Kuten kaikki muutkin yliopistolaiset, olen pohtinut yliopistojen työskentelykulttuuria paljon viime aikoina. Yliopisto on melko kova paikka opiskella ja työskennellä. Yliopistoon on vaikea päästä sisään, opiskelu on rankkaa ja tapahtuu usein työn ohessa, määräaikaiset sopimukset tekevät työurista rikkonaisia ja kilpailu rahoituksesta ja resursseista on hurjaa. Pandemia ei ole helpottanut asioita. Se on antanut uusia näkökulmia siihen, mitä joustavuus yliopisto-opinnoissa ja opetustyössä oikeastaan tarkoittaa.

On pelottavaa ajatella, kuinka moni oman yliopistoni opiskelijoista on riskissä uupua. Työtä tehdään paljon lukujen parantamiseksi, mutta pitkittynyt pandemia tuo lisää haasteita. Normaalioloissakin on hurjaa katsella ihmisten puskevan niin lujaa, että välillä käydään äärirajoilla. Se on varmasti asia, joka tekee yliopistoista niin hienoja laitoksia: opinnoilleen ja työlleen omistautuneet ihmiset kannattelevat koko yliopistolaitosta harteillaan. Mutta kaikella tällä on inhimillinen hintansa. Apua kannattaa pyytää ja hakea, jos sitä tuntee tarvitsevansa.

Kaikista vaikeinta on ajatella, että pandemiasta näyttää tulleen systeemin kestävyyttä koetteleva marssi eikä poikkeuksellinen spurtti. Kaikkien tulee osata välillä joustaa, mutta ei sitäkään voi koko ajan tehdä. Joustaminen on opettajien työssä arkipäivää: joskus tulee joustaa esseen deadlinesta, toisinaan ryhmäkokoja tulee pohtia, jotta kurssille myöhässä saapuneet saavat tutkintonsa ajoissa. Esimerkkejä on paljon, ja ne tyypillisesti kasaantuvat opettajien työpöydille ylimääräiseksi työksi. Opettajat ovat luonnollisesti opiskelijoiden puolella ja haluavat heidän parastaan, mutta toisinaan keinot loppuvat kesken.

Yliopisto mukautuu aina aikaansa ja se on pullollaan luovaan ongelmanratkaisuun erikoistuneita ihmisiä. Rakenteet muuttuvat myös, ja niitä olisi tulevaisuudessa hyvä taas kerran pohtia. Poikkeuksellisista tilanteista poikkeuksellisina aikoina olen oppinut, että jos kaikki tehostetaan tappiin asti, joustavuus tuppaa loppumaan lopulta kesken ja silloin ollaan vaikeuksissa. Toisaalta joustavuus on tässä kontekstissa hieman paradoksaalista, koska se käytännössä tarkoittaa tavallisista työtavoista poikkeavia työtapoja – jos poikkeukset muuttuvat rutiiniksi, ne eivät ole enää poikkeuksia vaan vakiintuneita käytänteitä. Ollaanko silloin lisätty joustavuutta vai tehostettu toimintaa? Vastaus riippunee käytössä olevien resurssien runsaudesta tai niukkuudesta sekä muutosten vaikutuksista. Semantiikasta voidaan kiistellä, mutta muutokset tehdään kentällä usein melko pitkäveteisissä kokouksissa tutkitun tiedon ja budjetin perusteella.

Pitkällä aikavälillä yliopistot ovat erittäin joustavia laitoksia, jotka ovat selvinneet paljon pahemmastakin. Muutokset vain näyttävät tapahtuvan hitaasti, jos tarkastelemme muutaman viikon, kuukauden tai vuoden pätkiä. Yliopistojen joustavuus koostuu liikkuvista osista, jotka on ripustettu alati muuttuvaan koneistoon. Kun puhutaan joustavuudesta, puhutaankin yleensä nopeasta reagoinnista sellaisten raamien sisällä, jotka muuttuvat jouston tarvetta hitaammin. Koneisto voi vaikuttaa pelottavan monimutkaiselta, mutta yksi lohtu tässä myllerryksessä on se, että kursseja järjestetään edelleen, tutkimus edistyy, opiskelijat saavat tutkintonsa ja (virtuaalisessa) kahvihuoneessa juoruillaan.

Tommi Kakko

Kirjoittaja on englannin kielen yliopisto-opettaja Aalto-yliopistossa.

1. Valitse itsellesi mieluinen reitti ja tee sama lenkki kahtena eri päivänä viikon aikana. Kokeile yhden lenkkikerran aikana erilaisia itsensämittaamisen muotoja. Voit tallentaa lenkkisi pituuden ja keston liikuntasovelluksella tai esimerkiksi mitata sykettäsi tai askeleidesi määrää aktiivisuusrannekkeella. Jätä toisella lenkkikerralla kaikenlaiset teknologiat kokonaan pois. Miten kokemukset erosivat toisistaan ja kumpi oli sinulle mielekkäämpi tapa ulkoilla?
   
2. Etsi sosiaalisesta mediasta sisältöä, jossa esitetään liikuntaa ja hyvinvointia koskevia väitteitä. Pohdi tiedon luotettavuutta.
   
3. Katso DreamHack PUBG Showdown -turnauslähetyksen alkujuonto ja viimeinen finaaliottelu. Pohdi eroja ja samankaltaisuuksia ”perinteisen” kilpaurheilun ja elektronisen urheilun harjoittamisessa ja esittämistavoissa.
   
4. Suorita YouTube-välitteinen mindfulness-harjoitus, jossa keskitytään liikkeen sijaan liikkumattomuuteen. Pyri sanallistamaan kokemuksesi teknologiavälitteisen tietoisuustaitoharjoitteen suorittamisesta eli kehosi tuntemuksista ja mielesi liikkeistä.
   
5. Osallistu The Living Room Cup -haasteeseen, jossa huippu-urheilijat haastavat somekanavillaan seuraajansa ja kollegansa toistamaan tiettyä liikesarjaa 45 sekunnin ajan. Motivoiko haaste sinua itseäsi? Miltä oman suorituksen vertaaminen huippu-urheilijaan tuntuu? Onko haaste leikillinen vai kilpailullinen – ja voivatko samankaltaiset kampanjat lisätä ihmisten fyysistä aktiivisuutta? #thelivingroomcup #playinside
   
6. Kokeile pelillistettyä liikuntasovellusta (esim. Run an Empire, The Walk, Pokémon Go tai Zombies, run!) valitsemassasi ympäristössä ja raportoi kokemuksistasi.

Yllä olevat tehtävät olivat osa toukokuussa järjestettyä Leikillinen ja pelillinen liikunta -kurssiamme, jolle osallistui tutkinto-ohjelmamme opiskelijoiden lisäksi kaksitoista Porin suomalaisen yhteislyseon lukion oppilasta. Alun perin kurssi oli tarkoitus järjestää seminaarimuotoisena opetuksena, johon oli suunniteltu liitettäväksi luentojen ohella liikunnallinen työpajaosuus toiminnallisen kuntokeskuksen tiloissa. Maaliskuun puolivälissä suunnitelmat menivät kuitenkin kokonaan uusiksi, kun Turun yliopistossa siirryttiin pandemian vuoksi kokonaan etäopetukseen.

Aluksi asetelma tuntui mahdottomalta ja harkitsimme jopa koko kurssin perumista. Pitkään suunniteltu lukioyhteistyö ja omiin tutkimusintresseihimme liittyvät teemat houkuttelivat kuitenkin tarttumaan haasteeseen, sillä kysymyshän oli oikeastaan mitä ajankohtaisin: Mitä tapahtuu liikunnalle ja urheilulle, kun fyysinen kanssakäyminen kielletään ja liikuntapaikat suljetaan – ja mikä rooli digitaalisella teknologialla on ihmisten liikkumisen yhteydessä?

Kurssista muodostuikin – ainakin opettajien näkökulmasta – mitä mielenkiintoisin kokonaisuus. Opiskelijat pääsivät soveltamaan ennakkolukemistona ollutta tutkimusteoriaa käytäntöön valitsemiensa henkilökohtaisten harjoitustehtävien kautta, vapaasti valitsemassaan ympäristössä. Yliopisto-opiskelijoille ja lukiolaisille oli räätälöity omat taustalukemistopakettinsa, joista jälkimmäisessä painottuivat tiedettä popularisoivat tekstit.

Kurssilaiset eivät päässeet kohtaamaan toisiaan kasvotusten, mutta tehtävien pohjalta verkkoympäristössä käyty keskustelu häivytti mahdolliset koulutusaste-eroista johtuvat ennakkoasetelmat olemattomiin. Opettajinakin pääsimme osalliseksi kurssilaisten etäliikuntakokemuksista heidän kurssialueelle lataamiensa videoiden, valokuvien ja ruutukaappausten välityksellä.

