Kirjoitin vuonna 2011 Turun Sanomiin kolumnin otsikolla ”Elämä on anomus”. Yliopistoelämä näytti syksyn syvetessä kiireisemmältä kuin koskaan, ja anomusten kirjoittaminen tuntui haastavalta. Opetustyö oli kiivaimmillaan, eivätkä päivän tunnit tahtoneet riittää. Vuonna 2011 stressiä aiheutti erityisesti se, että Suomen Akatemia oli muuttanut hakuaikatauluaan. Hakemukset piti jättää syyskuun lopussa, kun deadline oli aiemmin ollut kuukautta myöhemmin.
Nyt eletään vuotta 2021. Syyskuun loppu on vakiintunut Suomen Akatemian tutkimushankkeiden hakuajaksi. Yliopistoyhteisö on vuosikymmenen aikana ehtinyt tottua siihen, että kun lukuvuoden opetus käynnistyy, samaan aikaan puurretaan iltaisin hakemuksia. Tutkijoiden elämää koettelee myös se, että isojen säätiöiden hakuajat ovat lähellä toisiaan, Kordelinin säätiö elokuussa, Koneen säätiö syyskuussa ja Suomen Kulttuurirahasto lokakuussa. Tutkijat käyttävät yhä enemmän aikaa hakemusten kirjoittamiseen.
Samaan aikaan kilpailu on entisestään koventunut. Suomen Akatemian kautta kanavoituu monia rahoitusinstrumentteja, Strategisen tutkimuksen neuvoston hankkeet, joiden tarkoitus on tukea yhteiskunnallista päätöksentekoa, sekä profilaatiorahoitus, jossa yliopistot kilpailevat erikoistumis- ja poisvalintaehdotuksillaan. Jälkimmäiseen yliopistojen on pakko osallistua, sillä vuodesta 2015 lähtien yliopistojen perusrahoituksesta on siirretty vuosittain 50 miljoonaa euroa tähän hakuun. Kun päälle lasketaan huippuyksikkö- ja lippulaivaohjelmat sekä erilaiset temaattiset tutkimusohjelmat, voi todeta, että tiederahoituksesta on tullut monenlaisten intohimojen kohde.
*
Tutkimusrahoitus on monitahoinen vyyhti, joka uusien räätälöityjen hakujen kautta tuntuu erkaantuvan tieteen vapaudesta yhä enemmän. Kaiken lisäksi tulevaisuus näyttää huolestuttavalta, sillä Akatemian rahoituskehyksen arvioidaan supistuvan tulevina vuosina. Vuoden 2022 leikkaukset peruutettiin, mutta todennäköiseltä näyttää, että lähivuosina resursseja on entistä niukemmin.
Viime vuosina on huomautettu useasti, että hakemusten laatimiseen käytetty aika on kasvanut kohtuuttomaksi siihen nähden, miten pieni osa hakemuksista tulee lopulta rahoitettua. Suomen Akatemian hakemuksista 85 % saa kielteisen päätöksen. Kansallisen tiedejärjestelmän näkökulmasta alituinen hakeminen vie resursseja, kun luovaa energiaa kulutetaan pitkien ja seikkaperäisten hakemusten laadintaan.
Tilanteessa, jossa kilpailu entisestään kiristyy, olisi syytä harkita hakukäytäntöjä uudelleen. Pitäisikö ottaa kaikissa hauissa lähtökohdaksi tiivis aiesuunnitelma, jossa hankkeen idea nousee keskiöön? Lopultahan on kyse siitä, miten tutkimuksen perusajatus kantaa. Aiehaun perusteella valittaisiin ne hakemukset, joilta pyydetään pidempi suunnitelma. Nykytilanteessa paljon kollektiivista kirjoitusaikaa kuluu esimerkiksi ennakoitujen tulosten kuvailuun ja oletettujen yhteiskunnallisten vaikutusten pohdintaan.
*
Yliopistolain mukaan yliopiston tehtävä on ”edistää vapaata tutkimusta sekä tieteellistä ja taiteellista sivistystä, antaa tutkimukseen perustuvaa ylintä opetusta sekä kasvattaa opiskelijoita palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa”. Tiivistetysti yliopiston velvollisuuksiin kuuluvat opetus, tutkimus ja yhteiskunnallinen vuorovaikutus.
Asetelma on haasteellinen siksi, että yliopistojen perusrahoitus ei käytännössä riitä näiden tavoitteiden toteuttamiseen. Opetus vie resursseista valtaosan, ja tutkimustoimintaa varten tarvitaan jatkuvasti ulkopuolista, kilpailutettua rahoitusta. Siksi akateeminen elämä on, pahoin pelkään, anomuksien laatimista myös tulevaisuudessa. Olennaista olisi kuitenkin löytää kansallinen malli, jossa hakemusten laatimisen ja arvioinnin kierrettä voitaisiin merkittävästi helpottaa.
Hannu Salmi
Kirjoittaja on akatemiaprofessori ja Turun yliopiston kulttuurihistorian professori.
Viimeisimmät kommentit