Rutto turkulaisten vitsauksena

Paiserutto on esiteollisen ajan tartuntataudeista leimallisin ja pelätyin. Ruton pelottavuus perustui sen yllätyksellisyyteen. Tauti ilmaantui epäsäännöllisin väliajoin ja pystyi etenemään koko väestöön. Monet muut kulkutaudit olivat niin tavallisia, jopa jokavuotisia ilmiöitä, ettei niiden ilmaantuminen aiheuttanut suurta yllätystä, saati paniikkia. Varsinkin lapsia uhanneiden tuhkarokon, isorokon ja hinkuyskän kanssa oli pakon edessä totuttu elämään. Pahimmillaan vain muutamassa päivässä kuolemaan johtanut rutto levisi sen sijaan tehokkaasti myös aikuisväestöön. Kauhua herättivät ruton näkyvät oireet, kuten mustat paiseet tai tummunut kieli, joiden mukaan 1300-luvun eurooppalainen pandemia musta surma on saanut nimensä. 

Kuolemantanssi on mustan surman jälkeen kirkkotaiteessa yleistynyt aihe, joka kuvaa vertauskuvallisesti kuoleman universaaliutta. Liber chronicarum (Nürnbergin kronikka), 1493. Wikimedia Commons. 

Esiteollisen ajan katkelmallisissa lähdetiedoissa rutto mainitaan useammin kuin muut tartuntataudit. Emme tiedä, ulottuiko lähes koko Eurooppaan 1300-luvun puolivälissä levinnyt musta surma Suomeen. Lähteiden perusteella tautia esiintyi Suomessa kaikkiaan 17 kertaa 1400-luvun alun ja vuoden 1711 välisenä aikana. Suomen merkittävimpänä ja laajaa ulkomaankauppaa harjoittaneena kaupunkina Turku välttyi vain harvoin näiltä epidemioilta. Kun rutto puhkesi jossain Itämeren rannikkokaupungissa, se lähes aina kulkeutui myös Turkuun. Laivaliikenne ja muut vilkkaat yhteydet pitivät huolen taudin leviämisestä laajalle. Vuosina 1500–1711 rutto mainitaan Turkua koskevissa lähteissä 12 kertaa. Vuosien 1710–1711 epidemia oli viimeinen kerta, jolloin ruttoa esiintyi Suomessa ja myös Turussa.

Vaikka ruton tarttuvuus tunnettiin, sen leviämismekanismeista oli vain arvailuja. Ihmiset turvautuivat moniin keinoihin välttääkseen sairastumisen. Niiden hyödyllisyydestä on vaikea sanoa mitään, sillä ainakaan esivallan 1600-luvulta lähtien määräämät karanteenitoimet eivät epidemioita pidelleet. Taudin tieltä pakeneminen sen sijaan saattoi toimia. Vuonna 1500 Turun kerrotaan autioituneen, kun asukkaat jättivät kaupungin. 

Kuolema oli esiteollisena aikana erottamaton ja nykyistä paljon välittömämpi osa elämää. Ruttoepidemioiden seurauksena oli silti poikkeuksellinen kuoleman läsnäolon tunne. On luonnollista, että kuin tyhjästä ilmaantunut ja nopeasti epidemian mittoihin yltynyt tauti herätti ihmisissä pelkoa ja suorastaan hallitsematonta kauhua. Ruttoepidemioiden aikana vakiintuneet henkiset rakenteet ja niihin pohjautuneet käyttäytymismallit helposti murtuivat. Tämä näkyy esimerkiksi hautausten järjestämisessä. Kun Turussa havaittiin ensimmäiset ruttotapaukset syyskuun lopulla 1710, vielä tammikuussakin osa ruumiista odotti hautaamistaan. Yhteisön täydellisestä kaaoksesta kertoo, että aikalaiskuvausten mukaan öisin kaduille viskeltiin ruttoon kuolleiden ruumiita ja jopa sellaisia, jotka yhä elivät ja joita olisi voitu auttaa. 

Mika Kallioinen

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *