Kuukausi: marraskuu 2021

Kirjoitin vuonna 2011 Turun Sanomiin kolumnin otsikolla ”Elämä on anomus”. Yliopistoelämä näytti syksyn syvetessä kiireisemmältä kuin koskaan, ja anomusten kirjoittaminen tuntui haastavalta. Opetustyö oli kiivaimmillaan, eivätkä päivän tunnit tahtoneet riittää. Vuonna 2011 stressiä aiheutti erityisesti se, että Suomen Akatemia oli muuttanut hakuaikatauluaan. Hakemukset piti jättää syyskuun lopussa, kun deadline oli aiemmin ollut kuukautta myöhemmin.

Nyt eletään vuotta 2021. Syyskuun loppu on vakiintunut Suomen Akatemian tutkimushankkeiden hakuajaksi. Yliopistoyhteisö on vuosikymmenen aikana ehtinyt tottua siihen, että kun lukuvuoden opetus käynnistyy, samaan aikaan puurretaan iltaisin hakemuksia. Tutkijoiden elämää koettelee myös se, että isojen säätiöiden hakuajat ovat lähellä toisiaan, Kordelinin säätiö elokuussa, Koneen säätiö syyskuussa ja Suomen Kulttuurirahasto lokakuussa. Tutkijat käyttävät yhä enemmän aikaa hakemusten kirjoittamiseen.

Samaan aikaan kilpailu on entisestään koventunut. Suomen Akatemian kautta kanavoituu monia rahoitusinstrumentteja, Strategisen tutkimuksen neuvoston hankkeet, joiden tarkoitus on tukea yhteiskunnallista päätöksentekoa, sekä profilaatiorahoitus, jossa yliopistot kilpailevat erikoistumis- ja poisvalintaehdotuksillaan. Jälkimmäiseen yliopistojen on pakko osallistua, sillä vuodesta 2015 lähtien yliopistojen perusrahoituksesta on siirretty vuosittain 50 miljoonaa euroa tähän hakuun. Kun päälle lasketaan huippuyksikkö- ja lippulaivaohjelmat sekä erilaiset temaattiset tutkimusohjelmat, voi todeta, että tiederahoituksesta on tullut monenlaisten intohimojen kohde.

*

Tutkimusrahoitus on monitahoinen vyyhti, joka uusien räätälöityjen hakujen kautta tuntuu erkaantuvan tieteen vapaudesta yhä enemmän. Kaiken lisäksi tulevaisuus näyttää huolestuttavalta, sillä Akatemian rahoituskehyksen arvioidaan supistuvan tulevina vuosina. Vuoden 2022 leikkaukset peruutettiin, mutta todennäköiseltä näyttää, että lähivuosina resursseja on entistä niukemmin.

Viime vuosina on huomautettu useasti, että hakemusten laatimiseen käytetty aika on kasvanut kohtuuttomaksi siihen nähden, miten pieni osa hakemuksista tulee lopulta rahoitettua. Suomen Akatemian hakemuksista 85 % saa kielteisen päätöksen. Kansallisen tiedejärjestelmän näkökulmasta alituinen hakeminen vie resursseja, kun luovaa energiaa kulutetaan pitkien ja seikkaperäisten hakemusten laadintaan.

Tilanteessa, jossa kilpailu entisestään kiristyy, olisi syytä harkita hakukäytäntöjä uudelleen. Pitäisikö ottaa kaikissa hauissa lähtökohdaksi tiivis aiesuunnitelma, jossa hankkeen idea nousee keskiöön? Lopultahan on kyse siitä, miten tutkimuksen perusajatus kantaa. Aiehaun perusteella valittaisiin ne hakemukset, joilta pyydetään pidempi suunnitelma. Nykytilanteessa paljon kollektiivista kirjoitusaikaa kuluu esimerkiksi ennakoitujen tulosten kuvailuun ja oletettujen yhteiskunnallisten vaikutusten pohdintaan.

*

Yliopistolain mukaan yliopiston tehtävä on ”edistää vapaata tutkimusta sekä tieteellistä ja taiteellista sivistystä, antaa tutkimukseen perustuvaa ylintä opetusta sekä kasvattaa opiskelijoita palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa”. Tiivistetysti yliopiston velvollisuuksiin kuuluvat opetus, tutkimus ja yhteiskunnallinen vuorovaikutus.

Asetelma on haasteellinen siksi, että yliopistojen perusrahoitus ei käytännössä riitä näiden tavoitteiden toteuttamiseen. Opetus vie resursseista valtaosan, ja tutkimustoimintaa varten tarvitaan jatkuvasti ulkopuolista, kilpailutettua rahoitusta. Siksi akateeminen elämä on, pahoin pelkään, anomuksien laatimista myös tulevaisuudessa. Olennaista olisi kuitenkin löytää kansallinen malli, jossa hakemusten laatimisen ja arvioinnin kierrettä voitaisiin merkittävästi helpottaa.

Hannu Salmi

Kirjoittaja on akatemiaprofessori ja Turun yliopiston kulttuurihistorian professori.

Puhuttaessa kulttuurivaikuttamisesta tai kulttuurivaikuttajista on ensimmäinen mielleyhtymä yleensä jonkinlainen mediahuomiota saanut tempaus/tapahtuma tai jonkun omalla alallaan meritoituneen tekijän (puoli)julkinen kannanotto. Korona-ajalta esimerkkinä mainittakoon vaikka kulttuuri- ja tapahtuma-alan kesäkuussa 2021 organisoima Mitta On Täysi -mielenosoitus tai Anna Eriksonin haastattelusta alkanut vivahteikas keskustelu kulttuuri- ja taiteenalojen ammattilaisten keskinäisestä arvostuksesta ja eri taidemuotojen painoarvosta.

Harva kuitenkin tulee ajatelleeksi, että suuri osa jokapäiväisen kulttuurielämämme vaihtoehdoista ja mahdollisuuksista päätetään kuntahallinnon koneistossa siinä missä rakennusluvat, kouluvuoden työpäivät tai kadunvarsipysäköinnin maksutkin.

Oli kyse sitten lähikirjastojen aukioloajoista, kaupunginorkesterin tai -teatterin kausiohjelmistosta tai vaikkapa museoiden pääsymaksuista niin edellä mainittujen kaltaiset asiat valmistellaan aina vuositasolla demokraattisesti valittujen luottamushenkilöiden päätöksenteon kohteiksi. Oma lukunsa ovat kertaluonteiset tapahtumat tai investoinnit, joilla pyritään lähtökohtaisesti parantamaan alueen kulttuuripalveluiden saavutettavuutta ja näkyvyyttä sekä mahdollistamaan alueen kulttuuriammattilaisille uusia toimintoja ja toimintaedellytyksiä. Esimerkkeinä mainittakoon vaikka erityyliset kaupunkitapahtumat ja -festivaalit sekä Porissa kohta kaksikymmentä vuotta eri tahojen suunnittelupöydillä pyörinyt museoiden kokoelmakeskushanke.

Kulttuurivaikuttamisen tapoja on käytännössä yhtä monta kuin vaikuttajiakin mutta kunnan ja kuntalaisten kulttuurivaikuttaminen voidaan selkeästi jakaa viiteen kategoriaan:

1. Hallinnollinen vaikuttaminen – malli, jossa toimintaa perustellaan jonkin ulkoisen (valtion hallinnon määrittämä laki) tai sisäisen (kuntakohtainen linjaus) perusteella.
Esimerkiksi Laki yleisistä kirjastoista velvoittaa kaikkia kuntia tarjoamaan kirjastopalveluita asukkailleen tai Porin kaupungin sivistyslautakunta päätti kokouksessaan 17.12.2019 poistaa museoiden pääsymaksut viikonloppuisin kaikilta alle 18-vuotiailta.

2. Strateginen vaikuttaminen – malli, jossa kunta suunnittelee kulttuuritoimintojaan itsenäisesti ja yhdessä muiden toimijoiden kanssa hyväksyttyjen suunnitelmien tai toimenpideohjelmien pohjalta.
Esimerkiksi Porin kaupungin eri toimialojen välisenä yhteistyönä valmisteltava taideohjelma, joka vaikuttaa suoraan kaupunkitilassa esillä olevan julkisen taiteen ylläpitoon ja käyttöön sekä tulevaisuuden taidehankintoihin.

