu historiallisista yksityiskohdista. Toiset ilmiöt vaikuttavat sattumanvaraisemmilta. Veikkauskisatappioiden hetkillä puolustauduin itselleni sillä, että jalkapallo vaikuttaa kuuluvan kontingenttien ilmiöiden piirin: Pallo menee muutaman sentin ohi maalista; puolustajan käsi nousee sekunnin kymmenesosan väärään aikaan; tähtipelaaja on sairaana. Kaikki nämä olisivat voineet helposti olla toisin ja johtaa toisenlaiseen lopputulokseen. Kontingenssi tekee myös tulevaisuuden arvioinnista vaikeaa: Mitä helpommin asiat voivat muuttaa kulkusuuntaansa, sitä vaikeampi lopputulosta on arvioida.
Kolmannen tappion jälkeen kuitenkin turhauduin tähän selitykseen. Jalkapallo ei ole niin kontingenttia, että voisin mennä sen taakse piiloon. Loistava joukkue voittaa usein, vaikka sillä olisi huonoa tuuria. Hyvä pelaaja ei vedä palloa helposti ohi eikä tähtipelaajan sairastuminen haittaa, jos joukkueen muu taso on korkea, ja niin edelleen. Kun tällaiset seikat otetaan huomioon, kontingenssin vaikutelma hälvenee. Samalla jalkapallo nousee ennustettavaksi ilmiöksi. Enkä nyt puhu tilastonikkarien rakentamista malleista, jotka rakentuvat melko abstraktien tilastojen varaan, vaan tavallisen jalkapallofanin kokemusmaailmasta.
Kesän 2018 tappion jälkeen koitti syksy ja koitti talvi. Väitöskirja oli esitarkastuksessa. Tammikuussa 2019 istuin Kerttu-ravintolassa loistavan mentorini Krister Talvisen kanssa, joka on väitellyt filosofian oppiaineesta kymmenisen vuotta aiemmin. Keskustelimme tulevaisuudesta ja siitä, mitä tekisin seuraavaksi, väitöskirjan jälkeen. Kerroin, että minua on alkanut vaivaamaan tulevaisuuden ennakointi ja erityisesti kysymys tieteen tulevaisuuden ennakoinnista. Aiheesta ei ole kirjoitettu juuri mitään systemaattista ja aihe on yleensä tuomittu mahdottomaksi. Kuitenkin ymmärrämme tieteen kehitystä ja siihen vaikuttavia tekijöitä samoin kuin vaikkapa jalkapalloon liittyviä ilmiöitä. Jos jalkapallossa on jokin, kenties piilotettu, systemaattisuus, joka auttaa ennakoimaan sen lopputuloksia, miksei tieteessäkin olisi?
Aloin hakemaan rahoitusta aiheen tutkimiseen ja lopulta sitä sainkin. Samalla siirryin työskentelemään Tulevaisuuden tutkimuskeskukseen ja täten filosofian oppiaineen ulkojäseneksi. Oliko kyseessä puhdas tutkimuksellinen siirto vai vaikuttiko valintaan halu voittaa jalkapallo-veikkaus, on kysymys, jota en voi objektiivisesti pohtia. Tieteenhistoriassa internalistit korostavat tieteen sisäisten seikkojen vaikutusta tieteen kehitykseen, kun taas eksternalistit korostavat ulkoisten seikkojen merkitystä. Halu voittaa veikkaus-kisa olisi eksternalistin tarjoama selitys muutolleni kun taas tutkimuksen toteuttamiseen liittyvät seikat olisivat internalistin tarjoama selitys. Kysymykseen liittyy myös sattumanvaraisuuden kysymys: Jos veikkaus-kisoja ei olisi ollut, olisinko päätynyt tutkimaan tulevaisuutta? Vai oliko siirtymä tutkimuksellisten tekijöiden pakottama?
Niin tai näin, kesällä 2021 voitin lopulta filosofian jalkapallo-veikkauksen. Olin tässä kohtaa työskennellyt vuoden suoraan tulevaisuutta koskevien kysymysten parissa. Sattumaa? Kuka tietää. Mitä olisi tapahtunut ilman koronaa, kun kisat olisivat olleet 2020? En tiedä olisinko saanut kristallipalloani kiillotettua ajoissa. Sattuman kauppaa.
Kesän 2021 voitto olisi myös voinut kehittyä tappioksi. Se oli useiden kontingenttien tapahtumien lopputulos. Mieleenpainuvin näistä on Wales—Sveitsi-ottelun loppuhetki. Peli päättyi 1-1, ja olin veikannut tuota tulosta. Sain täydet pisteet. Kuitenkin ottelun loppuhetkillä Sveitsi oli tehdä maalin. Olin kauhuissani ennen kuin maali hylättiin hiuksenhienona paitsiona. Muutama sentti, muutama millisekunti toisin tuossa tilanteessa, enkä olisi ehkä voittanut kilpailua. Toisaalta tekisi mieli sanoa, että tuollaiset yksityiskohdat eivät ratkaisseet: ennemmin tai myöhemmin sitten vuoden 2014 oli käytävä joku satunnainen tapahtuma, joka vie minut voittoon.
On mielenkiintoista, miten kontingenssin ja vääjäämättömyyden vaikutelma riippuu siitä, oliko lopputulos itselle suotuisa. Suotuisa lopputulos tulkitaan vääjäämättömänä seurauksena omista hyvistä attribuuteista, kun taas huono lopputulos oli kontingentti ulkoisten tapahtumien seuraus. Näin muuten usein ajatellaan tieteestäkin: Kun se saavuttaa jotain merkittävää, kyse on tutkijoiden erinomaisuudesta; kun asiat menevät pieleen, ongelma on ulkoisessa paineessa ja onnenonkimisessa. Tiede ja jalkapallo kulkevat käsi kädessä monella tasolla, mitä tulee historiaan, kontingenssiin ja ennakointiin.
Jalkapallon EM-kisat jäävät mieleen myös siinä, että ne osoittivat elämän itsensä kontingenssin ja sen, mikä oikeasti on tärkeää ja huomionarvoista. Ensimmäisessä ottelussaan Christian Eriksen tuupertui kentän pintaan. Maailma seurasi järkyttyneenä ja peläten pahinta. Onneksi kaikki päättyi lopulta hyvin. Tuolla hetkellä kuitenkin korostui se, miten usein keskitymme ennakoimaan niitä tapahtumia, joilla ei lopulta ole niin väliä, ja miten vähän kykenemme ennakoimaan elämän merkittävimpiä käännekohtia. Tulevaisuusajattelu tuntuu joskus pyrkimykseltä unohtaa elämän syvimmät kontingenssit.
Jotakin kuitenkin myös kisoista opittiin. Olin veikannut Englantia mestariksi ja Harry Kanea maalikuninkaaksi. Uusi hypoteesi falsifioitui ja vanhat totuudet säilyttivät statuksensa: Älä koskaan luota Englantiin. Ronaldo on ikuinen.
P.S. On kyseenalaista, missä määrin historialliset narratiivit vastaavat historian todellisuutta, ja missä määrin niissä on konstruktivistisia ja jopa fiktiivisiä piirteitä. Yllä oleva kertomus luultavasti tukee jälkimmäistä näkemystä, jonka mukaan kerromme tarinoita hataran muistin, jälkiviisauden ja intressien värittäminä.
Lauantain 28.8. väitöstilaisuudessa Tiia Sudenkaarne puolusti menestyksekkäästi väitöskirjaansa Queering Bioethics: A Queer Feminist Framework for Vulnerability and Principles. Väitöksen vastaväittäjänä toimi LHBT- ja Queer-bioetiikan uranuurtaja professori Jamie Nelson Michiganin yliopistosta. Kustoksena puolestaan toimi dosentti Helena Siipi. Näin ollen tämä oli tiettävästi oppiaineen ensimmäinen väitös, jossa väittelijä, kustos ja vastaväittäjä kaikki olivat naisia.
Väitös järjestettiin onnistuneesti hybriditilaisuutena niin, että vastaväittäjä sekä iso osa kuulijoista osallistui etänä Zoomin välityksellä.
