Kategoria: Uncategorized (Page 5 of 9)

Kirjoitin vuonna 2011 Turun Sanomiin kolumnin otsikolla ”Elämä on anomus”. Yliopistoelämä näytti syksyn syvetessä kiireisemmältä kuin koskaan, ja anomusten kirjoittaminen tuntui haastavalta. Opetustyö oli kiivaimmillaan, eivätkä päivän tunnit tahtoneet riittää. Vuonna 2011 stressiä aiheutti erityisesti se, että Suomen Akatemia oli muuttanut hakuaikatauluaan. Hakemukset piti jättää syyskuun lopussa, kun deadline oli aiemmin ollut kuukautta myöhemmin.

Nyt eletään vuotta 2021. Syyskuun loppu on vakiintunut Suomen Akatemian tutkimushankkeiden hakuajaksi. Yliopistoyhteisö on vuosikymmenen aikana ehtinyt tottua siihen, että kun lukuvuoden opetus käynnistyy, samaan aikaan puurretaan iltaisin hakemuksia. Tutkijoiden elämää koettelee myös se, että isojen säätiöiden hakuajat ovat lähellä toisiaan, Kordelinin säätiö elokuussa, Koneen säätiö syyskuussa ja Suomen Kulttuurirahasto lokakuussa. Tutkijat käyttävät yhä enemmän aikaa hakemusten kirjoittamiseen.

Samaan aikaan kilpailu on entisestään koventunut. Suomen Akatemian kautta kanavoituu monia rahoitusinstrumentteja, Strategisen tutkimuksen neuvoston hankkeet, joiden tarkoitus on tukea yhteiskunnallista päätöksentekoa, sekä profilaatiorahoitus, jossa yliopistot kilpailevat erikoistumis- ja poisvalintaehdotuksillaan. Jälkimmäiseen yliopistojen on pakko osallistua, sillä vuodesta 2015 lähtien yliopistojen perusrahoituksesta on siirretty vuosittain 50 miljoonaa euroa tähän hakuun. Kun päälle lasketaan huippuyksikkö- ja lippulaivaohjelmat sekä erilaiset temaattiset tutkimusohjelmat, voi todeta, että tiederahoituksesta on tullut monenlaisten intohimojen kohde.

*

Tutkimusrahoitus on monitahoinen vyyhti, joka uusien räätälöityjen hakujen kautta tuntuu erkaantuvan tieteen vapaudesta yhä enemmän. Kaiken lisäksi tulevaisuus näyttää huolestuttavalta, sillä Akatemian rahoituskehyksen arvioidaan supistuvan tulevina vuosina. Vuoden 2022 leikkaukset peruutettiin, mutta todennäköiseltä näyttää, että lähivuosina resursseja on entistä niukemmin.

Viime vuosina on huomautettu useasti, että hakemusten laatimiseen käytetty aika on kasvanut kohtuuttomaksi siihen nähden, miten pieni osa hakemuksista tulee lopulta rahoitettua. Suomen Akatemian hakemuksista 85 % saa kielteisen päätöksen. Kansallisen tiedejärjestelmän näkökulmasta alituinen hakeminen vie resursseja, kun luovaa energiaa kulutetaan pitkien ja seikkaperäisten hakemusten laadintaan.

Tilanteessa, jossa kilpailu entisestään kiristyy, olisi syytä harkita hakukäytäntöjä uudelleen. Pitäisikö ottaa kaikissa hauissa lähtökohdaksi tiivis aiesuunnitelma, jossa hankkeen idea nousee keskiöön? Lopultahan on kyse siitä, miten tutkimuksen perusajatus kantaa. Aiehaun perusteella valittaisiin ne hakemukset, joilta pyydetään pidempi suunnitelma. Nykytilanteessa paljon kollektiivista kirjoitusaikaa kuluu esimerkiksi ennakoitujen tulosten kuvailuun ja oletettujen yhteiskunnallisten vaikutusten pohdintaan.

*

Yliopistolain mukaan yliopiston tehtävä on ”edistää vapaata tutkimusta sekä tieteellistä ja taiteellista sivistystä, antaa tutkimukseen perustuvaa ylintä opetusta sekä kasvattaa opiskelijoita palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa”. Tiivistetysti yliopiston velvollisuuksiin kuuluvat opetus, tutkimus ja yhteiskunnallinen vuorovaikutus.

Asetelma on haasteellinen siksi, että yliopistojen perusrahoitus ei käytännössä riitä näiden tavoitteiden toteuttamiseen. Opetus vie resursseista valtaosan, ja tutkimustoimintaa varten tarvitaan jatkuvasti ulkopuolista, kilpailutettua rahoitusta. Siksi akateeminen elämä on, pahoin pelkään, anomuksien laatimista myös tulevaisuudessa. Olennaista olisi kuitenkin löytää kansallinen malli, jossa hakemusten laatimisen ja arvioinnin kierrettä voitaisiin merkittävästi helpottaa.

Hannu Salmi

Kirjoittaja on akatemiaprofessori ja Turun yliopiston kulttuurihistorian professori.

Puhuttaessa kulttuurivaikuttamisesta tai kulttuurivaikuttajista on ensimmäinen mielleyhtymä yleensä jonkinlainen mediahuomiota saanut tempaus/tapahtuma tai jonkun omalla alallaan meritoituneen tekijän (puoli)julkinen kannanotto. Korona-ajalta esimerkkinä mainittakoon vaikka kulttuuri- ja tapahtuma-alan kesäkuussa 2021 organisoima Mitta On Täysi -mielenosoitus tai Anna Eriksonin haastattelusta alkanut vivahteikas keskustelu kulttuuri- ja taiteenalojen ammattilaisten keskinäisestä arvostuksesta ja eri taidemuotojen painoarvosta.

Harva kuitenkin tulee ajatelleeksi, että suuri osa jokapäiväisen kulttuurielämämme vaihtoehdoista ja mahdollisuuksista päätetään kuntahallinnon koneistossa siinä missä rakennusluvat, kouluvuoden työpäivät tai kadunvarsipysäköinnin maksutkin.

Oli kyse sitten lähikirjastojen aukioloajoista, kaupunginorkesterin tai -teatterin kausiohjelmistosta tai vaikkapa museoiden pääsymaksuista niin edellä mainittujen kaltaiset asiat valmistellaan aina vuositasolla demokraattisesti valittujen luottamushenkilöiden päätöksenteon kohteiksi. Oma lukunsa ovat kertaluonteiset tapahtumat tai investoinnit, joilla pyritään lähtökohtaisesti parantamaan alueen kulttuuripalveluiden saavutettavuutta ja näkyvyyttä sekä mahdollistamaan alueen kulttuuriammattilaisille uusia toimintoja ja toimintaedellytyksiä. Esimerkkeinä mainittakoon vaikka erityyliset kaupunkitapahtumat ja -festivaalit sekä Porissa kohta kaksikymmentä vuotta eri tahojen suunnittelupöydillä pyörinyt museoiden kokoelmakeskushanke.

Kulttuurivaikuttamisen tapoja on käytännössä yhtä monta kuin vaikuttajiakin mutta kunnan ja kuntalaisten kulttuurivaikuttaminen voidaan selkeästi jakaa viiteen kategoriaan:

1. Hallinnollinen vaikuttaminen – malli, jossa toimintaa perustellaan jonkin ulkoisen (valtion hallinnon määrittämä laki) tai sisäisen (kuntakohtainen linjaus) perusteella.
Esimerkiksi Laki yleisistä kirjastoista velvoittaa kaikkia kuntia tarjoamaan kirjastopalveluita asukkailleen tai Porin kaupungin sivistyslautakunta päätti kokouksessaan 17.12.2019 poistaa museoiden pääsymaksut viikonloppuisin kaikilta alle 18-vuotiailta.

2. Strateginen vaikuttaminen – malli, jossa kunta suunnittelee kulttuuritoimintojaan itsenäisesti ja yhdessä muiden toimijoiden kanssa hyväksyttyjen suunnitelmien tai toimenpideohjelmien pohjalta.
Esimerkiksi Porin kaupungin eri toimialojen välisenä yhteistyönä valmisteltava taideohjelma, joka vaikuttaa suoraan kaupunkitilassa esillä olevan julkisen taiteen ylläpitoon ja käyttöön sekä tulevaisuuden taidehankintoihin.

3. Mielikuva- ja kokemusvaikuttaminen – malli, jossa näkyvän ja saavutettavan toiminnan avulla pyritään vaikuttamaan kuntalaisten ja, eritoten luottamushenkilöiden, asenteisiin kulttuuripalveluja, niiden mahdollistamista ja niille myönnettyjä resursseja kohtaan.
Esimerkiksi Porissa Kulttuuritalo Anniksen toimintamuodon ja -edellytysten varmistamiseksi järjestetyt tapahtumat ja kuntalaiskeskustelut syksyllä 2019 tai Maksa, mitä haluat -teemapäivien avulla kulttuurilaitosten ja -toimintojen saavutettavuuden ja huomioarvon kasvattaminen

4. Kansalaisvaikuttaminen – malli, jossa kunnan ylläpitämät kulttuuripalvelut yhdessä yritysten, 3. ja 4. sektorin kulttuuritoimijoiden, sekä joskus jopa yksittäisten kuntalaisten, kanssa pyrkivät parantamaan kulttuuritoimintojen näkyvyyttä, saavutettavuutta ja vaikuttavuutta.
Esimerkiksi Syksyllä 2021 Kauppakeskus Isokarhussa toteutettu Ars Pori Megastore -taidenäyttely ja esityssarja, jossa Porin kaupungin, Citycon Oy:n sekä Taiteilijayhdistys T.I.L.A. Ry:n yhteistyöllä mahdollistettiin kuusi viikkoa avoinna ollut taidenäyttelykokonaisuus sekä siihen kytkeytynyt elävän musiikin ja performanssitaiteen esityssarja kävijöilleen (yli 15 000 hlö) maksuttomasti.

5. Teemoitettu vaikuttaminen – malli, jossa yhden teeman tai toiminnan ympärille rakennetun kokonaisuuden avulla pyritään lähestymään valittua aihetta mahdollisimman monella tapaa ja useista eri näkökulmista laajasti eri toimijoita osallistaen. Tyypillistä mm. hanke- ja projektitoiminnassa.
Esimerkiksi UrbCultural Planning -hanke, joka toteutettiin yhtäaikaisesti kymmenessä eri Euroopan valtiossa. Hankkeen keskeisenä sisältönä oli pyrkiä kulttuurisuunnittelun keinoin ratkaisemaan paikallisia kaupunkikehityksen esteitä. Porissa pääpaino oli autioituvan keskustan tyhjien liiketilojen sekä vapaan kaupunkitilan hyödyntäminen kulttuuristen menetelmien avulla.

Edellä on mainittu tyypillisiä esimerkkejä kuntien yksinään tai yhteistyössä ylläpitämistä ja mahdollistamista kulttuuripalveluista ja -toiminnoista. Yhteistä kaikelle kyseiselle toiminnalle on kuitenkin se, että mitään ei tapahtuisi, mistään ei saataisi rahoitusta eikä mikään kuntalaisten rakastama toiminto jäisi pysyvästi saataville, jos kulttuuripalvelujen kokonaisuuksia ei valmisteltaisi ja suunniteltaisi huolellisesti kuukausia tai jopa vuosia, ja Porin museoiden kokoelmakeskuksen tapauksessa vuosikymmeniä, ennen niiden konkreettista toteutumista.

Siksi onkin ensiarvoisen tärkeää että maamme taide- ja kulttuurikentällä toimii näkyvien, tunnettujen ja arvostettujen tekijöiden lisäksi lukematon joukko työhönsä suurella sydämellä suhtautuvia huippuammattilaisia ja asiantuntijoita, jotka perinpohjaisella suunnittelu- ja vaikuttamistyöllään mahdollistavat meille vuosittaisia festivaalielämyksiä aina Kaustisen Kansanmusiikkijuhlista Tuskafestivaalien kautta Mäntän Kuvataideviikkoihin sekä ympärivuotisia kokemuksia teatterisaleissa ja konserttitaloissa kautta maan.

Jyri Träskelin

Kirjoittaja on Porin kaupungin kulttuuriyksikön päällikkö sekä digitaalisen kulttuurin maisteriopiskelija.

Ensimmäinen koulupäivä on aina ihan kamala. Se on kamala riippumatta siitä, meneekö ala-asteelle, yläasteelle tai yliopistoon.

(Niin. Siinä teille kulttuuriperintöä. Kun minä olin nuori, puhuttiin vielä ala- ja yläasteista eikä -kouluista. Digitaalisen kulttuurin tuleva tai nykyinen opiskelija voisi varmaan tehdä tuollaisesta Kun minä olin nuori -pööpöilystä meemin. Maisemantutkijatulokas miettisi vain, että onhan se ”sieltä”, kun pikkukoulut puretaan ja maisemaa kolhitaan.)

Asun itse ehkä viiden minuutin kävelymatkan päässä Porin yliopistokeskuksesta, mutta ensimmäisenä koulupäivänä kolme vuotta sitten se viisi minuuttia oli ihan älyttömän pitkä matka. Siinä ehtii ajatella kaikenlaista, erityisesti kaikenlaista typerää. Saanko kavereita? Joudunko syömään ruokalassa yksin? Ovatko opettajat edes oikeassa ammatissa? Eksynkö rakennuksessa heti? Pitävätkö kaikki minua ihan urpona? Miksi ihmeessä edes olen Porissa?

Spoiler alert: saat, et, ovat, ehkä mutta et lopullisesti, eivät ellet kutsu masaliisaa mokkapaloiksi, ja ole onnellinen, että olet!

Toki me ihmiset olemme erilaisia, ja erilaisia ovat myös meidän toiveemme ja tavoitteemme opiskeluvuosille ja niitä seuraaville työvuosille. Mutta se ei haittaa, se on tässä tutkinto-ohjelmassa meidän vahvuutemme – me olemme humanisteja. Me tajuamme ihmisiä, näin uskon. Juuri ihmisyyden ymmärtäminen eri muodoissaan on humanistien tavoite, tehtävä.

Humanistisesta koulutuksesta on moneksi.

(Ehkä tajuat nyt saman kuin minä: humanisteilla on joskus, ehkä, myös ongelmia tiivistämisen kanssa. Mennään kuitenkin nyt eteenpäin.)

Niin, se ensimmäinen yliopistopäivä. Jännitti. Seuraavana aamuna ei enää jännittänyt, päinvastoin: menin yliopistokeskukselle uusien huikeiden tuttavuuksien, joiden nimet jo tiesin, luo, positiivisena ja luottavaisena. Edellisiltana vietetyt pitkät keskustelut, heti varsin syvällisistäkin aiheista, olivat luoneet lupaavia alkuja ihmissuhteille, joista tuli sitten ystävyyksiä yllättävän nopeasti. Muistan elävästi, miten mietin silloin jo ensimmäisenä iltana, että tämä on niin minun juttuni, nämä ovat minun tyyppejäni ja olen just siellä missä minun pitääkin olla!

Ja jo sinä iltana päätin, että mä haluan myös olla se tyyppi, joka saa muiden olon tuntumaan tällaiselta.

Mäkin haluan aikanaan olla tuutori. Tästä lisää kohta.

Kertaus on ennen sitä paikallaan. Ensimmäinen koulupäivä on kamala erityisesti siksi, että kaikki on niin uutta, tuntematonta, vähän pelottavaakin – ei tiedä, mitä tuleman pitää. Samalla ensimmäinen koulupäivä on mahtava erityisesti siksi, että kaikki on niin uutta – ei voi edes aavistaa, mikä kaikkea tuleman pitää.

Hyvä, parempi… tuutori

Ette ehkä tiedä sitä vielä, mutta tuutori on niin oman elämänsä kuin muidenkin elämien sankari. Tuutori on vastuussa siitä, että uudet opiskelijat tuntevat olonsa tervetulleeksi, osaavat olla eksymättä koulussa (tai hakevat eksyneen opiskelijan hukasta), tutustuvat muihin ihmisiin turvallisessa ympäristössä, pääsevät opiskelujen alkuun niin teknisesti kuin henkisesti, ja osaavat toimia maailman parhaan opiskelijaravintolan ruokajonossa.

Kuulostaa simppeliltä? EI OLE.

Pyysin maailman parhaimpia tuutoreita – kollegoitani – kahdelta vuodelta (taas spoiler: valitan kohta, mutta hei olen ollut kuitenkin tuutori kaksi vuotta putkeen, eli aika-muistot-kultaus) kuvaamaan tuutoroimista yhdellä sanalla.

”Palkitseva”. ”Hauska”. ”Hedelmällinen”. ”Ryhmäyttävä”. ”Opettavainen”. ”Vittumikätyömaa”.

On nimittäin valtava vastuu olla koko orientaatioviikko, sitä ennen ja sen jälkeenkin, ihmisten käytettävissä. Sitä varten tuutorit meinaan ovat olemassa: jos fuksilla on hätä, ei hätää, fuksilla on tuutori. Puhelin piippaa jatkuvasti, kaikilla on kysyttävää ja papukaijamoodi ottaa sinusta vallan. Pitäisi hoitaa illanvieton viimeiset järjestelyt, käydä ruokkimassa kissa, haalarit puristaa, hiki valuu…

Fuksit ovat onneksi järjestään aivan ihania, mutta orientaatioviikon ajan kellon ympäri valmiudessa ja asiaan paikoin kuuluva juhliminen ovat hetkittäin melko kuluttavaa. Koska omat opinnot pitää myös hoitaa. 

Ja sitten tulee se uusi kirkassilmäinen opiskelija, tuutorinkin tuleva uusi ystävä, joka sanoo, että kiitos kun oot täällä, sä autat mua niin paljon, mäkin haluan olla tuutori!

Siinä vaiheessa tuutorien WhatsApp-ryhmässä taas pärisee, kun angstimeemin perään lähtee heti sellainen TÄÄ ON NIIN PARASTA ME VEDETÄÄN NIIN HYVIN MEIDÄN FUKSIT ON UPEITA -viesti, jota sun tuutorikaverit vilpittömästi komppaa. Siinä porukassa uskaltaa jakaa ne onnen hetket ja pyytää vertaistukea, kun tarve on. Koska tuutorointia ei tehdä yksin, vaan porukassa.

Tuutorointiin nimittäin pätee sama asenne kuin opintoihin ylipäätään: ei se, mitä se ottaa, vaan se, mitä se antaa. Kaikille. KTMT:ssä olemme ylpeitä tuutoroinnin traditiosta ja merkityksestä arkipäivän tasolla –sen elävästä kulttuuriperinnöstä. Parasta on joka vuosi fukseilta tuleva, kiittävä palaute. Myös henkilökunta muistaa kiittää meitä, me helpotamme heidän työtään, mistä niin me kuin fuksitkin ovat hyvin tietoisia.

Tehdään yhdessä asioita ja opitaan kaikki toisiltamme, siitä on kyse yliopistoyhteisössämme.

Jos Poriin haluat tulla nyt, sä takuulla yllätyt

Niin, se Pori. Turun yliopisto… Porissa? Kyllä, juuri näin. Olen Turun yliopiston opiskelija sen Porin yksikössä.

Olen syntyperäinen porilainen. Kyllä mä tiedän, mitä meistä ja tästä kaupungista puhutaan. Lähdin itsekin täältä lukion jälkeen sillä asenteella, että pitäkää tunkkinne ja nähdään ei ikinä. Olikin vähän tekemistä siinä, että uskalsi tunnustaa itselleen erinäisten käänteiden ja vuosien jälkeen paluumuutettua, että ei hitsi, täähän on mesta kaupunki.

• Kiinnostaisiko asua halvalla vuokralla kivassa ei-kimppa-kodissa keskustassa?
• Menisikö aika rattoisammin, jos sitä käyttäisi vähemmän pitkissä matkoissa hikisessä julkisessa liikenteessä?
• Tykkäätkö hauskasta?
• Viehättääkö keskieurooppalainen kaupunkimaisema, josta löytää myös puistomaisuutta ja neuvostonostalgiaa?
• Mites urbaanit tapahtumat, erilaiset ajanviettomahdollisuudet, rouhea meininki – kelpaisiko?
• Innostaako kahvilat, kuppilat ja ravintolat, joista löytyy elämisen meininkiä ja opiskelijaystävälliset hinnat?
• Pääsisitkö toteuttamaan itseäsi erityisesti pienessä ja tiiviissä korkeakouluyksikössä? 
• Olisiko kotikaupungissa kiva olla oma itsensä ilman pätemisen pakkoa?

NO TULE PORIIN SIELTÄ.

(Tai jos olet jo täällä, pysy täällä.)

Porissa nimittäin on tuota kaikkea, vain muutamia mainitakseni. Poria ei voi selittää, se pitää kokea.

Tervetuloa, uudet ja vanhat!

Sanna Aaltonen

Kirjoittaja on maisteriopiskelija Kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen tutkinto-ohjelmassa. Hän on myös tuutori ja porilainen.

Viime keväänä YK:n yleiskokous julisti vuoden 2022 kansainväliseksi lasin vuodeksi. Ensimmäisen kerran yksittäinen materiaali nousee tällaisen huomion kohteeksi. Sitäkin mielenkiintoisempaa on huomata, että hakemuksen perusteluissa on viitattu turkulaisen yliopistoyhteisön tutkimussaavutuksiin.

YK:n yleiskokous on valinnut ja nimennyt teemavuosia jo useamman vuosikymmenen ajan. Niillä on avattu yhteiskunnallista arvokeskustelua tai aktivoitu toimenpiteitä esimerkiksi terveellisen elintarviketuotannon, uhanalaisen ympäristön, koulutuksen tai turvallisuuden hyväksi. Teemavuosien avulla on haluttu edistää pitkäaikaisia vaikutuksia – ratkaisuja ongelmiin tai tukea myönteiselle kehitykselle.

Miksi ihmeessä lasi on liitetty tähän tärkeiden asioiden sarjaan? Vastaus löytyy sekä menneestä että tulevasta.

Lasimateriaalia on pitkään valmistettu ja muokattu hyötykäyttöön. Sen myötä on vaihe vaiheelta löydetty uusia ominaisuuksia, uusia mahdollisuuksia. Siitä on tullut välttämätön osatekijä vaikkapa rakentamiseen, laboratoriotyöhön, optiikan maailmaan, tiedonsiirtoon, liikenteen keskelle. Lasi on muovautunut kotien arkikäyttöön sekä taide-elämysten lähteeksi. Tämä on toteutunutta – lasia on ympärillämme monin muodoin.

Teemavuoden tärkeimmät esitysperusteet ovat kuitenkin vahvasti kasvavissa odotusarvoissa. Lasimateriaalin ja sen yhdisteiden avulla haetaan ratkaisuja suuriin teknologisiin haasteisiin tai elinympäristön ongelmiin, esimerkkeinä puhtaampi vesihuolto tai uudistuva energiatuotanto. Terveydenhuoltoon lasi tuo erityismahdollisuuksia ja siinä astuu kuvaan turkulainen tutkimus.

Turussa hallitaan lasin bioaktiiviset ominaisuudet

Turun yliopisto ja Åbo Akademi ovat tehneet materiaalitutkimuksessa yhteistyötä 1980-luvulta lähtien. Tutkimushaasteeksi valikoitui erikoiskäyttöinen bioaktiivinen lasi. Kansainvälisesti vertaillen liikkeellelähtö oli varhainen, koska maailmalla oli julkistettu vasta yksi onnistuminen bioaktiivisen lasin kehittämisessä. Turussa haettiin omaa ratkaisua tarkalla ja laaja-alaisella tutkimusmenettelyllä. Muutamien vuosien työn tuloksena voitiin julkistaa uusi luukorjauksiin soveltuva bioaktiivinen lasi, nimikoituna S53P4. Myöhemmin vahvistettiin sen toimivuus myös pehmytkudosten kanssa ja vuosituhannen vaihteeseen mennessä löydettiin ainutlaatuinen lisäominaisuus – materiaali oli bakteerien suhteen steriili ja pystyi sen lisäksi heikentämään vaikutusalueensa bakteerikantaa.

Turkulaisen yhtiön Bonaliven S53P4 bioaktiivinen lasi on muun muassa hyväksytty kirurgisesti käytettäväksi luuinfektioiden eli vaikeimpien mahdollisten infektiotilanteiden hoitoon. Tuloksellisuus on vahvistettu ja tätä nimenomaista lasiyhdistettä voidaan ja halutaan entistä laajemmin käyttää taistelussa antibiooteille vastustuskykyisiä bakteereja vastaan. Lasin teemavuoden hakemuksessa bioaktiivisen lasin antibakteerista erityisominaisuutta tuodaan esiin ja siihen liittyvässä lähdeaineistossa S53P4 bioaktiivinen lasi on näkyvästi todettu.

Turkulaisen tutkimusyhteistyön toinenkin menestyksellinen osa-alue on hakemuksessa esillä, sekin bioaktiiviseen lasiin perustuvaa. Kyse on lääkeannostelun menetelmästä, jossa bioaktiiviset partikkelit täsmäsijoitetaan elimistöön ja ne vapauttavat sisältään lääkityksen halutulla nopeudella. Turkulainen Delsitech Oy perustettiin vuosituhannen alussa tätä toimintoa kehittämään. Tuloksista on yhtenä esimerkkinä muutamia viikkoja sitten julkistettu Maailman terveysjärjestö WHOn myöntämä erityisrahoitus yhtiön kansainväliselle tuotekehitysprojektille. Kohteena on vaikeasti hallittavien lastenlääkkeiden annosteluteknologia.

Turkulaiset yliopistoyhteisöt ja tutkimusta kaupallistavat yritykset ovat siis kansainvälisellä foorumilla edustettuina tutkimustulosten kautta ja tulevaisuuteen liittyvien odotusten voimalla ilman, että niitä suoraan nimillä esiin nostetaan. Sekin riittää johtopäätökseen, että Turussa hallitaan lasin bioaktiivisia ominaisuuksia.

Mitä vuosi tuo tullessaan

Teemavuodesta on toistaiseksi uutisoitu lähinnä lasialan kansainvälisillä sivustoilla. Suomessa tiedotus on ollut niukkaa, oikeastaan olematonta. Tilanne epäilemättä korjaantuu viimeistään vuoden vaihteen jälkeen ja tapahtumiakin asia tuottanee. Aihetta siihen on, sillä Suomelle lasinvalmistus on ollut merkittävä teollisuudenala. Näkyvyyttä on saatu myös maailmalla. Tosin sieltä on saatu kilpailuhaasteitakin vaikeuksiin asti – lasi on varsin rajaton materiaali.

Suomen lasimuseo on keskeinen kotimainen toimija. Teemavuodelle juuri sopivasti museo valmistelee uusia toimintoja Suomen lasiakatemian nimikkeellä. Tavoitteena on säilyttää ja jakaa digitaalisesti suomalaista lasin valmistukseen liittyvää perinnetietoa ja lasinvalmistusmenetelmiä. Ensi vuoteen liittyy myös monikansallinen hakemus saada käsin valmistettuun lasiin liittyvä tieto ja taito nimetyksi Unescon aineettoman kulttuuriperinnön luetteloon. Suomi on mukana aloitteessa ja on lasimuseon toimin ollut sen aktiivinen vauhdittaja.

Tutkin suomalaisen lasiosaamisen monimuotoisuutta

Suomalainen lasiosaaminen on viimeisimmän sadan vuoden aikana ollut monipuolista ja kansainvälisesti korkeaa tasoa. Teen väitöstutkimusta suomalaisen lasinvalmistuksen kulttuuriperinnöstä. Tutkin aihetta teollisena kulttuuriperintönä, jolle kehityksen monimuotoisuus antaa erityisen lisän. Katson tekemisen jälkiä taaksepäin, mutta samalla pitää selvittää mitä lasin maailmassa tapahtuu juuri nyt. Siksi olen seurannut teemavuosihankkeen etenemistä hakemuksen esittämisestä lähtien.

Bioaktiivisen lasin kehittäminen on tutkimuksen yksi tärkeä osa-alue, sillä se linkittyy ehkä hieman yllättäenkin muuhun lasinvalmistusosaamiseen. Tapaustutkimukseni muut osat suuntautuvat tasolasin muuntuneisiin tekotaitoihin sekä käyttö- ja taidelasin vaiheisiin tehdasyhteisöjen tai studiolasituotannon ympäristöissä. Lasi on elävää kulttuuriperintöämme.

Hannu Rastas

Kirjoittaja on kulttuuriperinnön tutkimuksen tohtorikoulutettava.

Korkeakouluja kannustetaan yhteistyön lisäämiseen oppilaitosten omissa strategioissa. Myös alueiden kehittämistä luotaavissa maakuntastrategioissa, tässä tapauksessa Satakunta-strategiassa ja Varsinais-Suomen maakuntastrategiatyössä, kannustetaan alueiden oppilaitoksia rohkeisiin kokeiluihin dynaamisen yhteistyökulttuurin ja alueellisen elinvoiman edistämiseksi.

Sopimus opetusyhteistyöstä

Humanistisen ammattikorkeakoulun (HUMAK) kulttuurituotannon koulutus ja Porin yliopistokeskuksen kampuksella toimiva Turun yliopiston kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen tutkinto-ohjelma (KTMT) alkoivat miettiä haastetta koulutusyhteistyön lisäämisestä opetushenkilöstön kesken loppuvuodesta 2019. Suunnittelu laajeni nopeasti niin, että opintotoimistot tulivat mukaan miettimään käytännön valintaprosessin toteutusta. Tämän jälkeen suunnitelmat esitettiin oppilaitosten koulutusyhteistyöstä päättäville tahoille.

Humak ja KTMT solmivat neuvottelujen jälkeen vuosille 2021-2024 sopimuksen, jonka ansiosta molempien oppilaitosten opiskelijoiden valittavana oleva kokonaisuus sisältää opintoja yhteensä 30 opintopisteen verran. Sopimus perustuu kansalliseen Puitesopimukseen opetusyhteistyöstä suomalaisissa korkeakouluissa. 

Yhteistyöstä saatiin hyviä kokemuksia jo lukuvuonna 2020-2021 pilottikokeilun ansiosta ja nyt keskinäisesti vaihdettavan opintotarjonnan määrää päätettiin laajentaa. Opetus järjestetään verkkovälitteisesti paikasta riippumatta.

Sopimuksen mukaan opiskelijoita valitaan molemmin puolin kymmenen hakujärjestyksessä. Määrää mietittiin pitkään. Koulutusvaihdosta vastaavia henkilöitä on nyt alkusyksyllä 2021 ilahduttanut se, että Humakista hakijoita oli jopa enemmän kuin kymmenen ja Turun yliopistosta hakijoita oli seitsemän. Näistä määristä on hyvä jatkaa ja kehittää yhteistyötä.

Ristiinopiskelun sisällöt

HUMAKin kulttuurituotannon opiskelijat voivat ottaa yliopiston opintotarjonnasta yhteensä 15 opintopistettä KTMT:n perusopintojen kursseja, joilla perehdytään digitaalisen kulttuurin, maisemantutkimuksen ja kulttuuriperinnön tutkimuksen suuntautumisaloihin. Lisäksi tarjolla on 15 opintopistettä kulttuuri- ja elämysmatkailun sivuaineen opintoja.

Tulevalle kulttuurituottajalle yliopiston tarjoamat opintojaksot tarjoavat teoreettista asiantuntemusta kulttuurisista ilmiöistä kuten sosiaalisesta mediasta, pelikulttuureista ja kulttuuriperinnön eri muodoista ja tuotteistamisesta. Maisemantutkimuksen kautta tulevat tutuiksi maiseman, paikan ja kulttuuriympäristön käsitteet sekä ihmisen ja luonnon suhde eri aikoina.

– Koulutusyhteistyö laajentaa oppilaitosten tarjontaa luontevasti niillä aloilla, jotka jo muutenkin ovat toisilleen läheisiä. Se antaa myös opiskelijoille hyvän mahdollisuuden kurkistaa toisen oppilaitoksen opiskelusisältöihin ja opiskelemisen tapaan rikastuttaen siten oppimista, kommentoi Humakin kulttuurituotannon lehtori Minna Hautio yhteistyön merkitystä. 

Turun yliopiston opiskelijat voivat opiskella HUMAKin tarjoamia 15 opintopisteen laajuisia tuottajuuden perusteita sekä 15 opintopisteen ylemmän ammattikorkeakoulutason (YAMK) Culture, Organisation & Sustainability Management (COSM) -kokonaisuutta.

Yliopisto-opiskelijoille HUMAKin tuottajuuden opinnot antavat mahdollisuuden perehtyä työelämälähtöiseen opiskeluun sekä kulttuurituotantoalan lainsäädäntöön ja etiikkaan. 

– Paketoimalla yhteen Humakin opintoja ja omassa opetustarjonnassamme olevia Projektitaidot- ja Kulttuurituotannon toimijat -opintojaksoja, pystymme tarjoamaan opiskelijoille käytännönläheisen ja työelämävalmiuksia ruokkivan sivuainekokonaisuuden, kertoo KTMT:n digitaalisen kulttuurin yliopistonlehtori Riikka Turtiainen.

Humakin opinnoilla on vahva kytkös myös yrittäjyyteen. YAMK-tasoinen Humakin COSM-kokonaisuus käsittelee kulttuurituotantoa ja kulttuuriyrittäjyyttä kestävän kehityksen taloudellisten, sosiaalisten ja ympäristöllisten ulottuvuuksien kautta. COSMin kursseilla ideoidaan ja tarkastellaan sosioekonomisia tapoja, joilla arjesta voidaan tehdä kestävämpää, eettisempää, vastuullisempaa ja tasapainoisempaa.

– COSM-kokonaisuus täydentää hyvin sivuainettamme, kulttuuri- ja elämysmatkailua. Opiskelijat saavat lisää asiantuntemusta esimerkiksi kestävästä matkailusta, iloitsee maisemantutkimuksen yliopisto-opettaja Eeva Raike.

Toiveena monialaisen yhteistyön kehittäminen tulevaisuudessa

Tulevaisuudessa oppilaitokset toivovat voivansa hyödyntää korkeakoulujen opetusyhteistyötä yhä enemmän. Humak tekee moduulivaihtoa myös Jyväskylän yliopiston KUMU-tutkinto-ohjelman kanssa. Ihannetilanteessa kulttuurialan korkeakouluopiskelija voisi sisällyttää esimerkiksi näiden kolmen oppilaitoksen kesken tutkintoonsa kursseja yli korkeakoulurajojen. Tällöin opiskelija saisi oman oppilaitoksensa tarjoaman tutkinnon lisäksi kumppanikorkeakoulujen parhaat asiantuntijat tukemaan osaamisensa monipuolista kartuttamista vielä tässä blogissa kuvattua yhteistyötä laajemmin.

Kirjoittajat

FT, yliopisto-opettaja Pirita Frigren, Turun yliopisto

Kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen tutkinto-ohjelma

Kulttuuriperinnön tutkimus

FT, yliopettaja, Laura Päiviö-Häkämies, Humak 

Kulttuurituotanto, 

Luovien alojen yrittäjyyden osaamiskärki

Teksti on rinnakkaisjulkaistu Humakin verkkosivuilla.

Lähteet

Humakin Culture, Organisation & Sustainability Management (COSM) -opintojaksokokonaisuus, YAMK. Viitattu 24.8.2021. https://cosm.humak.fi/

Humakin Kulttuurituotannon koulutuksen opetussuunnitelma 2018-2014, Tuottajuuden perusteet, s. 11. Viitattu 24.8.2021. https://www.humak.fi/wp-content/uploads/2018/08/Kulttuurituottaja-AMK-OPS-2018-2024.pdf

Jyväskylän yliopiston Kulttuurit ja yhteisöt muuttuvassa maailmassa tutkinto-ohjelma (Kumu). Viitattu 24.8.2021. https://www.jyu.fi/hytk/fi/laitokset/hela/opiskelu/oppiaineet/kumu

Satakunta -strategia, viitattu 10.8.2021. https://satakunta.fi/aluekehitys/strategiat-ja-ohjelmat/satakunta-strategia/

Turun yliopiston Kulttuurituotannon ja maisematutkimuksen tutkinto-ohjelma (KTMT), viitattu 24.8.2021.

https://www.utu.fi/fi/yliopisto/humanistinen-tiedekunta/kulttuurituotannon-ja-maisemantutkimuksen-koulutusohjelma

Unifin tiedote 11.12.2019, Opiskelijaliikkuvuus lisääntyy Suomessa – korkeakoulut solmivat sopimuksen tulevaisuuden yhteistyöstä. Viitattu 24.8.2021. https://www.unifi.fi/uutiset/opiskelijaliikkuvuus-lisaantyy-korkeakoulut-solmivat-sopimuksen-yhteistyosta/

Varsinais-Suomen maakuntastrategia 2040+, viitattu 10.8.2021. https://kumppanuusfoorumi.fi/maakuntastrategia/uusi-maakuntastrategia-2040/

Espanjantaudista ei tullut maailmanhistoriallisen juonen käännekohtaa. Maaliskuussa 1918 leviämään lähtenyt pandemia kesti vähemmän aikaa kuin tämä nykyinen, mutta oli monin verroin murhaavampi. Espanjantauti tappoi kymmeniä miljoonia ihmisiä ja katosi lopulta, koska siihen sairastuneille oli joko kehittynyt immuniteetti tai he olivat kuolleet. Samoin käy tämän meidänkin aikamme pandemian kanssa. Tähän nyt riehuvaan tautiin on toistaiseksi kuollut vasta 4.5 miljoonaa ihmistä. Voimme seurata kuolleisuutta muutaman päivän viiveellä päivittyvistä laskureista.

Skotlantilainen fysiikan ja optiikan tutkija Sir David Brewster (1781-1868) patentoi vuonna 1817 kaleidoskoopin. Keksintö on periaatteessa yksinkertainen ja levisi nopeasti ympäri maailmaa. Patentista huolimatta keksijä ei rikastunut, sillä keksintö on varsin yksinkertainen. Piraattikopion saattoi valmistaa minkä tahansa pajan takahuoneessa. Kaleidoskooppiin riittää putki, kaksi tai kolme peiliä, pari putkeen sopivaa lasilevyä sekä levyjen välissä ravisteltaessa liikkuvia pieniä värillisiä lasinkappaleita, jotka peileistä heijastuessaan muodostavat symmetrisen kuvion. Kuvio muuttuu, kun putkea ravistetaan tai kierretään. Keksinnön nimi tulee kreikan sanoista kalos (kaunis), eidos (muoto) ja scopos (tarkkailija).

