Tekijä: rarema (Page 5 of 7)

Kesällä vuonna 1980 seurasin televisiosta dokumenttia, jossa käsiteltiin NASA:n Apollo-avaruusohjelman historiaa. Toistaiseksi viimeiseksi jääneestä miehitetystä kuulennosta oli kulunut siinä vaiheessa lähes 8 vuotta. Eugene A. Cernanin kipparoiman Apollo 17:n jälkeen yksikään ihminen ei ole poistunut maapallon vetovoimakentästä. Vuonna 1980 tätä ei vielä tiedetty, ja nuoren pojan mielessä Apollo-lennot edustivat fantastista tutkimusmatkaa suureen tuntemattomaan, jolle oli varmasti tulossa jatkoa. Seuraavana vuonna alkoivat avaruussukkulalennot, jonka mediakuvastosta NASA otti kaiken hyödyn irti. 1980-luvulla avaruusinnostusta käytettiin laajasti hyväksi paitsi mediajulkisuudessa myös yleisemmin populaarikulttuurissa. Suomessakin tietty osa nuorisosta kulutti ahkerasti kaikkea avaruuteen liittyvää, tieteiskirjallisuudesta, elokuvista ja televisiosarjoista muodostui yhden ikäpolven yhteistä sukupolvikokemusta. Minulle avaruustutkimuksesta ja siihen kytkeytyvistä mielikuvituksellisista tarinoista muodostui elävä kasvukertomus. Olin myös lapsesta saakka kiinnostunut historiasta, joten epäilemättä tällä kaikella pohjustettiin nykyistä työuraani.

Nämä ajatukset olivat vahvasti mielessä, kun huhtikuussa 2019 osallistuin Turun yliopistossa kulttuurihistorian järjestämään ”Kuviteltu avaruus. Tiedettä, politiikka ja kulttuurihistoriaa” -seminaariin. Tämän onnistuneen ja poikkitieteellisen tapahtuman välittömät tunnelmat ja havainnot voi lukea WiderScreen-journaaliin kirjoittamastani seminaariraportista. Ensimmäisen kuulennon muistovuoden innoittamana järjestetty seminaari opetti, kuinka moni paikalla olijoista oli kokenut vastaavaa innostuneisuutta lapsuus- ja nuoruusvuosinaan. Jotkut esitelmöitsijät olivat myös tutkimuksessaan hyödyntäneet kiinnostuksen kohteitaan, mutta joillekin seminaari edusti muun työn ohessa tehtyä nostalgista paluuta ”avaruusinnostuksen” kultaisiin vuosiin.

Seminaarin aikana keskustelimme jo lounaspöydässä mahdollista julkaisua. Lähes kahden vuoden työn jälkeen lopputuloksena oli Capsan kustantamana ilmestynyt kokoomateos Kuviteltu avaruus: matkoja maan ulkopuolelle (2021). Kirjan kolme pääosa yhdistävät poikkitieteellisesti tutkimusteemoja, joissa käsitellään paitsi avaruustutkimuksen historiaa ja nykytilaa myös niiden populaarikulttuurisia ilmentymiä. Avaruuslentojen – niin kuviteltujen kuin todellisten – kulttuurihistoriaa käsitellään ensimmäisessä osassa. Jutta Laitilan ja Emma Pietilän katsauksessa tarkastellaan tähtitieteilijä Johannes Keplerin (1571–1630) postuumisti julkaistua Somnium-teosta, jonka keskiössä on kuvitteellinen avaruuslento kuuhun. Teosta on ahkerasti siteerattu avaruustutkimuksessa, kun on viitattu tuon ajan tähtitieteen yrityksiin kuvata avaruusmatkojen lainalaisuuksia. Teos voidaan luokitella jopa tieteiskirjallisuuden varhaiseksi esikuvaksi.

Kulttuuriantropologi Iina Kononen tarkastelee avaruuslentojen aikana maapallosta otettujen valokuvien historiaa. Ikonisena tarkasteluesimerkkinä nousee esille Blue Marble -nimellä tunnettu valokuva, joka otettiin Apollo 17:n lennon aikana. Blue Marble on toistaiseksi ainoa ihmisen ottama valokuva, jossa maapallo näkyy kokonaisuudessaan, ja siksi siitä on muodostunut hieno ja aikaa kestävä symboli. Aikalaiset ymmärsivät muutenkin Apollo-lentoihin kätkeytyvän symboliikan, sillä ne edustivat selvästi uuden aikakauden alkua. Aiheeseen pureutuu akatemiaprofessori Hannu Salmi artikkelissaan vuoden 1969 ensimmäisen kuulennon mediakuvastosta Suomessa. Tutkimuksessa nostetaan esille avaruuslentojen merkitystä kansalaisia kiehtovana seikkailuna. Stanley Kubricikin edellisenä vuonna ensi-iltaan tulleella 2001: Avaruusseikkailu -elokuvalla oli oma vaikutuksena tähän kytkeytyneisiin tulkintoihin. Salmi nostaa esille, miten avaruusmatkat ja niihin liittyvät tulkinnat elivät vahvasti todellisuuden ja fiktion rajamaastossa.

Osittain samasta aiheesta jatketaan myös kulttuurihistorioitsija Heidi Kurvisen artikkelissa, jossa osoitetaan myös lehtiaineistoon pureutuen, miten suomalaiset olivat muun teollistuneen länsimaailman kanssa osa ensimmäisen kuukävelyn kokijajoukkoa. Avaruusmatkojen unohdettua historiaa valotetaan puolestaan eläintutkimuksellisesta näkökulmasta Otto Latvan ja Heta Lähdesmäen artikkelissa. Koe-eläimet, toisin kuin ihmiset, olivat ensimmäisiä avaruudessa käyneitä eläviä olentoja. Monet koe-eläimistä, kuten maailmanmaineeseen noussut neuvostoliittolainen Laika-koira, eivät selvinneet matkastaan hengissä, mikä osaltaan alleviivaa myös avaruustutkimukseen liittyneitä eettisiä ongelmakohtia.

Teoksen seuraava ja laajin osio keskittyy avaruuden populaarikulttuurin kuvastojen tarkasteluun. Kulttuurihistorian professori Marjo Kaartisen kiinnostuksen kohteena on 1970-luvun puolivälissä nähty – vahvan kulttimaineen saavuttanut – Avaruusasema Alfa -televisiosarja (1975-1977). Kaartinen osoittaa miten televisiosarja käsitteli kiehtovien avaruuslentojen lisäksi myös monia ympäristöhistoriallisia kysymyksiä, jotka olivat nousseet esille Apollo-lentojen jälkeisinä vuosina. Miksi ihmiskunta tutki avaruutta, vaikka ei pystynyt huolehtimaan edes omasta maapallostaan? Sarja oli näiltä osin outo ja omaperäinen, mutta ajoittain synkkäkin tulkinta omasta ajastaan. Artikkelissa on myös vahva nostalginen sävy populaarikulttuurin kuvastoja kohtaan, ja samasta teemasta jatkaa digitaalisen kulttuurin yliopisto-opettaja Rami Mähkä Musta Aukko -elokuvaa (1979) käsittelevässä artikkelissaan. Disneyn suurtuotantona valmistunut tieteiselokuva jäi vahvasti aikalaisten mieliin myös laajan oheistuotevalikoimansa puolesta. Erikoistehosteiden osalta Musta Aukko oli myös alan teollisuuden merkkipaalu, vaikka se ei saavuttanut kaivattua menestystä lippuluukuilla.

Historioitsija Kimmo Ahosen artikkelissa keskiöön nousee Marsiin ja ”marsilaisiin” liittyvien kuvitelmien pitkä kulttuurihistoria sekä sen ilmestyminen erityisesti 1950-luvun yhdysvaltalaisessa kylmän sodan ajan tieteiselokuvissa. Ahosen mukaan Marsin kiehtovuus palautuu lopulta katsojan kykyyn kuvitella omastamme poikkeavia maailmoja ja antaa niille merkityksiä. Osittain samaan havaintoon päätyy myös digitaalisen kulttuurin tutkija ja historioitsija Petri Saarikoski tarkastellessaan vuonna 2015 ensi-iltaan tullutta Yksin Marsissa -elokuvaa. Ridley Scottin ohjaama kassamenestys voidaan tulkita paitsi nykyajan Mars-tutkimuksen innoittamana luonnontieteellisenä tulkintana punaisen planeetan valloituksesta, mutta myös NASA:n pr-toimintaan kytkeytyvänä onnistuneena mediatempauksena. Elokuvatutkimuksen viimeisenä osiona nähdään kulttuurihistorioitsija Maarit Leskelä-Kärjen essee, jossa käsitellään erityisesti 2000-luvun tieteiselokuviin kätkeytyviä romanttisia ja jopa idealistisia käsityksiä avaruudesta mahdollisesti nousevasta suuremmasta totuudesta ja uusista elämän mahdollisuuksista. Pohdinnan kokemukselliselle tasolle nousee melankolian ja lohdun vahvat tuntemukset.

Teoksen viimeisessä osiossa nähdään väläyksiä turkulaisesta tähtitieteen historiasta ja nykyvaiheista. Tuorlan observatorion esineistöä ja henkilöhistoriaa valotetaan museologian näkökulmasta Jaana Saarikosken ja Maija Mäen katsauksessa, joka osaltaan tuo esille, miten Turun yliopiston kansainvälistäkin mainetta niittäneen tähtitieteen pohjaa rakennettiin 1920-luvun lopusta alkaen. Teoksen päättävässä artikkelissa fysiikan ja tähtitieteen yliopistotutkija Harry J. Lehto pohtii astrobiologian näkökulmasta maapallon ulkopuolisen elämän mahdollisuuksia. Lehdon havaintojen mukaisesti mahdollisia elämän rajavyöhykkeitä löytyy myös omasta aurinkokunnastamme, mutta toistaiseksi ne synnyttävät enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Mahdollisuus löytää edes bakteerien muodossa esiintyvää elämää esimerkiksi Marsin jäätyneen pinnan alta pitää silti tutkimuksellisia spekulaatioita hengissä, ja antaa tarvittavaa innoitusta alan tutkimustoiminnan kehittämiseen.

Kuviteltu avaruus: matkoja maan ulkopuolelle (2021) <https://kulttuurihistoria.net/julkaisusarja/> edustaa artikkelikokoelmana vahvemmin humanistiseen ja erityisesti historiantutkimukselliseen kenttään kallellaan olevaa nykytutkimusta. Tärkeäksi jäsentäjäksi nousee ihmisen ja avaruuden moniääninen vuorovaikutussuhde. Teos paljastaa, että avaruustutkimus on samalla mielen maiseman tutkimusta, joka voi konkretisoitua esimerkiksi valokuvaan jossa näemme sinisen planeettamme kellumassa avaruuden pohjattomassa syleilyssä. Jos matkustamme tarpeeksi kauaksi, me näemme oman itsemme ja historiamme uudessa valossa. Avaruutta tutkiva ihminen tutkii samalla myös itseään.

Kirjoittaja vetää syys-lokakuussa KTMT:n syventävien opintojen Avaruuden tutkimuksen kulttuurihistoriaa -luentosarjan, jolle kaikki aiheesta kiinnostuneet ovat tervetulleita!

Petri Saarikoski

Kirjoittaja on digitaalisen kulttuurin yliopistonlehtori.

Lähdetiedot:

Kuviteltu avaruus: matkoja maan ulkopuolelle. Toim. Heidi Kurvinen, Petri Paju, Petri Saarikoski. Capsa Historiae III. Turku: Turun yliopisto, 2021.

Julkaisusarjan kotisivut ja tilaustiedot: https://kulttuurihistoria.net/julkaisusarja/

Juhannus, keskikesän suloinen juhla, lähestyy kovaa vauhtia. Ainakin täällä länsirannikolla alkaneen kesän sää on ehdottomasti suosinut. Aurinko on paistanut ja helteet ovat hellineet. Juhannuksena suomalaiset vetäytyvät mökeilleen luonnon helmaan juhlimaan yötöntä yötä. Ja, ikävä kyllä, myös humaltumaan ja hukkumaan. Tai he viettävät sen kaupungissa nauttien katujen hiljaisuudesta ja rauhasta. 2020-luvun suomalaiset viettävät juhannusta yhä monipuolisemmin. Yhtenäiskulttuuri on tässä suhteessa kadonnut vuosikymmenien saatossa.

Jos pitäisi nimetä yksi asia, mikä liittyy yhä suomalaiseen juhannusjuhlintaan, se on ehdottomasti lavatanssit. Juhannuskoivut, tyyni järvenpinta, naiset kesämekoissaan, haitari soi vienosti kesäyössä. Mikä olisi suomalaisempi mielikuva juhannuksesta? Se on todellisuutta myös nykyajassa, vaikka moni ehkä ajattelee lavatanssien kuuluvan menneiden vuosikymmenien nostalgiaan.

Suomessa toimii yhä noin 250 tanssipaikkaa, joista osa järjestää tansseja ympäri vuoden, osa vain muutaman kerran kesässä. Pieninkin tanssipaikka järjestää vuoden ainoat tanssinsa nimenomaan juhannuksena. Tanssiharrastajien määrä on tasaisesti kasvanut viimeisen parinkymmenen vuoden aikana. He käyvät tansseissa useana kertana viikossa.

Juhannus on silti ajankohta, jolloin myös vähemmän aktiiviset tanssijat heräävät. Jos käy vain kerran kesässä tanssimassa, se tapahtuu yleensä juuri juhannuksena. Juhannustanssit kruunaavat keskikesän juhlan. Tämä näkyy myös naistenlehtien sivuilla. Juuri juhannuksen alla lehdissä ilmestyy juttuja tyylillä: Näin toimit lavatansseissa.

Ehkä juuri juhannustanssien perinteisyys ja siihen liitetyt vahvat mielikuvat värittävät myös lavatanssien ”brändiä”. Vahva nostalgiapainotus ja ehkä jopa vanhanaikaisuus leimaavat lavatansseja. On totta, että lavatanssien maailmassa on paljon vanhaa, esimerkiksi tanssietiketti on säilynyt hyvin samankaltaisena vuosikymmenestä toiseen. Sen sijaan tanssilajeja on tullut lisää. Perinteiseksi lavatanssien lajeiksi mielletyt valssi, humppa, jenkka, polkka ja tango ovat saaneet rinnalleen keinuvia latinalaisia rytmejä, kuten cha chaata, rumbaa, salsaa ja bachataa sekä vauhdikkaita rock ’n swing tansseja eli käden-ali-tansseja fuskua ja buggia. Silti myös aivan perinteisellä foksilla tanssilavoilla yhä pärjää.

Tanssityylien moninaistuminen näkyy myös orkesterien ohjelmistossa. Vaikka henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että hyvästä tanssibändistä löytyy aina haitari, se taipuu myös muuhunkin kuin Kesäillan valssiin. Suomalainen lavatanssikulttuuri elää ajassa, aivan kuten suomalaisuuskin.

Vuosi 2020 oli tietenkin monelle tanssipaikalle, ilmeisestä syystä, suuri koettelemus. Juhannustansseja ei juuri pidetty missään ja kesäkin meni vähän niin ja näin. Tätä kirjoittaessa tanssikesä 2021 alkaa näyttää jo lupaavalta. Monet tanssijärjestäjät uskaltavat, ainakin varovaisesti, ilmoitella järjestettävistä juhannustansseista sekä loppukesän riennoista. Toivottavasti nämä toiveet toteutuvat.

Viimeksi Suomessa nähtiin näin laaja tanssikielto viime sotien aikana. Kun tanssiminen lopulta vapautui, alkoi suoranainen tanssihurmos. Samanlaisia oireita on jo nähtävissä tässä 2020-luvun versiossa. Artistit, orkesterit ja tanssin ystävät ovat odottaneet puoli vuotta, vuoden ja ylikin, että pääsisivät jälleen lavojen ihanaan ilmapiiriin ja elävän musiikin vietäväksi.

Henna Karppinen-Kummunmäki

Kirjoittaja on filosofian tohtori, kulttuurihistorioitsija ja lavatanssien ystävä, joka on julkaissut tietokirjan Lavatanssien hurma. Keinu kanssani (SKS 2020).