3. Mielikuva- ja kokemusvaikuttaminen – malli, jossa näkyvän ja saavutettavan toiminnan avulla pyritään vaikuttamaan kuntalaisten ja, eritoten luottamushenkilöiden, asenteisiin kulttuuripalveluja, niiden mahdollistamista ja niille myönnettyjä resursseja kohtaan.
Esimerkiksi Porissa Kulttuuritalo Anniksen toimintamuodon ja -edellytysten varmistamiseksi järjestetyt tapahtumat ja kuntalaiskeskustelut syksyllä 2019 tai Maksa, mitä haluat -teemapäivien avulla kulttuurilaitosten ja -toimintojen saavutettavuuden ja huomioarvon kasvattaminen

4. Kansalaisvaikuttaminen – malli, jossa kunnan ylläpitämät kulttuuripalvelut yhdessä yritysten, 3. ja 4. sektorin kulttuuritoimijoiden, sekä joskus jopa yksittäisten kuntalaisten, kanssa pyrkivät parantamaan kulttuuritoimintojen näkyvyyttä, saavutettavuutta ja vaikuttavuutta.
Esimerkiksi Syksyllä 2021 Kauppakeskus Isokarhussa toteutettu Ars Pori Megastore -taidenäyttely ja esityssarja, jossa Porin kaupungin, Citycon Oy:n sekä Taiteilijayhdistys T.I.L.A. Ry:n yhteistyöllä mahdollistettiin kuusi viikkoa avoinna ollut taidenäyttelykokonaisuus sekä siihen kytkeytynyt elävän musiikin ja performanssitaiteen esityssarja kävijöilleen (yli 15 000 hlö) maksuttomasti.

5. Teemoitettu vaikuttaminen – malli, jossa yhden teeman tai toiminnan ympärille rakennetun kokonaisuuden avulla pyritään lähestymään valittua aihetta mahdollisimman monella tapaa ja useista eri näkökulmista laajasti eri toimijoita osallistaen. Tyypillistä mm. hanke- ja projektitoiminnassa.
Esimerkiksi UrbCultural Planning -hanke, joka toteutettiin yhtäaikaisesti kymmenessä eri Euroopan valtiossa. Hankkeen keskeisenä sisältönä oli pyrkiä kulttuurisuunnittelun keinoin ratkaisemaan paikallisia kaupunkikehityksen esteitä. Porissa pääpaino oli autioituvan keskustan tyhjien liiketilojen sekä vapaan kaupunkitilan hyödyntäminen kulttuuristen menetelmien avulla.

Edellä on mainittu tyypillisiä esimerkkejä kuntien yksinään tai yhteistyössä ylläpitämistä ja mahdollistamista kulttuuripalveluista ja -toiminnoista. Yhteistä kaikelle kyseiselle toiminnalle on kuitenkin se, että mitään ei tapahtuisi, mistään ei saataisi rahoitusta eikä mikään kuntalaisten rakastama toiminto jäisi pysyvästi saataville, jos kulttuuripalvelujen kokonaisuuksia ei valmisteltaisi ja suunniteltaisi huolellisesti kuukausia tai jopa vuosia, ja Porin museoiden kokoelmakeskuksen tapauksessa vuosikymmeniä, ennen niiden konkreettista toteutumista.

Siksi onkin ensiarvoisen tärkeää että maamme taide- ja kulttuurikentällä toimii näkyvien, tunnettujen ja arvostettujen tekijöiden lisäksi lukematon joukko työhönsä suurella sydämellä suhtautuvia huippuammattilaisia ja asiantuntijoita, jotka perinpohjaisella suunnittelu- ja vaikuttamistyöllään mahdollistavat meille vuosittaisia festivaalielämyksiä aina Kaustisen Kansanmusiikkijuhlista Tuskafestivaalien kautta Mäntän Kuvataideviikkoihin sekä ympärivuotisia kokemuksia teatterisaleissa ja konserttitaloissa kautta maan.

Jyri Träskelin

Kirjoittaja on Porin kaupungin kulttuuriyksikön päällikkö sekä digitaalisen kulttuurin maisteriopiskelija.

Ensimmäinen koulupäivä on aina ihan kamala. Se on kamala riippumatta siitä, meneekö ala-asteelle, yläasteelle tai yliopistoon.

(Niin. Siinä teille kulttuuriperintöä. Kun minä olin nuori, puhuttiin vielä ala- ja yläasteista eikä -kouluista. Digitaalisen kulttuurin tuleva tai nykyinen opiskelija voisi varmaan tehdä tuollaisesta Kun minä olin nuori -pööpöilystä meemin. Maisemantutkijatulokas miettisi vain, että onhan se ”sieltä”, kun pikkukoulut puretaan ja maisemaa kolhitaan.)

Asun itse ehkä viiden minuutin kävelymatkan päässä Porin yliopistokeskuksesta, mutta ensimmäisenä koulupäivänä kolme vuotta sitten se viisi minuuttia oli ihan älyttömän pitkä matka. Siinä ehtii ajatella kaikenlaista, erityisesti kaikenlaista typerää. Saanko kavereita? Joudunko syömään ruokalassa yksin? Ovatko opettajat edes oikeassa ammatissa? Eksynkö rakennuksessa heti? Pitävätkö kaikki minua ihan urpona? Miksi ihmeessä edes olen Porissa?

Spoiler alert: saat, et, ovat, ehkä mutta et lopullisesti, eivät ellet kutsu masaliisaa mokkapaloiksi, ja ole onnellinen, että olet!

Toki me ihmiset olemme erilaisia, ja erilaisia ovat myös meidän toiveemme ja tavoitteemme opiskeluvuosille ja niitä seuraaville työvuosille. Mutta se ei haittaa, se on tässä tutkinto-ohjelmassa meidän vahvuutemme – me olemme humanisteja. Me tajuamme ihmisiä, näin uskon. Juuri ihmisyyden ymmärtäminen eri muodoissaan on humanistien tavoite, tehtävä.

Humanistisesta koulutuksesta on moneksi.

(Ehkä tajuat nyt saman kuin minä: humanisteilla on joskus, ehkä, myös ongelmia tiivistämisen kanssa. Mennään kuitenkin nyt eteenpäin.)

Niin, se ensimmäinen yliopistopäivä. Jännitti. Seuraavana aamuna ei enää jännittänyt, päinvastoin: menin yliopistokeskukselle uusien huikeiden tuttavuuksien, joiden nimet jo tiesin, luo, positiivisena ja luottavaisena. Edellisiltana vietetyt pitkät keskustelut, heti varsin syvällisistäkin aiheista, olivat luoneet lupaavia alkuja ihmissuhteille, joista tuli sitten ystävyyksiä yllättävän nopeasti. Muistan elävästi, miten mietin silloin jo ensimmäisenä iltana, että tämä on niin minun juttuni, nämä ovat minun tyyppejäni ja olen just siellä missä minun pitääkin olla!

Ja jo sinä iltana päätin, että mä haluan myös olla se tyyppi, joka saa muiden olon tuntumaan tällaiselta.

Mäkin haluan aikanaan olla tuutori. Tästä lisää kohta.

Kertaus on ennen sitä paikallaan. Ensimmäinen koulupäivä on kamala erityisesti siksi, että kaikki on niin uutta, tuntematonta, vähän pelottavaakin – ei tiedä, mitä tuleman pitää. Samalla ensimmäinen koulupäivä on mahtava erityisesti siksi, että kaikki on niin uutta – ei voi edes aavistaa, mikä kaikkea tuleman pitää.

Hyvä, parempi… tuutori

Ette ehkä tiedä sitä vielä, mutta tuutori on niin oman elämänsä kuin muidenkin elämien sankari. Tuutori on vastuussa siitä, että uudet opiskelijat tuntevat olonsa tervetulleeksi, osaavat olla eksymättä koulussa (tai hakevat eksyneen opiskelijan hukasta), tutustuvat muihin ihmisiin turvallisessa ympäristössä, pääsevät opiskelujen alkuun niin teknisesti kuin henkisesti, ja osaavat toimia maailman parhaan opiskelijaravintolan ruokajonossa.

Kuulostaa simppeliltä? EI OLE.

Pyysin maailman parhaimpia tuutoreita – kollegoitani – kahdelta vuodelta (taas spoiler: valitan kohta, mutta hei olen ollut kuitenkin tuutori kaksi vuotta putkeen, eli aika-muistot-kultaus) kuvaamaan tuutoroimista yhdellä sanalla.

”Palkitseva”. ”Hauska”. ”Hedelmällinen”. ”Ryhmäyttävä”. ”Opettavainen”. ”Vittumikätyömaa”.