Historioitsijoita moititaan joskus putkinäköisiksi, mutta se putki, jonne historioitsija tuijottaa, ei ole mikä tahansa hylsy. Se on kaleidoskooppi. Historioitsija pyöräyttää menneisyyden värikkäitä sirpaleita ja antaa niiden peilautua kauniiksi, symmetriseksi ja toisinaan liiankin ymmärrettäväksi muodoksi ja kuvioksi. Hän kääntelee putkea ja tietää, että samat värillisen lasin kappaleet asettuvat kerta toisensa jälkeen loogiseksi kuvaksi. Kuvien keskinäinen kaltaisuus on huomattava, vaikka kahta samanlaista asetelmaa ei ole. Ratkaisevaa ei olekaan se, miten värilliset kappaleet asettuvat, vaan peilien kulma. Kulman on oltava sellainen, että katsojalle muodostuu kuva 360 asteen näkymästä: 30 asteen kulma tuottaa pyöreään näkymään symmetriset kaksitoista sektoria. Yhdessä sektorissa ovat alkuperäiset kappaleet, mutta yksitoista sektoria ovat heijastuksia.

Historia ei olisi ymmärrettävää, mikäli sitä katsoisi kaukoputkella. Siinä näkyisi liikaa yksityiskohtia. Tapahtumasarjat vaikuttaisivat kaoottisilta. Historian maisemassa olisi liikaa hälyä. Historioitsija ei voi rekisteröidä kaikkea havainnoimaansa. Hänen on myös kiinnitettävä huomiota siihen, miten näitä yksityiskohtia omana aikanaan ympäröinyt kulttuuri peilaa niitä. Juuri tämä heijastuminen ja heijastusten muodostama symmetria tekevät menneisyyden tulkinnasta kiinnostavan. Sama värillisen lasin kappale toistuu kerta toisensa jälkeen eri puolilla kokonaiskuvaa. Historian juoni on kuin kaleidoskoopin näkymä. Se saa muotonsa vasta kun tutkija on valinnut ne kappaleet, joiden heijastuksia tarkastelee.

Kertomuksen ymmärrettävyyteen kuuluu, ettei menneisyydestä kerrota kaikkea, mitä siitä tiedetään. Jotkut faktat putoavat kupletin juonen ulkopuolelle. Toiset faktat saavat moninkertaisen, kertautuvan roolin kun niiden heijastukset ilmaantuvat kulttuurin eri sektoreille. Kaleidoskoopissa yhdestä päärynänmuotoisesta helmestä voi tulla kokonaisen aikakauden tunnus.

Espanjantauti ei ole ennen tätä nykyistä pandemiaa löytänyt kunnolla paikkaansa historiassa. Aikalaiset eivät halunneet ajatella sitä historiansa käännekohtana. Historiankirjoittajat eivät valinneet sitä kaleidoskooppiinsa, eikä espanjantaudin jälkeistä aikaa nimitetä espanjantaudin jälkeiseksi ajaksi. Siitä tuli meidän historiatietoisuudessamme maailmansotien välinen aika, ja 1920-luvusta tuli Yhdysvalloissa ja Euroopassa peräti iloinen 1920-luku, sodaton ja suhteellisen vähätautinen ajanjakso. Tuberkuloosi tietysti tappoi sillä vuosikymmenellä Suomessakin yksilön tunnissa, ja tappaa edelleenkin maailmalla kolmisen miljoonaa ihmistä vuodessa, mutta eipäs sotketa aikakauden iloista ja symmetristä kokonaiskuvaa. 1920-luku etenee mielikuvissamme charlestonin askelin, ei keuhkotautisena raahustaen.

Yksikään pandemia ei ole antanut nimeään yleishistorialliselle aikakaudelle. Ennen tätä nykyistä pandemiaa eivät kulkutaudit ole juurikaan kelvanneet yleisen historian kaleidoskoopin värillisiksi lasinpaloiksi. Ne ovat tietysti historiassa läsnä, mutta ne eivät ole se tulkinnan elementti, joka kertautuu yhtenätoista heijastuksena. Maailmanhistoria ei heilahtele rutosta isorokkoon ja isorokosta uuteen ruttoon. Tämä meidän aikamme pandemia saa meidät kuitenkin kiinnostumaan myös aiemmista pandemioista uudella tavalla. Tartumme niihin ja kiinnostumme niiden heijastuksista. Näin menneisyydenhallinta toimii. Se on nykyisyyden haltuunottoa. Tätä tarkoittaa se, että historiakulttuuri on aina oman aikansa nykykulttuuria. Historiamme kertoo enemmän meistä kuin menneisyydestämme.

Miltä mahtaa näyttää symmetrinen ja ymmärrettävä menneisyys katsottuna sellaisesta kaleidoskoopista, jonka lasinpaloina ovat nämä taudit ja jonka symmetrisessä kokonaiskuvassa kertautuvat näiden elementtien heijastukset? Nimittääkö joku tuleva historioitsija joskus 2400-luvulla vuosien 1919 ja 2020 välistä vuosisataa pandemioiden väliseksi ajaksi? Se näkee, joka näkee. Me emme sitä näe.

Eristäytymisen aika on kohta ohi. Pidin tänään pitkästä aikaa luennon salissa oikeille ihmisille, ja se oli ihan jotain muuta kuin puhua mustaa taustaa vasten loistaville valkoisille nimille. Turun yliopistossa on syyslukukaudella 2021 otettu tavoitteeksi fyysisen yhteisöllisyyden palauttaminen. Mitä enemmän tätä ajatusta pyörittelee, sitä paremmalta se tuntuu. Ratkaisussa on kyse rohkeudesta aloittaa uudestaan elämä tietoa tuottavana ja kasvokkain kohtaavana tiedeyhteisönä. Nyt katsotaan, miten osaamme sopeutua. Kulttuurinen resilienssi tarkoittaa sitä, että mukaudumme elämään uusissa olosuhteissa. Korona jättää meihin jälkensä sekä vastustuskykynä että kulttuurisina heijastuksina. Joustamme, koska joustamalla voimme palauttaa sen yhteisön, jota ilman olemme joutuneet elämään jo liian pitkään.

Tervetuloa uudet ja vanhat opiskelijat!

Laitetaan kaleidoskooppiin jälleennäkemisen ilo ja annetaan sen täyttää näkökenttä.

Anna Sivula

Kirjoittaja on kulttuuriperinnön tutkimuksen professori sekä Kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen tutkinto-ohjelman johtaja. Hänellä oli lapsena tapana purkaa ja koota kaleidoskooppeja.

Kesällä vuonna 1980 seurasin televisiosta dokumenttia, jossa käsiteltiin NASA:n Apollo-avaruusohjelman historiaa. Toistaiseksi viimeiseksi jääneestä miehitetystä kuulennosta oli kulunut siinä vaiheessa lähes 8 vuotta. Eugene A. Cernanin kipparoiman Apollo 17:n jälkeen yksikään ihminen ei ole poistunut maapallon vetovoimakentästä. Vuonna 1980 tätä ei vielä tiedetty, ja nuoren pojan mielessä Apollo-lennot edustivat fantastista tutkimusmatkaa suureen tuntemattomaan, jolle oli varmasti tulossa jatkoa. Seuraavana vuonna alkoivat avaruussukkulalennot, jonka mediakuvastosta NASA otti kaiken hyödyn irti. 1980-luvulla avaruusinnostusta käytettiin laajasti hyväksi paitsi mediajulkisuudessa myös yleisemmin populaarikulttuurissa. Suomessakin tietty osa nuorisosta kulutti ahkerasti kaikkea avaruuteen liittyvää, tieteiskirjallisuudesta, elokuvista ja televisiosarjoista muodostui yhden ikäpolven yhteistä sukupolvikokemusta. Minulle avaruustutkimuksesta ja siihen kytkeytyvistä mielikuvituksellisista tarinoista muodostui elävä kasvukertomus. Olin myös lapsesta saakka kiinnostunut historiasta, joten epäilemättä tällä kaikella pohjustettiin nykyistä työuraani.

