Kaksi renkiä, Jacob Michelsson ja Gustav Matsson Liedosta, olivat kyllästyneet raskaaseen maatyöhön ja päättivät lähteä etsimään töitä Turusta. Kaupunki tarjosi vuoden 1827 palon jälkeen paljon työtehtäviä rakennustoiminnan, kuljetuksen ja huvielämän parissa, mikä houkutteli myös renkejä. Tarkoitus oli hyvä, mutta koko reissu päättyi sen sijaan ryyppäämiseen ja vaatevarkauksiin. Renkien edesottamukset kaupungissa on dokumentoitu tarkasti poliisikuulusteluissa ja oikeuden pöytäkirjoissa. Ne avaavat Turun historiallista maisemaa ja tarjoavat ainutlaatuisen ajankuvan kestikievareista ja kapakoista, kaduista ja kujista muutamana myöhäissyksyn päivänä 12.–14. marraskuuta 1833.

Rengit majoittuivat Turussa kellonsoittaja Laurénin taloon I kaupunginosassa Vähä Hämeenkadun varrella. He katselivat ympärilleen ja hakeutuivat muun muassa Uudenmaan tullin ulkopuolella sijaitsevaan Ringsbergin kestikievariin. He tapasivat vanhan tuttunsa aiemmilta markkinoilta, porvarinpoika Ephraim Eklundin, joka pyysi heitä mukaansa vääpelinvaimo Hedvig Helena Hjelmin majataloon vastavalmistuneeseen niin kutsuttuun Hjeltin taloon Vanhan Suurtorin laidalle (jota kutsuttiin jo silloin myös Nikolaintoriksi). Aluksi he nauttivat kolme kupillista kahvia ja jatkoivat sekä oluella että portterilla. Hjelmiltä he siirtyivät ravintoloitsija Gustaf Enbergin majataloon Arseninkadun ja Ison Hämeenkadun kulmaan. Majatalossa oli sekä ravintolasali että biljardisali. Juotuaan kukin pikarillisen viiniä he jatkoivat Aurajoen pohjoispuolelle ravintoloitsijaleski Maria Sjöbergin luo Köydenpunojankadulle ja virkistäytyivät monenlaisilla juomilla, muun muassa kolmella kupillisella teetä; myös tarjoileville piioille tarjottiin juotavaa. Kumppanukset palasivat pian takaisin joen eteläpuolelle Anton Soltanin konditoriaan – jota kutsuttiin myös sveitsiläiskahvilaksi (schweitzeri) – Isolle Hämeenkadulle, lähelle Nikolaintoria. He tilasivat ja saivat kuusi pikarillista portviiniä. Tässä vaiheessa seurue lienee ollut varsin hyväntuulinen, joten he jatkoivat hattumaakari Henrik Öhmanin majataloon, joka sijaitsi syrjemmällä Hämeenkadun päässä Hämeentullin luona, niin kutsutun Ryssänmäen alapuolella. Paikkaa kutsuttiin ”Puistoksi” (Parken), ja sitä hoiti Öhmanin vaimo Anna Maria. Siellä heille tarjoiltiin vielä ainakin kolme lasillista ranskalaista viiniä. Kun Erlund oli lähtenyt kotiin, rengit jatkoivat juhlimista.

Huomiota herättää se, kuinka paljon ja kuinka monenlaista alkoholia rengit päivän aikana nauttivat. He eivät käyneet tavallisissa viinakapakoissa, joissa rengit, kisällit, merimiehet ja muu irtoväki viettivät aikaansa, vaan hienommissa majataloissa, kahviloissa, ravintoloissa ja konditorioissa, jotka toimivat kaupungin varakkaampien asukkaiden ja vierailijoiden kohtaamispaikkoina. Ehkä juuri tämä herätti rengeissä mieliteon varastaa tarjoiluhuoneista ja eteisistä hienoja ja arvokkaita vaatteita: takkeja ja turkkeja, hattuja ja hopealusikoita sekä jopa pöytäliinan, kalossit ja hevosloimen. Varastetun tavaran kokonaisarvo nousi 202 riikintaalariin eli 127 hopearuplaan, mikä oli tuohon aikaan erittäin suuri summa. Turun ja Porin läänin vuoden 1833 veroluettelon (markegångstaxa) mukaan pelkkä maatyöläisen päiväpalkka oli puoli hopearuplaa.

Varastetut käsintehdyt vaatteet olivat arvokkaita, ja ne voitiin myydä eteenpäin tai käyttää maksuvälineenä. Niitä käyttivät pääasiassa säätyläiset, ja ne ilmensivät kantajiensa yhteiskunnallista asemaa ja varallisuutta. Rengit Jacob ja Gustaf eivät käyttäneet sellaisia vaatteita, vaan heillä oli yllään yksinkertaiset, kotikutoiset harmaat ja siniseksi värjätyt sarkavaatteet. Vaatteita oli helppo kuljettaa, vaikea tunnistaa ja ne saattoi muuttaa nopeasti rahaksi tai vaihtaa muihin tavaroihin. Varastetut vaatteet päätyivät usein markkinoille vilkkaasti harjoitettuun vaatekauppaan, kätkijöille tai vaatevälittäjille. Niinpä onkin hyvin todennäköistä, että renkien tarkoituksena oli ansaita sopiva summa myymällä vaatteet kaupungissa. Vaatteilla oli samat tehtävät kuin rahalla: ne olivat arvon säilyttäjiä, arvon kantajia ja maksuvälineitä. Käytetyt vaatteet ja tekstiilit kävivät kovasta valuutasta; saapaspari tai hienompi takki saattoi vastata työläisen usean viikon palkkaa tai jopa hevosen hintaa.

Rengit eivät kuitenkaan päässeet saaliinsa kanssa pitkälle, vaan heidät vangittiin varsin pian ja omaisuus palautettiin omistajilleen. Varastettujen vaatteiden lisäksi rengit onnistuivat anastamaan kuparisen viinapannun, mutta se on jo aivan toinen tarina. Ephraim Erlund ja Jacob Michelsson kielsivät rikokset jyrkästi, eikä heitä useista todistajista huolimatta voitu tuomita. Gustaf Mattsson puolestaan ehti kuolla kuumeeseen ennen kuin oikeuskäsittely ehti alkaa.

Mikael Korhonen

Lähteet ja kirjallisuus:

Turun hovioikeuden arkisto, Jacob Michelssons personakt ÅD 56/1834, Kansallisarkisto.

Åbo Allmänna Tidning ja Åbo tidningar.

Jonsson, Pernilla & Kristina Lilja, ” Strategier för krediter. Begagnade kläder och textilier som värdebevarare och värdebärare i 1800-talets Västerås”, Historisk tidskrift 3/2015.

Uotila, Merja, ”Kun talonpojat ryhtyivät kuluttamaan. Pukeutuminen miehen aseman ja varallisuuden ilmentäjänä 1800-luvun alun suomalaisesssa maaseutuyhteisössä”, Säädyllistä ja säädytöntä. Pukeutumisen historiaa renessanssista 2000-luvulle, Helsinki 2019.