Tekijä: rarema (Page 7 of 7)

Kun tein aikoinaan päätöksen siirtyä pelisuunnittelusta lelujen ja leikin tutkimusmaailmaan ajattelin heittäytyväni säännöistä täysin vapautettuun toiminnan kenttään, jossa vallitsisi luovuutta ruokkiva, energisoiva ja anarkistinenkin kaaos. Vuodet, joiden aikana tutustuin aloittelevana tutkijana leikillisen vuorovaikutuksen periaatteisiin, veivät entistä vahvemmin kohti ymmärrystä siitä, miten leikin valtakunnassa on omat lainalaisuutensa. Ihmisen leikki on ennen kaikkea sosiaalista toimintaa, jossa leikkijät kehittävät ketterästi säännönmukaisuuksia ja tapoja. Yksi ratkaiseva tekijä avoimen leikin ja pelaamisen rajapinnasta kuitenkin löytyi: Se mikä leikin pelaamisesta erottaa, on tiedostettu ja tavoitteellinen kilpailu. Leikki ei ole voittoon tähtäävä projekti, vaan leikkijöistä itsestään syntyvä prosessi. Toisin sanoen, kun leikkiin ryhdytään, ei sille voi asettaa tiukkoja raameja, vaan annettava tilanteen viedä.

Leikin valjastaminen eri-ikäisten oppimiseen näyttää leikillistyvässä ajassa hyödylliseltä tieltä, mutta suoritteet eivät voi olla syy leikkimiseen. Lapsiasiavaltuutettu Elina Pekkarinen sivuaa aihetta kommentoimalla: ”Suomalaisen varhaiskasvatuksen vahvuutena on tähän asti ollut juuri leikki, vapaus ja ilo. Meidän ei pitäisi juurruttaa lapsiin ja nuoriin suorittamista ja kilpailua. Siitä ei seuraa kuin entistä uupuneempia nuoria ihmisiä” (Yhteishyvä 5/20). Silloin leikki vakavoituu ja sopii paremmin puhua pelillistämisestä. Vakava leikki (serious play) taas tuo toimintaan mielikuvitusta näivettävän ehdottomuuden, pinnistelyn ja pakon kulkea jotakin ennalta määrättyä kohti. Tämä on ongelmallista, sillä leikkivä ihminen on utelias löytämään oman tiensä.

On mahdollista, että yhteiskunnan pelillistyminen on tuonut suoritekeskeisen ajattelun myös akateemisen asiantuntijatyön kontekstiin luovuuden jäädessä kilpajuoksun jalkoihin. Viisas, minua nuorempi tutkijakollegani sanoikin: ”Enää ei tehdä tutkimusta, vaan kirjoitetaan papereita”. Tutkimus itsessään ei siis näyttäisi olevan toiminnan ensisijainen kannustin, vaan syöte kiivaasti louskuttavan paperikoneen kitaan. Julkaisukoneen, josta putkahtelee kiihkeällä tahdilla eri mittarein luokiteltavia suoritteita. Tutkijantyön suorituskeskeisyys on piirtynyt selkeänä omaan tajuntaani etenkin tilanteissa, joissa taideorientoitunut humanisti asetetaan meriitteineen samalle viivalle muista tutkimustraditioista tulevien kanssa. Leikilliset lähestymistavat taipuvat siinä asetelmassa määrällisen tutkimuksen ja meta-analyysien alle, sillä se mikä on mitattavissa perinteisin mittarein ja siksi helpommin paremmuusjärjestykseen laitettavaksi, koetaan usein tärkeimmäksi.

Tutkimuksen kilpailullistumisesta kantavat osittain vastuun myös tutkijat itse: Voittamisen psykopatologia hyökyy selkeimmin silmille tutkijoiden omien julkaisuprofiilien metriikassa. Someleikkiin lähtiessään tutkija asettautuu julkisen mittauksen piiriin kilpaillakseen paitsi muun tutkimusmaailman, myös itsensä kanssa. Vaikuttavuus ja voittopotentiaali ovat virtuaalisilla alustoilla houkuttelevasti läsnä, mutta ne realisoituvat usein onnenkantamoisten kautta, jos silloinkaan. Ne ovat tavoitettavissa hieman kuten monissa peleissä, mutta ajanvietepelaamista huomattavasti totisemmin—ja usein myös kollegoita vastaan pelaten. Kasvavilla mittariluvuilla kasvaa myös näennäinen vaikutus ympäröivään maailmaan—näennäinen niin kauan, kunnes se konkretisoituu tutkijakollegojen yhteydenottoina—kiitoksina, kannustuksina, jopa kutsuina lähteä kanssakirjoittajaksi tuleviin tutkimuksiin.

Avoimessa leikissä yksilöllä ei ole julkilausuttuja voittotavoitteita. Leikissä sepitetään ja simuloidaan, kehitetään skenaarioita yhdessä kuvittelemalla. Leikillä onkin paikkansa elämänmittaisessa oppimisessa ja tulevaisuuden työelämässä: Leikillisyyteen kannustava asenneilmapiiri ja vapaamuotoinen vuorovaikutus ovat avainsanoja kun haasteita ratkotaan yhdessä. Tarinallisten rooli- ja rakenteluleikkien avulla vauhditetaan kollektiivista ongelmanratkaisua ja sosiaalista mielikuvitusta: leikillisiin lähestymistapoihin nojaavat luovuus, yhteistyö, rohkeus ja keskustelu ovat keskeisiä esimerkiksi yrittäjyyteen liittyvinä työelämätaitoina. Luovat ja avoimet, eli ei-kilpailulliset lähestymistavat leikkiin kasvattavat empatiaa ja solidaarisuutta sekä leikillisenä resilienssinä ymmärtämääni optimismia ja palautumiskykyä. Onneksi yhteistyöhön perustuvat mekaniikat kasvattavat tällä hetkellä suosiotaan myös pelimaailmassa. Kollektiiviset voittotavoitteet kuulostavat ihmiskunnan kehittymisen kannalta yksilökeskeistä kilpailua paljon valoisammilta (ja leikkisämmiltä).

Leikkien ei siis menestytä, mutta leikissä voidaan jäljitellä ja mallintaa menestymisen tarinoita. Vaikka leikissä ei myöskään voi epäonnistua, on leikin kokeilevaan luonteeseen sisäänrakennettu ajatus mokasta lahjana, joka vie toimintaa uusiin suuntiin. David Lynchin elämänkerrassa Tilaa unelmoida (2018, Like) taiteilija kirjoittaa seuraavin sanoin: ”Sanon aina, että epäonnistuminen ei ole paha juttu, koska sen jälkeen pääsee vain ylöspäin. Toisin sanoen epäonnistumisessa on vapauden tuntua. Menestys saattaa sekoittaa pään, kun alkaa murehtia putoavansa, eikä paikallekaan voi koskaan jäädä. Niin se vain on. Menestyksestä pitää olla kiitollinen, koska ihmiset ovat rakastaneet jotakin, mitä on tehty. Siltikin kyse on kuitenkin aina vain työstä.”

Menestys vie ylöspäin, kehitys eteenpäin. Kehittymisen tunnistaminen akateemisessa työssä on yksilön kompetenssit ylittävää ja siksi laajemmin voitokasta; se on tutkimustyön näkyväksi tekemistä ja arvostuksen merkki paitsi tutkijalle itselleen, myös tutkimuksen aihealueelle—se mikä tunnistetaan koetaan arvokkaaksi. Merkityksellisyyden kokemuksen ohella juuri arvokeskustelun näkökulmien paikantaminen kiehtoo ja kutkuttaa leikintutkijan mieltä: Mitkä ovat leikillisyyden mahdollisuudet ajassa, jossa ihmisen leikkikäyttäytyminen halutaan ensisijaisesti ja korostetusti ymmärtää tuloksellisuutta, tehokkuutta ja voittamista korostavassa pelillistymisessä? Mikä on leikin arvo 2020-luvulla? Onko olo kuin voittajan, kun omat julkaisut saavuttavat tutkijoiden someprofiilissa 10 000 lukijaa? Miten voitokkaalta tuntuu pokata kansainvälinen tutkimuspalkinto tuhatpäisen konferenssiyleisön edessä? Vai voiko leikkivä ihminen milloinkaan voittaa kilpailullistuvassa tutkimusmaailmassa? Ehkä hän toteaa sittenkin, David Lynchiä mukaillen: Voittamattomuudessa on vapauden tuntu.

Katriina Heljakka

TaT, FM, Ekon.mag. Katriina Heljakka tekee tutkimusta leikin digiloikasta Turun yliopiston Kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen tutkinto-ohjelmassa ja johtaa Pori Laboratory of Play -tutkimusryhmää Porin yliopistokeskuksessa.

Mediakulttuuri on tulvillaan niin viihteellisiä kuin vakavia mediasisältöjä, jotka provosoivat ja synnyttävät inhon tunteita. Puhun provokatiivisesta televisio- ja mediatuotannosta eli siitä, miten ohjelmasisällöillä pyritään shokeeraamaan ja härnäämään katsojia esimerkiksi tv-ruudun ääreen korkeiden katsojalukujen toivossa. Normien keikuttamisen keinoja ovat niin irstailu, sosiaalisten instituutioiden – kuten avioliiton ja perheen – ravistelu, erilaisuuden ja poikkeavuuden hyväksikäyttö sekä mässäily makaabereilla true crime -rikosdokumenteilla.

Yhteiskunnan viihteellistymisen kriittinen tarkastelu onkin paikallaan. Olen viime aikoina antanut medialle usein kommentteja postdoc-tutkimuksessani käsittelemääni true crime -ilmiöön, erityisesti liittyen sen eettisiin kysymyksiin. Keskustelua herättää esimerkiksi rikosten uhrien järkyttävistä kohtaloista ammentaminen, joka on yksi genren luottopolttoaine. Viime syksynä polemiikkia aiheutti pääkaupunkiseudun true crime -tapahtuma, jossa tarkoituksena oli pääsylipun hinnalla päästä kiertämään oikeita rikospaikkoja henkirikoksen tekijän kanssa. Hänelle olisi samalla tarjottu mahdollisuutta kuvailla yksityiskohtaisesti itse verityötä. Kansa älähti ja tapahtumaa päädyttiin muuttamaan – hyvä niin. Keskustelun myötä määriteltiin yhteiskunnassa vallalla olevia normatiivisia arvoja ja rajoja.

Yhteiskunta lopulta määrittää mitä julkaistaan viihteen nimissä. Viimeisimmän kohun aiheutti Nelosen Katiska -dokumentti, jossa ”rikollisjulkkikseksi” nostetun Niko Ranta-Ahon kiiltokuvamainen glorifiointi nosti yleisön karvat pystyyn. Rikollisen toiminnan representaatio mediassa ja viihteen muotona liikkuu väkisinkin harmaalla alueella, kun tasapainoillaan katsojien kosiskelun ja aiheen vakavuuden välillä.

Tosielämän rikoksia käsittelevää tarjontaa on paljon niin televisiossa kuin podcasteissa. Aihe on kuitenkin tuttu jo 1960-luvulta lähtien kirjallisuudesta. Todellisuus tuo tarinoihin jännitystä ja tapahtumia voidaan toki lähestyä myös asiallisesti. Tuotannon valinnat määrittävät, että tehdäänkö faktoihin pohjaavaa asiasisältöä vai väritettyä tarinaa ns. shokkidokumentin/ dokudraaman muodossa. Katiskan katsoja todennäköisesti odotti rikollisen näyttäytyvän ennemmin katuvaisena ”ns. pallo jalassa”, kuin Espanjan auringossa drinkkiä siemaillen ja elämäntyyliään kehuen. Tavoiteltaessa katsojalukuja tämäntyyppisiä raflaavia keinoja käytetään – provokaatio kun tuo lisää katsojia.

Kuka sitten määrittää, ketä pääsee ääneen? Usein ohjelmien tuottajat vetoavat siihen, että rikollisella on oikeus kertoa tarinansa ja saada äänensä kuuluviin. Onko näin? Pohdin esimerkiksi sarjamurhaajien J. Dahmerin ja J.W Gacyn haastattelujen motiiveja. Sarjamurhaajilla on huomattavan usein narsistisia piirteitä, joten heille suotu media-aika vain tuottaa tiettyä lisätyydytystä. Sarjamurhaajat kuitenkin kiehtovat ja ovat siksi tuotannon näkökulmasta katsojamagneetteja. Toisaalta Norjassa massamurhaaja Anders Breivik ei pääse mediassa ääneen, koska hänen ei haluta esittelevän yleisölle äärioikeistolaisia aatteitaan.