Emmepä tosin vielä viime keväänä osanneet aavistaa ilmiön koko laajuutta. Turun yliopistossa suositus etäopetuksen pääasiallisuudesta on voimassa koko tulevan keväänkin. Itsenäisesti suoritettavat tehtävät ja etäluennot ovat tulleet (jo liiankin) tutuiksi, ja tätä kirjoittaessamme pääkaupunkiseudun liikuntapaikat ovat jälleen sulkeneet ovensa aikuiskäyttäjiltään. Ulkoilusta on – teknologian kanssa tai ilman – tullut haastavampaa päivien pimentyessä.

Nyt kiinnostava kysymys kuuluukin, ovatko ihmisten liikuntatottumukset muuttuneet pysyvämmin vallitsevasta tilanteesta johtuen ja jos, niin miten? Entä miten lopulta käy urheilumaailman, jonka keskiössä ovat pitkään olleet ihmisiä yhteen kokoavat massatapahtumat? Ja onko digiteknologia tässä kohtaa ennen pitkää uhka vai mahdollisuus? Tässä riittää varmasti pohdittavaa vielä tutkimuksen, jos toisenkin, verran.

Riikka Turtiainen, Usva Friman, Elina Vaahensalo

• 

• 

• 

tai kuuluuko maisema-arkkitehtuuri säilytettäväksi

Arkisto on kaikille tuttu. Puhelimesta löytyy suuri kuvakokoelma, kaapista ja tietokoneelta iso kasa papereita ja tiedostoja. Merkintä: säilytettäväksi. Massaan voi lisätä esine- tai taidekokoelmat, teokset ja astiat. Kirjat ja kirjeet. Sitten on se päivä. Se hetki, jolloin etsit sitä yhtä paperia, esinettä tai lehteä. Kun on säilyttänyt KAIKEN, luulisi sen löytyvän. Voit etsiä (etsiä … etsiä).

Miksi säilytät tämän tiedoston tai paperin? Kaveriltasi löytyy ehkä kuvia, samoista kohteista. Ja hänen kaveriltansa myös. Jos olet jo karsinut osan papereista ja tiedostoista, mitä valintasi kertoo sinusta? Jos luovuttaisit kokoelmasi asiasta vastaavalle tieteelliselle taholle, olisiko tietomassa ote sinusta vai työurasta? Yksityisen ja julkisen arkistokokoelman erot sekoittuvat helposti. Heille, jotka uskovat kirjoitetun sanan painoon, arkisto on tärkeä olemassaolon lähde. Se voi olla tiedon- tai inspiraation lähde muille. Mutta kuka haluaa jättää itsestään jotain muiden tutkittavaksi?

Tiedän, että arkkitehdit kirjoittavat, järjestävät ja hoitavat arkistonsa usein jo työuransa aikana. Virkamiesten tuotanto taas siirtyy automaattisesti arkistoihin. Entä muut? Ne, joille arkistointi ei ole velvollisuus. Kerron esimerkin. Maisema-arkkitehti, joka työskentelee omassa toimistossa ja on osallistunut ammattialansa eteenpäin viemiseen. Ja silti. Ei jälkeäkään julkaisuissa, eikä muissakaan medioissa. Uran aikana tehty työ kasaantuu pahvilaatikoihin ja jätesäkkeihin toimistoon, kellariin tai kesämökin vintille. Velvollisuutta jättää konkreettista tietoa ei ole kirjattu ylös. Eikä se toteudu, ellei joku muistuta. Ei tarvitse olla kuuluisa tai rikas päästäkseen arkistoon. Tämä pätenee muihin aloihin samaten.

Versaillesin maisema-arkkitehtikoululla (École nationale supérieure de paysage)on rakenteilla tukirakennelma ranskalaiselle maisema-arkkitehtiarkistolle. Arkisto, jonka tavoite on kerätä nyt uralta poisjäävien maisema-arkkitehtien kokoelmat talteen, ennen kuin ne häviävät jälkiä jättämättä. Projekti kuulostaa yksinkertaiselta. Maisema-arkkitehdit luovuttavat kokoelmansa koululle. Koulu vastaa kokoelmapolitiikasta ja -tutkimuksesta sekä arkistojen pitkäaikaissäilytyksestä yhdessä maakunta-arkiston kanssa. Piirustussuunnitelmat, asiakirjat, valokuvat ja pienoismallit ovat käytettävissä ja saavutettavissa. Kokoelmia tuodaan esille näyttelyiden ja työpajoissa, sosiaalisessa mediassa ja kulttuuritapahtumissa. Asiassa on kuitenkin se iso mutta. Rahoitus, tilat, ylläpito, henkilökunta ja kaikkien niiden vajaus. Yhteistyöverkostot ovat avainasemassa jo tiedonvälityksen ja konkreettisten neuvojen kannalta.

Projekti on ajankohtainen, sillä Ranskassa ei ole mitään tiettyä instituutiota, joka tallentaisi maisema-arkkitehtien kokoelmia. Nykyiset kokoelmat ovat hajaantuneet julkisten ja yksityisten kulttuuri-instituution tiloihin. Tietokanta olemassa olevista kokoelmista on jo olemassa Ranskan kulttuuriministeriön toimeksiannosta vuonna 2014 (​https://shar.es/aomkK9), mutta tietokanta keskittyy varsinkin 1800- ja 1900-luvun puistoihin ja puutarha-arkkitehtuuriarkistoihin. Nykyisten yhteistyökumppaneiden, maakunta-arkiston (Archives départementales des Yvelines) ja Kansallisarkiston (Archives nationales) lisäksi olemassa olevia tukiverkkoja ovat Arkkitehtuurin arkisto (Centre d’archives de la Cité de l’architecture et du patrimoine), International Council of Museums (ICA), Network of European Landscape Architecture Archives (NELA) ja Fédération Française de paysage (FFP) tietoväylänä maisema-arkkitehteihin. Olen ollut hankkeesta vastaava henkilö syyskuusta 2020 lähtien. Itse projekti on hautunut maisemakoululla vuodesta 2008 asti ilman suurempia merkkipaaluja. Tavoitteena on projektin aktivoituminen, rahoituskanavien löytäminen ja arkistopolitiikan ylösnostaminen, ensimmäisenä työpaikalla ja toisekseen laajemmassa mittakaavassa julkisuudessa.

Maisema kuuluu myös arkistoon. Kokoelmat suunnitelmapiirustuksista, valokuvat, asiakirjat, kirjeenvaihto ja pienoismallit ovat olennaisesti erilaisia kuin muiden taiteen alojen kokoelmat. Arkistoaineisto kertoo usein kohteen alkuvaiheista. Arkistosta ei löydy itse kohdetta, sitä ei luonnollisesti voi tallentaa kokoelmiin, vaan se sijaitsee arkiston ulkopuolella. Kokoelmat välittävät mielikuvan varsinaisen kohteen suunnitteluhetkestä ja sen tavoitteista. Kohdetta ei ole ehkä edes ole toteutettu suunnitelman mukaisesti tai se on muuttunut ajan myötä. Sen tarina jatkuu tekijästään riippumattomana ajassa.

Arkistomateriaalin avulla voi kertoa miljoona eri tarinaa, sen eri puolia ja näkökulmia yhdistettynä laajaan kulttuurihistorialliseen ja sosiaaliseen kontekstiin. Tutkimus rikastuu eri arkistojen kokoelmien, paikkatiedon ja muun lähdeaineiston avulla. Huomioiden, että kokoelmat ovat saavutettavissa. Sillä arkisto, jota ei voi käyttää, ei ole käytännössä olemassa.

Hanna Sorsa-Sautet

Kirjoittaja on Pariisiin muuttanut maisemantutkija ja arkistonhoitaja, jonka tie arkistoihin alkoi Rakennustaiteen museon arkkitehtuuriarkistossa tehdystä harjoittelusta vuonna 2007. Maisemantutkimuksen opintojen jälkeen, ERASMUS-vaihto ja -harjoittelu Versaillesissa pitenivät itsestään ranskan kansalaisuuden hakuun asti. Arkkitehtuurin, kaupunkisuunnittelun ja maisema-arkkitehtuurin arkistoissa työskentelyn jälkeen, erikoisosaamiseksi on muodostunut maisema-arkkitehtuuriarkistot. Katso esimerkiksi Nela, Network of European Landscape Architecture Archives: http://larchiv.at/en/international

Kun kulttuuriperinnön tutkijalla on aiemmasta elämästään yrittäjätaustaa, ei liene yllätys, että tutkimusaiheeksi saattaa valikoitua kulttuuriperintöyrittäjyys.

Aloitin kaksivuotisen post doc -tutkimukseni vuoden 2020 alussa, ja olen kuluneen vuoden aikana tehnyt tutkimusta Liikesivistysrahaston myöntämän apurahan turvin. Tutkimukseni on perin poikkitieteellinen. Tutkin, miten yrittäjät hyödyntävät aineellista tai aineetonta kulttuuriperintöä liiketoimintansa resurssina ja minkälaisia mahdollisuuksia ja haasteita kulttuuriperinnön hyödyntämiseen liittyy. Lisäksi tutkin, millä tavoin yrittäjät ylläpitävät ja välittävät kulttuuriperintöä ja miten he itse kokevat roolinsa paikallisissa kulttuuriperintöprosesseissa. Tarkasteluni kohteena on myös yhteistyörakenteet (yrittäjäekosysteemi). Tutkin, millainen yhteenkuuluvuus yrittäjien kesken vallitsee ja minkälainen on kulttuuriperinnön rooli yhteenkuuluvuuden ja yhteistyönrakenteiden muodostumisessa.

Tutkimuksessani käytän paikallisena esimerkkinä Merikarvialla toimivia yrittäjiä. Tämäkään ei ole sattumaa, sillä viimeiset 15 vuotta olen viettänyt aikaani paikkakunnalla ns. kesämerikarvialaisena. Paikallinen kulttuuriperintö on tullut minulle tutuksi, kun olin mukana Turun yliopiston hallinnoimassa historiateoshankkeessa, jonka tuloksena syntyi merikarvialaista historiaa kuvaava teos Kuunarin kryssi vuonna 2017. Maaseutupaikkakuntana Merikarvia valikoitui kokonsa puolesta muutenkin sopivaksi tutkimuskohteeksi. Merikarvialainen kulttuuriperintö on monimuotoista, ja oman lisänsä siihen tuo meren ja joen läheisyys.

Mitä sitten on kulttuuriperintöyrittäjyys ja kuka on kulttuuriperintöyrittäjä? Näihin kysymyksiin etsin vastauksia tutkimuksellani. Suomen kieleen termi kulttuuriperintöyrittäjyys ei ole erityisen vakiintunut, mutta esimerkiksi ruotsalaisesta tutkimuksesta olen, jopa hieman kadehtien, löytänyt termit identiprenörskap ja identiprenör. Termillä identiprenör viitataan juurikin yrittäjään, joka hyödyntää ja jalostaa kulttuuriperintöä liiketoimintansa resurssina. Samalla hän toimii kulttuuriperinnön ylläpitäjänä ja välittäjänä.

Tutkimuksessani on mukana kymmenen erilaista merikarvialaista toimijaa, ja valtaosalla yrittäjistä toiminta kytkeytyy jollakin tavoin matkailuun. Osa yrittäjistä on yksinyrittäjiä, mutta mukana on myös pieniä perheyrityksiä, joissa sukupolvenvaihdokset ovat jo ajankohtaisia. Osa yrittäjistä on toiminut vasta lyhyen aikaa, osa on toiminut jopa vuosikymmeniä. Joukossa on myös yrittäjäekosysteemin kannalta vahvoja yrittäjiä. Kulttuuriperinnön hyödyntämisen muodot vaihtelevat. Osalla kulttuuriperintö näyttäisi toimivan lähinnä fyysisenä resurssina, joillakin koko yritystoiminta kietoutuu vahvasti kulttuuriperintöön. Paikallisuus, merikarvialaisuus, on kuitenkin monelle yrittäjälle tärkeä asia.

Yrittäjä tarvitsee eteenpäin ohjaavia tekijöitä toimiakseen.Erityisen mielenkiintoista on ollut selvittää, mikä saa henkilön lähtemään juuri kulttuuriperintöyrittäjäksi. Mitkä ovat taustalla vaikuttavat motiivit? Tutkimukseni pohjalta voin todeta, että on lähes yhtä monta tarinaa kuin on yrittäjää. Yrittäjien taustat ovat hyvin erilaisia. Kuitenkin kiinnostus ja tahto kulttuuriperinnön säilyttämiseen heijastuu kaikkien yrittäjien arvoissa ja motiiveissa.

Yrittäjyyteen liitetään luonnollisesti tietty ansaintalogiikkaa: toiminnan tavoitteena on (tai ainakin tulisi olla) taloudellinen kannattavuus ja sitä kautta myös paikallisen elinvoimaisuuden edistäminen. Kulttuuriperintöyrittäjien toiminnassa taloudellisten arvojen lisäksi vaakakupissa painavat kuitenkin myös henkiset arvot. Toisinaan ne saattavat painaa jopa taloudellisia arvoja enemmän.

Tutkimukseni myötä olen useamman kerran palannut mielessäni taloustieteilijä Joseph Schumpeterin klassikkomääritelmään yrittäjästä. Schumpeterin mukaan yrittäjä on riskinottaja, innovaattori ja johtaja. Ja näinhän se menee, on sitten kyse kulttuuriperintöä liiketoiminnassaan hyödyntävistä yrittäjistä tai muilla toimialoilla toimivista yrittäjistä. Liiketoiminnan kehittäminen edellyttää aina tiettyä riskinottoa ja innovaatioita. Erityistä innovatiivisuutta yrittäjiltä on vaadittu kevään ja kesän 2020 aikana, kun yrittäjät ovat joutuneet nopealla tempolla miettimään uusia toimintatapoja keväällä puhjenneen COVID-19-epidemian vuoksi.

Erityisesti pienellä maaseutupaikkakunnalla yrittäjien toiminnassa korostuu yhteistyön ja yhteistyörakenteiden merkitys. On selvää, että yhdessä ollaan enemmän. Matkailun kehittämisen näkökulmasta yksi toimija ei riitä, vaan tarvitaan useita kiinnostavia toimijoita. Vahvoja, tietyllä tavalla vetureina toimivia, yrittäjiä tarvitaan, mutta yhteistyössä pienilläkin yrittäjillä on oma paikkansa. On myös hyvä muistaa, että kulttuuriperintöyrittäjät ovat muiden toimijoiden ohella erittäin keskeisessä roolissa paitsi elinvoimaisuuden mutta myös paikan identiteetin ja imagon rakentamisessa. Tai kuten yksi yrittäjistä asiasta keskusteltaessa osuvasti totesi: ”Mitä täällä olisi, jos meitä ei olisi…?”.

Yrittäjyyden yksi haasteista on jatkuvuus, ja kun toiminnan resurssina on kulttuuriperintö, se tuo asetelmaan vielä oman lisänsä. Perheyritysten sukupolvenvaihdoksissa perintö ja tietotaidot yleensä siirtyvät seuraavalle sukupolvelle. Mutta entäpä silloin, kun toiminnanharjoittaja on yksinyrittäjä? Mitä tapahtuu kulttuuriperinnölle, tietotaitojen ja perinteiden säilymiselle, jos kulttuuriperintöön pohjautuva yritystoiminta syystä tai toisesta päättyy?

Kulttuuriperinnön tutkijana olen erityisen kiinnostunut yrittäjien roolista kulttuuriperintöprosesseissa. Tutkimukseni mukaan yrittäjät näkevät itsensä tietynlaisina välittäjinä: omalla panoksellaan he ylläpitävät mielenkiintoa perintöä kohtaan. Toisaalta olen havainnut, että kaikki yrittäjät eivät välttämättä olleet edes kovinkaan paljon pohtineet omaa rooliaan ja että tutkimukseni on herättänyt joissakin yrittäjissä uusia ajatuksia omasta roolista kulttuuriperinnön välittäjinä. Tutkimukseni yhtenä ajatuksena onkin osaltaan kannustaa yrittäjiä tulkitsemaan ja hyödyntämään omaa kulttuuriperintöään ja kulttuuriympäristöään. Tutkimusprojektini jatkuu vielä vuoden 2021. Tutkimuksen ohella tavoitteenani on kehittää kulttuuriperintöyrittäjyyttä koskevaa yliopisto-opetusta, joka voi omalta osaltaan toimia keskeisenä katalyyttina aluekehityksessä ja yrittäjäekosysteemien edistämisessä. Yrittäjyystietoisuus ja yrittäjämäinen ajattelu ovat hyödyllisiä eväitä myös humanistisen alan opiskelijoille, toimivatpa he sitten tulevaisuudessa tutkimuksen tai koulutuksen parissa tai kenties jopa itse yrittäjinä.

Maarit Grahn

Kirjoittaja on kulttuuriperinnön tutkimuksesta väitellyt, Turun yliopiston apurahatutkija, joka tekee post doc -tutkimusta kulttuuriperintöyrittäjyydestä.

