Heinäkuussa vuonna 1890 salvumies Anderssonin yhdeksänvuotias poika poimi marjoja metsässä Hirvensalon saaressa. Hän liikkui todennäköisesti paljain jaloin, elettiinhän lämmintä kesäpäivää. Yhtäkkiä poika tunsi terävän kivun jalassaan. Hän oli astunut lähelle kyykäärmettä, ehkä jopa matelijan päälle. Kyy oli tuntenut itsensä uhatuksi ja iskenyt hampaansa pojan jalkaan. Kenties poika ehti nähdä käärmeen, ennen kuin se katosi kasvillisuuden kätköihin, ja ymmärsi heti mitä tapahtui. Tai ehkä hän havahtui tilanteeseen hetken kuluttua, kun kipu yltyi ja puremakohta ja sittemmin koko jalka alkoivat turvota.
Turkulainen sanomalehti Aura kertoi pojan ja käärmeen kohtaamisesta pari päivää välikohtauksen jälkeen. Uutisessa ei mainittu, oliko poika ollut liikkeellä yksin tai miten hän oli päässyt kotiin kipeällä jalallaan. Pojan vanhemmat hakivat lääkäriltä apua lapselleen.
Samana päivänä käärmeen puremaksi joutui myös ajuri Wilhelmsonin kahdeksanvuotias tytär. Hän oli ollut poimimassa marjoja Wirwotuksen mäessä eli lähellä nykyisen Uudenmaantien ja Hautausmaantien risteystä, jossa toimi aikanaan suosittu Virvoitus-niminen ulkoravintola. ”Kehottakoot nämät tapaukset warowaisuuteen marjassa käwijöitä!”, päättyi käärmeistä, salvumiehen pojasta ja ajurin tyttärestä kertova lyhyt uutinen.
Työnteko oli keskeinen osa lähes jokaisen 1800-luvulla eläneen lapsuutta. Marjojen poimiminen kuului niihin töihin, joita lapsetkin pystyivät tekemään. Lapset poimivat metsistä erityisesti runsassatoista puolukkaa ja mustikkaa. Pienet sormet tavoittelivat myös ahomansikoita ja vadelmia niityiltä sekä pellon- ja metsänreunoilta. Luonnonmarjat olivat hyvä lisä erityisesti vähävaraisten perheiden ruokapöytään ja mahdollinen lisätulojen lähde, koska marjoja myytiin kaupunkien toreilla ja katujen varsilla. Suomessa poimittiin marjoja myyntiin ulkomaille asti jo 1800-luvun lopussa.
Lapset kohtasivat käärmeitä erityisesti maaseudulla, jossa he paitsi poimivat marjoja myös tekivät vanhempiensa apuna heinätöitä ja paimensivat karjaa niityillä ja metsissä. Käärmeet kuuluivat siis arkisiin työnteon paikkoihin. Ihmiset tottuivat käärmeiden läsnäoloon siellä, missä ne olivat yleisiä. Sanomalehdistä löytyy useita mainintoja ihmisten ja käärmeiden kohtaamisista myös kaupungeissa kuten Turussa ja sen lähiympäristössä. Esimerkiksi kivikkoisessa mäessä Korppoolaisten mäen ja Crichtonin konepajan yläpuolella asusti runsaasti käärmeitä ainakin 1890-luvun alussa.
Kyykäärmeiden ja lasten suhdetta leimasi erityinen haavoittuvaisuus, koska kyyn purema oli suurempi uhka lapselle kuin aikuiselle. Käärmeen puremat olivat vielä 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa vaarallisempia kuin nykypäivänä, koska kulkuyhteydet olivat pitkiä ja hitaita eikä käytössä ollut yhtä tehokkaita hoitokeinoja kuin nykyään.
Aino Jämsä
Lähteet ja kirjallisuus:
Käärmeen puremia. Aura, 25.07.1890, 1. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/56011?page=1. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot.
La Mela, Matti: Property rights in conflict: wild berry-picking and the Nordic tradition of allemansrätt. Scandinavian Economic History Review, (62) 3/2014, 266–289. https://doi.org/10.1080/03585522.2013.876928.
Nimistö ja osoitteet. Turun kaupunki. [verkkosivu] https://www.turku.fi/tietoa-turusta/nimisto-ja-osoitteet
Perälä, Tauno. Turun esikaupungit ja niiden aiheuttamat probleemat ensimmäiseen maailmansotaan mennessä. Turku 1951.
Vainio-Korhonen, Kirsi: Lapset ja arki Suomessa 1600-luvulta 1900-luvun alkuun. Teoksessa Ryysyläisyydestä osattomuuteen: Köyhyys lasten ja nuorten kertomana 1800-luvulta nykypäivään. Toim. Anna-Maria Isola, Johanna Kallio, Antti Malinen ja Kirsi Vainio-Korhonen, 31–53. Gaudeamus, Helsinki 2026.
Warokaa käärmeitä. Aura 22.7.1892, 2. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/726508?page=2. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot.