Turun yliopiston Digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkinto-ohjelman opiskelijoiden, henkilökunnan ja yhteistyökumppaneiden näkemyksiä kulttuurista, yhteiskunnasta ja yliopistoelämästä.

Kuukausi: heinäkuu 2020

Joen tarkoitus, ihmisen taju

Porin Toejoki tulvii 1950-luvulla. Kuva: Sven Raita / Satakunnan museo

I

Turun yliopiston kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen koulutusohjelma järjesti heinäkuussa 2019 Koneen säätiön rahoittamaan tutkimushankkeeseen perustuneen Kokkeli-seminaarin, jonne Maunu Häyrynen kutsui minut panelistiksi. Koin tilaisuuden eräänlaiseksi jatkumoksi Porin taidemuseon 1995 järjestämälle Alan Sonfistin ja työryhmänsä Porin kerrostumia -installaatiolle ja siihen kytkeytyneelle Turun yliopiston Satakunnan ympäristöntutkimuslaitoksen Luonnon ja kulttuurin kerrostumia -seminaarille. Kirjoitin tuolloin Marketta Seppälän toimittamaan ja Porin taidemuseon julkaisemaan kirjaan Kokemäenjoen merkityksestä Porille.

Nyt Marjo Heino, Maunu Häyrynen, Vuokko Kemppi-Vienola, Kati Kunnas-Holmström ovat toimittaneet viime heinäkuun tilaisuudesta kirjan Joen taju. He eivät konkretisoi mitä joen tajulla tarkoittavat, vaan jättävät asian pohdiskelun ja oivaltamisen lukijalle ja Kokemäenjoen – eli Kokkelin – kokijoille. Yleensä taju (engl. sense) viittaa tietoisuuteen, eräänlaiseen esiymmärrykseen tai ainakin jonkinlaisen tietoiseksi tulleen tuntemuksen kokemukseen. Kirjassa joki onkin nimenomaan ihmisen paikantajun (engl. sense of place) paikka, esteettisen, eettisen ja tiedollisen kokemuksen tyyssija. Kirjan teksteissä joki, ihminen ja taju nivoutuvat tilanne- ja kirjoittajakohtaisesti toisiinsa.

Lähestyn joen tajua kokemuksellisesti. Muutin alakoulun toisella luokalla Porin Toejoelle. Kaupunginosa oli saanut nimensä läpivirtaavasta Kokemäenjoen sivuhaarasta, joka oli kuitenkin jo 60-luvun alussa täytetty ja päällystetty tieksi. Oli outoa pyöräillä kouluun jokea pitkin. Varmaan päivääkään ei mennyt, ettei Kokemäenjoen amputoitu raaja olisi tullut mieleeni. Oliko joesta tuntunut pahalta? Oliko sillä haamusärkyä? Miksi Toejoki hävitettiin? Sen verran ymmärsin edistyksestä, että täyttöön oli täytynyt olla järkiperäiset syynsä. Ei Toejoessa tainnut olla kunnon virtaamaa. Vettä Toejoella kyllä oli mutta vääränlaista, väärään aikaan ja väärä määrä. Wikipedia tietää, että ”Toejoen erityisongelmana oli vesi: tulvavettä oli joka paikassa, mutta juomavettä maaperästä ei löytynyt lainkaan; lähin juomavesikaivo sijaitsi Porin kaupungin alueella, Kokemäenjoen toisella puolella.” Toejokea ei siis tarvittu maankuivatukseen tai tulvasuojeluun. Penkereet hoitivat tulvasuojelua ja juopaverkosto maankuivatuksen. Toejoen uoma saattoi olla liian leveä juovaksi, vei ihmisiltä tilaa, kenties se löyhkäsi kesällä. Tokeetkin oli korjattu pois. Nakkilan Ruskilassa oli toekalastukselle paremmat apajat, kuten Kari Ylikoski Joen tajussa kirjoittaa. Kai uusi ja leveä Toejoenrantatie ajateltiin jonkinlaisena sosiaalisena vetovoimatekijänä. Sellaista Toejoki kipeästi tarvitsikin, sillä Ulvila oli yrittänyt antaa Toejokea Porille, mutta turhaan. Lopulta Porin oli pakko se valtioneuvoston määräyksellä ottaa itselleen vuonna 1939. Porilaiseen vastahakoisuuteen oli ilmiselvästi syynsä, mutta noita kaupunkipoliittisia asioista en koulutielläni miettinyt; joen täyttämistä kyllä.

II

Joen tajussa Daniel Nagy kuvaa viehättävästi Porin maankäytön suunnittelukulttuurin ja luontosuhteen kehittymisestä. Kuvauksesta ei voisi mitenkään päätellä, ettei Toejoen emojoki Kokemäenjoki ollut sekään mitenkään häävissä kunnossa 70-luvulla. Kokkelin puolesta tuolloin ei juuri murehdittu, niin itsestään selvää ja luonnollista sen saastuttaminen oli. Murhe alkoi myöhemmin, ja kun se alkoi, oli yhteiskunta jo laajemminkin ehtinyt herätä luonnonsuojelun merkitykseen. Lainsäädäntö ja ympäristöpolitikka tekivät hiljalleen tehtävänsä ja joen ekologinen tila kohentui, ollen tänä päivänä aivan eri luokkaa kuin raskaan teollisuuden kulta-aikaan. Nagyn Pori on rouvina patasydämenä tuttu, raskas rautakoura on jo unohtumassa.

Niin kuin Maunu Häyrynen Joen tajun johdantotekstissään muistuttaa, Kokemäenjoki on yksi Suomen suurista, kesytetyistä joista. Mutta samalla kun sitä kesytettiin ihmisen tahtoon, sitä myös nöyryytettiin, laitettiin toimimaan luontonsa vastaisesti: täytettiin, kaivettiin, padottiin ja sotkettiin. Kaiken kohtelun jälkeenkin se kuitenkin pysyi olemuksellisesti ja toiminnallisesti jokena. Se on kuljettanut valuma-alueensa vettä mereen, mahdollistanut toimeentulon ja laaksonsa vihreän infrastruktuurin sekä tarjonnut elinympäristön mitä moninaisimmalle elonkirjolle, erityisesti suistossaan.

Kokemäenjoen ekohistorialliset kaudet ovat viimeisten sadan vuoden aikana olleet nopeatempoiset. Yrjö Haila (s.18) kirjoittaa Joen tajussa, että ”sekä organismien että yhteisöjen tarvitsemat ravinteet ja raaka-aineet ovat peräisin niiden ulkopuolelta… Organismit ja ihmisyhteisöt muuttavat ympäristöään aineenvaihduntansa välityksellä sekä muokkaamalla sitä aktiivisesti.” Tämä pätee myös Kokemäenjokeen, sillä erolla, että jokea paitsi muutettiin, sen oli tultava toimeen myös kaikkien niiden ravinteiden ja raaka-aineiden kanssa, joita ihmisyhteisöjen aineenvaihdunta tuotti ja joita ihminen tai joki ei tarvinnut. Osan joki otti itseensä ja osan kuljetti Selkämereen. Joen onni oli, ettei väkimäärä sen ympärillä ollut suurempi tai teollisuus väkevämpää.

Joella on eittämättä toimijuus (engl. agency), mutta joelta nähdäkseni puuttuu kyky tavoitteellisesti uusintaa itselleen suotuisia olosuhteita ja reunaehtoja. Elävät organismit, kuten vuollejokisimpukat ja ihmiset, pystyvät tähän. Jos joella tuo kyky olisi, voisimme ajatella, että Kokemäenjoki tavoitteellisesti pyrkii pitämään itsensä kunnossa ja hengissä, ja nyt sen parantuneesta tilasta voisimmekin päätellä sen taas päässeen niskan päälle. Mutta ei Kokkeli ole tuollainen tavoitteellinen ”itse” (engl. self). Kirjan nimi kuitenkin vihjaa, että joella voisi toimijuuden lisäksi olla jonkinlainen taju, ehkä jonkinlainen ”esi-itse”. Kenties tätä voisi ajatella niin, että Kokemäenjoki itseensä ja ympäristöönsä vaikuttavana materiaalisena toimijana on olemassa, koska kyseisenä tunnistettuna ja tunnustettuna oliona saa ihmiset reagoimaan vaikutuksiinsa tietyillä, vaikkakin alati muuttuvilla tavoilla. Tässä epäilyä, uskomuksia, toivoa ja ymmärrystä luovassa työssään joki on ollut vahva. Ihmissukupolvet ovat menneet, mutta joki on palautunut ja voimistunut.

