”Saunassa oli väkeä runsaanlaisesti etenkin parvella” – porilaiset julkiset saunat suomalaisena saunakulttuurina

Mökillä saunan ikkuna oli lauteiden tasolla niin, että jos istui ylimmällä lavolla, näkyi pylly pihalle. En tiedä kuka ikkunan aukotuksen tai lauteiden paikat mökillemme oli suunnittelut niin, mutta saunan käyttöä se ei juuri haitannut. Löylyä heittäessä ikkuna joka tapauksessa huurustui. Jos painoi posken vasten kylmää ikkunaa, lauteilla jaksoi olla kauemmin.

Parasta oli kuitenkin juosta saunasta suoraan mereen, uudestaan ja uudestaan loputtomalla kierteellä. Havunneulaset jalkapohjia pistellen ja sitten ponnistus laiturilta mereen. Joskus käytiin hiihtolomallakin mökillä ja silloin hyisen mökin lämmitti kiuas, joka varasi lämpöä seuraavaankin päivään.

Sukupolvien ketju ei ole katkennut, vaan omat lapseni ovat löytäneet loputtoman ”saunaan ja sitten mereen uimaan ja takaisin saunaan”-kierteen. Kummallakin lapselle on saunomisen suhteen muodostunut oma tyylinsä; isompi istuu ylälauteilla ja heittää löylyä, nuoremmalle riittää istuminen alalauteella.

Saunamuistoja lienee kaikilla, jokaisella omanlaisiaan eivätkä kaikki ole saunaihmisiä. Tosin saunoja tutkinut Juha Nirkko on osuvasti todennut, että suomalaiset ovat ainoa kansakunta, joka mahtuisi yhtä aikaa kylpemään omiin saunoihinsa. Aiempi kansatieteellinen tutkimus maalasikin saunan erityisesti suomalaiseen kulttuuriin kuuluvaksi.

Saunakulttuuria

Kansatieteilijä Samuli Paulaharju ja arkeologi Sakari Pälsi keräsivät runsaasti ainestoa liittyen suomalaiseen saunakulttuuriin kohdistaen tutkimuksen pääasiassa maaseudulle ja Karjalaan. Kansatieteellisen tutkimuksen mukaan maaseudulla saunat edustivat ensisijaisesti peseytymispaikkaa, mutta saunaa käytettiin myös maltaiden valmistamiseen, lihan savustamiseen ja pellavan kuivaamiseen, hyvin monenlaiseen toimintaan siis.

Toisinaan maaseudulla saunassa saattoi asua loisena perheitäkin, mutta myös kaupungeissa tilanahtaudesta johtuen saunaan saatettiin sijoittaa osa palveluskunnasta. Rauman Marelan talossa 1800-luvun alkupuolella sauna toimi niin renkitupana kuin pesupaikkana.

Mitä tulee saunojen rakennustapaan, maaseudulla saunarakennukset olivat useimmiten salvottuja hirsirakennuksia, joiden luonnonkivestä tehty kiuas sijaitsi ovinurkassa. Saunat oli asemoitu maakunnista riippuen joko pihapiiriin tai sen ulkopuolelle, mutta aina ne kuitenkin sijaitsivat erillisessä rakennuksessa palovaaran vuoksi. Kaupungeissa, joissa pihapiiri oli rajatumpi, saunat sijaitsivat tontin rajalla ulkorakennuksiin sijoitettuna. Saunassa peseydyttiin kesäisin useammin kuin talvella, tavallisesti kaksi tai kolme kertaa viikossa.

Normaali käytäntö maaseudulla oli, että talon väki saunoi yhdessä. Maaseudulla naisten tehtävänä oli lämmittää sauna ja pesuvesi sekä toimia pesijänä. Maaseudun saunomiseen myös kuului nykypäivänä eloon herätettyjä traditioita, kuten morsius-, hääsauna ja neiskyly. Tällaisilla traditionaalisilla saunoilla juhlistettiin erilaisia siirtymiä tilasta toiseen. Kaupungissa traditiot karisivat pikkuhiljaa uuden elämäntavan tieltä.

Sauna ja terveys

Kansatiede ei ollut ainoa saunaan ja saunomiseen huomiota kiinnittänyt tieteenala, vaan jo 1800-luvun alkupuolella lääketiede kiinnostui saunasta. Vuonna 1823 väitöskirjan (venäläisen) saunan terveydellisistä hyödyistä teki M.M. Levy ja vuonna 1842 saunan terapeuttisia vaikutuksia tutki C. Lambert. Myös siviiliammatiltaan lääkärinä toiminut Elias Lönnrot tutki saunan vaikutusta terveyteen 1840-luvulla.