Väitöksen osapuolia puhuttivat harkinnan tasapainon menetelmä bioeettisten periaatteiden muodostamisessa, bioetiikan neljä periaatetta queer-bioetiikan näkökulmasta tarkasteltuna sekä haavoittuvuuden käsite ja sen suhde näihin neljään periaatteeseen.
Gaudeamus on julkaissut Juha Räikän uutuusteoksen Salaliittoteorioiden filosofia Temppeliherroista liskoihmisiin. Kirjassaan Räikkä pohtii muun muassa salaliittoteorioiden suosion ja yhteiskunnallisen luottamuksen suhteita.
Salaliittoteorioiden tutkimus paljastaa, että monet näennäisesti toisistaan irrallaan olevat filosofian klassiset ongelmat, kuten kysymykset uskomusten etiikasta (ethics of belief) ja todistustiedon (testimonial knowledge) oikeutuksesta, kietoutuvat kuitenkin toisiinsa.
Tiedemaailmassa liskoihmisiä on tutkittu jostain syystä kovin vähän. Mutta nyt ne ovat tiukasti mukana kokonaisessa kirjassa!
Tämä teksti on osa filosofian oppiaineen blogin tutkimusesittelyjen sarjaa. Kirjoittajana on Metodimaanantai-niminen tutkimusryhmä, joka koostuu filosofian metodologiasta kiinnostuneista jatko-opiskelijoista. Metodimaanantai-tutkimusryhmä työstää ensimmäistä omaa tutkimusartikkeliaan, jonka tarkoituksena on luoda pohjaa soveltavan kasvietiikan metodologialle ja metodiikalle.
Kuinka meidän tulisi määrittää moraaliset velvollisuutemme kasveja kohtaan? Mitä kasveille saa ja ei saa tehdä? Missä tilanteissa ja millä perustein kasvien tappaminen on väärin? Onko meillä moraalisia syitä arvostaa viljelykasveja eri tavalla kuin villikasveja?
Näihin kysymyksiin vastaamiseen ei vielä ole vakiintuneita filosofian menetelmiä, sillä kasvietiikka on vasta uusi, nouseva soveltavan etiikan ala. Kasvietiikka luo uusia haasteita soveltavan etiikan ohella myös analyyttisen filosofian metodologialle ja metodiikalle. Metodimaanantain tutkimuksen tarkoitus on kartoittaa, mitkä metodit ovat sopivimmat kasvietiikan kontekstiin, sekä arvioida, miten näillä metodeilla onnistutaan vastaamaan kasvietiikan kysymyksiin. Onko perinteisiä ja vakiintuneita metodeja syytä jotenkin muokata kasvietiikan kontekstiin, ja onko kasvietiikan kohdalla tarvetta jopa täysin uudenlaisille metodeille? Näihin kysymyksiin vastaaminen voi paljastaa jotakin uutta myös filosofian metodologiasta ja menetelmistä tai moraalisesta päättelystämme yleisesti.
Auringonkukka, kuten lähes kaikki muutkin kasvit, on maaperäsidonnainen, eli kasviyksilö ei kykene liikkumaan sijoiltaan ja siirtymään toiselle paikalle, kuten eläimet pystyvät. Monet kasvit, kuten auringonkukkakin, kuitenkin kääntyilevät paikoillaan muun muassa auringonvalon mukaan.
Kasvietiikan lähestymistavat voidaan jakaa karkeasti kahteen eri strategiaan. Strategian valinta vaikuttaa myös metodologiaan, sillä se vaikuttaa siihen, millaisia tutkimuskysymyksiä on mielekästä kysyä. Kysymysten asettelu puolestaan määrittää sitä, millaisia menetelmiä tulisi käyttää vastausten saamiseksi. Ensimmäisen strategian mukaan erot kasvien ja muiden elollisten olentojen välillä ovat vain aste-eroja jaettujen ominaisuuksien jatkumolla. Tämän strategian mukaan kasvit ja eläimet ovat eettisesti relevanteilta ominaisuuksiltaan laadullisesti samanlaisia, joskin näitä ominaisuuksia, kuten tuntoisuutta tai älykkyyttä, voi esiintyä määrällisesti enemmän eläimissä kuin kasveissa. Toisen strategian mukaan kasveilla on myös laadullisesti erilaisia, kasvien omia, täysin uniikkeja eettisesti merkityksellisiä ominaisuuksia, joita muilla elollisilla olennoilla ei ole. Tällaisia uniikkeja ominaisuuksia ovat muun muassa jakamattomuus (undivided state of being), rajattomuus (unlimited mode of being) ja maaperäsidonnaisuus (soil-bound).
Ensimmäinen strategia pyrkii määrittelemään ja operationalisoimaan kasvien ja eläinten jaettuja eettisesti merkityksellisiä ominaisuuksia, kuten tuntoisuutta, kukoistusta ja älykkyyttä tavalla, jolla nämä ominaisuudet voidaan uskottavasti ulottaa myös kasveihin. Tässä tutkimustehtävässä käsiteanalyysi on tärkeässä asemassa. Käsiteanalyysillä määritetään käsitteen riittävät ja välttämättömät ehdot. Analysoitavat käsitteen, tässä tapauksessa esimerkiksi tuntoisuuden, määritelmän on oltava yhtäältä tarpeeksi laaja, jotta se pitäisi sisällään myös kasvien oletettavasti eläimiä matalamman tuntoisuuden tason, ja toisaalta tarpeeksi kapea, jotta se ei pitäisi sisällään muita, esimerkiksi elottomia objekteja, jotka eivät voi olla tuntoisia.
Kuvassa on nuori lehtisalaatti. Vaikka lehtisalaatti ei olisikaan yhtä älykäs kuin eläimet, onko se silti älyllinen samalla tavalla kuin eläimet?
Käsiteanalyysin jälkeen voidaan analogiapäättelyn kautta soveltaa ajatusta moraalin laajenevasta kehästä. Moraalin laajeneva kehä on ajatus, jonka mukaan moraalisen merkityksellisyyden piiri laajenee pikkuhiljaa koskemaan yhä moninaisempaa olentojen joukkoa: ensin kaikkia ihmisiä esimerkiksi perhetaustaan, sukupuoleen tai ihonväriin katsomatta, sitten eläimiin ja jopa ympäristöön – nyt lopulta myös kasveihin. Analogiapäättelyllä tarkoitetaan päättelyä kahden erin, mutta keskenään riittävän samankaltaisen kontekstin välillä. Analogiapäättelyssä voidaan induktiivisesti päätellä, että jos kahdella kontekstilla on jo havaittu olevan paljon keskenään samoja ominaisuuksia, on todennäköistä, että ne ovat samanlaisia myöskin ominaisuuksien x, y ja z suhteen. Kasvien kohdalla siis päätellään esimerkiksi, että koska kasveilla on vaikkapa tuntoisuus, älykkyys ja kyky kukoistaa, aivan kuten eläimilläkin, niin niillä todennäköisesti on myös moraalista merkityksellisyyttä, aivan kuten eläimilläkin. Usein moraalinen merkityksellisyys on myös yksinkertaisesti perustettu juuri näihin ominaisuuksiin.
Laajenevaa kehää voidaan soveltaa, mikäli argumentit näiden eri ryhmien moraalisen merkittävyyden puolesta ovat rakenteeltaan relevanteilta osin riittävän samanlaisia. Analogia argumentti esittää, että mikäli kahden argumentin tai kontekstin looginen muoto tai syvärakenne on relevanteilta osin samanlainen, tulee niistä tehtyjen johtopäätöstenkin olla samanlaiset. Tätä kutsutaan myös pariteettiperiaatteeksi, jonka mukaan samoista premisseistä tulee päätyä samaan johtopäätökseen – ja käänteisesti: jos johtopäätökset eroavat toisistaan, tulee myös premisseistä löytyä jokin juuri kyseistä eroa implikoiva relevantti ero.
Mutta ovatko kasvit, kuten vaikkapa rönsylilja, tosiaan eettisesti relevanteilta ominaisuuksiltaan riittävän samankaltaisia kuin eläimet, kuten vaikkapa kirahvi? Vai löytyykö eriäviä johtopäätöksiä implikoivia relevantteja eroja? Täyttävätkö kaikki kasvit samat moraalisen merkityksellisyyden kriteerit eläinten tai edes toistensa kanssa? Onko esimerkiksi tupasvillalla jotakin eettisesti relevantteja ominaisuuksia, joita yhtäältä täpläpöllöllä ja toisaalta myöskään pallolevällä ei ole?
Kasvien salattu elämä: Ovatko kaikki kasvitkaan keskenään samanlaisia eettisesti relevanteilta ominaisuuksiltaan?
Toinen strategia pyrkii osoittamaan, että kasveilla on joitain täysin omanlaisiaan, vain kasveille tyypillisiä, uniikkeja moraalisesti merkityksellisiä ominaisuuksia, joita muilla olennoilla ei ole. Tämän demonstroimiseen voidaan käyttää esimerkiksi erilaisia ajatuskokeita. Kuvitellaan esimerkiksi, että jonkin eläimen, vaikkapa kirahvin eettisesti merkityksellisinä pidettyjä ominaisuuksia, kuten tuntoisuutta tai älykkyyttä, vähennetään mitään uusia moraalisesti merkityksellisenä pidettyjä ominaisuuksia lisäämättä tai poistamatta. Tuleeko kirahvista jossain vaiheessa ”pelkkä” kasvi tai jotenkin kasvimainen, kun sen ominaisuuksia vähennetään kasvien tasolle? Entä jos tupasvillan tuntoisuutta kasvatetaan, kunnes se on tämän ominaisuuden suhteen eläinten tasolla? Onko tällöin tupasvillasta sanottu kaikki moraalisesti merkityksellinen, vai onko sillä näiden ominaisuuksien lisäksi tai sijaan myös jotain muita ominaisuuksia, jotka vaikuttavat sen moraaliseen merkityksellisyyteen? Ajatuskokeilla voidaan luoda mentaalisia koeasetelmia, joiden kautta voidaan tunnistaa tutkittavan ilmiön, esimerkiksi kasveja koskevien moraalisisältöjen, merkityksellisiä ja tärkeitä tekijöitä. Muuttamalla koeasetelmia keskeisten tekijöiden osalta, moraalipäättelymme ja -intuitiomme muuttuvat eri ajatuskoeasetelmien välillä. Näin voidaan havaita erilaisia tulkintoja ja yhteyksiä, sekä huomata moraalipäättelymme johdonmukaisuus tai epäjohdonmukaisuus.
Miten voisimme tutkia perhosen ja pionin eettisesti relevantteja ominaisuuksia yhteismitallisesti?
Kasvien ja eläinten disanalogisuutta voidaan houkutella esiin myös analogioiden muodostamisen kautta. Analogian muodostuksessa voidaan huomata, että joko yhteneväisiä ominaisuuksia ei löydy tarpeeksi ja/tai ne eivät ole riittävän paljon yhteneväisiä ja/tai on myös paljon tutkimuskysymyksen kannalta relevantteja erottavia ominaisuuksia. Tällöin voidaan puhua disanalogisuudesta tai korkeintaan heikosta analogiasta, joiden varaan esimerkiksi analogiapäättelyä tai analogia-argumenttia ei voida rakentaa.
Mikäli moraalisesti merkittäviä laadullisia eroja on, saattavat moraali-intuitiomme johtaa meitä kasvien kohdalla vielä enemmän harhaan kuin tavallisesti. Vahvasti intuitioon pohjaavat menetelmät, kuten intuitiopumput ja reductio ad absurdum -argumentit voivat kasvietiikan kohdalla osoittautua epäluotettaviksi. Toisaalta analyyttisempienkin metodien käyttö saattaa olla kasvien kohdalla riittämätöntä tai epäsopivaa. Ehkäpä perinteisiä soveltavan etiikan metodeja tulisi kasvietiikan kohdalla täydentää myös muilla menetelmillä, jotka paremmin soveltuisivat kasvien erilaisuuden ja erityisyyden analysoimiseen. Esimerkiksi jotkin mannermaisen filosofian metodeista voivat sopia analyyttisiä menetelmiä paremmin kasvien toiseuden ja niiden yksilöllisen integriteetin analysoimiseen.
Tämä teksti on osa filosofian oppiaineen blogin tutkimusesittelyjen sarjaa. Kirjoittaja on professori Juha Räikkä.
On kiinnostavaa, että ihmisen epätäydellisyydellä näyttäisi olevan myös hyviä puolia. Tämä kannattaa pitää mielessä pohdittaessa kysymystä, tulisiko ihmistä parannella ”normaalin” yläpuolelle ja kitkeä inhimilliset heikkoudet, jos se joskus tulee mahdolliseksi.
Kun ihminen antaa toiselle anteeksi, hän tuomitsee toisen teon, mutta näkee sen siinä määrin ymmärrettävänä, että kykenee anteeksiantoon. Sama tapahtuu joskus myös suvaitsemisessa. Kun henkilö suvaitsee toista, hän ei pidä toisen toimintaa hyväksyttävänä, mutta ymmärtää toiminnan taustaa ja pystyy näin suvaitsemaan sitä. Ihmisen epätäydellisyys näyttäisi mahdollistavan sekä anteeksiantamisen että suvaitsevuuden: antaessamme anteeksi tai suvaitessamme jotakin katsomme toisen osapuolen tehneen virheen, mutta kuitenkin inhimillisen virheen, joka saattaa edesottamuksen ymmärrettävään valoon. Tällaisia inhimillisiä virheitä ovat esimerkiksi itsepetos ja tahdonheikkous sekä taipumuksemme addiktioihin ja kognitiivisiin vinoumiin.
Väärien tekojen anteeksiantaminen edellyttää perusteita, ja heikkoudet tarjoavat juuri noita perusteita. Sama pätee suvaitsemiseen. Heikkouksien poistaminen ei johtaisi siihen, ettemme enää tuomitsisi muita – ihmisillä on eri kulttuureissa erilaisia tapoja – mutta se johtaisi mahdollisesti siihen, ettemme enää antaisi anteeksi noita tuomitsemiamme tekoja emmekä suvaitsisi niitä. Nuo väärinä pitämämme teot eivät kumpuaisi lainkaan heikkouksista, koska heikkouksia ei enää olisi.
Voidaan tietenkin spekuloida, että esimerkiksi itsepetoksen ja päättelyvirheiden häviäminen tai asteittainen väheneminen voisi pitkällä aikavälillä yhdenmukaistaa moraalisia käsityksiä. Kenties moraalisen kirjon taustalla on sittenkin lopulta erimielisyys joistakin tosiasioista, ja ehkä väärien näkemysten aiheuttaja on itsepetos tai kognitiiviset vinoumat. Mutta jos moraalikäsitykset yhdenmukaistuisivat heikkouksien poistamisen myötä – samalla kun heikkoudesta aiheutuvat pahat teot häviäisivät – silloin meillä ei olisi enää paljoakaan tuomittavaa. Tuolloin kävisi niin, ettei meillä olisi myöskään juuri mitään anteeksiannettavaa eikä suvaittavaa. Se ei olisi toivottavaa. Sekä anteeksiannolla että suvaitsevaisuudella on merkittäviä myönteisiä psykologisia ja sosiaalisia seurausvaikutuksia. Niiden arvo ei rajoitu siihen, että ne ovat usein perusteltuja tapoja reagoida maailmassa tapahtuviin asioihin, jotka tuomitsemme.
Vaikka meidän tulee henkilökohtaisessa elämässämme pyrkiä parempaan, ihmislajin parantelua kannattaa harkita kaksi kertaa, mikäli sitä voitaisiin toden teolla alkaa tulevaisuudessa toteuttamaan. Epätäydellisyys näyttelee olennaista roolia moraalisessa elämässämme.
Räikkä on pohtinut ihmisen epätäydellisyyden arvoa monissa kirjoituksissaan. Niihin kuuluu yhdessä Marko Ahteensuun kanssa julkaistu artikkeli ”Forgiveness, Tolerance, and Genetic Enhancement” (Ethics, Medicine and Public Health 2016), vuonna 2017 ilmestynyt kirja Ihmisen epätäydellisyydestä ja muita kirjoituksia (Unipress) ja teoksessa Ihminen kaleidoskoopissa (2020) julkaistu luku ”Epätäydellinen ihminen”.