Olen vuosien ajan seurannut tutkimukseni osana true crime -formaatteja, eikä keskustelufoorumi Murha-infokaan (Minfo) ole itselleni vieras. Ilmiö on Suomessa vallannut alaa entisestään viime vuosina, nyt myös podcastien muodossa. Television puolella ei tarvitse seurata montaakaan formaattia huomatakseen, että true crime hyödyntää tiettyjä konventioita, puheen tapoja vedotakseen yleisöön. Oikeasti tapahtuneet henkirikokset heräävät viihteen alttarilla eloon. Dokudraamalliset – osin näytellyt, osin aitoa rikosmateriaalia hyödyntävät – tarinat pyrkivät hätkähdyttämään ja shokeeraamaan katsojaa.  Tämä toimii jo ohjelmien nimitasolla. Groteskit kuvaukset, karmivat ihmiskohtalot, aidot haastateltujen läheisten kyyneleet, murhahetken deskriptiivinen kuvaus sekä asiantuntijoiden käyttö osana kerrontaa ja autenttisuutta rakentavat true crimea entistä vetoavammaksi inhon ja provokatiivisuuden näkökulmista.

Sietokyky nähdylle alkaa väkisinkin kasvaa. Mihin se johtaa? True crimesta voi toki nauttia puhtaasti viihteellisistä syistä, eikä siinä ole mitään pahaa. Se on jännittävää, turvallista kotisohvalta katsottuna ja sitä seuraamalla voi harjoittaa omia salapoliisitaitojaan. Siltikin, vaikka asiallisesti toteutettuna true crime ei olisikaan viihdemuotona kyseenlaisempi kuin muutkaan genret, liittyy siihen kuitenkin aina eettinen ristiriita.

Mielenkiintoisen ja osin pelottavankin näkökulman tähän tuo yksittäisten ihmisten tuottamat sisällöt videojakopalveluissa. Seuraajien kalastelu on todellisuutta myös livestriimauksessa. Uteliaisuus kaikkea traagista kohtaan on ihmiselle ominaista. Sitä määrittää makaaberi halu pysähtyä auto-onnettomuuden tapahtumapaikalle, toiveena nähdä edes pisara verta tai rypistynyttä peltiä. Tämän kokemuksen ikuistaminen on tätä päivää, ja somesta löytyykin ”kansalais-onnettomuusaineistoa”. Suomessa uutisoidaan toistuvasti kuvaamisesta kuolonkolaripaikoilla. Tämä ”tosi-tv-tuotanto” on yksilöiden käsissä eikä sitä kyetä valvomaan systemaattisesti, eikä siihen näin ollen kohdistu ennakkosensuuria. Tosimaailman tosi-tv:n ympärille tarvittaisiin tiukempaa lainsäädäntöä kuin perinteinen laittoman/häiritsevän sisällön kollektiivinen ilmianto, johon videojakopalvelut usein perustuvat. Kun tallentamiseen ja live-tilan suoratoistoon soveltuvat välineet ja yhteydet ovat kaikkien saatavilla, yhä useampi voi halutessaan kuvata oman ”onnettomuusvideonsa”.

Yksi vakava-aiheinen ilmiö onkin elämänsä (ja sen päättymisen) ruudulla sosiaalisen median live-ominaisuuden kautta jakavat käyttäjät. Uusin FB-livessä tehty, hyvin groteski itsemurha ravistelee jälleen globaalisti. Muun muassa TikTok pyrkii poistamaan videon palvelustaan. Mutta niin kuin aina, kerran nettiin päätynyt pysyy siellä. Kammottava video on löydettävissä, eikä se ole kaunista katseltavaa. Se jatkaa leviämistään ja sitä muokataan ihan kiusallaan mukaan harmittomiin kissavideoihin. Itse kuolettavaa laukausta taas käytetään eri palveluiden profiilikuvissa gif-animaationa. Kuolema muuttuukin pelleilyksi, viihteelliseksi mediamateriaaliksi.

Media ja teknologia mahdollistavat useiden elämän osa-alueiden viihteellistymisen. Keveydelle, jopa tietylle karnevalismille on raskaan arjen keskellä tilausta, mutta olisi hyvä muistaa, että ihan kaikkea ei viihteen alttarille tulisi uhrata.

Lisäluettavaa:

Pauliina Tuomi: ”Groteski true crime: Rikosdraamadokumentaariset formaatit inhon ja provokatiivisuuden näkökulmista”. WiderScreen 3/2018.

Pauliina Tuomi

Kirjoittaja on digitaalisesta kulttuurista väitellyt, Tampereen yliopiston tutkijatohtori, joka tekee postdoc -tutkimusta provokatiivisesta mediasta ja televisiotuotannoista.

Telia ja jääkiekon Liiga julkistivat viime viikolla uuden kilpapelisarjan, eLiigan. Se on ”Telian ja Liigan yhteinen e-urheilusarja, jossa Suomelle SM-liigasta tutut jääkiekkoseurat taistelevat NHL-pelin herruudesta omilla edustajillaan. Jokaisella seuralla on edustuksessaan kaksi pelaajaa, tavoitteena eLiigan herruus!”

Mainitut pelaajat voivat olla ketä tahansa, jotka kukin seura saa vapaasti valita. Valintaprosessia kutsutaan NHL-tyyliin ”draftaamiseksi”.

Kysymyksessä ei ole täysin uusi kombinaatio Liigakiekkoa ja videopelilätkää. Kun korona pakotti jääkiekkoliigan tauolle, päätettiin kausi pelata loppuun suositun NHL 20 -pelin avulla. Pelaajina toimivat niin ammattijääkiekkoilijat kuin eri alojen julkisuuden henkilöt. ePlayoffsin voittajaksi ja mestariksi päätyi Oulun Kärpät.

Virtuaalipudotuspelien malli tuli Pohjois-Amerikasta: NHL-otteluita pelattiin samaan malliin, selostettuina ottelulähetyksinä. Myös Suomessa ottelutapahtuma muistutti mahdollisimman paljon oikeita jääkiekkolähetyksiä studio-osuuksineen ja tuttuine selostajineen.

