Niin tai näin, aina lopulta oikeinpäin! Kuva: Lukuvuoden 2021-2022 tuutorien arkisto.

Ensimmäinen koulupäivä on aina ihan kamala. Se on kamala riippumatta siitä, meneekö ala-asteelle, yläasteelle tai yliopistoon.

(Niin. Siinä teille kulttuuriperintöä. Kun minä olin nuori, puhuttiin vielä ala- ja yläasteista eikä -kouluista. Digitaalisen kulttuurin tuleva tai nykyinen opiskelija voisi varmaan tehdä tuollaisesta Kun minä olin nuori -pööpöilystä meemin. Maisemantutkijatulokas miettisi vain, että onhan se ”sieltä”, kun pikkukoulut puretaan ja maisemaa kolhitaan.)

Asun itse ehkä viiden minuutin kävelymatkan päässä Porin yliopistokeskuksesta, mutta ensimmäisenä koulupäivänä kolme vuotta sitten se viisi minuuttia oli ihan älyttömän pitkä matka. Siinä ehtii ajatella kaikenlaista, erityisesti kaikenlaista typerää. Saanko kavereita? Joudunko syömään ruokalassa yksin? Ovatko opettajat edes oikeassa ammatissa? Eksynkö rakennuksessa heti? Pitävätkö kaikki minua ihan urpona? Miksi ihmeessä edes olen Porissa?

Spoiler alert: saat, et, ovat, ehkä mutta et lopullisesti, eivät ellet kutsu masaliisaa mokkapaloiksi, ja ole onnellinen, että olet!

Toki me ihmiset olemme erilaisia, ja erilaisia ovat myös meidän toiveemme ja tavoitteemme opiskeluvuosille ja niitä seuraaville työvuosille. Mutta se ei haittaa, se on tässä tutkinto-ohjelmassa meidän vahvuutemme – me olemme humanisteja. Me tajuamme ihmisiä, näin uskon. Juuri ihmisyyden ymmärtäminen eri muodoissaan on humanistien tavoite, tehtävä.

Humanistisesta koulutuksesta on moneksi.

(Ehkä tajuat nyt saman kuin minä: humanisteilla on joskus, ehkä, myös ongelmia tiivistämisen kanssa. Mennään kuitenkin nyt eteenpäin.)

Kohti uutta ja pian niin tuttua: suuntana “Tehdas”. Kuva: Lukuvuoden 2021-2022 tuutorien arkisto.

Niin, se ensimmäinen yliopistopäivä. Jännitti. Seuraavana aamuna ei enää jännittänyt, päinvastoin: menin yliopistokeskukselle uusien huikeiden tuttavuuksien, joiden nimet jo tiesin, luo, positiivisena ja luottavaisena. Edellisiltana vietetyt pitkät keskustelut, heti varsin syvällisistäkin aiheista, olivat luoneet lupaavia alkuja ihmissuhteille, joista tuli sitten ystävyyksiä yllättävän nopeasti. Muistan elävästi, miten mietin silloin jo ensimmäisenä iltana, että tämä on niin minun juttuni, nämä ovat minun tyyppejäni ja olen just siellä missä minun pitääkin olla!

Ja jo sinä iltana päätin, että mä haluan myös olla se tyyppi, joka saa muiden olon tuntumaan tällaiselta.

Mäkin haluan aikanaan olla tuutori. Tästä lisää kohta.

Kertaus on ennen sitä paikallaan. Ensimmäinen koulupäivä on kamala erityisesti siksi, että kaikki on niin uutta, tuntematonta, vähän pelottavaakin – ei tiedä, mitä tuleman pitää. Samalla ensimmäinen koulupäivä on mahtava erityisesti siksi, että kaikki on niin uutta – ei voi edes aavistaa, mikä kaikkea tuleman pitää.

Hyvä, parempi… tuutori

Ette ehkä tiedä sitä vielä, mutta tuutori on niin oman elämänsä kuin muidenkin elämien sankari. Tuutori on vastuussa siitä, että uudet opiskelijat tuntevat olonsa tervetulleeksi, osaavat olla eksymättä koulussa (tai hakevat eksyneen opiskelijan hukasta), tutustuvat muihin ihmisiin turvallisessa ympäristössä, pääsevät opiskelujen alkuun niin teknisesti kuin henkisesti, ja osaavat toimia maailman parhaan opiskelijaravintolan ruokajonossa.

Kuulostaa simppeliltä? EI OLE.

Pyysin maailman parhaimpia tuutoreita – kollegoitani – kahdelta vuodelta (taas spoiler: valitan kohta, mutta hei olen ollut kuitenkin tuutori kaksi vuotta putkeen, eli aika-muistot-kultaus) kuvaamaan tuutoroimista yhdellä sanalla.