Nämä ajatukset olivat vahvasti mielessä, kun huhtikuussa 2019 osallistuin Turun yliopistossa kulttuurihistorian järjestämään ”Kuviteltu avaruus. Tiedettä, politiikka ja kulttuurihistoriaa” -seminaariin. Tämän onnistuneen ja poikkitieteellisen tapahtuman välittömät tunnelmat ja havainnot voi lukea WiderScreen-journaaliin kirjoittamastani seminaariraportista. Ensimmäisen kuulennon muistovuoden innoittamana järjestetty seminaari opetti, kuinka moni paikalla olijoista oli kokenut vastaavaa innostuneisuutta lapsuus- ja nuoruusvuosinaan. Jotkut esitelmöitsijät olivat myös tutkimuksessaan hyödyntäneet kiinnostuksen kohteitaan, mutta joillekin seminaari edusti muun työn ohessa tehtyä nostalgista paluuta ”avaruusinnostuksen” kultaisiin vuosiin.

Seminaarin aikana keskustelimme jo lounaspöydässä mahdollista julkaisua. Lähes kahden vuoden työn jälkeen lopputuloksena oli Capsan kustantamana ilmestynyt kokoomateos Kuviteltu avaruus: matkoja maan ulkopuolelle (2021). Kirjan kolme pääosa yhdistävät poikkitieteellisesti tutkimusteemoja, joissa käsitellään paitsi avaruustutkimuksen historiaa ja nykytilaa myös niiden populaarikulttuurisia ilmentymiä. Avaruuslentojen – niin kuviteltujen kuin todellisten – kulttuurihistoriaa käsitellään ensimmäisessä osassa. Jutta Laitilan ja Emma Pietilän katsauksessa tarkastellaan tähtitieteilijä Johannes Keplerin (1571–1630) postuumisti julkaistua Somnium-teosta, jonka keskiössä on kuvitteellinen avaruuslento kuuhun. Teosta on ahkerasti siteerattu avaruustutkimuksessa, kun on viitattu tuon ajan tähtitieteen yrityksiin kuvata avaruusmatkojen lainalaisuuksia. Teos voidaan luokitella jopa tieteiskirjallisuuden varhaiseksi esikuvaksi.

Kulttuuriantropologi Iina Kononen tarkastelee avaruuslentojen aikana maapallosta otettujen valokuvien historiaa. Ikonisena tarkasteluesimerkkinä nousee esille Blue Marble -nimellä tunnettu valokuva, joka otettiin Apollo 17:n lennon aikana. Blue Marble on toistaiseksi ainoa ihmisen ottama valokuva, jossa maapallo näkyy kokonaisuudessaan, ja siksi siitä on muodostunut hieno ja aikaa kestävä symboli. Aikalaiset ymmärsivät muutenkin Apollo-lentoihin kätkeytyvän symboliikan, sillä ne edustivat selvästi uuden aikakauden alkua. Aiheeseen pureutuu akatemiaprofessori Hannu Salmi artikkelissaan vuoden 1969 ensimmäisen kuulennon mediakuvastosta Suomessa. Tutkimuksessa nostetaan esille avaruuslentojen merkitystä kansalaisia kiehtovana seikkailuna. Stanley Kubricikin edellisenä vuonna ensi-iltaan tulleella 2001: Avaruusseikkailu -elokuvalla oli oma vaikutuksena tähän kytkeytyneisiin tulkintoihin. Salmi nostaa esille, miten avaruusmatkat ja niihin liittyvät tulkinnat elivät vahvasti todellisuuden ja fiktion rajamaastossa.

Osittain samasta aiheesta jatketaan myös kulttuurihistorioitsija Heidi Kurvisen artikkelissa, jossa osoitetaan myös lehtiaineistoon pureutuen, miten suomalaiset olivat muun teollistuneen länsimaailman kanssa osa ensimmäisen kuukävelyn kokijajoukkoa. Avaruusmatkojen unohdettua historiaa valotetaan puolestaan eläintutkimuksellisesta näkökulmasta Otto Latvan ja Heta Lähdesmäen artikkelissa. Koe-eläimet, toisin kuin ihmiset, olivat ensimmäisiä avaruudessa käyneitä eläviä olentoja. Monet koe-eläimistä, kuten maailmanmaineeseen noussut neuvostoliittolainen Laika-koira, eivät selvinneet matkastaan hengissä, mikä osaltaan alleviivaa myös avaruustutkimukseen liittyneitä eettisiä ongelmakohtia.

Teoksen seuraava ja laajin osio keskittyy avaruuden populaarikulttuurin kuvastojen tarkasteluun. Kulttuurihistorian professori Marjo Kaartisen kiinnostuksen kohteena on 1970-luvun puolivälissä nähty – vahvan kulttimaineen saavuttanut – Avaruusasema Alfa -televisiosarja (1975-1977). Kaartinen osoittaa miten televisiosarja käsitteli kiehtovien avaruuslentojen lisäksi myös monia ympäristöhistoriallisia kysymyksiä, jotka olivat nousseet esille Apollo-lentojen jälkeisinä vuosina. Miksi ihmiskunta tutki avaruutta, vaikka ei pystynyt huolehtimaan edes omasta maapallostaan? Sarja oli näiltä osin outo ja omaperäinen, mutta ajoittain synkkäkin tulkinta omasta ajastaan. Artikkelissa on myös vahva nostalginen sävy populaarikulttuurin kuvastoja kohtaan, ja samasta teemasta jatkaa digitaalisen kulttuurin yliopisto-opettaja Rami Mähkä Musta Aukko -elokuvaa (1979) käsittelevässä artikkelissaan. Disneyn suurtuotantona valmistunut tieteiselokuva jäi vahvasti aikalaisten mieliin myös laajan oheistuotevalikoimansa puolesta. Erikoistehosteiden osalta Musta Aukko oli myös alan teollisuuden merkkipaalu, vaikka se ei saavuttanut kaivattua menestystä lippuluukuilla.

Historioitsija Kimmo Ahosen artikkelissa keskiöön nousee Marsiin ja ”marsilaisiin” liittyvien kuvitelmien pitkä kulttuurihistoria sekä sen ilmestyminen erityisesti 1950-luvun yhdysvaltalaisessa kylmän sodan ajan tieteiselokuvissa. Ahosen mukaan Marsin kiehtovuus palautuu lopulta katsojan kykyyn kuvitella omastamme poikkeavia maailmoja ja antaa niille merkityksiä. Osittain samaan havaintoon päätyy myös digitaalisen kulttuurin tutkija ja historioitsija Petri Saarikoski tarkastellessaan vuonna 2015 ensi-iltaan tullutta Yksin Marsissa -elokuvaa. Ridley Scottin ohjaama kassamenestys voidaan tulkita paitsi nykyajan Mars-tutkimuksen innoittamana luonnontieteellisenä tulkintana punaisen planeetan valloituksesta, mutta myös NASA:n pr-toimintaan kytkeytyvänä onnistuneena mediatempauksena. Elokuvatutkimuksen viimeisenä osiona nähdään kulttuurihistorioitsija Maarit Leskelä-Kärjen essee, jossa käsitellään erityisesti 2000-luvun tieteiselokuviin kätkeytyviä romanttisia ja jopa idealistisia käsityksiä avaruudesta mahdollisesti nousevasta suuremmasta totuudesta ja uusista elämän mahdollisuuksista. Pohdinnan kokemukselliselle tasolle nousee melankolian ja lohdun vahvat tuntemukset.