Pelinä tulevassa sarjassa toimii lokakuussa julkaistava EA Sports -yhtiön NHL 21, joka on viimeisin päivitys jo 1990-luvun alussa alkaneesta pelisarjasta. ”Änäriä” ovat pelanneet lukuisat suomalaisikäluokat, eikä suosiolle näy laantumisen merkkejä. Sama koskee samaisen yhtiön pelisarjaa FIFA, joka on jalkapalloversio samasta konseptista. Kansainvälisiä jalkapallo-otteluita, muun muassa Huuhkajien maaotteluita, on pelattu ”virallisina” otteluina verkossa FIFAlla.

Mitkä sitten ovat näiden pelien suosion syyt Suomessa? Ne voi jakaa karkeasti kolmeen osatekijään. Tärkein on virtualisoinnin kohteena olevien urheilulajien (jalkapallo, jääkiekko) vuosikymmeniä jatkunut suosio. Toinen on niiden pelattavuus: mikäli pelit eivät toimisi peleinä, niitä ei pelattaisi.

Kolmas on se, että mainituissa pelisarjoissa on mallinnettu NHL, Euroopan isoimmat jalkapallosarjat, sittemmin jääkiekossa muun muassa Suomen SM-liiga (nyk. Liiga) vuodesta 2001 alkaen.

Virtuaalisen mallintamisen keihäänkärki on ollut, että liigojen ja seurojen ohella jokaisesta oikeasta pelaajasta peliin on luotu pelihahmo. Tutkimusten mukaan virtuaaliurheilupelaamisessa yhdistyvät muun muassa lajitiedon soveltaminen, lajiin samastuminen, fantasia, kilpailullisuus, ja pelaamisen sosiaalisuus. Pelaajien on katsottu identifioituvan peleihin mallinnettuihin todellisiin pelaajiin ja joukkueisiin. Tämä on myös Liigan e-pudotuspelien ja virtuaalisten jalkapallomaaotteluiden pelaamisen taustalla.

Mainitun kaltaisilla virtuaaliurheilupeleillä on mielenkiintoinen kaksinaismerkitys, mikä liittyy e-urheiluna tunnettuun ilmiöön.

E-urheilu, eli elektroninen urheilu, on digitaalisten videopelien kilpapelaamista. Monet eivät vielä miellä e-urheilua urheiluksi perinteisessä mielessä, siis vaikkapa juoksuun, hiihtoon tai jalkapalloon verrattavana fyysisenä suorituksena.

Asetelmaa voi verrata moottoriurheiluun, jossa kuljettajan suoritusta ei aina pidetä varsinaisena urheilusuorituksena. Kuljettajaa arvioidaan lähinnä taidon ja kylmähermoisuuden kautta, vaikka tosiasiassa kyseessä on fyysisesti hyvin vaativa suoritus.

E-urheilulla on koronan takia peruttujen perinteisten urheilukilpailujen vuoksi ainutlaatuinen tilaisuus kasvattaa suosiotaan, joskin on selvää, että tilaisuus on syntynyt tavalla, jota kukaan – e-urheilijat mukaan lukien – ei olisi toivonut.

Suomalaiset e-urheilujoukkueet ovat menestyneet maailmalla. Suomalainen peliteollisuus on menestynyt maailmalla. Mutta koetaanko e-urheilussa saavutettu menestys yhtä tärkeäksi kuin perinteisessä urheilussa?

Jääkiekon – siis sen perinteisen – sarjakauden on määrä alkaa 1.10.2020. ”Määrä” viittaa luonnollisesti koronaan. Emme voi tietää, mikä tilanne on parin viikon päästä, sen verran arvaamattomaksi maailmamme on ainakin toistaiseksi mennyt.

Tämä epävarmuus on iskenyt karulla tavalla jääkiekkoseuroihin. Niiden toiminnasta on tullut taloudellisesti epävarmaa ja joka tapauksessa erittäin haastavaa. Yhteistyökumppanit maksavat seuroille näkyvyydestä, jota ei ole, jos sarjaa ei pelata. Ja koronarajoitukset rokottavat sarjan toteutuessakin lipputuloja ja ottelutapahtumien oheismyyntiä.

Virtuaalinen jääkiekkokausi on varmasti osin luotu siltä varalta, että oikea kausi lykkääntyy. Toivotaan, ettei viimeksi mainittu toteudu, ja kiekko tippuu jäähän Isomäessä ja muualla Suomessa lokakuun alussa.

Sitä paitsi perinteinen jääkiekko ja virtuaalilätkä eivät ole kilpailijoita, vaan ne pikemminkin tukevat toisiaan, tuoden mahdollisesti yhteen kiekkofaneja ja muuten jääkiekosta ei-kiinnostuneita videopelaajia.

Rami Mähkä

Kirjoittaja on digitaalisen kulttuurin yliopisto-opettaja Porin yliopistokeskuksessa

Pori, syyskuun ensimmäinen päivä sata vuotta sitten. Kaupunki on savun vallassa. Valtavat metsäpalot Venäjällä ovat tuottaneet niin paljon savua, että se tuntuu lähes kaikkialla Kokkolan eteläpuolella. Espanjantautitilanne on onneksi kohentunut keväästä. Koululaiset aloittavat tänään innokkaina kouluvuottaan: Porin kaupungin kansakouluissa on 1676 oppilasta. Lyseoon astelee keskipäivällä 36 uutta poikaa, tyttölyseoon 57 uutta tyttöä.

Pitkäkyntisetkin ovat liikkeellä. Kasvatuslautakunnan lasten kasvitarhamaalta on varasteltu ahkeran työn hedelmiä pienten viljelijöiden suureksi murheeksi. Elokuun pimenevät illat ovat tarjonneet varkaille houkuttelevan tilaisuuden poimia herkkuja matkaansa. Pomarkussa on puolestaan tuon tuostakin käyty kukkavarkaissa hautausmaalla, viimeksikin on viety kaikkein parhaimmat kukat juurineen. Luvialla on varastettu hevonen, ruunikimon värinen humma, jonka harja kaatuu oikealle ja jonka oikeassa lautasessa on arpi. Sitä kannattaa pitää silmällä, sillä varkaan kiinniottajalle tarjotaan peräti tuhatta markkaa palkkioksi.

Arkielämää, arjen murheita, riemua ja jännitystä, arkisia asioita hyvässä ja pahassa. Elämää.

Kun lukee Satakunnan Kansaa sadan vuoden takaa, historioitsijan mieleen nousee väistämättä ajatus tuttuudesta, jatkuvuudesta, murheidemme laadun pysyvyydestä, ilojemme yhtäläisyydestä. Taas on uusi lukuvuosi edessä! Sata vuotta sitten oli juuri koettu taas uusi espanjantaudin aalto keväällä 1920. Tauti oli tappanut etenkin nuoria ihmisiä, valtavia määriä, kysymättä heiltä lupaa. Mitään selitystä taudille ei osattu antaa, saatettiin vain toivoa, että se jättäisi ihmiset jo rauhaan.

Samaa tietysti toivomme mekin uuden lukuvuotemme alkaessa: että covid-19 jättäisi meidät jo rauhaan. Olisi mukava palata normaaliin, lähiopetukseen, kunnolliseen inhimilliseen kontaktiin. Mutta niin se vain on, että vaikka olemme menneet eteenpäin ajassa sata vuotta, joudumme yhä nostamaan kätemme pystyyn: uusi koronavirus on viedä meidät konkurssiin ja lamaan niin taloudellisesti kuin henkisestikin, saamme tartunnan tai emme. Vaikka aloitamme lukuvuoden voittopuolisesti kodeistamme etätyön ja etäopiskelun merkeissä, on tärkeä olla lannistumatta, luoda yhteyksiä ihmisiin. Suuren laitoksemme molemmissa osissa, niin Porissa kuin Turussa, on tärkeää ja järkevää ja monta hyvää syytä uskoa lukuvuoden tarjoavan valtavasti kaikkea hienoa, jännittävää ja palkitsevaa.

Homo sapiens on kekseliäs eläinlaji. Me kyllä löydämme keinot selvitä ja selvittää. Tuleva lukuvuosi tuottaa paljon oivalluksia ja ratkaisuja ongelmiin, niin tieteellisiin kuin käytännöllisiin, siitä olen varma. Vaikka meille tulevat tänä vuonna Zoomin breakout roomit tutummiksi kuin toivoisimmekaan, etäyhteyksien yksinäisyyttä voi liennyttää ajatuksella, että joskus tämä aivan varmasti loppuu. Joskus tämä helpottaa. Tähän voimme luottaa, koska historia toistaa itseään ja taudit menevät ja tulevat. Ja koska rokotteita kehitetään. Sadan vuoden kuluttua joku historioitsija ehkä kirjoittaa innostuneena siitä, kuinka 2020 porilainen yliopisto-opettaja opetti ekavuotisia visiiri kasvoilla mutta opetti kumminkin. Kaikessa kauheassakin on aina jotain, joka vie meitä eteenpäin. Pidetään kiinni siitä.

Lukuvuosi alkaa muutoinkin historiallisissa merkeissä. Yliopistomme on satavuotias arvokas ja ryhdikäs instituutio, joka on jo nähnyt kaikenlaista. Tuo yliopisto olemme me ja on meidän tehtävämme huolehtia siitä, että juhlavuosi on muistamisen arvoinen muutenkin kuin koronaviruksesta, myös siitä, että sisukkaasti selvisimme ehkä hurjimmasta haasteesta sitten sotavuosien, koronapandemian seurauksista yliopistossa ja sen ulkopuolella. Se on taatusti muistamisen arvoinen ennen kaikkea siitä hienosta ja pysyvästä, mitä tänä vuonna teemme, opimme, luemme, kirjoitamme, julkaisemme ja ideoimme.

Hyvää alkavaa lukuvuotta!

Marjo Kaartinen

Historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitoksen johtaja

Minä ja raha. Raha ja minä. Vaikka tutkin yli 12 vuotta kulttuurin rahoitusta ja vastaavia kylmänkitkeriä aiheita, en osannut muodostaa ajatusta, jossa esiintyisin itse samanaikaisesti rahan kanssa. Leimaannuin kutsumukseen niin varhain, ettei rahan haalimisen ammattiunelmat ehtineet istahtaa identiteettiini ja arvojärjestelmiini.

Yhteiskunta kuiski nuorelle Suville kysymyksiä siitä, mitä hän haluaisi olla kaikkein eniten maailmassa, mikä hänen suurenmoisin intohimonsa oli ja miten hän voisi aivan parhaimmin toteuttaa itseään. Vau, kun olet luova ja taitava, ole nyt tarkkana, että valitset sellaisen ammatin, missä varmasti viihdyt ja loistat. Olet mahtava. Olet erityinen. Älä tee kompromisseja. Mutta valitse tarkoin. Opin lopulta kysymään itseltäni pelkästään näitä syviä ja ylhäisiä kysymyksiä. Kysyin niitä niin paljon, että unohdin tehdä sen kuuluisan valinnan. Säntäilin siellä täällä, ajauduin ja surin jatkuvasti ajan jalkoihin jääviä mahdollisuuksiani.

Unohdin lisäksi kokonaan sen leivän hankkimisen tärkeyden, ne Maslowin alhaiset arvot. Olen humanisti. Olen taiteilija. Olen köyhä ja nälkäinen. Tää on tätä. Näin kuuluu olla. Seuraan kutsumusta, en rahaa. Kun vaan kuulisi kunnolla, kuka kutsuu ja mistä päin huhuillaan! Säntäilystä kuuluu yllättävän kova kahina, vaikkei pitäisikään tuulihousuja.

En halunnut kiillottaa kelloani samalla kun huudan hiostavassa jakkupuvussa televisioruudun numeroille tungoksessa. Sitähän ne rahaihmiset tekevät. Näytä menestyneeltä, pöhise, teeskentele kunnes lyöt läpi. Ei. Tämä ei ole minulle. Haluan mieluummin olla köyhä ja nälkäinen. Ehkä vähän höpsö. Siten saan olla myös rento ja samalla vähän leikillisesti hiertää näihin turhan totisiin raha-ihmisiin sellaista tervettä itseironiaa.

Kun valmistuin tohtoriksi pysähdyin ensimmäistä kertaa aikuisten oikeasti pohtimaan, miksi pidän itseäni köyhyyden arvoisena. Miksi nuo, jotka tietävät ja osaavat minua vähemmän, ja joilla on vaikkapa vähemmän meriittejä, näyttävät niin paljon menestyneemmiltä ja ovat niin paljon uskottavampia työnantajien ja yhteiskunnan silmissä. Eikö se substanssi olekaan habitusta tärkeämpää?

Miten omaa osaamista voi tuotteistaa? – What!? Mikä kysymys tää nyt on? Minunhan pitäisi vain tulla paikalle, ja ihmisten pitäisi olla sillä lailla, että ”Oooh! Oletpa erityinen ja hieno!”

Ylpeys käy opin edellä. Hyväksyin, että minun on mietittävä myös järkevästi. Miten osaamiseni voi valjastaa käytäntöön? Miten sitä voi myydä? Millä elän vanhuksena, kun tästä vapaan tutkijan urasta ei ole kertynyt eläkettäkään, säästöjä tai turvaverkkoja?

Tutustuin rahaan. Vau. Tämähän käy sittenkin järkeen. Sijoittaminen on tarkoitettu myös (ja varsinkin) köyhille. Rahan laskeminen onkin mielekästä ja mahdollista. Rahalla pystyykin juuri saavuttamaan niitä mahdollisuuksia itsensä toteuttamiseen. Voin jopa hyödyntää tätä ainetta muiden kutsumusten tukemiseen. Raha ei olekaan vain muita kuin hapuilevia humanisteja ja unelmoivia taiteilijoita varten. Se ei olekaan kaikkia muita kuin minua varten.

Viime viikon maanantaina perustin asiantuntijayritys Indome Oy:n. Valmennan sen avulla muita hapuilijoita ja unelmamummoja omissa pyrkimyksissään. Kunhan saan tuotteet tiskiin ja asiakkaat sisään.

Humanistina raha kuuluu myös sinulle. Ole avoin! Opi puhumaan rahaa! Se ei ole pois sinusta ja arvostasi. – Ja jännitä kanssani, tuoko yritykseni minulle tätä kutsumuksen tuotantovälinettä, vai etsinkö sitä seuraavaksi jostain muualta. Aika näyttää!

P.S. Kysyin itseltäni myös, mitä todella haluaisin tehdä, jos saisin tehdä tämän syksyn työpäivissäni ihan mitä tahansa. Mikä olisi luovan vaelteluni joutsenlaulu? – Vastaus löytyy perustamastani joukkorahoituskampanjasta: puoli vuotta hautuneen romaanin laskeminen päästä ulos. Jos kampanja ottaa tuulta alleen, rahoittajat pääsevät muun muassa lukemaan päivittäin uunituoretta tekstiäni ja keskustelemaan kanssani kirjoittamisesta, kirjailijuudesta ja julkaisuprosesseista. Mukaan pääsee jo kympillä, kahdella. Käy tutustumassa: https://mesenaatti.me/1734/seuraa-miten-romaani-valmistuu/

Suvi Heikkilä

KTMT alumni, tohtori

I

Turun yliopiston kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen koulutusohjelma järjesti heinäkuussa 2019 Koneen säätiön rahoittamaan tutkimushankkeeseen perustuneen Kokkeli-seminaarin, jonne Maunu Häyrynen kutsui minut panelistiksi. Koin tilaisuuden eräänlaiseksi jatkumoksi Porin taidemuseon 1995 järjestämälle Alan Sonfistin ja työryhmänsä Porin kerrostumia -installaatiolle ja siihen kytkeytyneelle Turun yliopiston Satakunnan ympäristöntutkimuslaitoksen Luonnon ja kulttuurin kerrostumia -seminaarille. Kirjoitin tuolloin Marketta Seppälän toimittamaan ja Porin taidemuseon julkaisemaan kirjaan Kokemäenjoen merkityksestä Porille.

Nyt Marjo Heino, Maunu Häyrynen, Vuokko Kemppi-Vienola, Kati Kunnas-Holmström ovat toimittaneet viime heinäkuun tilaisuudesta kirjan Joen taju. He eivät konkretisoi mitä joen tajulla tarkoittavat, vaan jättävät asian pohdiskelun ja oivaltamisen lukijalle ja Kokemäenjoen – eli Kokkelin – kokijoille. Yleensä taju (engl. sense) viittaa tietoisuuteen, eräänlaiseen esiymmärrykseen tai ainakin jonkinlaisen tietoiseksi tulleen tuntemuksen kokemukseen. Kirjassa joki onkin nimenomaan ihmisen paikantajun (engl. sense of place) paikka, esteettisen, eettisen ja tiedollisen kokemuksen tyyssija. Kirjan teksteissä joki, ihminen ja taju nivoutuvat tilanne- ja kirjoittajakohtaisesti toisiinsa.

Lähestyn joen tajua kokemuksellisesti. Muutin alakoulun toisella luokalla Porin Toejoelle. Kaupunginosa oli saanut nimensä läpivirtaavasta Kokemäenjoen sivuhaarasta, joka oli kuitenkin jo 60-luvun alussa täytetty ja päällystetty tieksi. Oli outoa pyöräillä kouluun jokea pitkin. Varmaan päivääkään ei mennyt, ettei Kokemäenjoen amputoitu raaja olisi tullut mieleeni. Oliko joesta tuntunut pahalta? Oliko sillä haamusärkyä? Miksi Toejoki hävitettiin? Sen verran ymmärsin edistyksestä, että täyttöön oli täytynyt olla järkiperäiset syynsä. Ei Toejoessa tainnut olla kunnon virtaamaa. Vettä Toejoella kyllä oli mutta vääränlaista, väärään aikaan ja väärä määrä. Wikipedia tietää, että ”Toejoen erityisongelmana oli vesi: tulvavettä oli joka paikassa, mutta juomavettä maaperästä ei löytynyt lainkaan; lähin juomavesikaivo sijaitsi Porin kaupungin alueella, Kokemäenjoen toisella puolella.” Toejokea ei siis tarvittu maankuivatukseen tai tulvasuojeluun. Penkereet hoitivat tulvasuojelua ja juopaverkosto maankuivatuksen. Toejoen uoma saattoi olla liian leveä juovaksi, vei ihmisiltä tilaa, kenties se löyhkäsi kesällä. Tokeetkin oli korjattu pois. Nakkilan Ruskilassa oli toekalastukselle paremmat apajat, kuten Kari Ylikoski Joen tajussa kirjoittaa. Kai uusi ja leveä Toejoenrantatie ajateltiin jonkinlaisena sosiaalisena vetovoimatekijänä. Sellaista Toejoki kipeästi tarvitsikin, sillä Ulvila oli yrittänyt antaa Toejokea Porille, mutta turhaan. Lopulta Porin oli pakko se valtioneuvoston määräyksellä ottaa itselleen vuonna 1939. Porilaiseen vastahakoisuuteen oli ilmiselvästi syynsä, mutta noita kaupunkipoliittisia asioista en koulutielläni miettinyt; joen täyttämistä kyllä.

II

Joen tajussa Daniel Nagy kuvaa viehättävästi Porin maankäytön suunnittelukulttuurin ja luontosuhteen kehittymisestä. Kuvauksesta ei voisi mitenkään päätellä, ettei Toejoen emojoki Kokemäenjoki ollut sekään mitenkään häävissä kunnossa 70-luvulla. Kokkelin puolesta tuolloin ei juuri murehdittu, niin itsestään selvää ja luonnollista sen saastuttaminen oli. Murhe alkoi myöhemmin, ja kun se alkoi, oli yhteiskunta jo laajemminkin ehtinyt herätä luonnonsuojelun merkitykseen. Lainsäädäntö ja ympäristöpolitikka tekivät hiljalleen tehtävänsä ja joen ekologinen tila kohentui, ollen tänä päivänä aivan eri luokkaa kuin raskaan teollisuuden kulta-aikaan. Nagyn Pori on rouvina patasydämenä tuttu, raskas rautakoura on jo unohtumassa.

Niin kuin Maunu Häyrynen Joen tajun johdantotekstissään muistuttaa, Kokemäenjoki on yksi Suomen suurista, kesytetyistä joista. Mutta samalla kun sitä kesytettiin ihmisen tahtoon, sitä myös nöyryytettiin, laitettiin toimimaan luontonsa vastaisesti: täytettiin, kaivettiin, padottiin ja sotkettiin. Kaiken kohtelun jälkeenkin se kuitenkin pysyi olemuksellisesti ja toiminnallisesti jokena. Se on kuljettanut valuma-alueensa vettä mereen, mahdollistanut toimeentulon ja laaksonsa vihreän infrastruktuurin sekä tarjonnut elinympäristön mitä moninaisimmalle elonkirjolle, erityisesti suistossaan.

Kokemäenjoen ekohistorialliset kaudet ovat viimeisten sadan vuoden aikana olleet nopeatempoiset. Yrjö Haila (s.18) kirjoittaa Joen tajussa, että ”sekä organismien että yhteisöjen tarvitsemat ravinteet ja raaka-aineet ovat peräisin niiden ulkopuolelta… Organismit ja ihmisyhteisöt muuttavat ympäristöään aineenvaihduntansa välityksellä sekä muokkaamalla sitä aktiivisesti.” Tämä pätee myös Kokemäenjokeen, sillä erolla, että jokea paitsi muutettiin, sen oli tultava toimeen myös kaikkien niiden ravinteiden ja raaka-aineiden kanssa, joita ihmisyhteisöjen aineenvaihdunta tuotti ja joita ihminen tai joki ei tarvinnut. Osan joki otti itseensä ja osan kuljetti Selkämereen. Joen onni oli, ettei väkimäärä sen ympärillä ollut suurempi tai teollisuus väkevämpää.

Joella on eittämättä toimijuus (engl. agency), mutta joelta nähdäkseni puuttuu kyky tavoitteellisesti uusintaa itselleen suotuisia olosuhteita ja reunaehtoja. Elävät organismit, kuten vuollejokisimpukat ja ihmiset, pystyvät tähän. Jos joella tuo kyky olisi, voisimme ajatella, että Kokemäenjoki tavoitteellisesti pyrkii pitämään itsensä kunnossa ja hengissä, ja nyt sen parantuneesta tilasta voisimmekin päätellä sen taas päässeen niskan päälle. Mutta ei Kokkeli ole tuollainen tavoitteellinen ”itse” (engl. self). Kirjan nimi kuitenkin vihjaa, että joella voisi toimijuuden lisäksi olla jonkinlainen taju, ehkä jonkinlainen ”esi-itse”. Kenties tätä voisi ajatella niin, että Kokemäenjoki itseensä ja ympäristöönsä vaikuttavana materiaalisena toimijana on olemassa, koska kyseisenä tunnistettuna ja tunnustettuna oliona saa ihmiset reagoimaan vaikutuksiinsa tietyillä, vaikkakin alati muuttuvilla tavoilla. Tässä epäilyä, uskomuksia, toivoa ja ymmärrystä luovassa työssään joki on ollut vahva. Ihmissukupolvet ovat menneet, mutta joki on palautunut ja voimistunut.

III

Tarkoitus luonnossa on hankala kysymys. Luonnon tarkoitus voi olla hiukan helpompi. Nähdäkseni joen kohdalla ihmisen on autettava tarkoituksen synnyssä – määriteltävä ja nimettävä olennaiset ja tärkeät toiminnot, suunniteltava ohjaimet ja pantava ne toimeen. Ensimmäistä kokonaisnäkemystä jokialueen toimintoihin ja tarkoitukseen ryhdyttiin hahmottamaan sotien välissä, kun A. Ahlström oy:n toimitusjohtaja Harry Gullichsenin aloitteesta Porin kauppakamari kutsui Alvar Aallon tekemään Kokemäenjokilaakson aluesuunnitelmaa syksyllä 1940.

Susanna Roslöf ja Anne Savola nostavat Joen tajussa kiinnostavasti esiin sen, miten Kokemäenjokilaakson aluesuunnitelman mukana ei saanut alkuansa vain suomalainen aluesuunnittelu vaan – ja kenties vielä mielenkiintoisemmin – prosessi toimi suunnannäyttäjänä vapaaehtoiselle alueelliselle organisoitumiselle maankäyttösuunnitelmien laatimiseksi Satakunnassa ja muualla. Vuorovaikutus ja vapaaehtoisuus ovat edelleen – ainakin satakuntalaisten itsensä mukaan – satakuntalaisen maankäytön suunnittelun ja luonnonvara- ja ympäristöasioiden hallinnan vahvuuksia. Kenties Aallon orgaaninen funktionalismi oli sopiva alkusysäys tällaisen paikallisen rohkeuden ja kekseliäisyyden kehittymiseen. Toisaalta käynnissä oleva maankäyttö- ja rakennuslain uudistaminen antaa viitteitä siitä, että Aallon aluesuunnitelmalla on saattanut olla myös ylipaikallista ja -ajallisia merkityksiä. Alueidenkäytön suunnittelujärjestelmää koskevissa alustavissa pykäläluonnoksissa korostuvat strategisuus, vapaaehtoisuus, yhteistyö kaupunkiseutujen ja alueiden kehittämisessä.