“Palkitseva”. “Hauska”. “Hedelmällinen”. “Ryhmäyttävä”. “Opettavainen”. “Vittumikätyömaa”.

On nimittäin valtava vastuu olla koko orientaatioviikko, sitä ennen ja sen jälkeenkin, ihmisten käytettävissä. Sitä varten tuutorit meinaan ovat olemassa: jos fuksilla on hätä, ei hätää, fuksilla on tuutori. Puhelin piippaa jatkuvasti, kaikilla on kysyttävää ja papukaijamoodi ottaa sinusta vallan. Pitäisi hoitaa illanvieton viimeiset järjestelyt, käydä ruokkimassa kissa, haalarit puristaa, hiki valuu…

Fuksit ovat onneksi järjestään aivan ihania, mutta orientaatioviikon ajan kellon ympäri valmiudessa ja asiaan paikoin kuuluva juhliminen ovat hetkittäin melko kuluttavaa. Koska omat opinnot pitää myös hoitaa. 

Ja sitten tulee se uusi kirkassilmäinen opiskelija, tuutorinkin tuleva uusi ystävä, joka sanoo, että kiitos kun oot täällä, sä autat mua niin paljon, mäkin haluan olla tuutori!

Siinä vaiheessa tuutorien WhatsApp-ryhmässä taas pärisee, kun angstimeemin perään lähtee heti sellainen TÄÄ ON NIIN PARASTA ME VEDETÄÄN NIIN HYVIN MEIDÄN FUKSIT ON UPEITA -viesti, jota sun tuutorikaverit vilpittömästi komppaa. Siinä porukassa uskaltaa jakaa ne onnen hetket ja pyytää vertaistukea, kun tarve on. Koska tuutorointia ei tehdä yksin, vaan porukassa.

Tuutorointi on yhdessä tekemistä, kovaa vastuuta ja siksi vertaistuki on hyvin tärkeää. Kuva: Lukuvuoden 2021-2022 tutorien arkisto.

Tuutorointiin nimittäin pätee sama asenne kuin opintoihin ylipäätään: ei se, mitä se ottaa, vaan se, mitä se antaa. Kaikille. KTMT:ssä olemme ylpeitä tuutoroinnin traditiosta ja merkityksestä arkipäivän tasolla –sen elävästä kulttuuriperinnöstä. Parasta on joka vuosi fukseilta tuleva, kiittävä palaute. Myös henkilökunta muistaa kiittää meitä, me helpotamme heidän työtään, mistä niin me kuin fuksitkin ovat hyvin tietoisia.

Tehdään yhdessä asioita ja opitaan kaikki toisiltamme, siitä on kyse yliopistoyhteisössämme.

Jos Poriin haluat tulla nyt, sä takuulla yllätyt

Niin, se Pori. Turun yliopisto… Porissa? Kyllä, juuri näin. Olen Turun yliopiston opiskelija sen Porin yksikössä.

Olen syntyperäinen porilainen. Kyllä mä tiedän, mitä meistä ja tästä kaupungista puhutaan. Lähdin itsekin täältä lukion jälkeen sillä asenteella, että pitäkää tunkkinne ja nähdään ei ikinä. Olikin vähän tekemistä siinä, että uskalsi tunnustaa itselleen erinäisten käänteiden ja vuosien jälkeen paluumuutettua, että ei hitsi, täähän on mesta kaupunki.

  • Kiinnostaisiko asua halvalla vuokralla kivassa ei-kimppa-kodissa keskustassa?
  • Menisikö aika rattoisammin, jos sitä käyttäisi vähemmän pitkissä matkoissa hikisessä julkisessa liikenteessä?
  • Tykkäätkö hauskasta?
  • Viehättääkö keskieurooppalainen kaupunkimaisema, josta löytää myös puistomaisuutta ja neuvostonostalgiaa?
  • Mites urbaanit tapahtumat, erilaiset ajanviettomahdollisuudet, rouhea meininki – kelpaisiko?
  • Innostaako kahvilat, kuppilat ja ravintolat, joista löytyy elämisen meininkiä ja opiskelijaystävälliset hinnat?
  • Pääsisitkö toteuttamaan itseäsi erityisesti pienessä ja tiiviissä korkeakouluyksikössä? 
  • Olisiko kotikaupungissa kiva olla oma itsensä ilman pätemisen pakkoa?

NO TULE PORIIN SIELTÄ.

(Tai jos olet jo täällä, pysy täällä.)

Porissa nimittäin on tuota kaikkea, vain muutamia mainitakseni. Poria ei voi selittää, se pitää kokea.

Tervetuloa, uudet ja vanhat!

Sanna Aaltonen

Kirjoittaja on maisteriopiskelija Kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen tutkinto-ohjelmassa. Hän on myös tuutori ja porilainen.