Miesten jalkapallon EM-kisat pelataan kesä-heinäkuussa 2021. Suomalaiskatsojien näkökulmasta nämä eri puolilla Eurooppaa käytävät kisat ovat kutkuttavat, sillä Huuhkajat eli Suomen maajoukkue on ensimmäistä kertaa mukana. Katsomiskokemusta voi virittää entisestään ottamalla selvää jalkapallotaktiikoiden perusteista.

Jalkapallossa huomio keskittyy usein poikkeuksellisiin yksilöihin, ja hyvästä syystä. Jalkapallo on kuitenkin joukkuepeli, jossa valitulla taktiikalla on suuri merkitys.

Hallitseva maailmanmestari Ranska on suosinut 4–2–3–1 -peliryhmitystä (ks. kuva). Sen avulla Lionel Messin kaltaisten pelaajien eli hyökkäyksestä keskikentälle tippuvien kuljetus- ja syöttötaitureiden pysäyttäminen helpottuu. Ranskan maajoukkueessa tässä tehtävässä ovat loistaneet N’Golo Kanté ja Paul Pogba eli peliryhmityksen ”kakkoset”, joiden pääasiallinen pelipaikka sijaitsee toppareiden edessä.

Englannin kielessä älykkäitä toppareiden edessä pelaavia keskikenttäpelaajia ei yleensä kutsuta puolustaviksi (defensive midfielder), koska sana viittaa ensisijaisesti taklaavaan katkojatyyppiin. Puolustavan keskikenttäpelaajan sijaan puhutaan tasapainottavasta keskikenttäpelaajasta (holding midfielder), jolle on ominaista poikkeuksellinen kyky ennakoida pelin virtausta ja sijoittua oikein – entisaikojen liberon tapaan. Kantén pelinlukutaito ja kyky pysäyttää vastahyökkäyksiä mahdollistaa myös rohkean hyökkäyspelaamisen. Ranska saattaakin laittaa juoksuvoimaisen Kantén yksin pelaamaan alimman puolustuslinjansa eteen ja muuttaa peliryhmityksensä vaivihkaa 4–4–2 tai 4–3–3 -muotoon.

Itse asiassa 4–2–3–1 muuttuu usein hyökätessä totaalisesta eli kokonaisvaltaisesta jalkapallossa tuttuihin 4–3–3 tai 3–4–3 muotoihin. Totaalisen jalkapallon mallimaajoukkueita ovat olleet Hollanti ja Espanja. Kyse on ajan ja tilan hallinnasta. Puolustusvaiheessa joukkue antaa vastustajalle vain vähän aikaa rakentaa peliään minimoimalla pelitilan. Kun joukkue menettää pallon, se prässää sitä takaisin koko joukkueen voimin. Yhtäältä vastustaja pakotetaan hätäisiin purkupalloihin kentän sellaisiin tiloihin, jotka puolustajat osaavat ennakoida ja täyttää. Toisaalta vastustajan halutaan menettävän pallon omalla kenttäpuoliskollaan, minkä jälkeen joukkue iskee nopeasti vastaan. Heti riiston jälkeen vastustaja on haavoittuvaisin, sillä se ei ole ehtinyt organisoida puolustustaan.

Hyökkäysvaiheessa puolestaan luodaan aikaa ja tilaa käyttämällä hyväksi kentän leveyttä ja syvyyttä. Pelin rakentelussa luodaan liikkuvia kolmioita ja eteenpäin edetään diagonaali- eli viistosyöttöjen voimin. Pallolliselle pelaajalle tulee tarjota vähintään kaksi syöttösuuntaa. Jotta siirtyminen puolustuksesta hyökkäykseen ja päinvastoin onnistuisi sulavasti koko joukkueelta, olennaisia ovat pelaajien väliset etäisyydet ja siten heidän sijoittumisensa kentällä. Keskikentän keskustassa tulee olla taitureita, jotka eivät palloa hevillä menetä. Taktiikka vaatii puolustajia, jotka osaavat antaa avaavia syöttöjä – näin toki on useissa muissakin nykyfutiksen peliryhmityksissä, kuten Suomen maajoukkueen viime aikoina käyttämässä 5–3 –2 –systeemissä.

Suomi on Ruotsin tavoin käyttänyt myös 4–4–2 -ryhmitystä. Taktiikassa on monenlaisia etuja. Ensiksikin vastustajan pitää murtaa kaksi neljän linjaa. Toiseksi kentälle muodostuu parivaljakkoja, kuten laitapuolustaja ja laitimmainen keskikenttäpelaaja, jotka voivat auttaa toisiaan niin puolustus- kuin hyökkäysvaiheessa. Kolmanneksi hyökkääjäpari voi saada paljon vahinkoa aikaan, jos heidän aivoituksensa kohtaavat. Toisaalta kaksi keskikentän keskimmäistä pelaajaa joutuu kamppailemaan ylivoimaa vastaan, jos vastustajalla on keskikentän keskustassa kolme pelaajaa. Tällöin toinen kärki tippuu keskikentän avuksi. Siksi kärkipari ei välttämättä pelaa etenkään puolustusvaiheessa rinnakkain vaan peräkkäin. Tässä ryhmityksessä on monia tyylejä. Kun pelaajat eivät ole keskikentällä timanttimuodostelmassa vaan neljän linjassa, laidoissa vilistävät usein nopeat laitajuoksijat eli wingerit.

Peliryhmityksiä on toki monia muitakin kuin edellä on esitetty. Lisäksi pelin aikana muodostelmat alati muuttuvat – etenkin hyökkäysvaiheessa. Televisiokuvissa ennen ottelun alkua esitetyt ryhmityskuviot antavat ymmärtää, että kentän vastakkaisilla laidoilla olevat pelaajat liikkuvat samatahtisesti kuin koneen sylinterit. Katsoja voi kuitenkin pelin virtauksen aikana havaita muutoksia tässä symmetriassa. Esimerkiksi vasen laitapakki osallistuu aktiivisesti hyökkäyksiin, kun taas oikea laitapakki harvoin nousee vastustajan rangaistusalueelle. Tai oikean laidan keskikenttäpelaaja liikkuu toistuvasti kentän keskiosiin, kun taas vasemman laidan keskikenttäpelaaja liikkuu enimmäkseen sivurajaa myötäillen.

Nykyfutiksen peliryhmitykset ja pelityylit erikoistilannekuvioineen myös osoittavat, että niissä on hyödynnetty aiemmin hyväksi havaittuja toimintatapoja. Esimerkiksi kahden tasapainottavan keskikenttäpelaajan rooli muistuttaa epäilyttävästi 1930-luvulla käytetyn WM-ryhmityksen (3–2–2–3) alempia keskikenttäpelaajia.

Ottelut voitetaan yleensä keskikentällä ja siksi on tärkeää, että tällä kentän sektorilla on hyvin peliä ennakoivia, peliä syötöillään taitavasti rakentavia ja maalinteon osaavia pelaajia. Tärkeimmät taito-ominaisuudet koskevat syöttämisen ohella peliasentoa ja ensimmäistä kosketusta. Yksilölliset taito-ominaisuudet mahdollistavat taktiikoiden onnistumisen. Kääntäen: hyvin rakennettu taktiikka mahdollistaa pelaajan taidon kukoistamisen.

Sami Kolamo

Kirjoittaja on Tampereen yliopiston mediakulttuurin dosentti, lukion aineenopettaja ja tietokirjailija, joka on erikoistunut jalkapallotutkimukseen. Vastapaino on äskettäin julkaisut kuvitetun jalkapallotaktiikoiden perusteoksen Jalkapallotaktiikat – ymmärrä futista paremmin. Kirjan tekijäkaartiin kuuluvat Sami Kolamon ohella Tommi Wallenius, Pauli Kallio ja Pentti Otsamo.

Louisianan taidemuseo Humlebækissa Tanskassa ja Italian kansallinen elokuvamuseo Mole Antonelliana Torinossa ovat kulttuurikohteiden aatelia. Molemmat ovat vuodesta toiseen huippusuosittuja.

Louisiana ja Mole ovat erilaisia ja omaperäisiä mutta yhteistäkin niillä on: arkkitehtuuri on erityistä ja toiminnan sisältö kansainvälisesti kiinnostavaa.

Kun historia yhdistyy oivaltavalla tavalla moderniin kulttuuriin, tuloksena on vierailukohde, joka tuntuu kävijästä inspiroivalla tavalla aina uudelta.

Louisianaan ja Moleen mennään viihtymään korkeatasoisen taiteen pariin. Kansainvälisinä kulttuurikohteina ne kelpaavat malliksi näyttämään muille suuntaa.

Louisiana mainittiin esimerkkinä 10. toukokuuta Kulttuuri näyttää suuntaa -webinaarissa, jonka järjesti Kulttuurikampus Turku. Kulttuurikampuksen monen toimijan verkostossa ovat mukana muun muassa Turun yliopisto, Åbo Akademi, Turun ammattikorkeakoulu ja Turun kaupunki. Tavoitteena on lisätä kulttuurialan vaikuttavuutta, alan työpaikkoja ja yrityksiä. Kampuksella pyritään kokeiluihin sekä sisällön, tutkimuksen ja liiketoiminnan uudistamiseen. Alvar Aallon upea Paimion parantola on kohde, jonka uusi elämä kannattaa ottaa seurantaan.  Siellä pyritään historiaa arvostaen luomaan jotakin uutta. Paimion parantola -säätiön toimitusjohtaja Henna Helander kertoi webinaarissa toivovansa Aallon arkkitehtonisesti vaikuttavasta kohteesta Tanskan Louisianan kaltaista paikkaa, johon halutaan tulla aina uudelleen.

Helanderin mielestä on tärkeää löytää uusia tapoja käyttää vanhoja rakennuksia. Paimion suunnitelmat vaikuttavat kiinnostavilta, ja kesällä alkaa tapahtua. Avajaisia vietetään 18. kesäkuuta. Alueelle on luvassa arkkitehtuuri- ja luontopolkuja ja piknikpaikkoja. Parantolarakennukseen sisälle on tulossa näyttelyhuoneita ja kiertokävelyjä. Elävän vierailukohteen konseptiin kuuluu luonnollisesti kahvila.

Henna Helander lainasi Alvar Aallon osuvan kuvauksen kulttuurista: ”Se ei ole erillinen elämästä irrotettava ilmiö, ei saa olla niin sanottuja kulttuuripiirejä ja elämän erillisiä koristeilmiöitä, vaan kulttuuri on se kudelanka, joka kulkee kaikkien ilmiöiden läpi.”

Toivottavasti uuden elämän myötä Aallon kansainvälisesti kiinnostava arkkitehtuuri houkuttelisi vierailijoita kotimaan ohella myös ulkomailta.

Turusta Paimioon on vajaa 30 kilometriä. Hieman vähemmän kuin Humlebækissa sijaitsevasta Louisianan museosta Kööpenhaminaan. Kunhan pandemia hellittää, Ruotsista pääsee kätevästi matkustamaan paitsi Louisianaan myös Paimioon.

Ilahduin Henna Helanderin Louisiana-esimerkistä, koska tanskalaismuseo on yksi suosikeistani.

Lukuisilla Louisianan-käynneilläni olen kerta toisensa jälkeen vaikuttunut siitä, miten monipuolinen ja elävä kulttuurikohde voi olla. Korkeatasoiset näyttelyt ovat usein yllätyksellisiä, ja paikan tunnelma erityinen.

Kaikenlaiset ihmiset kiertelevät hyväntuulisina näyttelysaleja tai viettävät leppoisaa kesäpäivää vehreässä veistospuistossa meren äärellä.

Taiteeseen tutustuminen onnistuu Louisianassa vaivattomasti. Nykyaikaisen taidemuseon toiminta on tehokasta ja sujuvaa, mikä näkyy kaikessa viestintää myöten. Halusin selvittää taidemuseon kävijäluvut, koronapandemian vaikutukset ja kysyä myös, mikä on museon oma arvio suosion salaisuudesta. Perusteellinen vastaus tuli sähköpostiin alle puolessa tunnissa.

Kävijämäärä oli jopa koronavuonna 2020 yli 400 000.  Se on huikea luku alle kuuden miljoonan asukkaan Tanskassa. Normaalivuonna Louisianassa yleisöä käy miltei tuplasti. Vuonna 2019 vierailijoita oli lähes 760 000. Kiinnostavaa on sekin, että lähes puolet kävijöistä on ulkomaalaisia.

Vuonna 1958 rakennetun taidemuseon konsepti on selvä. Alusta asti Louisianassa on kuvataiteen ohella tärkeää ollut myös muu kulttuuri: arkkitehtuuri, kirjallisuus, muotoilu ja musiikki. Lehdistöpäällikkö Jan Hybertz Gøricken mukaan Louisiana on saavuttanut aseman yhtenä Euroopan, ja jopa maailman arvostetuimmista näyttelypaikoista. Siksi se pystyy houkuttelemaan niin korkeatasoisia näyttelyitä ja taiteilijoita, että vain harvat museot pystyvät samaan.

Louisianassa erityistä on myös arkkitehtuuri. Jørgen Bo ja Wilhelm Wohlert suunnittelivat modernin taiteen museon maisemaan sopivaksi. Näyttelysaleista voi ihailla luontoa, ja veistospuistosta on  upea näkymä merelle. Louisiana on malliesimerkki toimivasta kulttuurikohteesta.

Toinen suosikkini on Italian kansallinen elokuvamuseo Mole Antonelliana.

Torinoon on monta hyvää museosyytä tehdä vierailu sitten, kun matkustaminen on taas mahdollista: Upea egyptiläisen taiteen museo. Museo Egizion kokoelmissa on muinaisen Egyptin taide- ja kulttuuriaarteita, joita oli Torinosta vastikään lainassa Amos Rexin näyttelyssä Helsingissä. Tyylikäs automuseo tarjoaa monipuolisesti liikenteen mutta myös muotoilun kulttuurihistoriaa. Torinon käärinliina Pyhän Johannes Kastajan katedraalissa lienee syytä mainita Torinosta puhuttaessa.

Vuodesta 2000 Italian kansallinen elokuvamuseo on sijainnut Torinon Mole Antonellianassa. Kaupungin korkea maamerkki valmistui 1889. Arkkitehti Alessandro Antonelli suunnitteli sen juutalaisten synagogaksi.

Elokuvamuseoksi rakennus soveltuu hienolla tavalla. Museon viisi eri tasoa tarjoavat elämyksiä, joihin voi uppoutua kuin elokuvaan. Olen vieraillut Molessa kaksi kertaa, ja molemmilla kerroilla huomio kiinnittyi samaan: kaikenikäiset ihmiset lapsista nuoriin ja keski-ikäisistä vanhuksiin viihtyivät kohteessa tuntikausia.

Filmimaailman glamour ja kiehtovuus pääsevät ainutlaatuisessa miljöössä loistamaan, ja elokuvien tärkeä äänimaisema tuodaan museotilaan onnistuneesti.

Vanhaan rakennukseen luotu museo on suosittu ja houkuttelee vuosittain satoja tuhansia kaikenikäisiä kävijöitä. Elokuvamuseo on myös Torinon kansainvälisten elokuvafestivaalien järjestäjä.

Modernin museon toimintamahdollisuudet ovat rajattomat. Nämä eurooppalaiset huippumuseot osoittavat kulttuurin valtavan vetovoiman, kunhan toteutus on luova ja sisältö on omaperäinen.

Varsinais-Suomessa suuria odotuksia kohdistuu juuri nyt Paimioon, josta toivottavasti tulee entistä houkuttelevampi kulttuurikohde. Ulkomaiset arkkitehdit ovat tähänkin asti paikalle löytäneet Alvar Aallon innoittamina.

200 000 kävijää on tavoitteena Turkuun suunniteltavalla uudella museolla. Mielenkiintoista nähdä, millainen Historian ja tulevaisuuden museo Turkuun syntyy vuonna 2029.

Riitta Monto

Kirjoittaja on Turun yliopiston humanistisen tiedekunnan työelämäprofessori, kulttuurin suurkuluttaja, joka on tehnyt pitkän työuran toimittajana, viimeksi Turun Sanomien päätoimittajana.

