Takaisin kampukselle! Etualalla Porin yliopistokeskuksen rakennus elokuussa 2022.
Kuva: Tomi Glad / Glad Media Oy.

Menneet kaksi vuotta ovat nostaneet vastaansanomattomasti esille sen, kuinka syvällinen vaikutus näkymättömillä voimilla voi olla ihmiskuntaan. Ihmisen historia on ollut kautta aikojen hankalaa yhteiseloa tautien kanssa; epätoivoisia yrityksiä ymmärtää mistä ne kaikki oikein ilmestyvät, tarttuvat ja miten niitä voisi estää. Ilman humanistista, ihmiskeskeistä maailmankuvaa, josta länsimainen lääketiedekin on syntynyt, olisimme tautien ja muiden vaivojen kanssa edelleen samassa tilanteessa kuin ihmiset mustan surman aikana.

Mittavista edistysaskelista huolimatta korona katkaisi modernien yhteiskuntien liikenteen, erotti sukulaiset toisistaan, ajoi ihmiset erilleen, etätöihin ja sen osana yliopistoissa etäopetukseen. Toisaalta korona osoitti kuinka sopeutuvaisia ihmiset ovat. Luennointi kesämökiltä olikin virkistävä kokemus. Opiskelijat huomasivat, että etäopetuksen ansiosta saattoi aamulla viipyä petissä pitkäänkin. Kun luennon kuunteli kotona, saattoi rentoutua, sortteerata pikkutavaroita tai tehdä harjoitustehtäviä.

Vanhan sanonnan mukaisesti välttämättömyydestä tehtiin hyve. Parin vuoden aikana etäopetuksesta tuli uusi normaali.

Mutta sopeutumisen yhteydessä tapahtui paljon muutakin, ei niin mukavia asioita. Jos sängystä ei ollut pakko päästä aamulla, niin vuorokausirytmit alkoivat heittelehtiä. Kun yliopistolle ei ollut pakko mennä, päivittäinen kävely tai pyöräily jäi pois päiväjärjestyksestä. Kun muita opiskelijoita ei tavannut yliopiston käytävillä tai kahviloissa, niin ihmissuhteet kääpiöityivät. Kun opiskelijatapahtumia ja -juhlia ei pidetty, niin uusien ystävien ja elämänkumppanienkin löytäminen viivästyi.

Korona vei elämästä makuaistin lisäksi maun. Inhimillinen kohtaaminen, vuoropuhelu ja yhteisöllisyys kärsivät kautta maailman. Kun ihmisläheinen arki alkoi surkastua, niin ihmisten – myös opettajien ja opiskelijoiden – ruumiillinen ja henkinen kunto sekä yhteiskunnan perustavat sosiaaliset suhteet alkoivat heiketä, osin murentuakin. Jossain lukioissa ei ylioppilasjuhlien järjestäminen tahtonut onnistua, koska nuoret olivat jääneet etävuosina etäisiksi, vieraiksi niin itselleen kuin toisilleen. Sosiaalisesta mediasta ei ollut elävän elämän korvaajaksi.

Vaikka etäopetuksessa oli puolensa, niin on aika antaa elävän elämän arvaamattomuudelle taas mahdollisuus. Ja vaikka lähiopetukseen  liittyvät aikaiset ylösnousut ja luentosalien kovat penkit, niin siihen kuuluvat myös odotus uudesta päivästä, ulkoilu syksyisessä lähiluonnossa ja  ennen kaikkea jatkuvat kohtaamiset muiden opiskelijoiden kanssa.

Vanhan sanonnan mukaan jokainen meistä on lähimmäinen. On aika siirtyä lähi(mmäis)opetukseen.

Simo Laakkonen

Kirjoittaja on maisemantutkimuksen yliopistonlehtori. Hän on Digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkimuksen tutkinto-ohjelman johtaja.

Lähiopetusta Porin yliopistokeskuksen auditoriossa.
Kuva: Tomi Glad / Glad Media Oy.