Aloitin maaliskuussa tutkimusavustajan tehtävän Digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkinto-ohjelmassa. Työtehtäviini kuului lähinnä yliopistokeskuksella olevan arkiston skannaaminen ja muuttaminen digitaaliseen muotoon. Työ saattoi ensisilmäyksellä vaikuttaa yksinkertaiselta: paperi skanneriin, tiedosto tallennettiin pilveen ja sitten jatkettiin seuraavan dokumentin pariin. Todellisuudessa kyse oli kuitenkin paljon muustakin. Suurin osa dokumenteista oli hyvässä kunnossa ja helposti käsiteltävissä, mutta osa vaati kärsivällisyyttä vaikean muodon tai kokonsa puolesta. Joidenkin teksti tai käsiala oli paikoin haalistunut, mikä teki dokumentista vaikeasti tulkittavan, ja näin ollen skannaus vaati tarkkaa säätämistä. Tällaisissa tilanteissa yksinkertainen työ muuttui hieman haastavammaksi, jolloin pienelläkin hienosäätämisellä oli merkitys skannauksen lopputulokseen.
Vaikka työ onkin suhteellisen yksinkertaista ja toistavaa, niin sillä on kuitenkin vahva merkitys etenkin tutkimuspohjana: Nykyään digitoinnin avulla pelkästään fyysiset arkistot eivät ole tutkimuksen perustana. Fyysiset dokumentit ovat välillä vaikeasti saavutettavissa, ja siihenkin liittyy aina omat riskinsä, sillä aineisto saattaa käytössä vaurioitua. Suurin osa tutkimuslähteistä olisi erittäin vaikeasti saavutettavissa ilman digitoimista, ja uskon siihen, että joitakin asioita ei olisi edes tutkittu ilman pilveen tallennettuja tiedostoja. Tämä on työtä, mikä mahdollistaa myös muiden työt. Digitoiminen taistelee myös aikaa vastaan, sillä paperi ei ole ikuista.
Haluan myös puhua omasta kokemuksestani tämänlaisen työn parissa, ja mitä siitä loppujen lopuksi jäi käteen kokemuksena. Ensimmäisenä työ opetti kärsivällisyyttä. Kun viimeinen työpäiväni oli ohi, niin halusin ihan vain uteliaisuudesta tarkistaa, kuinka monta dokumenttia sitten tuli digitoitua sen vähän yli kuukauden työjakson aikana: karkeasti noin viisi tuhatta kappaletta. Tämän perusteella siis dokumentteja kyllä tuli skannattua melkoisen paljon. Välillä tuntui, että työmäärä ei loppuisi koskaan, mutta toisaalta se myös lämmitti sydäntä, sillä töitä onneksi riitti.
Toisena varmasti oli myös aivan käytännön asioita, kuten miten moderneja skannereita käytetään, ja miten resoluutio vaikuttaa skannaamiseen. Valokuvien ja dokumenttien kanssa piti käyttäytyä aivan eri tavalla. Hyvä digitointi vaatii oikeat asetukset, suoristamisen, rajauksen ja laadun tarkistamisen. Pienetkin virheet näkyvät lopputuloksessa ja vaikuttavat sitten toimivaan käyttämiseen.
Tietenkin myös, kun skannaa viisi tuhatta dokumenttia, niin tiedostot ovat täynnä erilaisia PDF-tiedostoja, jotka tarvitsevat sopivan järjestyksen. Digitoimisessa ei ole mitään hyötyä, jos aineistoa ei löydä. Kuukauden aikana oppi jäsentelemään aineistoja loogisesti, vaikka aluksi se tuntui hieman mahdottomalta suuren määrän kanssa. Lopuksi tietenkin tässä oppi myös ongelmanratkaisua, sillä osa dokumenteista oli vinoja, liian suuria skanneriin tai muuten vioittuneita. Tietenkin työni ohella oli jatkuvasti joku auttamassa ja vastaamassa kysymyksiin, mutta osan päätöksistä pystyi tekemään itse kriittisesti ajatellen.
Työ oli kuitenkin hyvin tarkkaan jaoteltu, ja tiesin heti alusta, mitä työkuvani tulee pitämään sisällään. Tämä oli ensimmäinen itsenäinen työprojekti, mikä tarkoittaa siis oikeastaan sitä, että se oli kokonaan vain riippuvainen minusta. Sopeutuminen muutoksiin oli helppoa, sillä vastasin kaikesta itse. Yleensä työt ovat hyvinkin paljon ryhmätyötä vaativia, mutta tässä sai pitää ohjat kokonaan itsellään.
Työskentely digitoimisen parissa tutkinto-ohjelmassamme oli erittäin hyvä kokemus, ja siitä jäi todella positiivinen kuva. Siellä tehtävä jatkuva tutkimus on merkittävää, ja koin sen saavutuksena, kun sain olla osa sitä.
Nea Ylikahri
Kirjoittaja on Digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkimusohjelman maisteriopiskelija.
Viimeisimmät kommentit