Kuva: True crime- genre on usein docudramaa eli näyteltyä, tositapahtumien kuvausta. Siinä toistuvat tietyt konventiot, eikä esimerkiksi ’kadonneen valkoisen naisen syndrooma’ ole tuntematon. TV-formaateissa usein rikoksen kohteena on juuri nuori nainen, jonka elämän päättyminen kuvataan yksityiskohtaisesti. Kuva: kuvakaappauskollaasi sarjoista Murha porukalla (kausi 1, jakso 5), Suomurhat (kausi 2, jakso 8) ja Kaunotarmurhat (kausi 1, jakso 2).

Mediakulttuuri on tulvillaan niin viihteellisiä kuin vakavia mediasisältöjä, jotka provosoivat ja synnyttävät inhon tunteita. Puhun provokatiivisesta televisio- ja mediatuotannosta eli siitä, miten ohjelmasisällöillä pyritään shokeeraamaan ja härnäämään katsojia esimerkiksi tv-ruudun ääreen korkeiden katsojalukujen toivossa. Normien keikuttamisen keinoja ovat niin irstailu, sosiaalisten instituutioiden – kuten avioliiton ja perheen – ravistelu, erilaisuuden ja poikkeavuuden hyväksikäyttö sekä mässäily makaabereilla true crime -rikosdokumenteilla.

Yhteiskunnan viihteellistymisen kriittinen tarkastelu onkin paikallaan. Olen viime aikoina antanut medialle usein kommentteja postdoc-tutkimuksessani käsittelemääni true crime -ilmiöön, erityisesti liittyen sen eettisiin kysymyksiin. Keskustelua herättää esimerkiksi rikosten uhrien järkyttävistä kohtaloista ammentaminen, joka on yksi genren luottopolttoaine. Viime syksynä polemiikkia aiheutti pääkaupunkiseudun true crime -tapahtuma, jossa tarkoituksena oli pääsylipun hinnalla päästä kiertämään oikeita rikospaikkoja henkirikoksen tekijän kanssa. Hänelle olisi samalla tarjottu mahdollisuutta kuvailla yksityiskohtaisesti itse verityötä. Kansa älähti ja tapahtumaa päädyttiin muuttamaan – hyvä niin. Keskustelun myötä määriteltiin yhteiskunnassa vallalla olevia normatiivisia arvoja ja rajoja.

Yhteiskunta lopulta määrittää mitä julkaistaan viihteen nimissä. Viimeisimmän kohun aiheutti Nelosen Katiska -dokumentti, jossa ”rikollisjulkkikseksi” nostetun Niko Ranta-Ahon kiiltokuvamainen glorifiointi nosti yleisön karvat pystyyn. Rikollisen toiminnan representaatio mediassa ja viihteen muotona liikkuu väkisinkin harmaalla alueella, kun tasapainoillaan katsojien kosiskelun ja aiheen vakavuuden välillä.

Tosielämän rikoksia käsittelevää tarjontaa on paljon niin televisiossa kuin podcasteissa. Aihe on kuitenkin tuttu jo 1960-luvulta lähtien kirjallisuudesta. Todellisuus tuo tarinoihin jännitystä ja tapahtumia voidaan toki lähestyä myös asiallisesti. Tuotannon valinnat määrittävät, että tehdäänkö faktoihin pohjaavaa asiasisältöä vai väritettyä tarinaa ns. shokkidokumentin/ dokudraaman muodossa. Katiskan katsoja todennäköisesti odotti rikollisen näyttäytyvän ennemmin katuvaisena ”ns. pallo jalassa”, kuin Espanjan auringossa drinkkiä siemaillen ja elämäntyyliään kehuen. Tavoiteltaessa katsojalukuja tämäntyyppisiä raflaavia keinoja käytetään – provokaatio kun tuo lisää katsojia.

Kuka sitten määrittää, ketä pääsee ääneen? Usein ohjelmien tuottajat vetoavat siihen, että rikollisella on oikeus kertoa tarinansa ja saada äänensä kuuluviin. Onko näin? Pohdin esimerkiksi sarjamurhaajien J. Dahmerin ja J.W Gacyn haastattelujen motiiveja. Sarjamurhaajilla on huomattavan usein narsistisia piirteitä, joten heille suotu media-aika vain tuottaa tiettyä lisätyydytystä. Sarjamurhaajat kuitenkin kiehtovat ja ovat siksi tuotannon näkökulmasta katsojamagneetteja. Toisaalta Norjassa massamurhaaja Anders Breivik ei pääse mediassa ääneen, koska hänen ei haluta esittelevän yleisölle äärioikeistolaisia aatteitaan.

Olen vuosien ajan seurannut tutkimukseni osana true crime -formaatteja, eikä keskustelufoorumi Murha-infokaan (Minfo) ole itselleni vieras. Ilmiö on Suomessa vallannut alaa entisestään viime vuosina, nyt myös podcastien muodossa. Television puolella ei tarvitse seurata montaakaan formaattia huomatakseen, että true crime hyödyntää tiettyjä konventioita, puheen tapoja vedotakseen yleisöön. Oikeasti tapahtuneet henkirikokset heräävät viihteen alttarilla eloon. Dokudraamalliset – osin näytellyt, osin aitoa rikosmateriaalia hyödyntävät – tarinat pyrkivät hätkähdyttämään ja shokeeraamaan katsojaa.  Tämä toimii jo ohjelmien nimitasolla. Groteskit kuvaukset, karmivat ihmiskohtalot, aidot haastateltujen läheisten kyyneleet, murhahetken deskriptiivinen kuvaus sekä asiantuntijoiden käyttö osana kerrontaa ja autenttisuutta rakentavat true crimea entistä vetoavammaksi inhon ja provokatiivisuuden näkökulmista.

Sietokyky nähdylle alkaa väkisinkin kasvaa. Mihin se johtaa? True crimesta voi toki nauttia puhtaasti viihteellisistä syistä, eikä siinä ole mitään pahaa. Se on jännittävää, turvallista kotisohvalta katsottuna ja sitä seuraamalla voi harjoittaa omia salapoliisitaitojaan. Siltikin, vaikka asiallisesti toteutettuna true crime ei olisikaan viihdemuotona kyseenlaisempi kuin muutkaan genret, liittyy siihen kuitenkin aina eettinen ristiriita.

Eksplisiittiset yksityiskohdat tragediasta ovat true crimelle ominaisia. Osa ohjelmista kuvaa tarkasti, kuinka elämä kaikkoaa uhrin silmistä. Kuva: Kuvakaappaus sarjasta Kaunotarmurhat (kausi 1, jakso 2).

Mielenkiintoisen ja osin pelottavankin näkökulman tähän tuo yksittäisten ihmisten tuottamat sisällöt videojakopalveluissa. Seuraajien kalastelu on todellisuutta myös livestriimauksessa. Uteliaisuus kaikkea traagista kohtaan on ihmiselle ominaista. Sitä määrittää makaaberi halu pysähtyä auto-onnettomuuden tapahtumapaikalle, toiveena nähdä edes pisara verta tai rypistynyttä peltiä. Tämän kokemuksen ikuistaminen on tätä päivää, ja somesta löytyykin ”kansalais-onnettomuusaineistoa”. Suomessa uutisoidaan toistuvasti kuvaamisesta kuolonkolaripaikoilla. Tämä ”tosi-tv-tuotanto” on yksilöiden käsissä eikä sitä kyetä valvomaan systemaattisesti, eikä siihen näin ollen kohdistu ennakkosensuuria. Tosimaailman tosi-tv:n ympärille tarvittaisiin tiukempaa lainsäädäntöä kuin perinteinen laittoman/häiritsevän sisällön kollektiivinen ilmianto, johon videojakopalvelut usein perustuvat. Kun tallentamiseen ja live-tilan suoratoistoon soveltuvat välineet ja yhteydet ovat kaikkien saatavilla, yhä useampi voi halutessaan kuvata oman ”onnettomuusvideonsa”.

Yksi vakava-aiheinen ilmiö onkin elämänsä (ja sen päättymisen) ruudulla sosiaalisen median live-ominaisuuden kautta jakavat käyttäjät. Uusin FB-livessä tehty, hyvin groteski itsemurha ravistelee jälleen globaalisti. Muun muassa TikTok pyrkii poistamaan videon palvelustaan. Mutta niin kuin aina, kerran nettiin päätynyt pysyy siellä. Kammottava video on löydettävissä, eikä se ole kaunista katseltavaa. Se jatkaa leviämistään ja sitä muokataan ihan kiusallaan mukaan harmittomiin kissavideoihin. Itse kuolettavaa laukausta taas käytetään eri palveluiden profiilikuvissa gif-animaationa. Kuolema muuttuukin pelleilyksi, viihteelliseksi mediamateriaaliksi.

Media ja teknologia mahdollistavat useiden elämän osa-alueiden viihteellistymisen. Keveydelle, jopa tietylle karnevalismille on raskaan arjen keskellä tilausta, mutta olisi hyvä muistaa, että ihan kaikkea ei viihteen alttarille tulisi uhrata.

Lisäluettavaa:

Pauliina Tuomi: ”Groteski true crime: Rikosdraamadokumentaariset formaatit inhon ja provokatiivisuuden näkökulmista”. WiderScreen 3/2018.

Pauliina Tuomi

Kirjoittaja on digitaalisesta kulttuurista väitellyt, Tampereen yliopiston tutkijatohtori, joka tekee postdoc -tutkimusta provokatiivisesta mediasta ja televisiotuotannoista.