Turun yliopiston Digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkinto-ohjelman opiskelijoiden, henkilökunnan ja yhteistyökumppaneiden näkemyksiä kulttuurista, yhteiskunnasta ja yliopistoelämästä.

Tekijä: pirita

Eläytymisharjoituksia SKS:n tietokantojen äärellä

Kulttuuriperinnön toimijat-sarja

Yksi koulutusohjelmamme kevään 2020 etäkursseista oli aineopintojen kurssi Kulttuuriperinnön toimijat. Harjoittelimme Moodle-pohjaisella verkkokurssilla eläytymistä eri rooleihin, joissa kulttuuriperintöä tuotetaan, vaalitaan ja käytetään. Toimija, jota kulttuuriperinnöstä keskusteltaessa ei voi ohittaa, ovat tietysti KAMUT eli kirjastot, arkistot ja museot –muistiorganisaatiomme. KAMUT-kerralla yksi tehtävistä oli sukeltaa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran elämäkerrallisiin tietokantoihin, koronakevään vuoksi avoimesti saataville tuotuun Kansallisbiografiaan sekä Kynällä Kyntäjät-hankkeessa tuotettuun kansankirjoittajia esittelevään kokonaisuuteen.

Elämäkerrallisia verkkoaineistoja hyödyntämällä opiskelijat harjoittelivat tieteellisen tiedon yleistajuistamista laatimalla valitsemastaan henkilöstä kuvitteellisen, tähän päivään tuodun haastattelun tai henkilökuvauksen. Kirjoittajien luvalla Humanistina Porissa-blogi julkaisee muutamia näytteitä kurssitöistä. Haastattelujen kohteena on sekä kansallisia merkkihenkilöitä että harvan tuntemia kiinnostavia henkilöitä. Tavoittelimme tunnelmaa, jossa historiallinen henkilö istuisi haastattelijaa ja lukijaa vastapäätä. Lue linkeistä, millaisia aikakoneita tällä kurssilla rakennettiin.

Lähikuvassa: kirjailija ja akateemikko Väinö Linna (1920–1992)

Tove Janssonin epäröimätön uravalinta

“I do not write poems, I create myself” – Multilingual poet Edith Södergran talks about her life, inspiration, and more!

Aino Ackté, europpalaisten oopperalavojen rakastaja

Teollisuudenharjoittaja Ahlströmin Antti

Kaisa Juhantytär: ”Saan Halle Luia Laula waik maailma mitä pauha”

Etäkurssilla tehtiin historiaa – tapaus Reposaari

Kevätlukukausi on kääntymässä loppusuoralle ja nyt voi katsoa jo taaksepäin, miten kolmatta kuukautta jatkunut etäopetus lopulta sujui. Otan esimerkiksi kulttuuriperinnön syventävien opintojen kurssin, jossa tuotettiin taustatutkielmia Porin Reposaaren satamayhteisöstä tekeillä olevaa dokumenttielokuvaa varten. Maaliskuun 12. päivä olin jännittyneissä tunnelmissa, sillä pian aloittaisimme yli 20 opiskelijan kanssa kurssin, jossa kiertäisimme Porin arkistoja ja vierailisimme Reposaari-talolla kotiseutuaktiiveja haastattelemassa ja heidän kokoamaansa huomattavaa asiakirjakokoelmaa tutkimassa. Etukäteissukellukseni lähteiden äärelle antoi vahvaa signaalia siitä, että tutkittavaa taatusti riittäisi kaikille, olihan aikanaan Suomen merkittävimpiin vientisatamiin lukeutunut merenkulku- ja teollisuuspaikkakunta kulttuuriperinnöltään hyvin rikas – kuin suomalaisen yhteiskunnan tarina pienoiskoossa. Tunnustusta oli vuosien varrella tullut esimerkiksi valtakunnallisesti merkittävänä rakennettuna kulttuuriympäristönä ja Kotiseutuliiton vuoden 2016 kaupunginosana. Kaiken kruunasi vireä paikallisyhteisö, joka oli oitis ottamassa vastaan jälleen kerran yhden ”Räpsööstä” kiinnostuneen tutkijaryhmän. Heitä olikin saarella nähty tasaisesti sitten Turun yliopiston 1980-luvun kansatieteellisten keruiden.

