Englantilaiset teollisuustyöntekijät toivat jalkapallon Turkuun 1800-luvun lopussa, ja aluksi sitä pelattiin Kupittaan puistossa. Seuraavina vuosikymmeninä lajin kehitystä hankaloittivat kuitenkin olosuhdeongelmat, erityisesti asianmukaisen ruohokentän puute.

Elokuussa 1927 Uusi Aura -lehti totesi yksiselitteisesti, että ruohokenttä oli “jalkapalloilun kehittymisen ehto” kaupungissa. Sama kirjoitus esitteli suunnitelmia, joiden mukaan ruohokenttä rakennettaisi Urheilupuistoon, Neitsytpolun puolelle valmistuvalle yläkentälle. Suunnitelman toteutuminen edellytti mittavia, Urheilupuiston luonnonympäristöön kohdistuneita toimenpiteitä, muun muassa kallioiden louhimista ja kentän paikalla sijainneen lammikon täyttämistä. Ajatus kansainväliset mitat täyttävän ruohokentän rakentamisesta Yläkentälle kypsyi seuraavaan kesään mennessä ja kentällä tehtiiin tasaustöitä jo heinäkuussa 1928.

Kaupungin muutoin vilkas rakennustoiminta tuki osaltaan ruohokentän valmistumista, sillä paikalle saatiin ilmaista täytemaata esimerkiksi Yliopiston- ja Kristiinankatujen kulmauksen rakennustyömaalta. Ruoho kylvettiin kentälle loppukeväästä 1930, minkä yhteydessä Turun Sanomat toi esiin sen, etteivät luonnonolosuhteiden vaikutukset rajoittuneet yksinomaan kentän rakennusvaiheeseen. Samalla kun korkealle paikalle sijoitettu kenttä kuivui jo varhain keväällä, sen alttius tuulille saattoi osaltaan vaikeuttaa jalkapallon pelaamista.

Tuulesta ei kuitenkaan ollut haittaa elokuussa 1930, kun Turun Urheilupuiston yläkenttä, joka oli Suomen kolmas jalkapallolle tarkoitettu ruohokenttä, otettiin käyttöön. Sen avausottelua, jossa kohtasivat Turun Palloseura ja Åbo Idrottskamraterna, seurasi noin 800 katsojaa. Vaikka pelaajien kokemukset kentän pehmeydestä huomioitiin ottelua koskeneessa uutisoinnissa, nähtiin yläkentän käyttöönotto merkittävänä edistysaskeleena Turun jalkapallolle. Ruohokentän uskottiin palvelevan erityisesti nuoria pelaajia, joiden “pallonkäsittely itsestään muodostuu pehmeämmäksi ja vaivattomammaksi kuin kovalla kentällä”. Kun kentän laidalle valmistui vielä vuotta myöhemmin noin 700 hengen katettu katsomo, oli kaupungin jalkapallo saanut täysin uuden näyttämön.

Modernin jalkapallon syntysijana pidetty Englanti merkitsi keskeistä viittauskohdetta lajista ja sen olosuhteista käydyssä keskustelussa. Eräänä esimerkkinä tästä Hugo Lahtinen totesi urheilurakentamista Suomessa ohjanneessa teoksessaan Urheilukenttä ja -välineet (1930), että “Englannissa rakennetaan usein rinnan kaksi jalkapallokenttää, joita aina vuoroin käytetään, toisen ollessa rauhoitettuna”. Turussa tämä tuli mahdolliseksi 1930-luvun puolenvälin jälkeen, kun Kupittaalle valmistui kaksi ruohokenttää. Tästä alueesta muodostui sittemmin turkulaisen jalkapallon keskus, jossa pelattiin myös vuoden 1952 olympialaisten otteluita.

Joonas Kananen

Lähteet:

Uusi Aura, 30.8.1927, nro 233, s.5.

Uusi Aura, 26.7.1928, nro 202, s.1.

Rauno Lahtinen & Hannu Laaksonen. Kävely puistojen Turussa. Turkuseura. 2008.

Turunmaa, 5.8.1928, nro 180, s. 3.

Turun Sanomat, 12.5.1930, nro 126, 1.

Turun Sanomat, 28.8.1930, nro 230, s. 4.

Uusi Aura, 28.8.1930, nro 231, s. 4.

Turunmaa, 6.8.1931, nro 177, s. 3.

Hugo Lahtinen. Urheilukenttä ja -välineet. Urheiluopisto. 1930.

Uusi Aura, 6.4.1937, nro 91, s. 6.