Suomen Saunaseura onkin korostanut Lönnrotin asemaa saunan asettamisesta kansalliseksi symboliksi. Suomalaisiin saunoihin ja suomalaisten saunatapoihin kävi 1800-luvun lopulla tutustumassa myös ruotsalainen lääkäri Nils Englund, joka vuonna 1897 julkaisi Hälsovännen-lehdessä artikkelinsa saunan käytöstä.

1900-luvulla kiinnostus saunan terveydellisiä vaikutuksia kohtaan kasvoi.  Lääketieteen dosentti ja professori K.F. Hirvisalo kirjoitti lääketieteen väitöskirjan saunan fysiologisia vaikutuksista ihmiseen. Hirvisalo halusi tietää miten sauna vaikutti ihmisten verenkiertoon, munuaisiin, aineenvaihduntaan, hengitykseen tai hikoiluun. Ennen pitkää saunatutkimus synnytti kylpyopin, balneologian, jonka tiimoilta järjestettiin Tukholmassa ensimmäinen kylpykonferenssi vuonna 1925. Saunan ja kylpyjen terveydellisiin vaikutuksiin voidaan lisäksi lukea erilaiset terveys- ja mineraalivedet, jotka kuuluivat erityisesti kylpylaitosten valikoimaan. Tavallinen rahvas sen sijaan nautti saunan päälle kahvit tai osti saunan pitäjältä jauhokaljaa tai limonadia.

Aivan niin korkealentoista saunominen ei normaalissa elämässä ollut, että tavallinen vihdanheiluttaja olisi miettinyt viikoittaisen rutiinin vaikutusta munuaisiinsa, joskin saunalla oli merkitystä arjessa. Se katkaisi työviikon ja auttoi siirtymään arjesta juhlaan. Aiemmin elämän kiertokulkuun kuului sauna – siellä synnyttiin ja saunassa ihminen valmistetiin viimeiselle matkalle.

Sauna kuului olennaisena osana suomalaiseen kulttuuriin. Vuonna 1993 Suomalaisen Kirjallisuuden Seura toteutti ”Sauna suomalaisten terveyden lähteenä” keräyksen, jossa saunatutkimukseen osallistujat vertasivat saunaa kirkkoon, jonne pääsi rauhoittumaan omaan oloon.

Saunomista Porin kaupungissa

Saunominen ei loppunut edes silloin, kun Suomi alkoi teollistua 1800-luvun puolivälin jälkeen ja ihmiset muuttivat kaupunkiin uusien elinkeinojen perässä. Porissa, joka 1800-luvun lopulla teollistui ja kasvoi voimakkaasti, toimi myös useita yleisiä saunoja. Yleisiä saunoja oli lähes jokaisessa kaupunginosassa ja useimmiten saunaa piti jonkin käsityöläisen kuten kirjansitojan, sepän tai teurastajan vaimo, jonka perheelle saunan pitäminen toi tarvittua lisätienestiä. Tunnettuja porilaisia saunoja 1800-luvun lopulla oli ainakin viidennessä kaupunginosassa toimineet Sjövallin, Koivulan ja Tuorin saunat, neljännessä osassa toiminut Tyskin sauna ja Blomin kaupungissa eli Kokemäenjoen pohjoispuolella sijainnut Hjulgrenin sauna, joka ajoittain oli lehtiotsikoissa saunan pihamaalla tapahtuneiden käsirysyjen vuoksi.

Yleisesti saunoissa kuitenkin oltiin varsin rauhallisesti. Varkauksiakin tapahtui harvoin huolimatta siitä, että pukuhuoneen vaatekoukkuun jätettiin niin päällysvaatteet kuin pörssitkin. Saunapäiviä kaupunkien yleisissä saunoissa oli tavallisesti kolme; keskiviikko, perjantai ja lauantai. Tällöin saunaan saavuttiin työvuoron jälkeen ja löylyn lyöminä puhdistettiin viikon tomut, rasvat ja hiet usein Kokemäenjoesta kannetulla vedellä. Sinkkiämpärit kolisivat, kun ihmiset luovivat hämärissä pesutuvissa vauvasta vaariin.

1800 ja 1900-lukujen vaihteessa kaupungissa toimi myös muutama sauna, joiden profiili oli kansansaunoja korkeampi. Aittaluodossa toimi Yhtiön sauna, joka tunnettiin myös Porin kylpylaitoksena. Yhtiön sauna tarjosi tavallisen lavolla istumisen lisäksi erilaisia kylpyjä kuten amme-, höyry- ja kaappikylpyjä.