Maarit Grahn kertoo tutkimuksestaan Matkailun ja kulttuurin syke -webinaarissa 19.–20.11.2020. https://www.businessfinland.fi/ajankohtaista/tapahtumat/visit-finland/2020/matkailun-ja-kulttuurin-syke—elava-kulttuuriperinto-matkailun-voimavarana/.

Aloittaessani työt Rauman taidemuseon museointendenttinä noin kaksi vuotta sitten halusin pohtia paikallisuutta ja alueellisuutta avoimin mielin, kokeilla uusia asioita. Olin saapunut Raumalle ja samalla koko Satakuntaan vailla sen suurempia sidoksia maakuntaan. Aiemmat kiinnepisteeni olivat olleet Pohjois-Pohjanmaalla synnyinkotini maisemissa, Keski- ja Etelä-Pohjanmaalla, joissa asuin kausittain työ- ja perhesyistä sekä Helsingissä, jossa oli pysyvä kotini ja tein väitöskirjaani. Pori oli tullut tutuksi vanhojen ystävien ja Aalto-yliopiston visuaalisen kulttuurin koulutusohjelman kautta.

Ihailen taiteilijoita, jotka työstävät teoksiaan hartaudella ja sitoutuvat aiheisiinsa pitkäkestoisesti. Kuluneena vuonna Rauman taidemuseossa onkin nähty teoskokonaisuuksia, joiden tekemiseen on syvennytty pitkään. Nykytaiteilija Hanneriina Moisseinen piirsi suomalaista sota- ja evakkohistoriaa käsittelevää sarjakuvakirjaansa “Kannas” (2016) neljän vuoden ajan. Teos kuvaa sotaa naisten, eläinten ja haavoittuneiden näkökulmista, eikä sitä tuskin olisi voitukaan tehdä sen nopeammin aiheen vaativuuden vuoksi. Moisseinen kuvaa ihmishistoriaa järkyttäneen tuhon pienin, arkisin elein, ja esittää väkivallan likaisena, sotkuisena ja äkillisenä. Lyijykynällä piirretty sarjakuva muistuttaa, että sota-aikaan liittyy myös arkisuutta. Suuret sodat tapahtuvat tavallisille ihmisille.

Valokuvaaja Hanna Koikkalainen matkasi luovutetun Karjalan puolelle jääneeseen Suistamon kylään lähes kymmenen kertaa tehdessään soivaa valokuvanäyttelyä “Lakkautettu kylä” (2015). Näillä kuvallisilla ja dokumentaarisilla tutkimusretkillään hän perehtyi vaikeasti kuljettavaan luontoon, ihmisiin ja elämäntapaan, teki haastatteluja ja etsi jälkiä elämästä, johon evakkojen muistitieto sijoittuu. Rauman taidemuseon näyttelykokonaisuuteen Koikkalainen toteutti lisäksi pienen kokonaisuuden raumalaisesta evakkohistoriasta. Hän kävi kuvausmatkalla sekä Koiviston että Räisälän kylissä. Molemmista kylistä saapui sodan jälkeen paljon ihmisiä Rauman alueelle ja jotka muuttivat osaltaan kulttuurimaisemaa Satakunnassa. Merenrannalla kasvaneet koivistolaiset ammattilaivanrakentajat kehittivät telakkateollisuutta Raumalla sodan jälkeen.

Yllä nähtävä Koikkalaisen merenrantamaisema Koiviston kylästä (2019) pysäyttää minut kerta toisensa jälkeen. Kuvaan kietoutuvat ihmiskohtalot, muistot, tulevaisuus ja aika. Kotirannalle matkustetaan kuin toiseen maailmaan. Se näyttää kuvalta, jota on tehty pitkään, ja jota katsotaan loputtomiin.

Aika tarkoittaa tutkimusta, myös taiteessa. Olen miettinyt paljon millä tavoin taidemuseo voisi toimia sujuvammin luovan prosessin rytmissä ja tukea sitä. Taide ei ole kulutustavaraa, vaan monimutkaisia prosesseja, pitkäkestoista työskentelyä, eksymistä ja löytämistä, ja ilman riittävää aikaa, se ei yksinkertaisesti tuota kestäviä tuloksia. Kannan syvää huolta taiteilijoista ja asiantuntijoista, kun luen listoja myönnetyistä apurahoista. Summan viereen piirtyy merkitsevä kalenteri: 2 kuukautta, 6 kuukautta, 1 vuosi. Sen yli ei juuri koskaan.

Kun muutin Raumalle, olin vastikään katsonut raumalaissyntyisen Anna Erikssonin groteskin esikoiselokuvan M (2018). Elokuva oli syntynyt kaikessa hiljaisuudessa ja valittu kaikkien yllätykseksi kilpailusarjaan Venetsian elokuvajuhlille. Eriksson oli itse vastannut elokuvan ohjauksesta, tuotannosta ja taiteellisesta työskentelystä. Työskentely oli kestänyt yli neljä vuotta.

Soitin Anna Erikssonille keväällä 2019. Ehdotin näyttelyä, mutta hän suhtautui ajatukseen varauksella. Tapasimme, ja oli selvää, että hän ei halunnut toistaa elokuvaansa, vaan luoda uutta. Tämä oli minulle enemmän kuin mieluisaa kuultavaa. Minulle ei ollut epäilystäkään siitä, etteikö Anna Erikssonin työ tuottaisi jotain poikkeuksellista, ajankohtaista ja kiinnostavaa. Keskusteluissa vilisi väkeviä huomioita, vimmaa ja inspiraatiota. Esikoistaidemuseonäyttely tulisi olemaan matka.

Anna Erikssonin taiteellinen työskentely henkii kauttaaltaan auteur-tekijyyttä. Hän työskentelee omilla ehdoillaan, ketään miellyttämättä, ottaen haltuun täysin uudenlaista ilmaisua ja medioita päättäväisyydellä ja rohkeudella. Riittävä aika luovassa työssä on olennaista: uuden oppiminen ja keksiminen ei tapahdu kellottamalla, vaan taide ilmestyy kun on sen aika, sitä ei voi pakottaa. Anna Eriksson onkin puhunut avoimesti jääräpäisestä sinnikkyydestään työn äärellä.

Näyttelyn tavoitteena oli luoda maailma, jonka keskiössä oli Erikssonin esikoiselokuvaansa luoma nainen M. Elokuvassa hahmo oli vielä selkeästi kiinni alkuperäisessä inspiraatiossaan Marilyn Monroessa, mutta näyttelyyn syntyviä teoksia varten Eriksson työsti hahmoa yhä voimakkaammin irti elokuvasta ja sen kuuluisasta taustasta. M-nainen oli väline, jolla taiteilijan oli mahdollista tutkia alitajuntaa, kuvaa ja performanssia, etsiä ja tehdä tutkimusmatkoja erilaisille rajapinnoille. Väline, jolla Eriksson saattoi käsitellä voimakkaitakin tunteita herättäviä aiheita ja työstää omaa ilmaisuaan eteenpäin.

Elokuvan kuvauksesta vastannut Matti Pyykkö oli luonteva valinta näyttelyn kuraattoriksi työstämään näyttelyn visuaalista ilmettä ja tunnelmaa taidemuseon henkilökunnan ja taiteilijan kanssa. Toisena kuraattorina ajattelin, että minun tehtäväni oli ennen kaikkea tarjota tuolle työskentelylle vapaus ja puitteet ja ohjata näyttelyn ”taidemuseorealismia”. Samalla havahduin valta-asemaani: saatoin ohjata taidemuseon aikaa. Taidemuseon näyttelytyöryhmä viettikin normaalia enemmän aikaa näyttelytilassa vuosien 2019 ja 2020 aikana, ja eli mukana muutoksissa. Teokset luotiin paikoilleen, kun niitä katseltiin ja kuunneltiin taiteilijan kanssa. Katseltiin uudelleen. Koettiin tilassa. Ja uudelleen. Näyttely muuttui ajassa ja prosessissa. Se tarkentui. Siitä tuli vaativampi.

Anna Erikssonin näyttely “M – The Rituals of a Lonely Bitch” on ollut prosessi, jonka uskon olleen opettavainen kaikille työryhmän jäsenille erilaisin tavoin. Se on ollut tutkimusmatka myös meidän taidemuseollemme, jonka on ollut mahdollista tarkastella omia prosesseja ja ajankäyttöä uutta luovan projektin kautta. Minulle se on täsmentänyt kuraattorin ja taidemuseon johtajan eettisten ja arvopohjaisten valintojen merkityksiä myös instituution toiminnassa. Projektien vaaliminen ei ole pelkästään aikatauluttamisen kysymys. Se on yhä tärkeämpi vastarinnan keino lyhytjänteisessä maailmassamme, jossa kuluttaminen pitäisi saada aisoihin.