Aallon Kokemäenjokilaakson aluesuunnitelma oli oman aikansa kulttuurisuunnitelma. Aalto ei korostanut rajaa luonnon ja kulttuurin välillä. Humanistisella otteella hän kiinnitti huomiota niiden välillä tapahtuvaan materian ja merkityksen vaihtoon sekä teknologioiden vaikutuksiin. Aalto korosti Kokemäenjokilaakson aluesuunnitelmassa niin inhimillisten toimintojen arkisuutta kuin maiseman orgaanisuutta ja rytmiä. Jokilaaksoa voidaan hänen mukaansa (s. 12) pitää ”yhtenä ainoana yhteiskunnallisena elimenä” ja olisi ”epäedullista kehittää Porin asemakaava-alueesta katkeamaton, perifeerisesti jokisuuntaan kasvava asuntoalue”.

Kokemäenjokilaakso oli Aallolle yhteiskunnallinen elin, ei paikka, toimija muiden joukossa tai toimijaverkosto. Se oli ihmisten, luonnon ja yhteiskunnan kanssa toimiva jäsen, eräänlainen orgaani. Aluesuunnitelman mukaan Porin ja naapurikuntien olisi hajautettava asutusta niin, että se muodostaisi asuntoalueiden ja peltojen rytmisen vaihtelun. Näin jokivarren asutus, pellot, metsäiset alueet, tiet ja naapurikunnat vuorottelevat ja muodostavat orgaanisen kokonaisuuden ja lopulta uudenlaisen yhdyskuntakehityksen tason. Aivan näin kehitys Kokemäenjokilaaksossa ei ole edennyt.

IV

Vuokko Kemppi-Vienola ja Jaana Simula kirjoittavat Joen tajun artikkeleissaan kulttuurisuunnittelusta Kokemäenjoella. Kemppi-Vienolan katse on Kokemäenjokilaakson maaseudussa, siinä miten luonto ja kulttuuri kietoutuvat toisiinsa, ja Simulan edustaman Cultural Planning Finlandin tarkoitus on ajaa kulttuurin etua tuomalla se aluesuunnittelun ja kehittämisen sisään.

Kulttuurisuunnittelu nostaa esiin sen, mikä on vaikeasti sanoitettavaa, mutta perustellun tärkeää. Kulttuurisuunnittelua ei voi mitenkään toteuttaa ilman kansalaisten ja sidosryhmien aktiivista panosta, ilman heille tarjottua mahdollisuutta paljastaa tärkeitä luonnon piirteitä, paikkoja ja niiden konkreettista merkitystä. Kulttuurisuunnittelun tarkoituksena on kansalaisten tekojen ja tapojen avulla tunnistaa konkreettisia kulttuurisia merkityksiä ja resursseja, ja ymmärtää ja turvata niiden taustalla olevia näkymättömiä kulttuurisia toimintoja. Kulttuurisuunnittelu on taitolaji; osa kulttuurisista toiminnoista täytyy jättää näkymättömäksi. Kulttuurisuunnittelu on myös taidelaji; osa kulttuurisista toiminnoista täytyy paljastaa osaksi kokemuksellista kasvuprosessia. Näin kriittisen kulttuurisuunnittelun keinoin voidaan hahmottaa Alvar Aallonkin esiin nostamaa rationalismin sivujuonnetta, inhimillistä virhettä.

Riikka Haapalainen osoittaa Joen tajun tekstillään hienosti sen, miten vaikeaa nimenomaan suunnittelu on kulttuurinsuunnittelussa. Kulttuuri – taiteesta puhumattakaan – on yllätyksille altista ja jaetun kokemuksen kenttä ottaa helposti uutta suuntaa. Tämä toki on tarkoituskin osallistavassa taiteessa. Haapalaisen esimerkissä performanssitaitelija Antti Laitisen soudettava palmusaari Thamesjoella kutsui paikallisen poliisin luomaan teokselle merkityksiä, joita Laitinen ei ollut teokselleen alun perin ennakoinut. Hän vain souti ja odotti mitä tuleman pitää. Laitisen teos on esimerkki väliintulevista vaikutuksista, joita ei tavata vain taiteessa tai kulttuurissa vaan inhimillisessä elämässä ja arjessa yleisemminkin. Arjessa väliintuloa ei seurata aivan yhtä lumoutuneesti ja tietoisen merkityksellistäen kuin taideteoksen äärellä, yleensä ne vain eletään ja niiden yli yritetään päästä. Haapalaisen tekstin vahvuus on siinä, miten se muistuttaa taidekokemuksen kasvattavasta voimasta, joka ei vain heilauta ja uudista yksilöä, vaan luo uudenlaista yhteisöä ympärilleen. Taide, kulttuuri ja elämä ovat yhteisluomista.

Kulttuurisuunnittelun asialla on myös Ilona Hankonen, joka kirjoittaa Joen tajussa Vesikansa-hankkeen löydöksistä. Kulttuurikartoituksen keinoin hanke tuotti kokemustietoa jokivarsista ja paikkojen kulttuurisista merkityksistä. Erityisen ansiokkaasti teksti osoittaa, miten ja millaisin kulttuurisin resurssein ja käytännöin ihmiset merkityksellisiä paikkoja luovat. Hankonen näkee joen ja sen kansan oivaltavasti sommittumana, eräänlaisena rihmastona, jossa joen toimijuus ja ihmisille merkitykselliset paikat näyttäytyvät ja tulevat kouriintuntuviksi erilaisin tilannekohtaisin tavoin, esimerkiksi jokivarsi itsetuotuine penkkeineen Pormestarinluodossa. Hankosen tulkinnan mukaan jokirannat ovat porilaisille reittejä itsessään; ne ovat elimellinen osa tulossa olevaa seikkailua. Hiukan niin kuin koulutieni Toejoen ala-asteelle.

Juha Hiedanpää

Kirjoittaja on tutkimusprofessori Luonnonvarakeskuksessa (Luke).

Linkit:

Joen taju -kirja http://www.poriartmuseum.fi/epub/JOEN_TAJU-e.pdf

Kokkeli-hanke https://blogit.utu.fi/kokkeli/kokkeli-hanke/

Juha Hiedanpää, Luke https://www.luke.fi/henkilosto/juha-hiedanpaa/

•