Vuonna 1896 avattiin nykyisen Liisantorin (aiemmin Elisabetin tori) viereen Elisabetin kylpylaitos, jossa yhteisen pukutilan sijaista oli erilliset pukukopit asiakkaille, erilliset saunat naisille ja miehille sekä lisäksi kansansauna, jonne oli oma kulku sivummalla. Saunassa oli uutuutena myös ”suihkuhytti”, jossa vesi törmäsi ”alta, päältä ja sivusta”. Lattiat olivat betonia ja peitetty puisilla tralleilla, jotta lattiat olisivat mukavammat kävellä. Palveluskuntaa kylpylaitoksessa toimi 12 henkilöä, osa pääkaupunkiseudulta tuotuja ammattihierojia.

Kaupunkiin mahtui siis monenlaisia saunoja ja niille asiakkaita. Kaikilla ei suinkaan ollut varaa käydä Elisabetin kylpylaitoksen kaltaisessa korkean profiilin yleisessä saunassa, mutta viikoittaisen pesun pystyi hoitamaan myös omassa lähisaunassa. Erilaisen saunakokemuksen tarjoaa muuan yleinen sauna kuudennessa kaupunginosassa, jossa tapahtui pienimuotoinen onnettomuus helmikuussa 1894.

”Saunassa oli väkeä runsaanlaisesti etenkin parvella, jossa oli miehiä, naisia ja lapsia, jotka kaikki, pienimmästä suurimpaan huusiwat wettä ja wihtoja. Saunapiika oli tietysti hyvin äkäisellä päällä, koska ei ottanut totellakseen. Silloin tapahtui, wäen huutaessa, että parwi rysähti julmasti, mutta tällä kertaa se ei wielä pudonnut. Kylpywieraitten ollessa näin alastomuuden tilassa, wajosi kumminkin saunaparwi hiukan myöhemmin aika melskeellä permantoon. Eräs rautatietyömiehen waimo, wähäsen rintalapsensa kanssa, istui parween menewillä ylisillä portailla ja selkoselälleen permantoon, lapsi painettuna rintaa vasten ja eräs toinen waimo sai parwen pylwäästä iskun hartioihinsa.” (Satakunta 8.2.1894)

Saunan täyttivät varmasti häly ja lasten itku samalla kun saunavieraat tarkistivat läheistensä olevan kunnossa ja ihmettelivät lattialle pudonnutta lavoa. Rautatietyömiehen vaimo ehkä rauhoitteli pientä sylilastaan ja yritti itse toipua pelästyksestä. Kuten tämä kuudennessa osassa sijainnut sauna, oli samaan tapaan suurin osa kaupunkien yleisistä saunoista vielä 1900-luvun alussa niin kutsuttuja sekasaunoja, joissa saunoivat sukupuolet yhdessä. Tällöin todennäköisesti saunassa kävi koko perhe kerralla, mikäli tehtaan työvuoro antoi myöden.

Hiljalleen saunatavat alkoivat muuttua, johon vaikutti muun muassa porvariston suhtautuminen työläisperheisiin ja yleinen paheksunta sekasaunoja kohtaan. Porissa erityisesti Naisyhdistys pyrki muuttamaan työväestön tapaan saunoa eri sukupuolet yhdessä. Osa yhdistyksestä kannatti erillisiä saunavuoroja, osa erillisiä saunoja. Yhdistys ei kuitenkaan saanut asian tiimoilta yksimieleisyyttä parempien tietojen puuttuessa.

Yhdistys toivoi, että sauna-asia nostettaisiin yleiseen keskusteluun ja saunanomistajat itse tarttuisivat aiheeseen sekä pyrkisivät poistamaan epäkohdan. Vuonna 1901 kirjoitti maisteri Waren Satakunta-lehteen paheksuvan kirjoituksen sekasaunoista. Waren oli toverinsa kanssa etsinyt saunaa kaupungista, mutta erehtynyt päivästä ja päätynyt naisten saunavuorolle yleiseen saunaan. Warenin kertomus saunaillasta on surkuhupaisa:

”Huomattawasti ärsyyntyneenä wihelsi towerini wossikan ja sitä ajettiin taas pulskasti onneamme koettamaan. Mutta kun tultiin sauna eteiseen, niin tuli sinne muuan Eevan tytär hajalla hapsin, posket punottawina, ja hänkös rupesi saunanhoitajattarelle meluamaan, että tämä on kerrassaan kauheaa, täällähän on herroja. Minä pöllöpää, kun en tietänyt – silloin on naisten tunti.” (Satakunta 7.11.1901)

Toimittajan toverin suuttumus ei tuntenut enää rajoja tässä vaiheessa, vaan saunaa etsinyt matkalainen antoi mielipiteensä kuulua. Toimittaja itse tunnusti hävenneensä porilaisten puolesta todeten, että miespuolisen henkilön on vallan mahdotonta saada maanantaina kylpeä. Toimittajan mukaan saunavuoroja ei pitäisi jakaa erikseen naisille ja miehille, vaan jokainen, joka saunaan tahtoo, pitäisi sinne päästä.