Sillä mitä kestävää saadaan aikaan kahdessa kuukaudessa?

Heta Kaisto

Kirjoittaja on Rauman taidemuseon museointendentti. Hän tekee taiteellista väitöskirjaa Aalto-yliopiston Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulussa visuaalisen kulttuurin pääaineeseen.

Kun tein aikoinaan päätöksen siirtyä pelisuunnittelusta lelujen ja leikin tutkimusmaailmaan ajattelin heittäytyväni säännöistä täysin vapautettuun toiminnan kenttään, jossa vallitsisi luovuutta ruokkiva, energisoiva ja anarkistinenkin kaaos. Vuodet, joiden aikana tutustuin aloittelevana tutkijana leikillisen vuorovaikutuksen periaatteisiin, veivät entistä vahvemmin kohti ymmärrystä siitä, miten leikin valtakunnassa on omat lainalaisuutensa. Ihmisen leikki on ennen kaikkea sosiaalista toimintaa, jossa leikkijät kehittävät ketterästi säännönmukaisuuksia ja tapoja. Yksi ratkaiseva tekijä avoimen leikin ja pelaamisen rajapinnasta kuitenkin löytyi: Se mikä leikin pelaamisesta erottaa, on tiedostettu ja tavoitteellinen kilpailu. Leikki ei ole voittoon tähtäävä projekti, vaan leikkijöistä itsestään syntyvä prosessi. Toisin sanoen, kun leikkiin ryhdytään, ei sille voi asettaa tiukkoja raameja, vaan annettava tilanteen viedä.

Leikin valjastaminen eri-ikäisten oppimiseen näyttää leikillistyvässä ajassa hyödylliseltä tieltä, mutta suoritteet eivät voi olla syy leikkimiseen. Lapsiasiavaltuutettu Elina Pekkarinen sivuaa aihetta kommentoimalla: ”Suomalaisen varhaiskasvatuksen vahvuutena on tähän asti ollut juuri leikki, vapaus ja ilo. Meidän ei pitäisi juurruttaa lapsiin ja nuoriin suorittamista ja kilpailua. Siitä ei seuraa kuin entistä uupuneempia nuoria ihmisiä” (Yhteishyvä 5/20). Silloin leikki vakavoituu ja sopii paremmin puhua pelillistämisestä. Vakava leikki (serious play) taas tuo toimintaan mielikuvitusta näivettävän ehdottomuuden, pinnistelyn ja pakon kulkea jotakin ennalta määrättyä kohti. Tämä on ongelmallista, sillä leikkivä ihminen on utelias löytämään oman tiensä.

On mahdollista, että yhteiskunnan pelillistyminen on tuonut suoritekeskeisen ajattelun myös akateemisen asiantuntijatyön kontekstiin luovuuden jäädessä kilpajuoksun jalkoihin. Viisas, minua nuorempi tutkijakollegani sanoikin: ”Enää ei tehdä tutkimusta, vaan kirjoitetaan papereita”. Tutkimus itsessään ei siis näyttäisi olevan toiminnan ensisijainen kannustin, vaan syöte kiivaasti louskuttavan paperikoneen kitaan. Julkaisukoneen, josta putkahtelee kiihkeällä tahdilla eri mittarein luokiteltavia suoritteita. Tutkijantyön suorituskeskeisyys on piirtynyt selkeänä omaan tajuntaani etenkin tilanteissa, joissa taideorientoitunut humanisti asetetaan meriitteineen samalle viivalle muista tutkimustraditioista tulevien kanssa. Leikilliset lähestymistavat taipuvat siinä asetelmassa määrällisen tutkimuksen ja meta-analyysien alle, sillä se mikä on mitattavissa perinteisin mittarein ja siksi helpommin paremmuusjärjestykseen laitettavaksi, koetaan usein tärkeimmäksi.

Tutkimuksen kilpailullistumisesta kantavat osittain vastuun myös tutkijat itse: Voittamisen psykopatologia hyökyy selkeimmin silmille tutkijoiden omien julkaisuprofiilien metriikassa. Someleikkiin lähtiessään tutkija asettautuu julkisen mittauksen piiriin kilpaillakseen paitsi muun tutkimusmaailman, myös itsensä kanssa. Vaikuttavuus ja voittopotentiaali ovat virtuaalisilla alustoilla houkuttelevasti läsnä, mutta ne realisoituvat usein onnenkantamoisten kautta, jos silloinkaan. Ne ovat tavoitettavissa hieman kuten monissa peleissä, mutta ajanvietepelaamista huomattavasti totisemmin—ja usein myös kollegoita vastaan pelaten. Kasvavilla mittariluvuilla kasvaa myös näennäinen vaikutus ympäröivään maailmaan—näennäinen niin kauan, kunnes se konkretisoituu tutkijakollegojen yhteydenottoina—kiitoksina, kannustuksina, jopa kutsuina lähteä kanssakirjoittajaksi tuleviin tutkimuksiin.

Avoimessa leikissä yksilöllä ei ole julkilausuttuja voittotavoitteita. Leikissä sepitetään ja simuloidaan, kehitetään skenaarioita yhdessä kuvittelemalla. Leikillä onkin paikkansa elämänmittaisessa oppimisessa ja tulevaisuuden työelämässä: Leikillisyyteen kannustava asenneilmapiiri ja vapaamuotoinen vuorovaikutus ovat avainsanoja kun haasteita ratkotaan yhdessä. Tarinallisten rooli- ja rakenteluleikkien avulla vauhditetaan kollektiivista ongelmanratkaisua ja sosiaalista mielikuvitusta: leikillisiin lähestymistapoihin nojaavat luovuus, yhteistyö, rohkeus ja keskustelu ovat keskeisiä esimerkiksi yrittäjyyteen liittyvinä työelämätaitoina. Luovat ja avoimet, eli ei-kilpailulliset lähestymistavat leikkiin kasvattavat empatiaa ja solidaarisuutta sekä leikillisenä resilienssinä ymmärtämääni optimismia ja palautumiskykyä. Onneksi yhteistyöhön perustuvat mekaniikat kasvattavat tällä hetkellä suosiotaan myös pelimaailmassa. Kollektiiviset voittotavoitteet kuulostavat ihmiskunnan kehittymisen kannalta yksilökeskeistä kilpailua paljon valoisammilta (ja leikkisämmiltä).

Leikkien ei siis menestytä, mutta leikissä voidaan jäljitellä ja mallintaa menestymisen tarinoita. Vaikka leikissä ei myöskään voi epäonnistua, on leikin kokeilevaan luonteeseen sisäänrakennettu ajatus mokasta lahjana, joka vie toimintaa uusiin suuntiin. David Lynchin elämänkerrassa Tilaa unelmoida (2018, Like) taiteilija kirjoittaa seuraavin sanoin: ”Sanon aina, että epäonnistuminen ei ole paha juttu, koska sen jälkeen pääsee vain ylöspäin. Toisin sanoen epäonnistumisessa on vapauden tuntua. Menestys saattaa sekoittaa pään, kun alkaa murehtia putoavansa, eikä paikallekaan voi koskaan jäädä. Niin se vain on. Menestyksestä pitää olla kiitollinen, koska ihmiset ovat rakastaneet jotakin, mitä on tehty. Siltikin kyse on kuitenkin aina vain työstä.”

Menestys vie ylöspäin, kehitys eteenpäin. Kehittymisen tunnistaminen akateemisessa työssä on yksilön kompetenssit ylittävää ja siksi laajemmin voitokasta; se on tutkimustyön näkyväksi tekemistä ja arvostuksen merkki paitsi tutkijalle itselleen, myös tutkimuksen aihealueelle—se mikä tunnistetaan koetaan arvokkaaksi. Merkityksellisyyden kokemuksen ohella juuri arvokeskustelun näkökulmien paikantaminen kiehtoo ja kutkuttaa leikintutkijan mieltä: Mitkä ovat leikillisyyden mahdollisuudet ajassa, jossa ihmisen leikkikäyttäytyminen halutaan ensisijaisesti ja korostetusti ymmärtää tuloksellisuutta, tehokkuutta ja voittamista korostavassa pelillistymisessä? Mikä on leikin arvo 2020-luvulla? Onko olo kuin voittajan, kun omat julkaisut saavuttavat tutkijoiden someprofiilissa 10 000 lukijaa? Miten voitokkaalta tuntuu pokata kansainvälinen tutkimuspalkinto tuhatpäisen konferenssiyleisön edessä? Vai voiko leikkivä ihminen milloinkaan voittaa kilpailullistuvassa tutkimusmaailmassa? Ehkä hän toteaa sittenkin, David Lynchiä mukaillen: Voittamattomuudessa on vapauden tuntu.

