Katolisen opin mukaan kuolevien sielut päätyivät kiirastuleen, jossa niistä poltettiin synnin tarhat pois. Tähän tuli luonnollisesti varautua jo eläessä, mutta osa varautumista oli myös pitkä kuoleman prosessi, johon kuuluivat sakramenteista synnintunnustus ja viimeinen voitelu. Hautajaisrituaalit olivat keskeisiä hyvässä kuolemassa, sillä niiden avulla tehtiin nähtäväksi kuolleen sosiaalinen asema ja verkostot. Keskiaikaisesta Turusta on jäänyt kovin vähän kuvaavaa tekstimateriaalia hautajaistavoista, yksityiskohtaisemmin tunnetaan eliitin tavat. Rälssin ja mahtiporvareiden testamentit sisälsivät usein ohjeita hautapaikasta ja hautajaisrituaaleista. Hautajaiset kuitenkin kuuluivat jokaiselle kristitylle. 

Kirkossa pidettävän seremonian ja sitä usein edeltäneen vigilian eli ruumiinvalvojaisten jälkeen ruumis oli valmis haudattavaksi. Varakkaat halusivat usein tulla haudatuiksi kirkon sisään, erityisen pyhimyksen alttarin läheisyyteen. Suurin osa vainajista kuitenkin päätyi kirkkomaalle. Varakkaimpien tiedetään maksaneen sekä keskeisestä hautapaikasta kirkossa että hautajaiskulkueesta. Ruumiin kuljetus hautaan oli osa kuoleman prosessia ja hautajaiskulkueeseen voitiin koota kaupungin köyhälistöä ja kerjäläisiä, jotka saivat osallistumisestaan palkkion, esimerkiksi ruokaa. Hautajaiskulkue saattoi myös rituaalinomaisesti kiertää kirkon ympäri. 

Yhdestä tällaisesta kulkueesta – tai ainakin se suunnittelusta – on säilynyt tietoa Viipurin seurakunnan Torstenin testamentista vuodelta 1366. Torsten lahjoittaa hopeaa Turun tuomiokirkolle ja Neitsyt Marialle, ilmeisesti siis jommallekummalle Neitsyt Marialle omistetuista alttareista. Hän pyytää luotettua miestä tekemään hopeakulhosta ristin. Tätä ristiä tuli sitten kantaa Torstenin ruumiin edellä hautajaissaattueessa. Lopulta risti lahjoitettiin ”tuomiokirkon Pyhän Neitsyen ylistykseksi ja kunniaksi ja minun autuaan sieluni levoksi ja armoksi” (DF 745)

Pyhimykset olivat mukana myös vaatimattomammissa hautajaisseremonioissa. Turun hiippakunnassa käytössä ollut papin ohjekirja Manuale Aboense ohjeistaa rukoilemaan pyhimyksiä vainajan puolesta. Koko kristikunnan suosituimpien pyhimysten ja oman alueen suojelijoiden oletettiin olevan suosiollisimpia myös tässä yhteydessä. Hautaa umpeen luotaessa tuli kutsua apuun Mariaa, Pietaria ja Paavalia, Laurentiusta, Erikiä ja Henrikiä. Tämän jälkeen tuli rukoilla kaikkia pyhimyksiä. 

Kuolleita saatettiin muistaa esimerkiksi vuosipäivänä muistomessulle. Pitkä kuolema oli osa surutyötä ja yhteisön uudelleen rakentamista menetyksen hetkellä.

Sari Katajala-Peltomaa

Lähteet:

Diplomatarium Fennicum (=DF) https://df.narc.fi/b #745

Sari Katajala-Peltomaa, Anna-Stina Hägglund, Sofia Lahti ja Marika Räsänen: Pyhimys naapurissa – Kuinka uskoa elettiin ja koettiin keskiajan Suomessa. Helsinki: Gaudeamus 2026,

Manuale seu exequiale aboense 1522, toim. Parvio, Martti. Helsinki: Suomen Kirkkohistoriallinen Seura, 1980.