Harjavallan vuoden 2014 nikkelipäästö aiheutti tuhoa Kokemäenjoen simpukkakannassa. Kuva: Wikimedia Commons.

III

Tarkoitus luonnossa on hankala kysymys. Luonnon tarkoitus voi olla hiukan helpompi. Nähdäkseni joen kohdalla ihmisen on autettava tarkoituksen synnyssä – määriteltävä ja nimettävä olennaiset ja tärkeät toiminnot, suunniteltava ohjaimet ja pantava ne toimeen. Ensimmäistä kokonaisnäkemystä jokialueen toimintoihin ja tarkoitukseen ryhdyttiin hahmottamaan sotien välissä, kun A. Ahlström oy:n toimitusjohtaja Harry Gullichsenin aloitteesta Porin kauppakamari kutsui Alvar Aallon tekemään Kokemäenjokilaakson aluesuunnitelmaa syksyllä 1940.

Susanna Roslöf ja Anne Savola nostavat Joen tajussa kiinnostavasti esiin sen, miten Kokemäenjokilaakson aluesuunnitelman mukana ei saanut alkuansa vain suomalainen aluesuunnittelu vaan – ja kenties vielä mielenkiintoisemmin – prosessi toimi suunnannäyttäjänä vapaaehtoiselle alueelliselle organisoitumiselle maankäyttösuunnitelmien laatimiseksi Satakunnassa ja muualla. Vuorovaikutus ja vapaaehtoisuus ovat edelleen – ainakin satakuntalaisten itsensä mukaan – satakuntalaisen maankäytön suunnittelun ja luonnonvara- ja ympäristöasioiden hallinnan vahvuuksia. Kenties Aallon orgaaninen funktionalismi oli sopiva alkusysäys tällaisen paikallisen rohkeuden ja kekseliäisyyden kehittymiseen. Toisaalta käynnissä oleva maankäyttö- ja rakennuslain uudistaminen antaa viitteitä siitä, että Aallon aluesuunnitelmalla on saattanut olla myös ylipaikallista ja -ajallisia merkityksiä. Alueidenkäytön suunnittelujärjestelmää koskevissa alustavissa pykäläluonnoksissa korostuvat strategisuus, vapaaehtoisuus, yhteistyö kaupunkiseutujen ja alueiden kehittämisessä.

Aallon Kokemäenjokilaakson aluesuunnitelma oli oman aikansa kulttuurisuunnitelma. Aalto ei korostanut rajaa luonnon ja kulttuurin välillä. Humanistisella otteella hän kiinnitti huomiota niiden välillä tapahtuvaan materian ja merkityksen vaihtoon sekä teknologioiden vaikutuksiin. Aalto korosti Kokemäenjokilaakson aluesuunnitelmassa niin inhimillisten toimintojen arkisuutta kuin maiseman orgaanisuutta ja rytmiä. Jokilaaksoa voidaan hänen mukaansa (s. 12) pitää ”yhtenä ainoana yhteiskunnallisena elimenä” ja olisi ”epäedullista kehittää Porin asemakaava-alueesta katkeamaton, perifeerisesti jokisuuntaan kasvava asuntoalue”.

Kokemäenjokilaakso oli Aallolle yhteiskunnallinen elin, ei paikka, toimija muiden joukossa tai toimijaverkosto. Se oli ihmisten, luonnon ja yhteiskunnan kanssa toimiva jäsen, eräänlainen orgaani. Aluesuunnitelman mukaan Porin ja naapurikuntien olisi hajautettava asutusta niin, että se muodostaisi asuntoalueiden ja peltojen rytmisen vaihtelun. Näin jokivarren asutus, pellot, metsäiset alueet, tiet ja naapurikunnat vuorottelevat ja muodostavat orgaanisen kokonaisuuden ja lopulta uudenlaisen yhdyskuntakehityksen tason. Aivan näin kehitys Kokemäenjokilaaksossa ei ole edennyt.

IV

Vuokko Kemppi-Vienola ja Jaana Simula kirjoittavat Joen tajun artikkeleissaan kulttuurisuunnittelusta Kokemäenjoella. Kemppi-Vienolan katse on Kokemäenjokilaakson maaseudussa, siinä miten luonto ja kulttuuri kietoutuvat toisiinsa, ja Simulan edustaman Cultural Planning Finlandin tarkoitus on ajaa kulttuurin etua tuomalla se aluesuunnittelun ja kehittämisen sisään.

Kulttuurisuunnittelu nostaa esiin sen, mikä on vaikeasti sanoitettavaa, mutta perustellun tärkeää. Kulttuurisuunnittelua ei voi mitenkään toteuttaa ilman kansalaisten ja sidosryhmien aktiivista panosta, ilman heille tarjottua mahdollisuutta paljastaa tärkeitä luonnon piirteitä, paikkoja ja niiden konkreettista merkitystä. Kulttuurisuunnittelun tarkoituksena on kansalaisten tekojen ja tapojen avulla tunnistaa konkreettisia kulttuurisia merkityksiä ja resursseja, ja ymmärtää ja turvata niiden taustalla olevia näkymättömiä kulttuurisia toimintoja. Kulttuurisuunnittelu on taitolaji; osa kulttuurisista toiminnoista täytyy jättää näkymättömäksi. Kulttuurisuunnittelu on myös taidelaji; osa kulttuurisista toiminnoista täytyy paljastaa osaksi kokemuksellista kasvuprosessia. Näin kriittisen kulttuurisuunnittelun keinoin voidaan hahmottaa Alvar Aallonkin esiin nostamaa rationalismin sivujuonnetta, inhimillistä virhettä.

Riikka Haapalainen osoittaa Joen tajun tekstillään hienosti sen, miten vaikeaa nimenomaan suunnittelu on kulttuurinsuunnittelussa. Kulttuuri – taiteesta puhumattakaan – on yllätyksille altista ja jaetun kokemuksen kenttä ottaa helposti uutta suuntaa. Tämä toki on tarkoituskin osallistavassa taiteessa. Haapalaisen esimerkissä performanssitaitelija Antti Laitisen soudettava palmusaari Thamesjoella kutsui paikallisen poliisin luomaan teokselle merkityksiä, joita Laitinen ei ollut teokselleen alun perin ennakoinut. Hän vain souti ja odotti mitä tuleman pitää. Laitisen teos on esimerkki väliintulevista vaikutuksista, joita ei tavata vain taiteessa tai kulttuurissa vaan inhimillisessä elämässä ja arjessa yleisemminkin. Arjessa väliintuloa ei seurata aivan yhtä lumoutuneesti ja tietoisen merkityksellistäen kuin taideteoksen äärellä, yleensä ne vain eletään ja niiden yli yritetään päästä. Haapalaisen tekstin vahvuus on siinä, miten se muistuttaa taidekokemuksen kasvattavasta voimasta, joka ei vain heilauta ja uudista yksilöä, vaan luo uudenlaista yhteisöä ympärilleen. Taide, kulttuuri ja elämä ovat yhteisluomista.

Kulttuurisuunnittelun asialla on myös Ilona Hankonen, joka kirjoittaa Joen tajussa Vesikansa-hankkeen löydöksistä. Kulttuurikartoituksen keinoin hanke tuotti kokemustietoa jokivarsista ja paikkojen kulttuurisista merkityksistä. Erityisen ansiokkaasti teksti osoittaa, miten ja millaisin kulttuurisin resurssein ja käytännöin ihmiset merkityksellisiä paikkoja luovat. Hankonen näkee joen ja sen kansan oivaltavasti sommittumana, eräänlaisena rihmastona, jossa joen toimijuus ja ihmisille merkitykselliset paikat näyttäytyvät ja tulevat kouriintuntuviksi erilaisin tilannekohtaisin tavoin, esimerkiksi jokivarsi itsetuotuine penkkeineen Pormestarinluodossa. Hankosen tulkinnan mukaan jokirannat ovat porilaisille reittejä itsessään; ne ovat elimellinen osa tulossa olevaa seikkailua. Hiukan niin kuin koulutieni Toejoen ala-asteelle.

Juha Hiedanpää

Kirjoittaja on tutkimusprofessori Luonnonvarakeskuksessa (Luke).