Eurovision laulukilpailu eli kotoisammin Euroviisut on maailman toiseksi pitkäaikaisin laulukilpailu ja lajissaan ainutlaatuinen. Kilpailu perustettiin vuonna 1956 ajatuksena yhdistää toisen maailmansodan runtelemaa Eurooppaa.

Nykyään ajatus musiikin yhdistämästä Euroopasta saattaa olla monen mielestä vain kaunis muisto, jopa utopia, kun ottaa huomioon, miten hanakasti ajatus vahvoista kansallisvaltioista on viime vuosina nostanut päätään.  Euroviisujen säännöissä on myös alusta asti kielletty poliittiset kannanotot. Niiltä ei silti ole vältytty ja konflikteja on riittänyt. Tämä on varmasti omiaan herättämään kritiikkiä laulukilpailun ympärillä ja jopa pohdintoja sen tarpeellisuudesta. Silti – ja jopa siitä syystä – uskon, että etenkin tänä vuonna tarvitsimme Euroviisujen mukanaan tuomaa yhteisöllisyyttä enemmän kuin pitkään aikaan.

Vuonna 2020 Eurovision laulukilpailu jäi järjestämättä ensimmäistä kertaa sen historiassa. Olemme kaikkien tietämästä syystä joutuneet eristyksiin toisistamme, ja mahdollisuudet pitää hauskaa ja iloita yhdessä muiden kanssa ovat olleet varsin vähissä. Ihmiset ovat viimeisen vuoden ajan kaivanneet elämäänsä yhteisöllisyyttä ja naurua. Siksi riemu Euroviisujen järjestämisestä on tänä keväänä ollut erityisen suuri, sillä viisut tarjoavat eskapistisen mahdollisuuden arjen huolien ja turhan vakavuuden unohtamiseen.

Yhteisöllisyydestä puheen ollen, olin viime kevääseen asti hieman yksin viisufaniuteni kanssa. En ennen sitä ollut juuri päässyt jakamaan kenenkään kanssa viisuihin liittyvää innostustani. Sen sijaan ystävälläni ja hänen perheellään on ollut jo pitkään tapana katsoa Euroviisut ja pisteyttää ne keskenään. Kun asia tuli taannoin puheeksi, niin minä ja lisäksi toinen yhteinen ystävämme liityimme mukaan porukkaan.

Viimekeväisten viisu-uusintojen jälkeen olemme yhdessä jatkaneet Euroviisujen katsomista läpi vuoden vaihtelevilla teemoilla. Samalla kommentoimme ja arvioimme esityksiä Teamsissa. Olemme katsoneet muun muassa kaikki voittajat, valinneet suosikkimme Suomen euroviisuedustuskappaleista sekä omien syntymävuosiemme viisuja.

Tuorein idea on ollut arpoa jokaiselle yksi maa, jonka edustuskappaleista valita omat suosikkinsa. Teemme YouTube-listoja, jotka yhdessä katsomme ja tietenkin pisteytämme. Uskon, että ilman poikkeuksellista kevättä tätä ryhmäytymistä ei ehkä olisi tapahtunut. Paitsi että etäyhteydet ovat tässä osoittaneet rajattomat mahdollisuutensa (asumme nimittäin eri puolilla Poria, Turussa ja Irlannissa), niin suuri tekijä on myös jo mainitsemani yhteisöllisyyden kaipuu. Tämän porukan kanssa on ollut virkistävää viettää aikaa, vaikkakin ”vain” virtuaalisesti.

Ihanaa on myös se, miten perheellisten ystävieni lapsetkin seuraavat viisuja innoissaan. He ovat osallistuneet raatiimme, jos vain ovat jaksaneet valvoa riittävän myöhään. Seuraavan viisusukupolven kasvatus on siis hyvässä vauhdissa. Ei varmaan ole kovin montaa muuta asiaa, joka yhdistäisi keskenään erilaisia ja eri ikäisiä ihmisiä yhtä hauskalla tavalla. Euroviisut kannattaakin nähdä laajemmin kuin vain kilpailuna tai erikoisten esitysten kavalkadina.

Vaikka Suomessa ja varmasti monessa muussakin maassa mietitään joka vuosi, mitä muu Eurooppa meistä ajattelee ja miksi menestystä ei tullut, niin tärkeintä ei pitäisi olla voitto tai oman edun tavoittelu. Nykyisessä epävarmassa maailmantilanteessa on ehdottomasti parempi nähdä naapurimaassa potentiaalinen ystävä, ei uhka.

Olkaa valmiina – matka laulavaan Eurooppaan on jälleen mahdollinen!

Maria Ojanen

Kirjoittaja on valmistunut filosofian maisteriksi kulttuuriperinnön tutkimuksen oppiaineesta vuonna 2016. Hän työskentelee koordinaattorina Porin yliopistokeskuksessa. Hänen on vaikea nimetä vain yhtä euroviisusuosikkia, mutta yksi lempikappaleista on Luxemburgin ”Poupée de sire, poupée de son” vuodelta 1965.

Nyt on eletty ja keskusteltu jo vuosi koronasta. Olemme aivan askeleen päässä uudesta normaalista. Mutta muistatko, millaista elämä oli vielä ennen koronaa? Entä osaatko kuvitella elämääsi sen jälkeen? Mitä sitten kun emme puhu enää koronasta? Haluan tässä tekstissä pohtia yhdessä sinun kanssasi opiskelijan elämää ja sen hienouksia.

On mahtavaa saada olla opiskelija, vai mitä? Opiskelijana saa kuulua yhteisöön, jossa jaetaan niin ilot kuin surut. Samalla valmistaudumme yhdessä tulevaisuuteen. Minusta koko yliopistoyhteisö on opiskelijaelämän suola. Opintoja aloittaessani en ikinä olisi voinut kuvitella, miten upean elämyksen opiskeluaika voi minulle tarjota. Astuin täysin uuteen maailmaan, jossa saa etsiä omaa intohimoaan, kyseenalaistaa ja kehittää maailmaa sekä jakaa omia ajatuksia yhdessä toisten kanssa. Tietysti olin nähnyt haalarikansaa opiskelijakaupungeissa jo ennen opintojeni alkua, mutta tätä kokemusten ja oppien määrää en osannut ikinä ajatella.

Opiskelijana saa kulkea oman polkunsa

Opintojen aikana jokainen meistä etsii omaa polkuaan. Osalla se on hyvin suora ja määrätietoinen ja toisilla mutkikkaampi ja avarakatseisempi. Millaista polkua pitkin sinä koet tällä hetkellä kulkevasi? Mitkä ovat olleet sinun tielläsi suurimpia mutkia tai kiertoteitä? Kiertotiet opettavat meitä. Ne eivät ole aina pahasta, vaikka niistä usein saatetaan ajatella niin. Onhan sillä myös liikenteessä syynsä, miksi kiertotietä halutaan käyttää. Voi olla, että sitä uskoo löytävänsä kiertotieltä jotain uutta, tai nopeampi reitti tuntuu liian suoralta ja sitä kaipaa vaihtelua.

Toisaalta tieltä poikkeamalla voi hakea ystävän kyytiin matkaan tai löytää aivan uuden tien ja määränpään. Sen sijaan selkeällä määränpäällä tai tiukalla aikataululla kieroteille ei välttämättä ole varaa. Onko sinulla ollut matkallasi antoisia kiertoteitä vai onko kuvaako opintopolkuasi ennemmin selkeä määränpää?

Tiellä tulee vastaan myös risteyksiä. Risteys antaa mahdollisuuksia kulkea moneen eri suuntaan. Jos poikkeaa tieltä, ei välttämättä tiedä täysin, mitä kohtaa. Kuka on auttanut sinua valitsemaan suunnan risteyskohdissa? Oman polun löytämisessä yhteisö on tärkeä osa tiellä pysymistä ja sen löytämistä. Professorit, jotka ovat jo kokeneita alamme kollegoita voivat antaa tärkeitä eväitä pitkän akateemisen uransa kautta.

Toisaalta yhtälailla vertaistemme kollegoiden, opiskelijoiden, tuki on korvaamatonta oman polkunsa kartoittamisessa. Itse olen viidennen vuoden opiskelija. Tuki, jonka sain ensimmäisinä vuosina opiskelukavereilta, on korvaamatonta. Pohdimme yhdessä mahdollisuuksia, miten me voimme muuttaa maailmaa, mitkä asiat meitä todellisuudessa kiinnostavat, ja sitä kautta suuntauduimme omille aloillemme. Syvimmät pohdiskelut omasta alasta tapahtui muualla kuin luentosaleissa.

Opiskelijana onkin hienoa, että pääsee tutustumaan muihin opiskelijoihin, jotka ovat samankaltaisessa elämäntilanteessa kuin itse. Vertaistukea on saatavilla, niin luennoilla, lounailla kuin illanvietoissa. Oli maailman tilanne millainen hyvänsä, ei yhteisöllisyyttä ja yhteisen kokemuksen jakamista voi viedä meiltä pois. Me saamme jakaa yhteiset kokemukset toistemme kanssa.

Tällä hetkellä tarvitsemme yhteiskunnalta konkreettista tukea, jotta voimme saada kaiken irti tästä tärkeästä elämänvaiheesta. Jonot ovat pitkät vuodenvaihteessa uudistuneisiin YTHS:n palveluihin, opintopsykologeja on vain pari korkeakoulua kohden ja yhden psykoterapeutin kouluttaminen maksaa kymmeniä tuhansia euroja. Jokainen meistä voi omalla toiminnallaan tukea toista, mutta tarvitsemme toimenpiteitä myös suuremmalla tasolla. Tulevaisuudessa meillä tulee olemaan yhä uudenlaisia ammatteja ja moniosaajia. On tärkeää, että tuemme konkreettisin teoin tulevaisuuden tekijöitä, jotta meillä on myös tulevaisuudessa hyvinvoiva maailma.

Opiskelijalla voi olla monta eri identiteettiä

On rikkaus, että meillä on monitieteellinen yliopisto. Haalarien värien kirjo kertoo alojen ja järjestöjen määrästä. Sen lisäksi Turun yliopistolla on kolme kampusta Suomessa: Turussa, Porissa ja Raumalla. Kaikki kampukset ovat hyvin yksilöllisiä ja niissä voi identifioitua sekä Turun yliopiston opiskelijaksi, että oman opiskelukaupungin jäseneksi. Turun kampus on suurin ja monet yliopistomme fyysisistä palveluista keskittyvät sinne. Rauma on melko pieni, uniikki ja rakennukset siellä ovat historiallisia. Porissa sen sijaan on hyvin oma opiskelijakulttuuri, jossa kohtaavat monet eri yliopistot ja korkeakoulut.

Kaikki identiteetit, joita saamme opiskelijana kantaa, ovat tärkeitä. Se, mihin identifioidumme juuri tällä hetkellä näyttää suuntaa myös sille, missä haluamme vaikuttaa nyt. Kuntavaalit ovat tulossa, jolloin voimme vaikuttaa kampuskaupunkimme ympäristöön. Syksyllä on Turun yliopiston ylioppilaskunnan (TYY) edustajistovaalit, jossa valitaan korkein päättävä elin meidän opiskelijoiden keskuudesta. Tietysti kaikkien vaalien keskellä on myös oman järjestön toiminta, jossa valitaan vuosittain tekijät pesteihinsä. Mihin yhteisöön sinä identifioidut eniten juuri tällä hetkellä?

Opiskelu on panostusta itseesi ja tulevaisuuteesi

Opiskeluaika on elämänvaihe, jolloin panostat juuri itseesi, kouluttautumalla. Toivottavasti muistat myös nauttia tästä ajasta. Elämän ei tarvitse olla pelkkää vaatimuksia ja suorituksia. On tietysti asioita, joita on pakko suorittaa. Meillä kaikilla on velvollisuuksia, jotka vaativat meitä tekemään asioita ja eivät välttämättä ole meille mieluisimpia. Halulla ja pakolla on kuitenkin suuri ero. On hyvä jättää aikaa harrastuksille ja mieleisille asioille, vaikka paine itseltä, yhteiskunnalta tai muulta taholta on voi välillä olla suuri.

Nykyään yhteiskunnan vaatimukset voivat tuntua hyvin kovilta. Työ- ja opiskelijaelämä on kiireistä. Sosiaalinen media pursuaa täydellistä, ihanaa elämää. Kiiltokuvamaiset kuvat upeista kodeista, terveellisistä elämäntavoista ja täydellisestä elämänhallinnasta saattavat aiheuttaa paineita ja epärealistisen kuvan elämästä. On hyvä todeta, että yhden ihmisen elämään ei mahdu kaikkea. Priorisointi on tärkeä taito, jota myös opiskeluaikana on hyvä harjoitella elämää varten. Sinä riität sellaisena kuin olet. Tiedän sen.

Nauti tästä elämän vaiheesta. Sinulla on valtavat mahdollisuudet verkostoitua poikkitieteellisesti. Sinulla on nyt aikaa juuri itsellesi, opinnoillesi. Ota kaikki ilo irti siitä. Tutustu järjestötoimintaan. Kokeile rohkeasti uutta ja ylitä itsesi. Kokeile poistua mukavuusalueelta. Se opettaa aina jotain uutta. Meillä on lupa, oikeus ja mahdollisuus kokeilla omia mielenkiinnon kohteitamme. On lupa myös epäonnistua ja kokeilla uudestaan. Älä ole liian ankara itsellesi, me olemme opiskelijoita, meidän ei tarvitse olla vielä ammattilaisia.

Nyt on vappu ja saamme jakaa sen meidän lähimmäisten ystäviemme kanssa. Järjestöillä on valtavasti toimintaa, niin perinteistä kuin aivan uutta. Myös ylioppilaskuntana haluamme olla luomassa perinteikästä vappua. 30.4. klo 13-14 on boolitus kaikille Turun yliopiston opiskelijoille. Vappuaattona klo 16-17.45 TYYn Youtube-kanavalla voi seurata perinteikästä poikkitieteellistä vappumenoa. Minä, ylioppilaskunnan hallituksen puheenjohtaja saan pitää vappupuheen myös tänä vuonna. Se julkaistaan vappuaattona klo 17.55 Yle Areenalla ja on kuultavissa suorana Turun Wappuradiossa.

Oletko valmis jo laittamaan lakin päähän Vapun kunniaksi? Haluan toivottaa sinulle oikein ihanaa vappua! Nauti siitä, olet ansainnut sen!

Aliisa Wahlsten

Kirjoittaja on Turun ylioppilaskunnan hallituksen puheenjohtaja

Turun normaalikoululla on pitkät perinteet ideoida, toteuttaa ja tutkia erilaisia oppimisen prosesseja. Yksi viimeisimmistä oppimisen työtavoista on yliopisto- ja yritysmaailmasta tullut hackathon. Mielenkiintoista tässä oppimisen tavassa on yhdistää erilaiset toimijat, esimerkiksi yliopisto-opiskelija ja liike-elämä. Miksei siis ulottaa lukiolaiset ratkomaan annettua tehtävää?

Hackathon on tapahtuma, jossa oppijat ratkovat ennalta asetettuja haasteita, tehden sen annetussa aikataulussa. Työmuotona hackathon soveltuu kaikille luokka-asteille, sillä se muovautuu eri-ikäisten ja erilaisten oppijoiden käsissä aina omaksi oppimisympäristökseen. Haasteen voi asettaa opettaja, yritys tai jokin muu taho, jolla on oikea ongelma, johon tarvitaan uudenlainen ratkaisu.

Hackathon on yhteistoiminnallinen työskentelymuoto, jossa työskennellään ryhmissä, ja kilpaillaan keskenään – paras lopputulos (idea, tuote tai vaikka tietokonesovellus) palkitaan tapahtuman päätteeksi järjestettävässä finaalissa. Finaalissa jokainen ryhmä esittelee oman ratkaisunsa n. 2-3 minuutin pitcheillä, eli myyntipuheilla. Kyseessä on prosessi, jonka lopputulemaa kukaan – edes haasteenasettaja – ei tiedä ennen tapahtuman loppuhuipennusta.

Hackathon on prosessina intensiivinen osallistujalle. Tehtävän aikana tulee ottaa jokin annetuista tehtävärooleista, oppia mahdollisesti roolin asettamia taitoja ja tietoja. Hackathon toteutetaan ryhmässä, joten vuorovaikutustaidot ovat tärkeitä. Tehtävä esitellään myyntipuheessa, pitchissä, jota tulee myös harjoitella. Uusia taitoja ja tietoja karttuu runsaasti tehtävän tekemisen aikana. Hackathonin ideana on, että ammattilaiset jakavat osaamistaan tehtävän ratkomiseen osallistuville ryhmille. Hackathonin pituudesta riippuu, kuinka tiiviisti prosessi toteutetaan, mahdollisuuksia on kuuden tunnin sessiosta useampaan päivään. Useammin on kuitenkin niin, että mitä vaativampi tehtävänanto, sitä pidempi hackathon ajallisesti. 

Lukiomaailmassa hackathonia voi käyttää myös arviointiin. Toisaalta tässä on haasteensa: miten arvioida työ, johon ei ole olemassa oikeaa vastausta? Hackahtonissa arvioidaan enemmän tehtävän tekemisen prosessia, työskentelyä. Prosessiin kuuluvat osallistujien monet kysymykset, oivallukset, epätoivon kuin onnistumisen kokemukset, tiedon oppimista ja soveltamista sekä ennen kaikkea uusien taitojen oppimista ja itsensä ylittämistä. Turun normaalikoulun lukiossa olemme käyttäneet kriteeripohjaista arviointia palautteen avaamiseen. Yleensä arviointi annetaan koko ryhmälle yhdessä, sillä hackathonin tuotos on ryhmän yhteinen lopputulos. Mahdollista yksilöllistä arviointia varten tulee kehittää omat mittarit ja kriteerit. Arvioinnin laatua parantaa se, että hackathoniin osallistuva yhteistyöyritys osallistuu myös pitchausten arviointiin. Tehtävää ei siis arvioida vain opettajan näkökulmasta vaan siihen tuodaan mukaan oikean elämän vaatimukset.

Turun normaalikoulu toimii opettajan pedagogisten opintojen harjoittelukouluna. Aineenopettajan pätevyyteen vaadittavissa pedagogisissa opinnoissa pääpaino on toki harjoitustunneissa, mutta opetusharjoitteluun kuuluu jonkin verran vapaavalintaista toimintaa. Tavoitteena on tarjota opetusharjoittelijoille monipuolisia mahdollisuuksia harjoitella niin omaa opettajuutta kuin yhteisopettamista.  Opettajaksi opiskeleva Laura kuvaa hackathonia seuraavasti:

”Minulle annettiin vinkiksi kulkea avoimin silmin ja korvin suorittaessani aineenopettajan pedagogisiin opintoihini kuuluvaa opetusharjoittelua Turun normaalikoululla. Tein töitä käskettyä ja tartuin tilaisuuteen ilmoittautuessani mukaan Norssin Well-being -Hackathoniin. En ollut aikaisemmin kuullut vastaavanlaisesta työskentelytavasta, mutta oltuani mukana muutamassa suunnitteluryhmän palaverissa, kokonaiskuva alkoi hahmottua.  Meille on opinnoissamme painotettu opetuksen suunnittelemista oppijan aktiivista ja osallistuvaa roolia painottaen. Hyvänä esimerkkinä tämän näkökulman huomioonottavasta työskentelytavasta on yhteistoiminnallinen oppiminen ja sen tunnettuna toteuttamistapana on palapelitekniikka. Palapelitekniikassa oppilaat jaetaan kotiryhmiin, joista jakaudutaan asiantuntijaryhmiin opiskelemaan aihesisältöä ja sen jälkeen palataan opettamaan kotiryhmään muille jäsenille juuri opittua asiantuntijasisältöä.”

”Hackathon sisältää palapelitekniikalle ominaisia työskentelymenetelmiä, mutta lisäksi Norssin hackathon-konseptiin kuuluu intensiivinen työskentely kotiryhmissä koko päivän ajan. Tavoitteena on yhteistyön avulla luoda uusia ratkaisuja oikean elämän ongelmiin. Hackathon-työskentelytavan pohjalla on ajatus, jonka mukaan ryhmä on enemmän kuin osiensa summa.”

”Työskentelytapa vaatii myös paljon rajoja rikkovaa, lateraalia kykyä ajatella. Think outside the box -ajattelutapaa kannattaa hyödyntää, jotta uudenlaisia ratkaisuja syntyisi. Päivän päätteeksi ryhmät esittävät muutaman minuutin mittaiset esitykset omasta tuotoksestaan ensin semifinaaleissa ja lopulta asianomaisten kohdalla finaalissa tavoitteenaan hurmata tuomarit innovatiivisella keksinnöllään.”

”Opetusharjoittelijana minun roolini hackathon-tapahtuman mahdollistamisessa oli suunnitella ja toteuttaa yksi työpaja eli yhden asiantuntijaryhmän sisältö teemoineen ja aiheineen. Oma työpajani käsitteli omia kokemuksiani lukioajalta. Olen hyödyntänyt aktiivisesti lukioaikanani koulun kuraattoria ja terveydenhoitajaa eli oppilashuollon palveluita ja sain hyvin hyödynnettyä ajatuksiani ja kokemukseni näistä aiheista tämän tapahtuman tarkoituksiin. Toimin myös tuomarina hackathonin semifinaaleissa ja finaalissa.”

”Hackathon-konsepti on mielestäni mahtava oppimistilaisuus paitsi kilpailijoille itselleen, niin myös minulle opetusharjoittelijana. Sain sopivan verran vastuuta tässä ensimmäisessä hackathonissani ja olenkin nyt innokkaasti mukana kevään Norssi-Hackathonin suunnitteluryhmässä.”

Eevastiina taas kertoo hackathoniin osallistuneen opettajan näkökulmasta. 

”Olen ollut itse hackathonissa sekä osallistujana että mentorina. Osallistuessani opettajille järjestettyyn iltapäivän pituiseen hackathoniin koko työtapa oli itselleni täysin uusi, mutta kokemus oli opettavainen. Erilaiseen tiimityöskentelyyn tutustuminen ja intensiivinen työskentely itsessään toivat mukavaa vaihtelua ”normaaliin” työelämään. Ajatusten virratessa aika kului liiankin nopeasti, kun taas välillä ideat loppuivat kuin seinään ja seuraavaa työpajaa sai odottaa ikuisuudelta tuntuvan ajan. Oli hienoa nähdä alkuperäisen idean kehittyvän ja kasvavan lopulliseksi tuoteideaksi myyntipuheeseen. Kokemus oli myös hyödyllinen, kun olin mukana suunnittelemassa hackathonia lukiolaisillemme.”

”Koulullamme järjestetyt hackathonit ovat olleet muutaman tunnin pituisia. Lyhyempi hackathon voi olla hyvä ponnahduslauta opiskelijoille erilaiseen työtapaan. Sellainen on myös helpompi järjestää koulumaailmassa. Lyhyt hackathon ei välttämättä ole paras ratkaisu. Jos hackathon ei ole tuttu opiskelijoille etukäteen työtapana, oikeanlaiseen ajatusmaailmaan pääseminen vie huomattavasti aikaa. Kokonainen hackathon alusta loppuun käytynä sisältää työpajoja (workshop), aivoriihiä (brainstorming) ja myyntipuheiden pitämistä (pitching). Näiden lisäksi olisi hyvä luoda oman tiimin yhteishenkeä samalla, kun jokainen tiimin jäsen omaksuu oman roolinsa tiimissä. Tehtävää on paljon pienessä ajassa.”

”Oli kuitenkin hienoa huomata, että lukiolaisille järjestämässämme hackathonissa tiimien toiminta lähti hyvin käyntiin alusta asti. Vaikka tehtävänannon lähestymistyyli ei ollutkaan aina nopeasti selvillä, tiimit jatkoivat työskentelyä ja ideointia hyvässä yhteishengessä. Hackathonin päätavoite ei tarvitse olla vain voittaminen, vaan uusien työtapojen kokeileminen ja oppiminen. Tiimityöskentely ja työpajoissa käyminen ovat nykyajan työelämätaitoja, joita nuorien on opittava.

”Kokonaisuutena hackathon on hieno mahdollisuus nuorille oppia erilaisia työtapoja ja nähdä, miten lyhyessäkin ajassa voi saada paljon aikaan ilman etukäteistä suunnittelua. Tyhjästä ei ole aina paha nyhjästä. Hackathon on myös opettavainen mentorina. Erilaisia tiimejä saa auttaa idean kehityksen eri vaiheissa ja on hieno kokemus, kun pienellä sysäisyllä tiimi saa ajatukset ja ideat virtaamaan.”

Juhani on yksi Eduhack-konseptin kehittäjistä ja toiminut tänä lukuvuonna Business Management -opettajana Turun norssin IB-lukiossa. Hänellä on kokemusta hackathonista niin koulun sisä- kuin ulkopuolelta.

”Prosessina hackathon on kuin uuden yrityksen aloittaminen pienoiskoossa. Ensin on idea ja sen taakse kootaan tiimi. Alussa on intoa ja kaikki vaikuttaa sujuvan hyvin. Sitten saadaan kriittistä palautetta tai ehkä ideat tai resurssit loppuvat, ja tuntuu, ettei meidän juttu lähde koskaan lentoon. Joku haluaisi ehkä luovuttaa. Kokemukseni kuitenkin on, että 99% tiimeistä kokoaa itsensä ja puristaa oman ratkaisunsa esitettävään muotoon – vaikka sitten aivan viime hetkillä. Finaalissa on ollut upeaa aistia tiimien ylpeys omasta lopputuotoksestaan.”

”Tällainen vaellus “läpi kuolemanlaakson” on tuttua kaikille aloittaville yrityksille. Monet firmat jättävät matkan kesken liian suurten haasteiden takia. Hackathon tarjoaa mahdollisuuden kokea turvallisesti vastaava prosessi. Toivon, että tämä lisää osallistujien intoa ja myös käsitystä yrittäjyydestä, sekä sen haasteista, että mahdollisuuksista.”

”Uutta työtapaa voidaan tehdä tutuksi esim. infotilaisuuksilla, videoilla tai pre-eventeillä ennen varsinaista tapahtumaa. Pre-eventissä voidaan esim. tiimiytyä tai kokeilla joitain muotoiluajattelun työkaluja. Tämä pohjustaa työskentelyä varsinaisessa hackathonissa. Koulujen olemassa olevia prosesseja voidaan pyrkiä hyödyntämään. Esim. ryhmänohjaajan tunnit, teema- tai retkipäivät voisivat sopia hackathonin pohjustamiseen.”

”Kumppanien mukanaolo rikastaa oppimisympäristöä ja -kokemusta. Kumppanit voivat tuoda mukanaan monia eri resursseja: omaa osaamistaan valitusta haasteesta tai työpajan aiheesta, tai erilaista välineistöä (teknologiaa, kanvaksia tai muita työkaluja). Hackathon on alusta, joka tuo yhteen eri sidosryhmiä. Nämä voivat olla koulun alueelta tai kauempaakin, jos hyödynnetään etäyhteyksiä.”

”Olen nähnyt, että hackathon soveltuu uudenlaisen oppimisympäristön ja toimintakulttuurin kehittämiseen. Osallistujilla on vapaus ja vastuu. Heitä tuetaan monipuolisesti (eri alojen asiantuntijat, työpajat ja käytössä olevat välineet). Hackathonissa on riittävän selvät raamit (tiimikoko, haaste(et), aikataulu, esitykseen liittyvät vaatimukset), jotta osallistujat kokevat olonsa turvalliseksi heittäytyä ideoimaan ja kehittämään jotain uutta. Oppilaitos–työelämä-yhteistyöhön hackathon luo päivittäisestä arjesta poikkeavan tilan, jossa molemmat osapuolet sekä antavat että saavat.”

”Kehotan oppilaitoksia tutustumaan hackathonin mahdollisuuksiin ja ottamaan Turun norssin ja/tai Educraftorin tiimiin yhteyttä. Autamme mielellämme!”, toteaa Juhani lopuksi.

---

Kirjoittajat

Anu Waltari-Grundström, aineenopettajaharjoittelun koordinaattori, historian ja yhteiskuntaopin lehtori, Turun normaalikoulu.

Laura Hamdi, kasvatustieteen opiskelija, Turun yliopisto.

Eevastiina Haavisto, matematiikan opettaja ,Turun normaalikoulu.

Juhani Koivuviita, Business& Management -opettaja, Educraftorin yksi perustaja ja tiimivalmentaja, Educraftor Oy Ab.

---

Yhteystiedot

Anu Waltari-Grundström, Turun normaalikoulun lukio, anuwal@utu.fi 

Juhani Koivuviita, Educraftor Oy Ab, juhani@educraftor.com

Vuosi sitten elokuvamaailma ja sen isot ja pienet toimijat löysivät itsensä täysin ennakoimattomasta tilanteesta, kun teattereita suljettiin koronaviruksen vastatoimena tilapäisesti, ja sittemmin katsojamäärät ovat rajoitusten seurauksena tippuneet alle puoleen normaalista. Tie kohti ”uuden normaalin” vakiintumista on pitkä, mutta uskon, että rokotekampanjan onnistuminen ja luottamus tapahtumanjärjestäjien kykyyn maksimoida katsojien turvallisuus palauttaa elokuvateattereissa käymisen – olennaisen osan harrastusta ja ei-kaupallistenkin näytösten yhden elinehdon – sille kuuluvaan arvoon.

Minulla on ilo ja kunnia olla edistämässä tällaista ruohonjuuritason toimintaa, sillä olen väitöstutkimukseni tekemisen ja muiden akateemisten projektieni ohella hämeenlinnalaisen elokuvanystävien kulttuuriyhdistyksen Kino Tavast ry:n puheenjohtaja. Yhdistyksen tavoitteita ovat paikallisen elokuvatarjonnan monipuolistaminen sekä toisaalta elokuvia ja niiden tekemistä koskevan asiantuntijatiedon kanavoiminen. Kulttuurialojen välinen yhteistyö on lähellä sydäntämme.

Ensiaskelet otettiin vuoden 2012 puolella, kun kaupunkiin saatiin Kansallisen audiovisuaalisen instituutin (KAVI) aluesarja, ja kaksi vuotta myöhemmin oli jo itse yhdistyksen perustamisen vuoro. Filmikeloilta pyörivän KAVI-sarjan ja etupäässä uudempaa tuotantoa tarjoilevan Kuukauden pohjoismainen -sarjan rinnalle on syntynyt Hitusen hämyä -brändi, jonka lippulaivana on vuosittainen elokuvafestivaali. Näin Hämeenlinnasta on tarkoitus ajan myötä kehittää valtakunnallisestikin houkutteleva festivaalikaupunki.  Kahtena viime kertana lähes kaikki festivaaliohjelmiston elokuvat olivat historiallisia – vuonna 2019 itse kattoteemakin oli Historia. Tuolloin näyttämönä toimi vuosisataista vaikuttavuutta henkivä kompleksi, sillä näytökset ja asiantuntijaluennot järjestettiin Hämeen keskiaikaisessa linnassa. Kaluston rahtaaminen 1700-luvulla rakennettuun kolmanteen kerrokseen oli portaikoissa täpärästi kääntymään mahtuneen valkokankaan osalta haastavaa, mutta vaivannäkö maksoi itsensä takaisin maagisena tunnelmana.

Hämeenlinnassa nähdään harvemmin mykkäelokuvia, joten historiafestivaalilla toteutimme unelman live-säestetystä näytöksestä, kun Susanna Viljanmaa taituroi hypnoottisen musiikki- ja äänimaiseman tanskalaisen Carl Theodor Dreyerin ohjaamaan ikiklassikkoon Jeanne d’Arcin kärsimys (La passion de Jeanne d’Arc, 1928). Linnan kirkkosalin hämärässä, 1200-luvulta olevan krusifiksin arvovaltaisessa seurassa, vaikuttavat lähikuvat Jeannen ja tuomarien kasvoista resonoivat kuvatusta aikakaudesta muistuttavan miljöön kanssa upealla tavalla. Ainutkertainen hetki vangitsi yleisön äärelleen totaalisesti! Mieleen ovat jääneet lähtemättömästi niin ikään Monty Pythonin hullun maailman (Monty Python and the Holy Grail, 1975) saamat spontaanit aplodit sekä Terrence Malickin The New Worldin (2005) pidennetyn version lumous.

Historia on säännöllisesti läsnä myös KAVI-sarjan valinnoissa, vaikka pyrimmekin tuomaan esille myös lähimenneisyyteen sijoittuvia ja muiden tyylilajien laatuvalioita – viihdyttäviä ja kekseliäitä komedioita unohtamatta. Filmikelojen myötä itse kukin voi halutessaan kuvitella siirtyvänsä ajassa taaksepäin siihen hetkeen, kun illan elokuva sai ensi-iltansa, mikä tuo nostalgista vastapainoa modernille elokuvateatterimiljöölle. Tähän mennessä vanhin esitettäväksi saamamme ei-digitoitu elokuva on ollut Gilda vuodelta 1946, ja KAVI-sarjassa panostamme muutenkin harvemmin valkokankaalla ja televisiossa esitettyihin puhutteleviin, elokuvasivistystä kasvattaviin elokuviin, kuten Emma (1996), Nunnan tarina (The Nun’s Story, 1959) ja Tokyo Story (Tôkyô monogatari, 1953) viimevuotisista. Poikkeusolot ovat tehneet näistä vastuullisesti ja turvallisesti toteutetuista, yhteisöllisistä katsomiskokemuksista entistäkin tärkeämpiä, mistä todistivat turvavälit huomioiden loppuunmyydyt näytökset vielä alkusyksystä.

Viime kuukausina positiivista energiaa ovat tuoneet niin elokuvakeskustelupiiri ja elokuvaajien piiri kuin kurssitoimintakin, minkä ansiosta Kino Tavast paitsi järjestää elokuvanäytöksiä, myös esimerkiksi auttaa jäseniään ja muita kurssilaisia toteuttamaan ideoitaan valmiiksi lyhytelokuviksi asti. Opettajina toimivat eri elokuvanteon osa-alueiden ammattilaiset, joten prosessi hahmottuu kokonaisvaltaisesti. Nuorillekin on tarjolla mielekästä ja kehittävää paja- sekä leirimuotoista toimintaa, sillä tulevia intohimoisia elokuvankatsojia, -tekijöitä ja asiantuntijoita ei sovi unohtaa.

Vaikka ohjelmistomme luotaa yhtä lailla nykypäivää ja ajankohtaisia ilmiöitä, juuri historian, elokuvan ja elokuvahistorian yhdistyminen saman harrastuksen piirissä on erityisen antoisaa. Viime vuoden helmikuussa käynnistyneessä kuukausittaisessa elokuvakeskustelupiirissä olemme käsitelleet anglo-amerikkalaisten näkökulmien rinnalla esimerkiksi Latinalaisen Amerikan vuosisataisia sosiopoliittisia kipupisteitä, ja tässäkin dokumenttituotannon pitäminen esillä tasavertaisesti on ollut antoisaa. Suomalaista tuotantoa oleva Colombia in My Arms (2020) kirvoitti ajatuksenvaihtoa siitä, miten päättymättömältä tuntuva ”oikeistohallinto ja armeija vastaan vasemmistosissit ja huono-osaiset” -asetelma ruokkii itseään vuosikymmenestä toiseen (joskin Venezuelassa kovia otteita käyttää vasemmistohallinto). Ja emmehän olisi Suomessa, ellei kyseisellä kerralla toisena keskustelunaiheena ollut naisohjaaja Icíar Bollaínin fiktioelokuva Sade kuuluu meille (También la lluvia, 2010) olisi johtanut keskustelua sähköyhtiöiden siirtomaksuihin. Tänne on tosin hyvin vaikea kuvitella rajuja mellakoita asian tiimoilta…

Keskustelut muiden elokuvanystävien kanssa avaavat uusia näkökulmia tuttuihin klassikoihinkin, ja itse kukin voi kiinnittää huomiota hyvin erilaisiin asioihin ja yksityiskohtiin – aivan kuten historiassakin. Samanhenkisestä ja humoristisesta porukasta löytyy laaja-alaista osaamista, jonka hyödyntäminen jopa pienimuotoisissa tuotannoissa, kuten vaikkapa festivaalin trailereissa, on seitsemännen taiteen harrastamista luovimmillaan. Kino Tavast piirtääkin toiminnallaan vahvaa ja omaleimaista jälkeä Hämeenlinnan ja lähialueiden kulttuurikentälle – jo sotienjälkeisten elokuvakerhojen perintöä vaalien ja uusia avauksia kehitellen.

Taneli Hiltunen

Kirjoittaja on Kino Tavast ry:n puheenjohtaja sekä filosofian maisteri, joka tekee 1880- ja 1890-luvulla Sudanissa käydyn mahdistisodan viktoriaanisia taistelukuvauksia käsittelevää väitöskirjaa Turun yliopistossa yleisen historian oppiaineessa.

Muinainen Egypti on pitkästä aikaa Suomessa esillä mm. Amos Rexin taidemuseon Helsingissä järjestettävän Egyptin loisto -näyttelyn ansiosta. Vaikka Suomessa ei pysyvää egyptiläistä museokokoelmaa olekaan, on muinainen Egypti monelle suomalaiselle Mika Waltarin ansiosta tuttu. Egyptologia tieteenalana voi kuitenkin tuntua vaikeasti hahmotettavalta, ja alaan liittyy voimakas mielikuvakuvasto, johon kuuluvat mm. kuolemanjälkeinen elämä ja hautakulttuuri, faraoiden pyramidit ja sähkönsinisellä lapis lazulilla koristellut kulta-aarteet. Esittelemme tässä kirjoituksessa lyhyesti egyptologiaa tieteenalana ja pohdimme lisäksi egyptiläistä hautakuvastoa ns. ruohonjuuritasolta käsin: käytännön toteutuksen ja arjen merkitysten kautta.

Egyptologia tieteenalana

Egyptologia tutkii Niilin laaksoon ja suistoalueille syntyneen muinaisen valtakunnan kulttuuria esihistorialliselta ja esidynastiselta ajalta (5300–3100 eaa.) roomalaisajan Egyptiin asti (400 jaa.). Egyptologialle on siis ominaista ennen kaikkea aihe- ja aluerajaus, mutta metodologialtaan se on lähtökohtaisesti monitieteistä. Tutkimusaineisto koostuu arkeologisten tutkimusten kautta kertyvästä aineistosta, joka käsittää käytännössä kaiken materiaalisen kulttuurin muodot kaupunki- ja kyläarkkitehtuurista aina säilyneeseen ruokaperinteeseen ja teksteihin. Egyptin historiaa tutkitaan myös mm. geoarkeologisin menetelmin ja paikkatietoaineistojen avulla, joilla voidaan jäljittää esimerkiksi Niilin vanhoja laskureittejä. Kokeellisessa ja yhteisöarkeologiassa hyödynnetään myös esimerkiksi alueen paikallisten asukkaiden perinteisten käsityömenetelmien tuntemusta.

Egyptologisessa tutkimuksessa keskeistä on siis kulttuurin tutkimuksen lisäksi toisilta aloilta oppiminen ja niiden metodien ja teorioiden lainaaminen ja soveltaminen. Kuten kaikessa arkeologisessa tutkimuksessa, luonnontieteelliset menetelmät ovat tärkeässä asemassa, kun löydöistä ja materiaaleista pyritään saamaan uutta tietoa, esimerkiksi käytettyjen väriaineiden, keramiikan tai rakennusaineiden alkuainekoostumuksesta ja alkuperästä. Orgaanisten aineiden ja ihmisjäänteiden tutkimuksessa tarvitaan osteologista, paleopatologista ja muinais-dna:n analysointiin liittyvää osaamista. Isotooppitutkimusten avulla voidaan tutkia eloperäisen aineksen alkuperää ja esimerkiksi ihmisten ruokavalioon liittyviä kysymyksiä. Digitaaliset kuvantamismenetelmät ovat tärkeitä sekä arkeologisessa dokumentoinnissa että tutkimuksessa. Erilaisia tutkimuskysymyksiä pyritään lähestymään kokonaisvaltaisesti: erilaisia aineistoja ja niistä tehtyjen analyysien tuloksia arvioiden ja yhteensovittaen.

Esihistoriallisen arkeologian tutkimuksesta egyptologian erottaa toisaalta kirjoitettu kieli, joka on keskeisellä sijalla kaikissa egyptologian opinnoissa. Muinaisessa Egyptissä yleisesti käytetystä kielestä voidaan käyttää yleisnimitystä muinaisegypti, joka jaetaan eri kielivaiheisiin. Opinnot aloitetaan yleensä keskivaltakunnan kielestä (2050–1650 eaa.), jonka jälkeen tutustutaan sitä edeltäneeseen vanhan valtakunnan ja sitä seuranneeseen uuden valtakunnan kieleen. Viimeinen muinaisegyptin kieliperheen jäsen on edelleen Egyptin koptilaisen kirkon liturgisena kielenä säilynyt kopti, jota alettiin kirjoittaa hieroglyfien sijaan kreikasta lainatuin aakkosin kreikkalais–roomalaisajan Egyptissä.

Muinaisen egyptin kielen tuhatvuotinen historia on tärkeä tutkimusala egyptologian sisällä ja monitahoinen palapeli eri ajanjaksoina, eri alueilla ja eri tilanneyhteyksissä käytettyjä kielivarieteetteja. Painavin mysteerin verho sen päältä putoaa pois, kun muinaisegypti nähdään kielenä muiden joukossa kielioppeineen, sanastoineen ja murteineen. Vaikka hieroglyfit pohjimmiltaan esittävät esineitä, eläimiä ja ihmisiä, ne koostuvat yksittäisistä kirjoitusmerkeistä, joilla on äännearvo (yleensä 1, 2 tai 3 konsonanttia) tai sanan merkitystä kuvaava arvo. Yksittäisillä sanoilla on konventionaalistunut kirjoitusasu, joka koostuu yleensä äännemerkeistä ja sanan päättävästä merkitystä kuvaavasta merkistä, jolla on oma taustansa ja historiansa. Esimerkiksi verbi ”rakastaa” on kirjoitettu äännemerkein, jotka translitteroidaan ”mr(i)”, ja sanan viimeisenä hieroglyfinä on istuva mies, joka on vienyt kätensä suulleen. Merkkiä käytetään kaikkien syömistä, ajattelemista, tuntemista tai puhumista kuvaavien sanojen perässä.

Hieroglyfit eivät osin tuntemattomasta syystä koskaan käyttöhistoriansa aikana menettäneet ns. alkuperäistä kuvallista esitystapaansa ja kehittyneet muodoltaan abstraktimpaan, tunnistamattomampaan suuntaan, kuten suurin osa muista maailman kirjoitusmerkeistä- ja järjestelmistä. Päivittäiset asiakirjat kirjoitettiin toki nopeammalla, hieraattisella kirjoitustavalla, mutta nämä muodoltaan abstraktimmat merkit eivät syrjäyttäneet hieroglyfejä, joita käytettiin erityisesti näytteille esitettäviksi tarkoitetuilla pinnoilla, kuten hautojen seinillä, steeloissa ja patsaissa. Hieroglyfien visuaalisuudessa voikin nähdä olevan jotain hyvin tarkoituksenmukaista, joka myös nykyihmistä kiehtoo.

Muinaisegyptiläisten hautojen merkityksestä

Koska suurin osa muinaisen Egyptin kylistä ja asuinpaikoista on tuhoutunut nykyisten suurkaupunkien alle, haudat ja kuolemanjälkeinen elämä ovat säilyneessä materiaalisessa kulttuurissa yliedustettuina. Tämä on osaltaan johtanut muinaisegyptiläisen kulttuurin mystifiointiin ja yksipuolisiin mielikuviin. Myös museoissa esineet on tyypillisesti aseteltu vitriineihin juhlallisen himmeässä valaistuksessa, jolloin yksittäiset esineet näyttäytyvät pikemmin kultti- tai taide-esineinä kuin arjen tarvekaluina. Mystistä tunnelmaa kasvattavat katsojia kiinnostavat ihmis- ja eläinjäännökset, joita Egyptistä on säilynyt muumioiden muodossa poikkeuksellisen runsaasti. Mielikuvaa vahvistavat myös valokuvista ja tv-dokumenteista tutut kellertävästä kalkki- ja hiekkakivestä rakennetut temppelit, kolossaalipatsaat ja muut monumentit. Tummien sävyjen sijaan temppelit ja haudat olivat Egyptissä kuitenkin usein kirkkain värein, suorastaan räikeästi maalattuja. Tilattua hautakoristelua oli tekemässä suuri joukko ammattilaisia. Työnjohto teki arkkitehtonisen kokonaissuunnitelman, valitsi kuva-aiheet ja teemat, laati kirjoitukset ja kuvien asettelun, ja suunnitelman toteuttivat varsinaiset käsityöläiset, kaivertajat ja maalarit. Vaikka monet hautaesineet valmistettiin nimenomaan hautaan, on etenkin yksityishenkilöiden haudoissa säilynyt paljon myös arkisia hyödykkeitä, kuten huonekaluja, astioita, kauneustarvikkeita, peruukkeja ja jopa ruokaa.

Egyptiläisten usein salaperäisenä esiintyvä maailmankuva ja ns. uskonnollisuus voidaankin nähdä nykyihmiselle vaikeaselkoisen ajatusmaailman sijasta pikemminkin arkisena toimintona, joka kattoi kaikki elämän osa-alueet. Hauta oli aktiivinen vainajan hengen asumus, jossa seinillä esitetyt kuva-aiheet muuttuivat todeksi ja loivat vainajalle hänen toivomansa ikuisen elämän puitteet. Niin faraoiden kuin heidän virkamiehistönsä hautojen kuvituksessa tavoiteltiin siksi valoisia värejä, yltäkylläisyyttä ja eloisuutta. Tämä näkyy haudassa esimerkiksi vainajan perheenjäsenten, hänen saavutustensa, juhlien, loppumattomien uhriaterioiden ja luontoaiheiden kuvauksina, joiden tarkoitus oli varmistaa hyvä elämä kuoleman jälkeen ja herättää ihailua hautakappelissa vierailevissa. Näin jokainen kykenevä egyptiläinen valmistautui ikuiseen elämään, ja saattoi tilata hautansa seinäkuviin vaikkapa lapsensa, koiransa, musikantteja ja tanssijattaria, monenlaisia herkkuja, rikkauksia ja tekstejä, jotka kertoivat hänen moitteettomasta elämästään jälkipolville. Niiden parissa hän vietti ikuisuutensa, parhaana versiona itsestään.

Ostrakonit lähteinä haudanrakentajien arkeen

Mielenkiintoinen muinaisegyptiläinen esineryhmä hautoihin liittyen ovat myös ostrakonit, eli kalkkikiven ja keramiikan sirpaleille tehdyt kuvat ja tekstit. Egyptissä ne olivat erityisesti uuden valtakunnan aikana (1550–1050 eaa.) tavallisia ja helposti saatavilla olevia kirjoitus- ja piirrosalustoja. Ostrakoneille piirsivät ja kirjoittivat etenkin Theban (nykyisen Luxorin) alueen haudanrakentajat, jotka vastasivat kuninkaallisten hautojen rakentamisesta ja koristelusta mm. Kuninkaiden laaksossa sekä sadoista yksityishaudoista sen lähiympäristössä uudenvaltakunnan aikana.

Haudanrakentajien ja käsityöläisten 1900-luvulla löydetystä kylästä, Deir el-Medinasta, on peräisin suuri osa tunnetuista teksti- ja kuvaostrakoneista. Kirjoitusta sisältävät ostrakonit ovat monipuolinen ryhmä eriaiheisia ja -tyylisiä tekstejä. Niiden kautta tunnemme esimerkiksi yksityiskirjeitä, pyykki- ja ostoslistoja, ja monia lyhyitä viestejä ja muistiinpanoja, joista osa kirjoitettiin myöhemmin myös papyrukselle. Ostrakoneilla on säilynyt myös, jo kylän asukkaiden mittapuulla laskettuna, vanhoja, kaunokirjallisia teoksia, kuten esimerkiksi egyptiläinen tarina vieraille maille paenneesta Sinuhesta, joka palaa vanhoilla päivillään kotiin Egyptiin.

Kuvalliset ostrakonit sen sijaan ovat tärkeä osa Egyptin visuaalista kulttuuria. Osalla säilyneistä piirroksista on yhteys hautojen kuvitukseen, ja ne ovat olleet käsityöläisten luonnoksia ja apuvälineitä hautamaalausten suunnittelussa ja toteutuksessa. Tyypillisiä aiheita ovat kuningas- ja jumalhahmotelmat, mutta osa on ns. arkisempaa taidetta ja esittävät esimerkiksi eläimiä ja kasveja, humoristisia ihmiskuvauksia ja pornografisia aiheita. Niiden piirrostyyli poikkeaa Egyptin vahvasti tyylitellyn monumentaalitaiteen konventioista ja paljastaa häivähdyksen siitä, millaisena egyptiläiset näkivät arkipäivän ympäristönsä. Tästä näkökulmasta mielenkiintoisia ovat erityisesti ostrakonit, joissa ihmisiä ja eläimiä kuvataan jokapäiväisissä toimissaan. Vaikka tutkijoiden mielenkiinto kohdistuu usein ennen kaikkea ihmisiin, myös esimerkiksi eläinten ja ihmisten suhdetta valottava tutkimus voikin tarjota mielenkiintoisia uusia näkökulmia menneisiin kulttuureihin.

Kaisa Autere ja Hanna Sola

Kaisa Autere työskentelee egyptologian ja arkeologian tohtorikoulutettavana (FM) Helsingin yliopistossa.

Hanna Sola on Helsingin yliopistosta valmistunut egyptologi (FM) ja Suomen egyptologisen seuran hallituksen jäsen.

Turun yliopiston Kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen tutkinto-ohjelmalla on pitkät perinteet elokuvalukupiirien järjestämisestä 2000–2010-luvuilla. Ensimmäisen kerran elokuvalukupiiri järjestettiin jo keväällä 2005 ja se on tutkinto-ohjelman yksi pitkäikäisempiä kurssiformaatteja. Elokuvalukupiireissä perinteisesti avataan illan elokuvan teemaa luennoitsijan johdolla, minkä jälkeen elokuva katsotaan ja lopuksi käydään ryhmäkeskustelua. Koronapandemiaa seuranneiden poikkeusolojen vuoksi viime vuosi oli hyvin poikkeuksellinen, ja tilanne aiheutti muutoksia myös opetusjärjestelyihin. Viime syksynä elokuvalukupiiriä ei järjestetty perinteisen formaatin mukaisesti, vaan se siirrettiin kokonaan etäopetusmuotoon ja toteutettiin Zoom-sovelluksen avulla.

Kurssin järjestäminen oli koronakriisin takia, kieltämättä, ”kauhea” kokemus. Poikkeusolot aiheuttivat epäselvyyttä kurssin järjestelyjen suhteen ja herättivät pohtimaan, voiko elokuvalukupiiri edes toimia ilman sen keskeisintä elementtiä, elokuvien katsomista luentojen aikana.

Elokuvien katsomisen sijaan luennoilla saatettiin tarkastella lyhyitä videoklippejä, käydä keskustelua pienissä virtuaalisissa ryhmäkeskusteluhuoneissa tai analysoida tarkemmin käsitellyn elokuvan rakennetta luennoitsijan johdolla. Luennoitsijat vastasivat omien luentojensa rakenteesta, jolloin jokainen luentokerta oli ainutlaatuinen kokonaisuus. Opiskelijoita oli ohjeistettu tutustumaan jokaisen luentokerran elokuvaan ja siihen liittyviin oheismateriaaleihin itsenäisesti ennen luentokertoja. Kurssin kannalta oli erinomaista, että lähes kaikki elokuvat olivat helposti saatavilla suoratoistopalveluissa.

KTMT:llä järjestetyissä elokuvalukupiireissä usein korostuu käsiteltäviä elokuvia yhdistävä lajityyppi tai teema. Aikaisemmissa elokuvalukupiireissä on käsitelty 1950- ja 1960-lukujen tieteiselokuvia, kansainvälisiä menestyselokuvia kuin myös dokumenttielokuvia. Kauhuelokuvia käsiteltiin ensimmäistä kertaa vuonna 2017, jolloin korostuivat erityisesti lajityypin klassikot eri vuosikymmeniltä, kuten Tohtori Caligarin kabinetti (1920) ja Hohto (1980). Jokaiselle kokoontumiskerralle oli oma luennoitsijansa, jolla oli laaja asiantuntemus esittelemästään elokuvasta ja sen aihepiiristä. Lisäksi mukana oli yksi kauhuvideopelikerta, jossa kurssilaisilla oli mahdollisuus tutustua eri pelialustojen kauhupeleihin.

Kauhuelokuvalukupiiri vol. 2 toimi eräänlaisena itsenäisenä jatko-osana vuonna 2017 järjestetylle elokuvalukupiirille. Elokuvien valinnoista vastasivat kurssilla mukana olevat luennoitsijat: digitaalisen kulttuurin yliopistonlehtori Petri Saarikoski ja yliopisto-opettaja Rami Mähkä (Turun yliopisto), kulttuurihistorian jatko-opiskelija Heikki Rosenholm (Turun yliopisto), akatemia- ja mediatutkija Outi Hakola (Helsingin yliopisto), historioitsija ja tutkija Kimmo Ahonen (Tampereen yliopisto), journalistiikan opiskelija Esa Keskinen (Tampereen yliopisto), elokuvakriitikko Aasa Timonen (Turun yliopisto) sekä elokuvaohjaaja Artturi Olavi Rostén.

Ainoana ehtona käsiteltäville elokuville oli, että niiden piti kuulua kauhuelokuvan lajityyppiin. Lopputuloksena oli hyvin kattava ja monipuolinen kokonaisuus aina perinteisestä zombielokuvasta suomalaisesta kansantarusta inspiraatiota saaneeseen kauhuun. Maantieteellisesti elokuvilla katettiin niin brittiläistä, amerikkalaista, japanilaista kuin myös suomalaista kauhuelokuvaa. Ajallisesti taas elokuvat kattoivat ajanjakson 1950-luvulta aina 2010-luvulle asti.

Ensimmäisellä luentokerralla käsiteltävänä oli Outi Hakolan johdolla George A. Romeron zombiklassikko Night of The Living Dead (1968, Yhdysvallat). Elokuva uudisti valtavasti zombin populaarikulttuurikuvaa: alun perin karibialaiskulttuuritaustaisesta orjasta muistuttava olento muuttui moderniksi aivoja janoavaksi hirviöksi. Samalla elokuva onnistui myös monella tapaa esittämään yhteiskunnallisia kannanottoja.

Kimmo Ahonen vuorostaan puhui John Carpenterin ohjaamasta tieteiskauhuklassikosta The Thing (1982, Yhdysvallat). Elokuvassa amerikkalainen tutkijajoukko kohtaa Antarktiksella mystisen ”olennon”, jota vastaan alkaa kiivas taistelu. Elokuvan teemat eristäytyneisyydestä ja epäluuloisuudesta muita kohtaan vaikuttavat tänä päivänä ajankohtaisemmilta kuin koskaan ennen.

Heikki Rosenholmin elokuvavalintana oli Hideo Nakatan ohjaama Ringu (1998, Japani). Elokuva kertoo kirotusta videonauhasta, joka tappaa katsojansa seitsemän päivän jälkeen. Ringun myötä japanilainen kauhuelokuva (j-horror) onnistui lyömään itsensä läpi myös länsimaissa. Elokuvaotti aikanaan myös vahvasti kantaa arjessa lisääntyneeseen mediateknologian kulutukseen ja sen vaikutukseen elämässämme.

Esa Keskinen käsitteli Jordan Peelen ohjaamaa Get Out (2017, Yhdysvallat) -elokuvaa, jossa nuori afroamerikkalainen Chris lähtee maalle tapaamaan valkoisen tyttöystävänsä Rosen perhettä. Tämä jo nyt ikonisen ja merkittävän aseman saanut kauhuelokuva esittää vahvoja kannanottoja Yhdysvaltojen rotukysymyksiin paneutuen erityisesti afroamerikkalaisten kokemaan epätasa-arvoiseen kohteluun.

Elokuvaohjaaja Artturi Olavi Rostén esitteli kurssilla uusimman lyhytelokuvansa Älä vastaa (2020). Suomalaiseen kansantaruun pohjautuva elokuva luottaa subliimeihin kauhukokemuksiin hämärtäen katsojien ymmärrystä todellisuuden ja yliluonnollisuuden välillä.

Petri Saarikoski puhui luennolla Christopher Leen tähdittämästä kulttiklassikosta The Wicker Man (1973, Iso-Britannia). Folkhorrorin kauhulajiin kuuluva elokuva muistuttaa hyytävästi siitä, mihin fanaattinen uskonkiihko voi lopulta johtaa.

Rami Mähkän johdolla kurssilla nähtiin myös toinen Christopher Leen tähdittämä teos: vampyyrielokuvien klassikoksi muodostunut Dracula (1958, Iso-Britannia). Brittiläisen Hammer-tuotantoyhtiön versio erottui jo julkaisuaikoinaan monista kauhuelokuvista erityisen väkivaltaisella ja eroottisella linjallaan, jotka laajemmin kritisoivat aikansa brittiläistä 1950-luvun yhteiskuntaa.

Viimeisellä kokoontumiskerralla Aasa Timonen luennoi Nicholas Cagen tähdittämästä taiteellisesta ja eksistentiaaliseen kauhuun lukeutuvasta Mandystä (2018, Yhdysvallat). Ohjaaja Panos Cosmatoksen elokuvassa surun ja siitä aiheutuvan trauman käsittely on keskeisesti läsnä Cagen esittämän Red Millerin hahmon käytöksessä sen jälkeen, kun tämän vaimo Mandy joutuu mystisen kultin raa’asti surmaamaksi.

Voit lukea kunkin luennoitsijan tiivistelmän esityksestään alta. VAROITUS: tekstien kuvitus sisältää materiaalia, joka saattaa järkyttää.

Poikkeuksellisista ajoista ja ”kauheista” alkujärjestelyistä huolimatta kurssi oli onnistunut kokonaisuus. Kauhuelokuvat herättävät usein voimakkaita tunteita ja mielipiteitä katsojissaan. Jokaisella luentokerralla luennoitsijan ja opiskelijoiden keskuudessa syntyikin runsasta keskustelua käsitellyn elokuvan rakenteesta, sisällöstä ja siihen liittyvistä teemoista.  Kauhuelokuvat usein ammentavat tunnelmaansa valmistumisajankohtansa- ja paikkansa ilmapiiristä. Sama pätee myös toisinpäin, sillä kauhuelokuvien suosio tuntuu aina olevan huipussaan yhteiskuntaa koskevien kriisien aikana. Tämänkin takia kurssi sopi oikein hyvin koronakriisin aiheuttamaan poikkeukselliseen aikaan. Koronapandemiaa seuranneet sosiaalinen eristyneisyys sekä kuolemanpelon ja arjen kuormittavuuden lisääntyminen olivat mitä täydellisintä polttoainetta kauhuelokuvalukupiirin tunnelman luomiseen!

Haluan lämpimästi kiittää kaikkia kurssilla mukana olleita luennoitsijoita ja opiskelijoita. Erityiskiitos Petri Saarikoskelle ja muille KTMT:n opetussuunnitelmista vastaaville tahoille, jotka mahdollistavat tällaisten kurssien järjestelyn ja ovat aina suhtautuneet niihin myönteisesti! Kurssista saatiin lopulta, kaikkien haasteiden jälkeen, todella toimiva ja antoisa kokonaisuus! Kiitos myös tutkinto-ohjelman opiskelijajärjestölle Kulma ry:lle, josta oli suuri apu kurssin markkinoinnissa!

Heikki Rosenholm

Kirjoittaja on kulttuurihistorian jatko-opiskelija.

Kauhuelokuvalukupiiri vol. 2-kurssi on nyt mahdollista suorittaa itsenäisesti kurssin Moodle-alustalla ”A5 Elokuvalukupiiri”. Kurssin voi suorittaa kevätlukukauden 2021 aikana.

Ilmoittautumiset ja lisätiedot: Heikki Rosenholm hepero@utu.fi

Lähteet

Saarikoski, Petri. 2013. ”Elokuvalukupiiri – uusia kokemuksia audiovisuaalisen kulttuurin opetuksesta yliopistossa”. WiderScreen 2–3/2013: Digitaalinen kulttuuri – sähköisen yhteisöllisyyden juuret  http://widerscreen.fi/numerot/2013-2-3/elokuvalukupiiri-uusia-kokemuksia-audiovisuaalisen-kulttuurin-opetuksesta-yliopistossa/ (7.12.2020)

Luennoitsijoiden tiivistelmät

Outi Hakola: Night of the Living Dead (George A. Romero, 1968)

George Romeron ohjaama ja yhdessä John Russon kanssa käsikirjoittama Elävien kuolleiden yö (Night of the Living Dead, 1968) on kiistaton kauhuelokuvaklassikko. Se listataan toistuvasti merkittävimpien yhdysvaltalaisten elokuvien joukkoon, siitäkin huolimatta, että nykykatsojalle elokuva voi vaikuttaa hitaalta, tylsältä, vaikeaselkoiselta ja mustavalkoinen estetiikka vanhentuneelta. Miksi sitten ”kauhu”elokuva, joka ei enää pelota katsojiaan, on säilyttänyt merkkipaaluasemansa?

Kurssilla vastauksia etsittiin julkaisuajankohdan elokuvateollisuuden, kauhuelokuvan ja yhdysvaltalaisen yhteiskunnan konteksteista. Vuosi 1968 edusti yhdysvaltalaisen elokuvateollisuuden murtumavuotta. Vanhentunut Haysin tuotantokoodi, joka sääteli väkivallan, seksin ja alastomuuden näyttämistä elokuvissa, korvattiin ikärajoihin perustuvilla suosituksilla. Elävien kuolleiden yö kuvattiin uuden ohjeistuksen mukaan, mikä tarkoitti groteskia ruumiillisuutta, väkivaltaisia kohtauksia ja kuvia kannibalismista. Teatterit ottivat käyttöön ikärajat vasta marraskuussa, joten jo lokakuussa valkokankaille saapunut elokuva esitettiin pahaa aavistamatta iltapäivänäytöksissä lapsille ja nuorille, mikä sävytti elokuvan ensimainetta radikaalina uutuutena.

Hollywood oli aiemminkin hyödyntänyt zombeja, mutta perinne oli pohjautunut karibialaisesta kulttuurista nouseviin orjuuttamisen kysymyksiin. Romeron elokuva uudisti zombieperinnettä: zombeja ohjailevasta zombimestarista siirryttiin eläviä laumoina metsästäviin hautaamattomiin ruumiisiin. Apokalyptisyys liittyi julkaisuvuonnaan pitkälti sotilaallisiin jännitteisiin, mutta on myöhemmin saanut jalansijaan myös erilaisissa virus- ja pandemiakuvitelmissa.

Zombien uudenlaista luonnetta rakennettiin elokuvassa epävarmuuden tunteiden kautta. Niin päähenkilöt kuin katsojatkaan eivät tiedä, millaisia hirviöitä zombiet ovat. Katsojakin saa informaatiota yhtä aikaa hahmojen kanssa – uutisjuontajat televisiossa yrittävät arvailla, mitä on tapahtumassa, ja zombeihin tehoavat tuhoamiskeinot löytyvät yrityksen ja erehdyksen kanssa. Kamera pysyttelee tiivisti hahmojen luona ja korostaa ahdistuksen tunnetta, kun taloon zombeja paenneet yrittävät hallita kaaosta. Epävarmuus ja ahdistuneisuus purkautuvatkin yhteiskunnallisena kommentointina, kun suurin osa kuolemista tapahtuu taloon yhdessä pakotetuiden ihmisten kanssakäymisestä – ei suinkaan zombeista. Yhteenotoissa purkautuvat luokkaan, sukupuoleen, rotuun ja sukupolviin liittyvät kysymykset, jotka korostuivat 1960-luvun lopun ilmapiirissä, jossa Vietnamin sota ja kansalaisoikeuskiistat olivat kärjistäneet yhteiskunnan jakoviivoja ja vaatimuksia uudistuksista.

Elokuva onkin jäänyt klassikoksi siksi, että se uudisti elokuvien kerrontaa, loi pohjan nykyisen populaarikulttuurin zombiehahmolle ja puhutteli suorasukaisesti yhteiskunnallisia jännitteitä ja teemoja osoittaen, miten kauhuelokuva voi parhaimmillaan olla genre-elokuvan lisäksi yhteiskunnallinen kannanotto.

Kimmo Ahonen: The Thing (John Carpenter, 1982)

Tarina muotoaan muuttavasta ihmishahmoisesta hirviöstä on tuttu monista tieteiselokuvista ja kauhuelokuvista. Ystäväsi tai aviopuolisosi on yhtäkkiä muuttunut joksikin muuksi: epäinhimilliseksi hirviöksi tai tunteettomaksi avaruusmuukalaiseksi. Monet 1950-luvun tieteiselokuvista käsittelivät tätä kollektiivisen invaasion uhkakuvaa.

John W. Campbellin ‒ sinänsä keskinkertainen ­‒   novelli ”Olento” (Who Goes There?, 1938) on teeman ensimmäisiä variaatioita amerikkalaisessa science fictionissa. Etelänavalle sijoittuvassa novellissa amerikkalainen tiedemiesryhmä löytää jään alta avaruusaluksen ja sieltä muukalaisen. Vieras organismi pystyy ottamaan eläimen tai ihmisen hahmon, ja pian tiedemiehet arvuuttelevat, kuka miesjoukossa on oikea ihminen ja kuka on avaruusmuukalainen.  

Teeman pohjalta on tehty kolme elokuvaversiota (1951, 1982,2011). Ne lähestyvät aihetta eri tavoin ja erilaisilla painotuksilla. Luennolla käsitellään versioista keskimmäistä eli John Carpenterin ohjaamaa tieteiskauhuelokuvaa The Thing – “Se” jostakin (The Thing 1982). Se on niistä Campbellin novellin alkuperäiselle idealle uskollisin.

Carpenterin yllätyshitti Halloween – naamioiden yö (Halloween, 1979) oli kauhuelokuvan slasher-alalajin suunnannäyttäjä. Ohjaaja oli lajityyppinsä kuuma nimi ja pystyi siten hankkimaan rahoitusta myös suurisuuntaisimmille hankkeille. The Thingistä tuli – retrospektiivisesti ajatellen – hänen tuotantonsa virstanpylväs, vaikka tuolloin sen huono menestys lähes tuhosi hänen nousujohtoisen uransa. On makuasia, luokitellaanko The Thing kauhuelokuvaksi tai tieteiselokuvaksi. Tarinaltaan se on science fictionia: suljettuun tilaan ahdettu miesjoukko käy epätoivoista kamppailua muotoaan muuttavaa avaruusmuukalaista vastaan. Synkän vainoharhainen tunnelma ja Rob Bottinin suunnittelemat tehokkaat erikoisefektit vievät sen kuitenkin lähemmäs kauhuelokuvaa. Mielekkäintä sitä onkin tarkastella juuri lajtyyppihybridinä, jossa kohtaavat niin science fictionin ”rationaaliset” kuin kauhun ”irrationaaliset” uhkakuvat.

The Thing edusti aivan päinvastaista muukalais- ja maailmakuvaa kuin samana kesänä valkokankaille tullut , Steven Spielbergin ohjaama E.T. (E.T. the Extra-Terrestrial, 1982). Spielbergin herttainen avaruusolio ja optimismi olivat valovuosien päässä Carpenterin elokuvan groteskin verisistä erikoisefekteistä ja paranoian täyttämästä pessimististä. Aikalaiskriitikkojen enemmistö lyttäsikin The Thingin, pitäen sitä vastenmielisen nihilistisenä mässäilynä.

Myöhemmin elokuva on tunnistettu ja tunnustettu tieteiskauhun merkkiteokseksi. Väitän, että The Thing on kestänyt aikaa paremmin kuin suurin osa 1980-luvun kauhuelokuvista. Vuosikymmenensä muistettavimpiin lukeutuva elokuva tarjoaa yhä mahdollisuuden moniin ristiriitaisiinkin poliittisiin ja seksuaalipoliittisiin tulkintoihin.

Lisälukemista:

Rovio, Janne: John Carpenterin The Thingin vastaanotto. Wider Screen 2-3/2001, http://widerscreen.fi/2001-2-3/roskasta-taiteeksi/

Heikki Rosenholm: Ringu (Hideo Nakata, 1998)

Hideo Nakatan ohjaama Ringu pohjautuu kirjailija Koji Suzukin samanimiseen teokseen vuodelta 1991. Tarinassa keskiössä on kirottu VHS-kasetti, joka tappaa uhrinsa seitsemän päivää katsomisen jälkeen. Tapauksesta kiinnostuu tutkiva journalisti ja tv-toimittaja Reiko Asakawa (Nanako Matsushima), joka alkaa selvittämään tapausta ex-miehensä Ryūji Takayaman (Hiroyuki Sanada) kanssa. Kun Reikon ja Ryujin poika Yōichi (Rikiya Ōtaka) vahingossa näkee videon, alkaa taistelu aikaa vastaan, jossa panoksena on koko perheen henki.

Vuonna 1998 valmistunutta Ringua on pitkälti kiittäminen siitä, että japanilainen kauhuelokuva löi itsensä lopullisesti läpi länsimaiden katsojien pariin 2000-luvun alkupuolella. Ringun menestyksen myötä Hollywoodissa tehtiin Gore Verbinskin ohjaama remake, The Ring, vuonna 2002.  Myös monista muista alun perin japanilaisista kauhuelokuvista tehtiin remaket, kuten Ju-On: The Grudge (Takashi, Shimizu, 2004) ja Dark Water (Walter Salles, 2005). Näiden remake-versioiden myötä samalla popularisoitui japanilaiseen kauhuun viittaava käsite j-horror.

Ringu hyödyntää japanilaisia kansanperinteitä yūrei -henkiolennoista ja myös teatterinäytelmäperinteitä, kuten kabuki- ja noh-teatteria. Elokuvassa antagonistina nähtävä Sadako Yamamura (Rie Inō) edustaa yūreihin luokiteltavaa onryōta eli kostonhenkeä, joka on ihmisenä kuollut väkivaltaisesti ja palaa raivon vallassa henkenä kostamaan kohtalonsa eläville. Useissa japanilaissa kansantarinoissa kyseessä on naispuolinen henkilö, jolle miehet ovat tehneet vääryyttä. Tämä toteutuu myös Ringussa, jossa paljastuu, kuinka kaltoin kohdeltu Sadako tuli isänsä murhaamaksi ja hänen ruumiinsa heitettiin kaivoon.

Ringussa nähtävät japanilaiset kansan- ja teatteriperinteet yhdistyvät pelkoihin teknologia- ja mediakulttuurien ylisaturaatiosta. Ringun julkaisuaikana aihe oli erityisen ajankohtainen Japanissa, jossa teknologiateollisuuden synnyttämä kuplatalous oli puhjennut ja maassa elettiin lama-aikaa. Teknologian merkitys japanilaiseen yhteiskuntaan juontaa juurensa jo Meiji-restauraation (1868–1912) aikoihin, jolloin Japani avautui lännelle ja alkoi tavoitella statusta maailman kehittyneimpänä valtiona panostamalla teknologiaan. Toisessa maailmansodassa koettu häviö ja nöyryytys vaikuttivat kansakuntaan siten, että teknologian kehitykseen alettiin panostaa vain entisestään. Teknologiakehityksen kiihkein vaihe koettiin 1970–1980-luvuilla ja viimeistään tällöin Japani tunnettiin maailmanlaajuisesti teknologian ykkösmaana.

Ringussa käsiteltävä teknologian ja median ylisaturaatio ja sen vaikutus ihmisten arkeen ei enää päde ainoastaan japanilaisessa yhteiskunnassa. Vuonna 2020 mediatutkimuksesta väitellyt Minna Saariketo puhuu väitöksessään ”koodin maisemasta” viitaten siihen, kuinka jokapäiväisessä elämässämme olemme riippuvaisia verkottuneesta teknologiasta (Saariketo 2020, 197–198). Vaikka Ringun julkaisuaikoihin verkottunut teknologia oli lähes tuntematon käsite, niin Saarikedon ajatukset pätevät myös 1990-luvun lopun mediateknologioihin. Ringussa nimittäin nähdään, kuinka televisio, VHS-kasetit, videokamerat, puhelimet jne. hallitsevat ja vaikuttavat ihmisten elämässä, erityisesti nuorison.

Ringulle tuotetuissa jatko-osissa ajatusta teknologian ja median vaikutusvallasta arjessa viedään koko ajan pidemmälle, sillä uusimmissa elokuvissa Sadakon kirous ei enää elä vanhentuneessa VHS-teknologiassa (poikkeuksena vuonna 2016 valmistunut Sadako vs. Kayako), vaan on jo siirtynyt ajanmukaisesti tietokoneisiin, älypuhelimiin, tabletteihin ja jopa interaktiivisiin mainostauluihin. Kirous on, totta kai, myös levinnyt jo internetin syövereihin.

Lähteet

Balanzategui, Jessica. 2014. ”Everything in this World is Artificial: Media Contagion, Theme Parks and the Ring Franchise.” Refractory: A Journal of Entertainment Media, volume 23.https://refractory-journal.com/ring-jb/ (7.12.2020)

Mcroy, Jay. 2008. Nightmare Japan: Contemporary Japanese Horror Cinema. Amsterdam: BRILL.

Saariketo, Minna. 2020.  ”Kytköksinen mediateknologia tarvitsee haastajakseen rohkeaa mielikuvitusta.” Media & viestintä 43(2020): 2, 197–202.

Esa Keskinen: Get Out (Jordan Peele, 2017)

Get Out on matka amerikkalaiseen painajaiseen, joka tuntuu alkuvuodesta 2021 entistä todellisemmalta.

Jordan Peelen ohjaama ja käsikirjoittama Get out on vuonna 2017 ensi-iltansa saanut yhdysvaltalainen satiirinen kauhuelokuva, joka kertoo nuoresta tummaihoisesta miehestä, jonka vierailu valkoihoisen tyttöystävänsä vanhempien luona alkaa saada ahdistavia piirteitä.

Chrisin (Daniel Kaluuya) ja Rosen (Allison Williams, mm. Girls) seurustelu on jatkunut jo niin kauan, että Rose aikoo esitellä Chrisin vanhemmilleen. Chris on tapaamisesta huolissaan, koska Rose ei ole kertonut vanhemmilleen seurustelevansa mustan miehen kanssa. Vaivaannuttavat ja jopa oudot tapahtumat seuraavat toisiaan. Rikkaan valkoisen naapuruston tunnelmat muuttuvat painostavuudessaan hiljalleen melkoiseksi umpikujaksi.

Jordan Peele on tullut tunnetuksi komedian saralta, erityisesti kehutusta Key & Peele -sarjasta. Loikka kauhuun onnistui Peeleltä: tuli Oscar-palkinto, maininta Time-lehden vaikutusvaltaisimpien ihmisten joukossa, kassamagneetti ja kriitikoiden suitsutusta. 

Syksyn 2020 kauhuelokuvalukupiirin elokuvista verrokkeina voisi mainita Wicker Manin ja Night of the Living Deadin (1968) ja tietyllä tapaa The Thingin (1982). Ehdoton referenssi lienee Brian Yuznan “body horror” Society (1989).

Peele onkin elokuvallisesti tietoinen. Hän lainaa tyylejä muodostaen erilaisia karikatyyreja, ehkä arkkityyppejä, ja sotkee ne omakohtaisista tuntemuksista ja kokemuksista ammentavaksi kauhutrilleriksi, jossa on ripaus aika hyvää huumoria. Peelen mukaan elokuva kertoo hänen näkemyksensä siitä, miltä tuntuu olla tummaihoinen mies niin sanotusti “rodunjälkeisessä” Amerikassa. (“What it’s like to be a young black man in the United States today.”)

Peele pureutuu niin yhdysvaltalaiseen rasismiin ja liberaaliin tekopyhyyteen kuin nuoruuden kulttiinkin. Ohessa kulkevat luokkaristiriidat, rodullistaminen, silmän politiikka, tummaihoisten seksualisoiminen, vähemmistöjen kontrolli ja jopa teknologian valta elämässämme. Onko laturin piuhasta irti napattu iPhone ollut koskaan näin kuumottava? Huomiota kannattaa kiinnittää klassisiin tropee- tai motiiviaiheisiin, joita Peele viljelee läpi elokuvan.

Elokuva kutsuu kysymään, ketkä kaikki ovat mukana pahuuden kierteen syntymisessä? Hyväntahtoiset liberaalit, rikkaat valkoiset vai rodunjälkeisyyteen uskovat rodullistetut? 

Varmaa on se, että elokuva on edelleen hyytävän tarkka kuvaus Yhdysvaltojen rotuun ja luokkaan liittyvistä ongelmista.

Artturi Olavi Rostén: Älä vastaa (Artturi Olavi Rostén, 2020)

Subliimia kokemusympäristöä, fiktiota, tukevat kerronnan työkaluina subliminaaliset viestit ja kuvasto. Alitajuntainen kerrontatapa on suositeltavaa olla läsnä genren tarinankerronnassa koko ajan. Dialogissa käytetyt sanavalinnat, kuvaan kätketyt kasvot tai liskoaivojamme kiusaavat petoeläimen raateluhampaita tai kynsiä muistuttavat nyanssit rekvisiitassa, lavastuksessa, puvustuksessa tai mise-en-scènessä voivat saada kasvatettua kokemaamme pelkoa entisestään. Kauhun kohde ei ole pelkästään uhkaava, vaan myös iljettävä, jolloin katsoja kahliutuu vastenmielisyyden ja yllätyksen halvaannuttavaan otteeseen. Sublminaalisella kerronnalla kauhun kohteeksi voi kahlita näkymättömällä tavalla mitä tahansa, joka näyttäytyy piilotajunnallemme epämiellyttävänä kun maallisempi ja fyysinen aistimaailmamme lipuu huomaamattomasti kohti aidompia kauhun tuntemuksia.

Pahuuden ja uhkan kuvaukset ovat usein epämääräisiä, vihjailevia, joskus jopa hieman kaoottisia. Ne ovat luonnottomia suhteessa jonkin kulttuurin luontokäsityksiin, eivätkä sovi kaavoihin, vaan rikkovat niitä. Näin ollen pahuuden olemassaolo ei näyttäydy pelkästään fyysisesti vaan myös tiedollisesti uhkaavana: uhkana arkitiedolle. Elokuvan vaikutuspiirissä parhaat työkalut tämän tuntemuksen viestittämiseksi ovat subliminaaliset tehokeinot.

Elokuvassamme ‘Älä Vastaa’ on myös käytetty tehokeinona kuvakerronnan lukusuunnan vakiinnuttamista. On toki luonnollista, että suurin osa länsimaisista ihmisistä lukee vasemmalta oikealle, länsimaisen lukusuunnan mukaisesti. Elokuvan kuvasuunnittelussa ja -toteutuksessa tämä ei kuitenkaan ole itsestäänselvyys. Miten hyödyntää lukusuuntaa osana kauhuelokuvan kuvakerrontaa? Ensinnäkin perinteisessä mielessä lukusuunnalla on mahdollista saavuttaa soljuvan rytmin ja kuvien huomiopisteiden leikkaantuvuus. Toiseksi sen muuttaminen kesken elokuvan voi indikoida yliluonnollista tai ilmaista henkilöhahmon arvaamaton tahdon suunta.

Emme halunneet elokuvamme sisältävän laiskoja ja ajattelemattomia hyppysäikytyksiä. Suunnittelimme elokuvan ainoan motivoidun säikytyksen siten, että vakiinnutettu lukusuunta murtuu ja ihmisen hetkellisesti hämmentyessä, katse kiinnittyy totutun lukusuunnan vastaisesta suunnasta kuvarajaukseen lipuvaan puunrunkoon, joka on myös ainoa kuvassa oleva tarkka objekti. Täten säikytys on motivoitu tarinan ja kuvakerronnan kannalta, eikä se sorru nykyiseen valtavirtaiseen tyylisuuntaan.