Maaliskuun 13. päivä ja etäopiskelun alkaminen muuttivat kaiken.  Suunnitelmat menivät uusiksi muutamassa tunnissa – mistä nyt korvaavia aineistoja tutkielmiin, miten ihmeessä toteuttaisimme kurssin, jota leimasi vuorovaikutukseen perustuva seminaarityöskentely ja intensiivinen ”kädet savessa” (tarkemmin sanoen puuvillahanskoissa) -metodi arkistojen uumenissa? Tuona viikonvaihteena internetin syövereissä ryömi taatusti ison festariyleisön verran kaltaisiani opettajia etsimässä kuumeisesti korvaavia oppimateriaaleja – ja kyllä niitä vain löytyikin!

Kirjastot, arkistot ja museot tiedottivat pikavauhtia avaamistaan tai jo entuudestaan avoimesti saatavilla olevista kokoelmistaan. Kaiken lisäksi apu oli lähellä: Satakunnan museon amanuenssi Timo Nordlund digitoi pikavauhtia kurssin tarpeisiin pyytämiäni lähteitä ja museon oma digitointityö esimerkiksi Reposaarellakin ateljeeta 1900-luvun alussa pyörittäneen John Englundin valokuvien parissa eteni kovaa vauhtia. Koulutusohjelmamme opintosihteeri Laura Tarkkio lähetti kurssin käyttöön taittamansa Kertomusten Reposaari -teoksen (2018) sähköisen version ja kollegani, kyseisen kirjan toinen toimittaja Riina Haanpää luovutti käyttöömme koulutusohjelmassa takavuosina tehtyjä haastatteluja.

Olennaisimmat paikallishistorialliset julkaisut löytyivät Satakirjastojen digitoimana. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot sanomalehtineen, aikakauslehtineen, pienpainatteineen ja jatkuvasti lisääntyvine muine materiaaleineen aiheutti yhdessä Kansallisarkiston digitaaliarkiston kanssa pikemminkin vakavia rajausongelmia kuin niukkuuden jakamista. Pian käytössämme oli Moodle-alusta, joka pursuili ”tutkimuksen raaka-aineita”:  sataman ja laivaliikenteen monisatavuotisia vaiheita, paikallisväestön ja merenkulkijoiden kohtaamisia, ruotsalaista väestöä saarelle tuoneen höyrysahan meteliä, merellistä lapsuutta ja huvilakulttuuria, eksoottisia painolastikasveja sekä mielenkiintoisia henkilöhahmoja olympiapainija Kelpo Gröndahlista laivantäyttäjä Emma Lehtoseen. Digitaalisen aineiston runsaus opetti meille tärkeitä tutkijan taitoja: suurikaan määrä menneisyyden jälkiä ja todisteita ei sellaisenaan aukene, ellei joku ota, jäsentele, tulkitse ja tee niitä ymmärrettäväksi.

Lopulta kaikkein tärkeintä oli etäkurssille osallistuneiden opiskelijoiden epäröimätön asenne. Porukka pieneni vain hieman alkuperäisestä ja kukin oli valmis tekemään tutkielmansa niistä aineksista, mitä käytössä oli. Tarvittaessa he jatkoivat lähteitä omalla salapoliisityöllään: Reposaaren edustalle uponneita hylkyjä tutkiva otti yhteyttä Porin Urheilusukeltajiin ja merihistoria-aktiiveihin, valokuvia tutkiva Valokuvataiteen museoon ja sisällissodasta kirjoittava aihepiirin tutkijaan. Toteuttipa yksi opiskelija kyselynkin Reposaaren omaleimaisesta kulttuurista saaden yli 50 vastausta. Kaikki tapahtui seitsemässä viikossa.

Kurssin edistyessä huomasimme, että mikään ei korvaa vapaamuotoisia, kasvokkain tapahtuvia seminaarikeskusteluja. Viikoittaiset kuulumisten vaihdot Moodlen keskustelualustaa, chattia ja joskus videoyhteyttäkin hyödyntäen ajoivat kelvollisen korvikkeen asemaa. Sekä opettaja että opiskelijat tulivat kurssin aikana kommunikoineeksi paljon enemmän kirjallisessa muodossa kuin mitä normaalioloissa olisi tapahtunut. Näppäimistö parka! Kaiken huipensi 4,5 tuntinen seminaaripäivä, jossa valmiita lopputuloksia saatiin ihastella. Näyttää siltä, että edes pandemia ei voi sammuttaa tiedon- ja tieteenjanoa ja että aineistojen avoimuuden tärkeyttä ei voi koronakeväänä liikaa korostaa. Odotamme innolla, että tutkielmien satoa päästään soveltamaan tuleviin käyttötarkoituksiin.

Pirita Frigren, kulttuuriperinnön tutkimuksen yliopisto-opettaja

© 2024 Humanistina Porissa

Theme by Anders NorenUp ↑