On nimittäin valtava vastuu olla koko orientaatioviikko, sitä ennen ja sen jälkeenkin, ihmisten käytettävissä. Sitä varten tuutorit meinaan ovat olemassa: jos fuksilla on hätä, ei hätää, fuksilla on tuutori. Puhelin piippaa jatkuvasti, kaikilla on kysyttävää ja papukaijamoodi ottaa sinusta vallan. Pitäisi hoitaa illanvieton viimeiset järjestelyt, käydä ruokkimassa kissa, haalarit puristaa, hiki valuu…

Fuksit ovat onneksi järjestään aivan ihania, mutta orientaatioviikon ajan kellon ympäri valmiudessa ja asiaan paikoin kuuluva juhliminen ovat hetkittäin melko kuluttavaa. Koska omat opinnot pitää myös hoitaa. 

Ja sitten tulee se uusi kirkassilmäinen opiskelija, tuutorinkin tuleva uusi ystävä, joka sanoo, että kiitos kun oot täällä, sä autat mua niin paljon, mäkin haluan olla tuutori!

Siinä vaiheessa tuutorien WhatsApp-ryhmässä taas pärisee, kun angstimeemin perään lähtee heti sellainen TÄÄ ON NIIN PARASTA ME VEDETÄÄN NIIN HYVIN MEIDÄN FUKSIT ON UPEITA -viesti, jota sun tuutorikaverit vilpittömästi komppaa. Siinä porukassa uskaltaa jakaa ne onnen hetket ja pyytää vertaistukea, kun tarve on. Koska tuutorointia ei tehdä yksin, vaan porukassa.

Tuutorointiin nimittäin pätee sama asenne kuin opintoihin ylipäätään: ei se, mitä se ottaa, vaan se, mitä se antaa. Kaikille. KTMT:ssä olemme ylpeitä tuutoroinnin traditiosta ja merkityksestä arkipäivän tasolla –sen elävästä kulttuuriperinnöstä. Parasta on joka vuosi fukseilta tuleva, kiittävä palaute. Myös henkilökunta muistaa kiittää meitä, me helpotamme heidän työtään, mistä niin me kuin fuksitkin ovat hyvin tietoisia.

Tehdään yhdessä asioita ja opitaan kaikki toisiltamme, siitä on kyse yliopistoyhteisössämme.

Jos Poriin haluat tulla nyt, sä takuulla yllätyt

Niin, se Pori. Turun yliopisto… Porissa? Kyllä, juuri näin. Olen Turun yliopiston opiskelija sen Porin yksikössä.

Olen syntyperäinen porilainen. Kyllä mä tiedän, mitä meistä ja tästä kaupungista puhutaan. Lähdin itsekin täältä lukion jälkeen sillä asenteella, että pitäkää tunkkinne ja nähdään ei ikinä. Olikin vähän tekemistä siinä, että uskalsi tunnustaa itselleen erinäisten käänteiden ja vuosien jälkeen paluumuutettua, että ei hitsi, täähän on mesta kaupunki.

• Kiinnostaisiko asua halvalla vuokralla kivassa ei-kimppa-kodissa keskustassa?
• Menisikö aika rattoisammin, jos sitä käyttäisi vähemmän pitkissä matkoissa hikisessä julkisessa liikenteessä?
• Tykkäätkö hauskasta?
• Viehättääkö keskieurooppalainen kaupunkimaisema, josta löytää myös puistomaisuutta ja neuvostonostalgiaa?
• Mites urbaanit tapahtumat, erilaiset ajanviettomahdollisuudet, rouhea meininki – kelpaisiko?
• Innostaako kahvilat, kuppilat ja ravintolat, joista löytyy elämisen meininkiä ja opiskelijaystävälliset hinnat?
• Pääsisitkö toteuttamaan itseäsi erityisesti pienessä ja tiiviissä korkeakouluyksikössä? 
• Olisiko kotikaupungissa kiva olla oma itsensä ilman pätemisen pakkoa?

NO TULE PORIIN SIELTÄ.

(Tai jos olet jo täällä, pysy täällä.)

Porissa nimittäin on tuota kaikkea, vain muutamia mainitakseni. Poria ei voi selittää, se pitää kokea.

Tervetuloa, uudet ja vanhat!

Sanna Aaltonen

Kirjoittaja on maisteriopiskelija Kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen tutkinto-ohjelmassa. Hän on myös tuutori ja porilainen.