Linkit:

Joen taju -kirja http://www.poriartmuseum.fi/epub/JOEN_TAJU-e.pdf

Kokkeli-hanke https://blogit.utu.fi/kokkeli/kokkeli-hanke/

Juha Hiedanpää, Luke https://www.luke.fi/henkilosto/juha-hiedanpaa/

Ase, lelu, työkalu: Drooni uutena maiseman kuvallistamisen välineenä

Kuva: Sanna Saunaluoma

Droonien muuttuminen jokapaikan teknologiaksi viimeisen parin kolmen vuoden aikana on tuonut mediaan oman uudenlaisen kuvastonsa. Sotilaat ovat olleet droonikuvan edelläkävijöitä, mutta nyt drooneja käytetään ammattimaisesti viranomaistoiminnassa, journalismissa, matkailussa ja viihteessä. Uusi väline on luonut lyhyessä ajassa oman kuvaustekniikkansa, joka osin perustuu aiempiin, osin ei. Kalliit helikopteriajot kattojen tai puunlatvojen tasalla voidaan korvata drooniajolla, joka ei matalallakaan puhalla kaikkea tieltään. Sillä pääsee tietyin rajoituksin myös katukuiluihin ja muihin helikoptereille turhan riskialttiisiin paikkoihin. Ennen puomia tai nostolavaa vaatinut kameran nosto maanpinnasta yläilmoihin hoituu sillä niin ikään kätevämmin. Oma lukunsa ovat Youtubea kansoittavat amatöörien droonihurjasteluvideot.

Jumalansilmäretoriikka on tuttua jo ajoilta ennen ilmakuvia. Viranomaisten ja journalismin droonikuva voidaan nähdä jatkumona panoptiselle ja normaalistavalle vallankäytölle, joka Foucault’ta mukaillen vertaa, luokittelee, järjestää ja yhdenmukaistaa kohteitaan. Sitä ovat edustaneet myös kartat ja lintuperspektiivikuvat. Samaan tapaan droonikuvaa käytetään kansallisen maisemakuvaston jatkeena, mitä meilläkin on tehty Ylen Suomi100-hankkeessa. Yhtenäisen kansallisen tilan mielikuvaa rakennetaan siinä alueellisesti näennäisen edustavan ja yhdenmukaisesti esitetyn kohdevalikoiman avulla. Vastaavia drooneilla kuvattuja maisemakavalkadeja on kuvattu ympäri maailman sekä matkailumarkkinointiin että isänmaalliseen hengennostatukseen. Leikkaamattomina tällaiset droonikollaasit muistuttavat ”hidasta televisiota”, jota katsoo kuin laastin kuivumista.

Normalisointi ja tylsyys ovat perua varhaisemmasta droonimaailmassa. Sotilaallinen droonikuvasto pyrki tietoisesti ottamaan etäisyyttä sodan todellisuudesta ja muuttamaan sen siistiksi ”kevyeksi sodaksi”, jossa yksitoikkoiseen maisemaan ilmestyi aina välistä pieni tupsahdus droonista etälaukaistun ohjuksen osuessa kirurgisen tarkasti maaliinsa. Suomen Puolustusvoimienkin viestintä on mieltynyt drooneihin, joilla saa maassa lampsivan varusmiesryhmänkin näyttämään tarpeeksi ylhäältä ammattiarmeijan erikoisjoukolta.

Journalistista objektiivisuutta drooni on puolestaan saatu palvelemaan etäännyttämällä näkökulmaa tapahtumien, kuten vaikkapa rajun mielenosoituksen, keskeltä neutraalin yksityiskohdattomaan kokonaiskuvaan. Samalla toimittajan fyysinen läsnäolo on häivytetty kerronnasta ja korvattu se ruumiittomalla konekatseella. Riittävä etäisyys voidaan toki nähdä etuna myös kuvattavien yksityisyyden säilyttämiselle.

Koronakeväällä suoratoistopalvelu Netflixiä katselleet saattoivat törmätä eksoottisiin eurooppalaisiin periferioihin – Ranskan tai Belgian metsäisille rajaseuduille, Puolan Sleesiaan ym. – sijoittuvia noir-henkisiä rikossarjoja, joita yhdisti runsas ja keskenään samankaltainen droonin käyttö kuvakerronnassa. Sarjoissa annettiin ymmärtää syrjäseutujen metsissä jylläävän outoja ja vain osin ihmisen hallinnassa olevia voimia, myyttisiä olentoja tai menneisyyden peikkoja. Narratiivi ei tietenkään ole uusi sarjaviihteessäkään, drooni sen esittämisen välineenä sitä vastoin on. Aiempien hämärien ja klaustrofobisten metsäinteriöörien rinnalle ilmestyivät alku- tai siirtymäkuvina drooniajot metsän latvuston tuntumassa, jonka alta saattoi oksien seasta erottua epämääräisiä hahmoja. Toistuva tehokeino oli myös nostaa drooni ilmaan kohtauksen päätteeksi ja näyttää ylhäältä käsin tapahtumapaikkaa saartava metsämeri.