Katriina Heljakka

TaT, FM, Ekon.mag. Katriina Heljakka tekee tutkimusta leikin digiloikasta Turun yliopiston Kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen tutkinto-ohjelmassa ja johtaa Pori Laboratory of Play -tutkimusryhmää Porin yliopistokeskuksessa.

Mediakulttuuri on tulvillaan niin viihteellisiä kuin vakavia mediasisältöjä, jotka provosoivat ja synnyttävät inhon tunteita. Puhun provokatiivisesta televisio- ja mediatuotannosta eli siitä, miten ohjelmasisällöillä pyritään shokeeraamaan ja härnäämään katsojia esimerkiksi tv-ruudun ääreen korkeiden katsojalukujen toivossa. Normien keikuttamisen keinoja ovat niin irstailu, sosiaalisten instituutioiden – kuten avioliiton ja perheen – ravistelu, erilaisuuden ja poikkeavuuden hyväksikäyttö sekä mässäily makaabereilla true crime -rikosdokumenteilla.

Yhteiskunnan viihteellistymisen kriittinen tarkastelu onkin paikallaan. Olen viime aikoina antanut medialle usein kommentteja postdoc-tutkimuksessani käsittelemääni true crime -ilmiöön, erityisesti liittyen sen eettisiin kysymyksiin. Keskustelua herättää esimerkiksi rikosten uhrien järkyttävistä kohtaloista ammentaminen, joka on yksi genren luottopolttoaine. Viime syksynä polemiikkia aiheutti pääkaupunkiseudun true crime -tapahtuma, jossa tarkoituksena oli pääsylipun hinnalla päästä kiertämään oikeita rikospaikkoja henkirikoksen tekijän kanssa. Hänelle olisi samalla tarjottu mahdollisuutta kuvailla yksityiskohtaisesti itse verityötä. Kansa älähti ja tapahtumaa päädyttiin muuttamaan – hyvä niin. Keskustelun myötä määriteltiin yhteiskunnassa vallalla olevia normatiivisia arvoja ja rajoja.

Yhteiskunta lopulta määrittää mitä julkaistaan viihteen nimissä. Viimeisimmän kohun aiheutti Nelosen Katiska -dokumentti, jossa ”rikollisjulkkikseksi” nostetun Niko Ranta-Ahon kiiltokuvamainen glorifiointi nosti yleisön karvat pystyyn. Rikollisen toiminnan representaatio mediassa ja viihteen muotona liikkuu väkisinkin harmaalla alueella, kun tasapainoillaan katsojien kosiskelun ja aiheen vakavuuden välillä.

Tosielämän rikoksia käsittelevää tarjontaa on paljon niin televisiossa kuin podcasteissa. Aihe on kuitenkin tuttu jo 1960-luvulta lähtien kirjallisuudesta. Todellisuus tuo tarinoihin jännitystä ja tapahtumia voidaan toki lähestyä myös asiallisesti. Tuotannon valinnat määrittävät, että tehdäänkö faktoihin pohjaavaa asiasisältöä vai väritettyä tarinaa ns. shokkidokumentin/ dokudraaman muodossa. Katiskan katsoja todennäköisesti odotti rikollisen näyttäytyvän ennemmin katuvaisena ”ns. pallo jalassa”, kuin Espanjan auringossa drinkkiä siemaillen ja elämäntyyliään kehuen. Tavoiteltaessa katsojalukuja tämäntyyppisiä raflaavia keinoja käytetään – provokaatio kun tuo lisää katsojia.

Kuka sitten määrittää, ketä pääsee ääneen? Usein ohjelmien tuottajat vetoavat siihen, että rikollisella on oikeus kertoa tarinansa ja saada äänensä kuuluviin. Onko näin? Pohdin esimerkiksi sarjamurhaajien J. Dahmerin ja J.W Gacyn haastattelujen motiiveja. Sarjamurhaajilla on huomattavan usein narsistisia piirteitä, joten heille suotu media-aika vain tuottaa tiettyä lisätyydytystä. Sarjamurhaajat kuitenkin kiehtovat ja ovat siksi tuotannon näkökulmasta katsojamagneetteja. Toisaalta Norjassa massamurhaaja Anders Breivik ei pääse mediassa ääneen, koska hänen ei haluta esittelevän yleisölle äärioikeistolaisia aatteitaan.

Olen vuosien ajan seurannut tutkimukseni osana true crime -formaatteja, eikä keskustelufoorumi Murha-infokaan (Minfo) ole itselleni vieras. Ilmiö on Suomessa vallannut alaa entisestään viime vuosina, nyt myös podcastien muodossa. Television puolella ei tarvitse seurata montaakaan formaattia huomatakseen, että true crime hyödyntää tiettyjä konventioita, puheen tapoja vedotakseen yleisöön. Oikeasti tapahtuneet henkirikokset heräävät viihteen alttarilla eloon. Dokudraamalliset – osin näytellyt, osin aitoa rikosmateriaalia hyödyntävät – tarinat pyrkivät hätkähdyttämään ja shokeeraamaan katsojaa.  Tämä toimii jo ohjelmien nimitasolla. Groteskit kuvaukset, karmivat ihmiskohtalot, aidot haastateltujen läheisten kyyneleet, murhahetken deskriptiivinen kuvaus sekä asiantuntijoiden käyttö osana kerrontaa ja autenttisuutta rakentavat true crimea entistä vetoavammaksi inhon ja provokatiivisuuden näkökulmista.

Sietokyky nähdylle alkaa väkisinkin kasvaa. Mihin se johtaa? True crimesta voi toki nauttia puhtaasti viihteellisistä syistä, eikä siinä ole mitään pahaa. Se on jännittävää, turvallista kotisohvalta katsottuna ja sitä seuraamalla voi harjoittaa omia salapoliisitaitojaan. Siltikin, vaikka asiallisesti toteutettuna true crime ei olisikaan viihdemuotona kyseenlaisempi kuin muutkaan genret, liittyy siihen kuitenkin aina eettinen ristiriita.

Mielenkiintoisen ja osin pelottavankin näkökulman tähän tuo yksittäisten ihmisten tuottamat sisällöt videojakopalveluissa. Seuraajien kalastelu on todellisuutta myös livestriimauksessa. Uteliaisuus kaikkea traagista kohtaan on ihmiselle ominaista. Sitä määrittää makaaberi halu pysähtyä auto-onnettomuuden tapahtumapaikalle, toiveena nähdä edes pisara verta tai rypistynyttä peltiä. Tämän kokemuksen ikuistaminen on tätä päivää, ja somesta löytyykin ”kansalais-onnettomuusaineistoa”. Suomessa uutisoidaan toistuvasti kuvaamisesta kuolonkolaripaikoilla. Tämä ”tosi-tv-tuotanto” on yksilöiden käsissä eikä sitä kyetä valvomaan systemaattisesti, eikä siihen näin ollen kohdistu ennakkosensuuria. Tosimaailman tosi-tv:n ympärille tarvittaisiin tiukempaa lainsäädäntöä kuin perinteinen laittoman/häiritsevän sisällön kollektiivinen ilmianto, johon videojakopalvelut usein perustuvat. Kun tallentamiseen ja live-tilan suoratoistoon soveltuvat välineet ja yhteydet ovat kaikkien saatavilla, yhä useampi voi halutessaan kuvata oman ”onnettomuusvideonsa”.

Yksi vakava-aiheinen ilmiö onkin elämänsä (ja sen päättymisen) ruudulla sosiaalisen median live-ominaisuuden kautta jakavat käyttäjät. Uusin FB-livessä tehty, hyvin groteski itsemurha ravistelee jälleen globaalisti. Muun muassa TikTok pyrkii poistamaan videon palvelustaan. Mutta niin kuin aina, kerran nettiin päätynyt pysyy siellä. Kammottava video on löydettävissä, eikä se ole kaunista katseltavaa. Se jatkaa leviämistään ja sitä muokataan ihan kiusallaan mukaan harmittomiin kissavideoihin. Itse kuolettavaa laukausta taas käytetään eri palveluiden profiilikuvissa gif-animaationa. Kuolema muuttuukin pelleilyksi, viihteelliseksi mediamateriaaliksi.

Media ja teknologia mahdollistavat useiden elämän osa-alueiden viihteellistymisen. Keveydelle, jopa tietylle karnevalismille on raskaan arjen keskellä tilausta, mutta olisi hyvä muistaa, että ihan kaikkea ei viihteen alttarille tulisi uhrata.

Lisäluettavaa:

Pauliina Tuomi: ”Groteski true crime: Rikosdraamadokumentaariset formaatit inhon ja provokatiivisuuden näkökulmista”. WiderScreen 3/2018.

Pauliina Tuomi

Kirjoittaja on digitaalisesta kulttuurista väitellyt, Tampereen yliopiston tutkijatohtori, joka tekee postdoc -tutkimusta provokatiivisesta mediasta ja televisiotuotannoista.

Telia ja jääkiekon Liiga julkistivat viime viikolla uuden kilpapelisarjan, eLiigan. Se on ”Telian ja Liigan yhteinen e-urheilusarja, jossa Suomelle SM-liigasta tutut jääkiekkoseurat taistelevat NHL-pelin herruudesta omilla edustajillaan. Jokaisella seuralla on edustuksessaan kaksi pelaajaa, tavoitteena eLiigan herruus!”

Mainitut pelaajat voivat olla ketä tahansa, jotka kukin seura saa vapaasti valita. Valintaprosessia kutsutaan NHL-tyyliin ”draftaamiseksi”.

Kysymyksessä ei ole täysin uusi kombinaatio Liigakiekkoa ja videopelilätkää. Kun korona pakotti jääkiekkoliigan tauolle, päätettiin kausi pelata loppuun suositun NHL 20 -pelin avulla. Pelaajina toimivat niin ammattijääkiekkoilijat kuin eri alojen julkisuuden henkilöt. ePlayoffsin voittajaksi ja mestariksi päätyi Oulun Kärpät.

Virtuaalipudotuspelien malli tuli Pohjois-Amerikasta: NHL-otteluita pelattiin samaan malliin, selostettuina ottelulähetyksinä. Myös Suomessa ottelutapahtuma muistutti mahdollisimman paljon oikeita jääkiekkolähetyksiä studio-osuuksineen ja tuttuine selostajineen.

Pelinä tulevassa sarjassa toimii lokakuussa julkaistava EA Sports -yhtiön NHL 21, joka on viimeisin päivitys jo 1990-luvun alussa alkaneesta pelisarjasta. ”Änäriä” ovat pelanneet lukuisat suomalaisikäluokat, eikä suosiolle näy laantumisen merkkejä. Sama koskee samaisen yhtiön pelisarjaa FIFA, joka on jalkapalloversio samasta konseptista. Kansainvälisiä jalkapallo-otteluita, muun muassa Huuhkajien maaotteluita, on pelattu ”virallisina” otteluina verkossa FIFAlla.

Mitkä sitten ovat näiden pelien suosion syyt Suomessa? Ne voi jakaa karkeasti kolmeen osatekijään. Tärkein on virtualisoinnin kohteena olevien urheilulajien (jalkapallo, jääkiekko) vuosikymmeniä jatkunut suosio. Toinen on niiden pelattavuus: mikäli pelit eivät toimisi peleinä, niitä ei pelattaisi.

Kolmas on se, että mainituissa pelisarjoissa on mallinnettu NHL, Euroopan isoimmat jalkapallosarjat, sittemmin jääkiekossa muun muassa Suomen SM-liiga (nyk. Liiga) vuodesta 2001 alkaen.

Virtuaalisen mallintamisen keihäänkärki on ollut, että liigojen ja seurojen ohella jokaisesta oikeasta pelaajasta peliin on luotu pelihahmo. Tutkimusten mukaan virtuaaliurheilupelaamisessa yhdistyvät muun muassa lajitiedon soveltaminen, lajiin samastuminen, fantasia, kilpailullisuus, ja pelaamisen sosiaalisuus. Pelaajien on katsottu identifioituvan peleihin mallinnettuihin todellisiin pelaajiin ja joukkueisiin. Tämä on myös Liigan e-pudotuspelien ja virtuaalisten jalkapallomaaotteluiden pelaamisen taustalla.

Mainitun kaltaisilla virtuaaliurheilupeleillä on mielenkiintoinen kaksinaismerkitys, mikä liittyy e-urheiluna tunnettuun ilmiöön.

E-urheilu, eli elektroninen urheilu, on digitaalisten videopelien kilpapelaamista. Monet eivät vielä miellä e-urheilua urheiluksi perinteisessä mielessä, siis vaikkapa juoksuun, hiihtoon tai jalkapalloon verrattavana fyysisenä suorituksena.

Asetelmaa voi verrata moottoriurheiluun, jossa kuljettajan suoritusta ei aina pidetä varsinaisena urheilusuorituksena. Kuljettajaa arvioidaan lähinnä taidon ja kylmähermoisuuden kautta, vaikka tosiasiassa kyseessä on fyysisesti hyvin vaativa suoritus.

E-urheilulla on koronan takia peruttujen perinteisten urheilukilpailujen vuoksi ainutlaatuinen tilaisuus kasvattaa suosiotaan, joskin on selvää, että tilaisuus on syntynyt tavalla, jota kukaan – e-urheilijat mukaan lukien – ei olisi toivonut.

Suomalaiset e-urheilujoukkueet ovat menestyneet maailmalla. Suomalainen peliteollisuus on menestynyt maailmalla. Mutta koetaanko e-urheilussa saavutettu menestys yhtä tärkeäksi kuin perinteisessä urheilussa?

Jääkiekon – siis sen perinteisen – sarjakauden on määrä alkaa 1.10.2020. ”Määrä” viittaa luonnollisesti koronaan. Emme voi tietää, mikä tilanne on parin viikon päästä, sen verran arvaamattomaksi maailmamme on ainakin toistaiseksi mennyt.

Tämä epävarmuus on iskenyt karulla tavalla jääkiekkoseuroihin. Niiden toiminnasta on tullut taloudellisesti epävarmaa ja joka tapauksessa erittäin haastavaa. Yhteistyökumppanit maksavat seuroille näkyvyydestä, jota ei ole, jos sarjaa ei pelata. Ja koronarajoitukset rokottavat sarjan toteutuessakin lipputuloja ja ottelutapahtumien oheismyyntiä.

Virtuaalinen jääkiekkokausi on varmasti osin luotu siltä varalta, että oikea kausi lykkääntyy. Toivotaan, ettei viimeksi mainittu toteudu, ja kiekko tippuu jäähän Isomäessä ja muualla Suomessa lokakuun alussa.

Sitä paitsi perinteinen jääkiekko ja virtuaalilätkä eivät ole kilpailijoita, vaan ne pikemminkin tukevat toisiaan, tuoden mahdollisesti yhteen kiekkofaneja ja muuten jääkiekosta ei-kiinnostuneita videopelaajia.

Rami Mähkä

Kirjoittaja on digitaalisen kulttuurin yliopisto-opettaja Porin yliopistokeskuksessa

Pori, syyskuun ensimmäinen päivä sata vuotta sitten. Kaupunki on savun vallassa. Valtavat metsäpalot Venäjällä ovat tuottaneet niin paljon savua, että se tuntuu lähes kaikkialla Kokkolan eteläpuolella. Espanjantautitilanne on onneksi kohentunut keväästä. Koululaiset aloittavat tänään innokkaina kouluvuottaan: Porin kaupungin kansakouluissa on 1676 oppilasta. Lyseoon astelee keskipäivällä 36 uutta poikaa, tyttölyseoon 57 uutta tyttöä.

Pitkäkyntisetkin ovat liikkeellä. Kasvatuslautakunnan lasten kasvitarhamaalta on varasteltu ahkeran työn hedelmiä pienten viljelijöiden suureksi murheeksi. Elokuun pimenevät illat ovat tarjonneet varkaille houkuttelevan tilaisuuden poimia herkkuja matkaansa. Pomarkussa on puolestaan tuon tuostakin käyty kukkavarkaissa hautausmaalla, viimeksikin on viety kaikkein parhaimmat kukat juurineen. Luvialla on varastettu hevonen, ruunikimon värinen humma, jonka harja kaatuu oikealle ja jonka oikeassa lautasessa on arpi. Sitä kannattaa pitää silmällä, sillä varkaan kiinniottajalle tarjotaan peräti tuhatta markkaa palkkioksi.

Arkielämää, arjen murheita, riemua ja jännitystä, arkisia asioita hyvässä ja pahassa. Elämää.

Kun lukee Satakunnan Kansaa sadan vuoden takaa, historioitsijan mieleen nousee väistämättä ajatus tuttuudesta, jatkuvuudesta, murheidemme laadun pysyvyydestä, ilojemme yhtäläisyydestä. Taas on uusi lukuvuosi edessä! Sata vuotta sitten oli juuri koettu taas uusi espanjantaudin aalto keväällä 1920. Tauti oli tappanut etenkin nuoria ihmisiä, valtavia määriä, kysymättä heiltä lupaa. Mitään selitystä taudille ei osattu antaa, saatettiin vain toivoa, että se jättäisi ihmiset jo rauhaan.

Samaa tietysti toivomme mekin uuden lukuvuotemme alkaessa: että covid-19 jättäisi meidät jo rauhaan. Olisi mukava palata normaaliin, lähiopetukseen, kunnolliseen inhimilliseen kontaktiin. Mutta niin se vain on, että vaikka olemme menneet eteenpäin ajassa sata vuotta, joudumme yhä nostamaan kätemme pystyyn: uusi koronavirus on viedä meidät konkurssiin ja lamaan niin taloudellisesti kuin henkisestikin, saamme tartunnan tai emme. Vaikka aloitamme lukuvuoden voittopuolisesti kodeistamme etätyön ja etäopiskelun merkeissä, on tärkeä olla lannistumatta, luoda yhteyksiä ihmisiin. Suuren laitoksemme molemmissa osissa, niin Porissa kuin Turussa, on tärkeää ja järkevää ja monta hyvää syytä uskoa lukuvuoden tarjoavan valtavasti kaikkea hienoa, jännittävää ja palkitsevaa.

Homo sapiens on kekseliäs eläinlaji. Me kyllä löydämme keinot selvitä ja selvittää. Tuleva lukuvuosi tuottaa paljon oivalluksia ja ratkaisuja ongelmiin, niin tieteellisiin kuin käytännöllisiin, siitä olen varma. Vaikka meille tulevat tänä vuonna Zoomin breakout roomit tutummiksi kuin toivoisimmekaan, etäyhteyksien yksinäisyyttä voi liennyttää ajatuksella, että joskus tämä aivan varmasti loppuu. Joskus tämä helpottaa. Tähän voimme luottaa, koska historia toistaa itseään ja taudit menevät ja tulevat. Ja koska rokotteita kehitetään. Sadan vuoden kuluttua joku historioitsija ehkä kirjoittaa innostuneena siitä, kuinka 2020 porilainen yliopisto-opettaja opetti ekavuotisia visiiri kasvoilla mutta opetti kumminkin. Kaikessa kauheassakin on aina jotain, joka vie meitä eteenpäin. Pidetään kiinni siitä.

Lukuvuosi alkaa muutoinkin historiallisissa merkeissä. Yliopistomme on satavuotias arvokas ja ryhdikäs instituutio, joka on jo nähnyt kaikenlaista. Tuo yliopisto olemme me ja on meidän tehtävämme huolehtia siitä, että juhlavuosi on muistamisen arvoinen muutenkin kuin koronaviruksesta, myös siitä, että sisukkaasti selvisimme ehkä hurjimmasta haasteesta sitten sotavuosien, koronapandemian seurauksista yliopistossa ja sen ulkopuolella. Se on taatusti muistamisen arvoinen ennen kaikkea siitä hienosta ja pysyvästä, mitä tänä vuonna teemme, opimme, luemme, kirjoitamme, julkaisemme ja ideoimme.

Hyvää alkavaa lukuvuotta!

Marjo Kaartinen

Historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitoksen johtaja

Minä ja raha. Raha ja minä. Vaikka tutkin yli 12 vuotta kulttuurin rahoitusta ja vastaavia kylmänkitkeriä aiheita, en osannut muodostaa ajatusta, jossa esiintyisin itse samanaikaisesti rahan kanssa. Leimaannuin kutsumukseen niin varhain, ettei rahan haalimisen ammattiunelmat ehtineet istahtaa identiteettiini ja arvojärjestelmiini.

Yhteiskunta kuiski nuorelle Suville kysymyksiä siitä, mitä hän haluaisi olla kaikkein eniten maailmassa, mikä hänen suurenmoisin intohimonsa oli ja miten hän voisi aivan parhaimmin toteuttaa itseään. Vau, kun olet luova ja taitava, ole nyt tarkkana, että valitset sellaisen ammatin, missä varmasti viihdyt ja loistat. Olet mahtava. Olet erityinen. Älä tee kompromisseja. Mutta valitse tarkoin. Opin lopulta kysymään itseltäni pelkästään näitä syviä ja ylhäisiä kysymyksiä. Kysyin niitä niin paljon, että unohdin tehdä sen kuuluisan valinnan. Säntäilin siellä täällä, ajauduin ja surin jatkuvasti ajan jalkoihin jääviä mahdollisuuksiani.

Unohdin lisäksi kokonaan sen leivän hankkimisen tärkeyden, ne Maslowin alhaiset arvot. Olen humanisti. Olen taiteilija. Olen köyhä ja nälkäinen. Tää on tätä. Näin kuuluu olla. Seuraan kutsumusta, en rahaa. Kun vaan kuulisi kunnolla, kuka kutsuu ja mistä päin huhuillaan! Säntäilystä kuuluu yllättävän kova kahina, vaikkei pitäisikään tuulihousuja.

En halunnut kiillottaa kelloani samalla kun huudan hiostavassa jakkupuvussa televisioruudun numeroille tungoksessa. Sitähän ne rahaihmiset tekevät. Näytä menestyneeltä, pöhise, teeskentele kunnes lyöt läpi. Ei. Tämä ei ole minulle. Haluan mieluummin olla köyhä ja nälkäinen. Ehkä vähän höpsö. Siten saan olla myös rento ja samalla vähän leikillisesti hiertää näihin turhan totisiin raha-ihmisiin sellaista tervettä itseironiaa.

Kun valmistuin tohtoriksi pysähdyin ensimmäistä kertaa aikuisten oikeasti pohtimaan, miksi pidän itseäni köyhyyden arvoisena. Miksi nuo, jotka tietävät ja osaavat minua vähemmän, ja joilla on vaikkapa vähemmän meriittejä, näyttävät niin paljon menestyneemmiltä ja ovat niin paljon uskottavampia työnantajien ja yhteiskunnan silmissä. Eikö se substanssi olekaan habitusta tärkeämpää?

Miten omaa osaamista voi tuotteistaa? – What!? Mikä kysymys tää nyt on? Minunhan pitäisi vain tulla paikalle, ja ihmisten pitäisi olla sillä lailla, että ”Oooh! Oletpa erityinen ja hieno!”

Ylpeys käy opin edellä. Hyväksyin, että minun on mietittävä myös järkevästi. Miten osaamiseni voi valjastaa käytäntöön? Miten sitä voi myydä? Millä elän vanhuksena, kun tästä vapaan tutkijan urasta ei ole kertynyt eläkettäkään, säästöjä tai turvaverkkoja?

Tutustuin rahaan. Vau. Tämähän käy sittenkin järkeen. Sijoittaminen on tarkoitettu myös (ja varsinkin) köyhille. Rahan laskeminen onkin mielekästä ja mahdollista. Rahalla pystyykin juuri saavuttamaan niitä mahdollisuuksia itsensä toteuttamiseen. Voin jopa hyödyntää tätä ainetta muiden kutsumusten tukemiseen. Raha ei olekaan vain muita kuin hapuilevia humanisteja ja unelmoivia taiteilijoita varten. Se ei olekaan kaikkia muita kuin minua varten.

Viime viikon maanantaina perustin asiantuntijayritys Indome Oy:n. Valmennan sen avulla muita hapuilijoita ja unelmamummoja omissa pyrkimyksissään. Kunhan saan tuotteet tiskiin ja asiakkaat sisään.

Humanistina raha kuuluu myös sinulle. Ole avoin! Opi puhumaan rahaa! Se ei ole pois sinusta ja arvostasi. – Ja jännitä kanssani, tuoko yritykseni minulle tätä kutsumuksen tuotantovälinettä, vai etsinkö sitä seuraavaksi jostain muualta. Aika näyttää!

P.S. Kysyin itseltäni myös, mitä todella haluaisin tehdä, jos saisin tehdä tämän syksyn työpäivissäni ihan mitä tahansa. Mikä olisi luovan vaelteluni joutsenlaulu? – Vastaus löytyy perustamastani joukkorahoituskampanjasta: puoli vuotta hautuneen romaanin laskeminen päästä ulos. Jos kampanja ottaa tuulta alleen, rahoittajat pääsevät muun muassa lukemaan päivittäin uunituoretta tekstiäni ja keskustelemaan kanssani kirjoittamisesta, kirjailijuudesta ja julkaisuprosesseista. Mukaan pääsee jo kympillä, kahdella. Käy tutustumassa: https://mesenaatti.me/1734/seuraa-miten-romaani-valmistuu/

Suvi Heikkilä

KTMT alumni, tohtori