Tällä Waren ei suinkaan tarkoittanut, että naiset ja miehet saunoisivat yhdessä, vaan sukupuolille olisi omat saunansa, jotta vastaavanlaisia ikäviä välikohtauksia ei tapahtuisi. Moitteen kohteena olivat porilaiset saunanomistajat, jotka kuvittelivat, että porilaiset tahtoisivat saunoa vain kolmena päivänä viikossa, kun saunaan tulisi päästä joka päivä, kuten muualla on tapana. Waren paheksui myös yhteissaunomista:

”Monesta saunassa on n.k. paremman saunan rinnalla myöskin halwempi, nim. yhteissauna, missä eri sukupuolet kylpewät sekaisin paratiisin aikuisissa puwuissaan. Mutta eiköhän, warsinkin näin kaupunkioloissa, tuo suuresti loukkaa etenkin naisille synnynnäistä kainoutta? Kun tähän vielä lisätään, että, niinkuin luotettawalta taholta on kerrottu, joskus pöhnäisetkin miehet tulevat joukkoon ja joku eukko tuopi saunaan ewäänään olutpullon, joka sitte lauteilla tyhjennetään, niin riittää tämä jo osoittamaan yhteissaunojen sopimattomuutta säädyllisyyttä loukkaawina laitoksina, joista sitä paitsi lapset saawat nähdä ja kuulla kaikenmoista.” (Satakunta 7.11.1901)

Warenin toive erillisistä saunavuoroista kävi myöhemmin toteen, sillä siveellisyyden ja yksityisyyden tavoittelu ei ollut vain porvariston yksipuolista sanelua, vaan myös kaupunkilaisen työväestön nuoremman polven parissa oli havaittavissa yksityisyyden tavoittelua.

Saunoista pro gradu-tutkielmansa vuonna 1994 tehneen Tapio Laaksosen mukaan kaupunkien saunojat olivat 1900-luvun alussa tietoisia uusista käytännöistä ja saattoivat toivoa oman lähisaunan muuttuvan paremmin varustelluksi ja tarjoavan erillisiä vuoroja. Kaupunkien saunakulttuuri muuttui Laaksosen mukaan käyttäjien toiveesta. Erillisvuorojen vastaanotto oli hidas, muutos tapahtui reilun kahdenkymmenen vuoden aikana 1800-luvun lopulta 1920-luvulle. Tänä aikana oli käytössä erilaisia saunoja eri käyttäjille. Muutos saunomistavoissa tapahtui elinympäristön muutoksen, elintason nousun ja mentaliteetin muutoksen kautta.

Yleiset saunat katosivat pikkuhiljaa kulttuurin muuttuessa ja viimeinen Porin yleinen sauna sulki ovensa 1982. Kesällä 2022 Porissa yleiseen juhannussaunaan ei siis pääse, vaikka suunnitelmia sellaisen rakentamisesta on ollutkin.

Varmaa kuitenkin on, että keskikesän juhlassa monella lämpeää sauna joko kerrostalon kylpyhuoneeseen sijoitettuna, omakotitalon kellarissa tai mökin pihalla. Erityisesti juhannussauna assosioituu kulttuurissamme kesämökkiin, joko omaan, ystävän tai vuokrattuun, kuten tämän kirjoituksen alussa.

Saunalla on myös tärkeä rooli suomalaisessa juhannustaikaperinteessä.

”Juhannusaattoiltana tehtiin uusi vihta. Kun sillä oli vihdottu heitettiin se jalkojen välistä saunankatolle. Minnepäin sen tyvi meni, siellä oli tuleva puoliso” (Kiikoinen 1935).

Hyvää juhannusta, taikaonnea sekä aurinkoista kesää kaikille!

Sanna Kuusikari

Kirjoittaja on väitöskirjatutkija Tampereen yliopiston historian tohtoriohjelmassa. Hän on kirjoittanut historian pro gradu -tutkielmansa Porin yleisistä saunoista.