Tärkeä oivallus elokuvantekijöille on keksiä tapa erottaa oman tarinansa henkilöhahmojen kokemuspiiri lajityypin konventioiden ulkopuolelle, vaikka asennoituisi tekemään tyylipuhdastakin kauhufiktiota. Tämä on yksi tapa luoda kauhun tunne objektiivisin keinoin. Kauhu on yksi niistä lajeista, joissa yleisön tunnereaktio on ideaalitapauksessa samansuuntainen kuin henkilöhahmojen; kauhussa henkilöiden ja yleisön reaktiot kulkevat rinnakkain. Henkilöhahmojen reaktio on avain yleisön omiin reaktioihin ja tunteisiin.

Petri Saarikoski: The Wicker Man (Robin Hardy, 1973)

Kauhuelokuva oli kansainvälisesti kokenut suuria murroksia siirryttäessä 1960-luvulta 1970-luvun alkuun. Iso-Britanniassa varsinkin Hammer-elokuvayhtiön vampyyri-, muumio- ja zombie-aiheiset elokuvat alkoivat väistämättä näyttää vanhanaikaisilta. Lajityypin uutta suuntaa näyttivät Romeron Elävien kuolleiden yö (1968) ja Friedkinin Manaaja (1973). Muutosta etsi myös aikaisemmin Dracula-rooleissaan maailmanmaineeseen noussut Christopher Lee, joka halusi kehittää uraansa hieman vakavampaan suuntaan. Käsikirjoittaja Anthony Shafferin kanssa alkaneen yhteistyön lopputulos oli British Lion -elokuvayhtiön tuotantona valmistunut ja folk horror -alagenreen kuuluva The Wicker Man (suom. Uhrijuhla). Folk horror jäi kauhuelokuvan historiassa varsin lyhytikäiseksi ilmiöksi ja itse termikin otettiin käyttöön vasta myöhemmin. Folk horror yhdisti kauhuun pakanismia, noituutta ja kansankulttuuria sekä kertoi niitä vastaan taistelleista voimista. The Wicker Man oli tämän genren ylivoimaisesti tunnetuin ja arvostetuin merkkiteos.

Elokuvassa Edward Woodwardin esittämä vahvan uskovainen, puritaaninen poliisi lähtee etsimään kadonnutta tyttöä eristäytyneeltä skotlantilaiselta saarelta, jonka väestö elää oudon pakanakultin alaisuudessa. Yhteisöä johtaa karismaattinen, mutta arvoituksellinen lordi Summerisle, jota elokuvassa esittää siis Christopher Lee. Pakanallisiin, usein melko eroottissävytteisiin riitteihin vastenmielisesti suhtautuva poliisi etsii sitkeästi tyttöä, mutta saarelaiset kieltävät tytön olemassaolon ja katoamisen. Hänelle alkaa tulla vihjeitä siitä, että tyttö on siepattu ja hänet aiotaan uhrata pakanakultin kevätjuhlan aikana.

Perusjuoni on lainattu David Pinnerin kauhuromaanista Ritual (1967), mutta tekijä ottivat vaikutteita myös skotlantilaisesta kansankulttuurista. Avainteokseksi muodostui James George Frazerin vuonna 1890 julkaisema The Golden Bough, jossa käsiteltiin vanhoja skotlantilaisia rituaaleja, tarinoita ja uskomuksia. Itse juoni paketoitiin vielä Agatha Christien salapoliisitarinoista tunnetun mysteerin ratkomiskaavan varaan. Valkokankaalla nähty lopputulos oli hämmentävä, provokatiivinen ja ennen kaikkea syvällinen tulkinta luonnonläheisen pakanuuden ja konservatiivisen kristinuskon välisestä vastakkainasettelusta.

Filmikriitikot huomasivat jo 1970-luvulla helposti elokuvan metakommentoinnin tasot. 1960-luvulla länsimaissa tapahtuneen yhteiskunnallisen ja kulttuurisen murroksen seurauksena traditionaaliset uskomukset ja ideologiat olivat ajautuneet kriisiin. Varsinkin katolinen kirkko ja Iso-Britanniassa puritanistiset uskontulkinnat olivat selvästi puolustuskannalla. The Wicker Man nosti esille myös tämän seurauksena syntyneiden vastakulttuurien ja jopa uskollisten kulttien nousun. Kysymys oli näiltä osin tosin enemmän sensaatiohakuisesta mediajulkisuuden kommentoinnista. Uuspakanistiset yhteisöt ja kristinuskoa pilkkaavat järjestöt, kuten Yhdysvalloissa kohua herättänyt Saatanan kirkko, sopivat yhtä kaikki erinomaisesti kauhuelokuvien ja laajemmin populaarikulttuurin jännittäväksi taustamateriaaliksi.

Kansankulttuurin osalta elokuva voi nähdä myös jopa romanttisena kannanottona paluusta luontoon, ”äiti maan” vehreään syleilyyn. Elokuvan pakanat elävät luonnonkauniilla saarella, omenoita päätuotteena kasvattavana maatalousyhteisönä, jolla on omat lait ja normit. Christopher Lee on myöhemmin haastatteluissa viitannut erityisesti tähän. Tarina kertoi ”[luonnon] kasvusta”, eikä niinkään kuolemasta ja kauhusta. Sen voi nähdä myös kommentoivan erityisesti länsimaissa noussutta uudenlaista suhtautumista seksuaalisuuteen. Yhteisölle seksi ei näyttänyt aiheuttavan mitään ylimääräistä päänvaivaa, heidät oli vapautettu siihen liitetyistä synnintunnoista, joiden luomisessa kristinusko oli nähnyt huomattavasti vaivaa.

The Wicker Man toteutettiin aikoinaan hyvin pienellä budjetilla, mutta siihen nähden se tuotettiin yllättävän pikkutarkasti ja ammattitaitoisesti. Monitulkintaisen tarinan ohella sitä on kiitelty hienosti rakennetuista lavastuksista, miljöökuvauksista, puvustuksista sekä erityisesti lumoavasta musiikista, jonka sävellystyöstä vastasi Paul Giovanni. The Wicker Man oli ilmestyessään taloudellinen floppi lippuluukuilla, mikä johtui pääasiassa tuotantoyhtiön taloudellisista vaikeuksista ja onnettomasta markkinoinnista. Christoper Leen ohella monet tuotannossa mukana olleet kritisoivat vahvasti myös elokuvan ensimmäistä, kömpelöä leikkausversiota. Perusta kulttisuosiolle oli kuitenkin syntynyt, ja seuraavina vuosikymmeninä The Wicker Man vakiinnutti asemansa yhtenä arvostetuimmista 1970-luvun kauhuelokuvista. Arvostus laajeni entisestään, kun aikoinaan poisleikattuja kohtauksia palautettiin ja teos pystyttiin näkemään koko laajuudessaan. Nykyisin The Wicker Man kuuluu kiistatta sadan arvovaltaisimman brittiläisen elokuvan joukkoon, ja Christopher Leen mukaan se oli hänen uransa selkeitä kohokohtia. Tätä on helppo uskoa, kun aikaisemmin Draculalla kannuksensa ansainnut karismaattinen Lee nähdään saarnaamassa jyhkeällä baritoniäänellään pakanayhteisön käsityksiä elämästä, kuolemasta ja uudelleensyntymisestä. Moneen aikalaiseensa nähden The Wicker Man onkin säilynyt yllättävän puhuttelevana ja ennen kaikkea aikaa kestävänä mestariteoksena.

Rami Mähkä: Dracula (Terence Fisher, 1958)

”Manner-Euroopan elokuvakriitikot pitävät englantilaisia kauhun asiantuntijoina maailmassa. Tämä johtuu siitä, että olemme arkoja. Ujous synnyttää varjoja ja varjot puolestaan vampyyreja.”

Näin kirjoittaa elokuvaohjaaja Terence Fisher (1904–1980) vuonna 1964 Films and Filming -elokuvalehdessä. Tässä vaiheessa Fisher oli tunnettu ympäri maailmaa Hammer-elokuvastudion menestyksen ansiosta. Hänellä oli jo huomattava aiempi ura takanaan, mutta Hammer-vuodet tekivät hänestä kuuluisan ja sittemmin kauhuelokuvan legendan. Fisherin Dracula vuodelta 1958 on filmatisointi Bram Stokerin romaanista (1897). Aiempi tunnettu elokuva oli amerikkalaisen Universal-studion tuotantoa vuodelta 1931 (Tod Browning). Molemmat ovat tulkintoja viktoriaanisen ajan Euroopasta dekadentin aristokratian ja säädyllisen julkisivun takana elävän keskiluokan maailmojen yhteentörmäyksestä. Christopher Leen tulkinta Draculasta poikkesi täysin Bela Lugosin neljännesvuosisataa aiemmin tekemästä: elegantti, androgyynikin kreivi oli vaihtunut public school -aksentilla puhuvaan brittiherrasmieheen, joka kuitenkin toiminnan hetkellä muuttui suoraviivaisen fyysiseksi tappajaksi. Ehkä Leen kokemukset toisessa maailmansodassa olivat taustana hahmon muutokselle.

”Seksi? Dracula toi hemmetisti nautintoa niin monille naisille. Ja mikäli tämä eroottinen ominaisuus ei olisi ollut hänessä ilmeistä, olisimme pettyneet pahasti.”

Fisher painottaa artikkelissaan seksuaalisuuden merkitystä Draculan hahmolle, ja nimenomaan Leen Dracula nosti seksuaalisuuden hahmon keskeiseksi piirteeksi. Oikeastaan on niin, että hänen seksuaalisuutensa manifestoituu ennen kaikkea naisten reaktioiden kautta. Draculan aluksi vastentahtoiset ”rakastajattaret” huohottavat orgastisesti kun tämä upottaa kulmahampaansa näiden kaulaan. Alakerrassa keskiluokkaiset miehet ovat ymmällään hyveellisten naistensa – vaimojensa ja tyttäriensä – oudosta käytöksestä.

Fisher oli itse innostunut ohjaamiensa elokuvien historiallisuuden tuomista mahdollisuuksista. Arkipäiväisestä irrottautuminen ja menneisyyteen siirtyminen tarjosivat keinot käsitellä ajankohtaisia sosiaalisia kysymyksiä poikkeuksellisilla tavoilla. Huolellisen epookki-ilmeen ja samanaikaisen visuaalisen tyylittelyn avulla tavoiteltiin ”fantastista materiaalisuutta”, etäännyttämistä, joka oli Fisherin mukaan juuri pukudraaman avainelementti. Eräs mielenkiintoinen piirre Fisherin Draculassa on, että elokuvan alussa syntyy mielikuva, että Harker on matkustanut pitkän matkan Draculan luo, eli Englannista Transilvaniaan. Kun Dracula päättää matkustaa Englantiin, matkan pituus ei nouse mitenkään esiin. Sen sijaan kun Dracula elokuvan lopussa pakenee kaappaamansa naisen kanssa ja van Helsing ajaa tätä takaa tämän linnalle, linna onkin yhtäkkiä lyhyehkön, maksimissaan tunneissa rattailla taitettavan matkan päässä. Kyse on koko ajan ollut Englannista.

Aasa Timonen: Mandy (Panos Cosmatos, 2018)

Kosmisen kauhun genren olemassaoloon suuri vaikuttaja oli eksistentialismin filosofia. Eksistentialismi on mannermainen filosofian suuntaus, jonka keskeisin teema on nimensä mukaisesti ihmisen olemassaolon kysymyksissä. Eksistentialismin juuret ovat Soren Kierkegaardin ja Friedrich Nietzhen kirjoituksissa, mutta varsinaisesti se muodostui vasta 1900-luvulla, ja onkin yksi tuon vuosisadan vaikuttavimmista filosofisista suuntauksista. Eksistentialismi painottaa ensisijaisesti ihmisen olemassaolon suhdetta olemukseen. Ihmisyyden idea on riippuvainen olemassaolosta, jolloin vapaus ja vastuu elämästä itsessään on yksin ihmisellä. Tästä mahdollisuuden ja pakon ristiriidasta nousee ahdistus (saks. angst), vahva negatiivinen tunnereaktio. Tällainen tunnereaktio on hyvä lähtökohta kauhun rakentamiseen. Kauhukirjailija Howard Philips Lovecraftia pidetään kosmisen kauhun genren merkittävimpänä kirjailijana. Vaikka Lovecraft ei elinaikanaan saanut suurta mainetta, on myöhemmin monet kirjailijat ja elokuvaohjaajat nostaneet hänet inspiraation ja innoituksen lähteeksi. Lovecraftin kosmisen kauhun (jota myös joskus kutsutaan lovecraftiaaniseksi kauhuksi) keskiössä on tuntemattoman pelko. Lovecraftille tämä tuntematon oli muut ihmiset, erityisesti rodullistetut ihmiset sekä luokkayhteiskunnan alimman portaan asuttajat. Kuitenkin, on Lovecraftin kauhussa mukana myös laajenevan, modernisoituvan ja kehittyvän maailman laajuudesta nouseva pelko. Ihmisen olemassaolo on merkityksetön mahdottoman suuressa kosmoksessa ja tapahtumasarjojen keskellä, joita ihmisen järki ja visio eivät kykene ymmärtämään. Vaikka Lovecraftin teoksille oli ominaista myös toismaallisten kauhujen esittely hirviöinä, ei kosminen kauhu varsinaisesti vaadi scifi-elementtiä tai lonkerohirviöitä toimiakseen. Mandy on tästä erinomainen esimerkki.

Ohjaaja Panos Cosmatoksen Mandy (2018) on kosminen kauhu-action trilleri, jonka keskeinen teema on surussa, traumoissa ja siinä, miten nämä voivat tuhota minäkuvan. Puunhakkaaja Red (Nicolas Cage) menettää elämänsä rakkauden Mandyn (Andrea Riseborough) väkivaltaisen lahkon hyökkäyksessä, ja tämä ajaa Redin koston tielle. Cosmatos on käsitellyt samanlaisia teemoja aiemmassa elokuvassaan Beyond the Black Rainbow (2010), ja hän on sanonut Mandyn olevan kumppaniteos tälle elokuvalle. Cosmatosin vanhempien kuolema ja siitä muodostunut suru esiintyy molemmissa elokuvissa eri tavalla; Beyond the Black Rainbowissa se on piilotettu, repressoitu ja steriili, Mandyssa se on pinnalla, raivoisa ja täynnä elämää.

Kostofantasian ytimessä oleva katarsis, tunteellinen puhdistus, on usein samanlainen kuin monissa kauhuelokuvissa, mutta Mandyssa kosto on vain itsetuhon symboli. Mandyn muisto ja menetyksen suru on tuhon lähde, Redin ollessa tämän surun tuoman tuhon välikappale. Mandy oli Redin maailma, ja kuolema johtaa tämän maailman tuhoutumiseen. Päinvastoin kuin kostoa janoavat sankarit monissa muissa elokuvissa, Red ei kykene rakentamaan maailmaansa uudestaan eikä elämään surun jälkeen. Red tuhoutuu, ja jäljellä on vain vihan ja trauman muodostama tuhon airut. Galaktisten jumalien tai ulkoavaruuden entiteettien sijaan hahmojen kohtaloita hallitsee ulkoinen muutos, joka on välinpitämätön ja mahdoton ymmärtää tai rationalisoida. Eksistentiaalisen kauhun keskiössä on kauhu siitä, millaisia jälkiä traumat, surut ja muutokset jättävät ihmisiin. Suruun ei löydy aina siistiä tai kliinistä ratkaisua. Red ei parane surustaan tai saa sulkeumaa. Eksistentiaalisen kauhu ei ole genre, vaan kehys jonka ympärille kauhu rakennetaan. Sitomalla teemansa minäkuvan ja identiteetin ympärille se luo aivan omanlaisensa kehyksen, joka eroaa jopa muista kauhuelokuvista. Lopussa harvoin on katarsista tai voiton tunnetta, vaan epämukavuus ja ahdistus sekä pervasiivinen kauhun ilmapiiri.

Kiitos kurssille osallistuneille hienoista keskusteluista!