Droonikuvan yleistyvä käyttö sarjaviihteessä on sen verran uutta, ettei sitä ole ehditty juuri analysoida. Epäilemättä sillä tuotetaan todenkaltaisuutta mielleyhtymin droonien aiempien sotilas- tai viranomaiskäyttöjen näkymiseen esimerkiksi uutiskuvissa tai dokumenteissa. Niillä tuotetut katsoja-asemat muuttavat kuitenkin sarjoissa luonnettaan. Tarkkailtu alue muuttuu kontrollia vastustavaksi, vain osaksi katseen läpäisemäksi latvusnäkymäksi, jonka alla tapahtuvan voi nähdä enintään vilaukselta. Näin käytettynä droonikuva rakentaa metsän ihmisestä riippumatonta ja ennakoimatonta toimijuutta, jota tuetaan visuaalisilla vihjeillä ja juonen mytologiaviittauksilla. Droonikuva auttaa myös vaihtelemaan kerronnan mittakaavoja ja korostamaan henkilöiden pienuutta suhteessa luontoon. Juonikuvioissa tähän voidaan yhdistellä moralisoivaa ympäristöhuolta tai metsää kunnioittavan paikallisyhteisön vastakkainasettelua ymmärtämättömien ulkopuolisten (usein kaupunkilaisten) kanssa. Droonin silmä ei esiinny sarjoissa kaikkinäkevänä normalisoivan vallankäytön välineenä vaan sille ulkopuolisena ja sitä kyseenalaistavana katsoja-asemana.

Vaikka Netflix-sarjojen droonikuvasto onkin suurelta osin vanhojen teemojen kierrätystä ja uudelleenpaketointia, se kertoo samalla kyseen olevan aidosti uudesta välineestä, jolle on syntymässä omia edelleen siirtyviä kuvakerronnan konventioitaan ja merkityssisältöjään. Kun droonikuvaus edelleen yleistyy ja tulee teknisesti ja taloudellisesti yhä useampien ulottuville, sille voi käydä kuin aiemmin käsivaravideolle tai kännykkäkuvalle eli se muuttuu niiden tapaan kansalaisen näkökulmaksi, jolla voi haastaa tai syrjäyttää viranomaisten jumalankatseen. Silloin myös droonikuvan käyttötavat ja merkitykset moninaistuvat ja niihin kiinnittyy uudenlaisia identiteettejä.  Tarkkailuun, yhdenmukaistamiseen ja väkivaltaan luotu teknologia voi muuttua laajemmin vastarinnan välineeksi kamppailussa tilasta ja sen merkityksistä. Seuraavaksi droonikerrontaa saattaakin sotilaan, poliisin, tutkijan ja filmiryhmän droonikuvaajan jälkeen laittaa uuteen uskoon taiteilija-aktivisti.

Maunu Häyrynen

Kirjoittaja on maisemantutkimuksen professori

Kirjallisuutta

Blaagaard, B. B., 2015. The Aesthetics of Posthuman Experience: The Presence of Journalistic, Citizen-generated and Drone Imagery. Westminster Papers in Communication and Culture, 10 (1), 51-65. http://doi.org/10.16997/wpcc.212

Mangold, E. B. & Charles Goehring, 2018. The visual rhetoric of the aerial view: From surveillance to resistance. Quarterly Journal of Speech 105 (1), 25-41. https://doi.org/10.1080/00335630.2018.1553305

Ohl, J. J., 2016. Nothing to See or Fear: Light War and the Boring Visual Rhetoric of U. S. Drone Imagery. Quarterly Journal of Speech 101 (4), 621-632. https://doi.org/10.1080/00335630.2015.1128115

Kuva: Laura Puolamäki

© 2024 Humanistina Porissa

Theme by Anders NorenUp ↑