Teoksen viimeisessä osiossa nähdään väläyksiä turkulaisesta tähtitieteen historiasta ja nykyvaiheista. Tuorlan observatorion esineistöä ja henkilöhistoriaa valotetaan museologian näkökulmasta Jaana Saarikosken ja Maija Mäen katsauksessa, joka osaltaan tuo esille, miten Turun yliopiston kansainvälistäkin mainetta niittäneen tähtitieteen pohjaa rakennettiin 1920-luvun lopusta alkaen. Teoksen päättävässä artikkelissa fysiikan ja tähtitieteen yliopistotutkija Harry J. Lehto pohtii astrobiologian näkökulmasta maapallon ulkopuolisen elämän mahdollisuuksia. Lehdon havaintojen mukaisesti mahdollisia elämän rajavyöhykkeitä löytyy myös omasta aurinkokunnastamme, mutta toistaiseksi ne synnyttävät enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Mahdollisuus löytää edes bakteerien muodossa esiintyvää elämää esimerkiksi Marsin jäätyneen pinnan alta pitää silti tutkimuksellisia spekulaatioita hengissä, ja antaa tarvittavaa innoitusta alan tutkimustoiminnan kehittämiseen.

Kuviteltu avaruus: matkoja maan ulkopuolelle (2021) <https://kulttuurihistoria.net/julkaisusarja/> edustaa artikkelikokoelmana vahvemmin humanistiseen ja erityisesti historiantutkimukselliseen kenttään kallellaan olevaa nykytutkimusta. Tärkeäksi jäsentäjäksi nousee ihmisen ja avaruuden moniääninen vuorovaikutussuhde. Teos paljastaa, että avaruustutkimus on samalla mielen maiseman tutkimusta, joka voi konkretisoitua esimerkiksi valokuvaan jossa näemme sinisen planeettamme kellumassa avaruuden pohjattomassa syleilyssä. Jos matkustamme tarpeeksi kauaksi, me näemme oman itsemme ja historiamme uudessa valossa. Avaruutta tutkiva ihminen tutkii samalla myös itseään.

Kirjoittaja vetää syys-lokakuussa KTMT:n syventävien opintojen Avaruuden tutkimuksen kulttuurihistoriaa -luentosarjan, jolle kaikki aiheesta kiinnostuneet ovat tervetulleita!

Petri Saarikoski

Kirjoittaja on digitaalisen kulttuurin yliopistonlehtori.

Lähdetiedot:

Kuviteltu avaruus: matkoja maan ulkopuolelle. Toim. Heidi Kurvinen, Petri Paju, Petri Saarikoski. Capsa Historiae III. Turku: Turun yliopisto, 2021.

Julkaisusarjan kotisivut ja tilaustiedot: https://kulttuurihistoria.net/julkaisusarja/

Juhannus, keskikesän suloinen juhla, lähestyy kovaa vauhtia. Ainakin täällä länsirannikolla alkaneen kesän sää on ehdottomasti suosinut. Aurinko on paistanut ja helteet ovat hellineet. Juhannuksena suomalaiset vetäytyvät mökeilleen luonnon helmaan juhlimaan yötöntä yötä. Ja, ikävä kyllä, myös humaltumaan ja hukkumaan. Tai he viettävät sen kaupungissa nauttien katujen hiljaisuudesta ja rauhasta. 2020-luvun suomalaiset viettävät juhannusta yhä monipuolisemmin. Yhtenäiskulttuuri on tässä suhteessa kadonnut vuosikymmenien saatossa.

Jos pitäisi nimetä yksi asia, mikä liittyy yhä suomalaiseen juhannusjuhlintaan, se on ehdottomasti lavatanssit. Juhannuskoivut, tyyni järvenpinta, naiset kesämekoissaan, haitari soi vienosti kesäyössä. Mikä olisi suomalaisempi mielikuva juhannuksesta? Se on todellisuutta myös nykyajassa, vaikka moni ehkä ajattelee lavatanssien kuuluvan menneiden vuosikymmenien nostalgiaan.

Suomessa toimii yhä noin 250 tanssipaikkaa, joista osa järjestää tansseja ympäri vuoden, osa vain muutaman kerran kesässä. Pieninkin tanssipaikka järjestää vuoden ainoat tanssinsa nimenomaan juhannuksena. Tanssiharrastajien määrä on tasaisesti kasvanut viimeisen parinkymmenen vuoden aikana. He käyvät tansseissa useana kertana viikossa.

Juhannus on silti ajankohta, jolloin myös vähemmän aktiiviset tanssijat heräävät. Jos käy vain kerran kesässä tanssimassa, se tapahtuu yleensä juuri juhannuksena. Juhannustanssit kruunaavat keskikesän juhlan. Tämä näkyy myös naistenlehtien sivuilla. Juuri juhannuksen alla lehdissä ilmestyy juttuja tyylillä: Näin toimit lavatansseissa.

Ehkä juuri juhannustanssien perinteisyys ja siihen liitetyt vahvat mielikuvat värittävät myös lavatanssien ”brändiä”. Vahva nostalgiapainotus ja ehkä jopa vanhanaikaisuus leimaavat lavatansseja. On totta, että lavatanssien maailmassa on paljon vanhaa, esimerkiksi tanssietiketti on säilynyt hyvin samankaltaisena vuosikymmenestä toiseen. Sen sijaan tanssilajeja on tullut lisää. Perinteiseksi lavatanssien lajeiksi mielletyt valssi, humppa, jenkka, polkka ja tango ovat saaneet rinnalleen keinuvia latinalaisia rytmejä, kuten cha chaata, rumbaa, salsaa ja bachataa sekä vauhdikkaita rock ’n swing tansseja eli käden-ali-tansseja fuskua ja buggia. Silti myös aivan perinteisellä foksilla tanssilavoilla yhä pärjää.

Tanssityylien moninaistuminen näkyy myös orkesterien ohjelmistossa. Vaikka henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että hyvästä tanssibändistä löytyy aina haitari, se taipuu myös muuhunkin kuin Kesäillan valssiin. Suomalainen lavatanssikulttuuri elää ajassa, aivan kuten suomalaisuuskin.

Vuosi 2020 oli tietenkin monelle tanssipaikalle, ilmeisestä syystä, suuri koettelemus. Juhannustansseja ei juuri pidetty missään ja kesäkin meni vähän niin ja näin. Tätä kirjoittaessa tanssikesä 2021 alkaa näyttää jo lupaavalta. Monet tanssijärjestäjät uskaltavat, ainakin varovaisesti, ilmoitella järjestettävistä juhannustansseista sekä loppukesän riennoista. Toivottavasti nämä toiveet toteutuvat.

Viimeksi Suomessa nähtiin näin laaja tanssikielto viime sotien aikana. Kun tanssiminen lopulta vapautui, alkoi suoranainen tanssihurmos. Samanlaisia oireita on jo nähtävissä tässä 2020-luvun versiossa. Artistit, orkesterit ja tanssin ystävät ovat odottaneet puoli vuotta, vuoden ja ylikin, että pääsisivät jälleen lavojen ihanaan ilmapiiriin ja elävän musiikin vietäväksi.

Henna Karppinen-Kummunmäki

Kirjoittaja on filosofian tohtori, kulttuurihistorioitsija ja lavatanssien ystävä, joka on julkaissut tietokirjan Lavatanssien hurma. Keinu kanssani (SKS 2020).

Miesten jalkapallon EM-kisat pelataan kesä-heinäkuussa 2021. Suomalaiskatsojien näkökulmasta nämä eri puolilla Eurooppaa käytävät kisat ovat kutkuttavat, sillä Huuhkajat eli Suomen maajoukkue on ensimmäistä kertaa mukana. Katsomiskokemusta voi virittää entisestään ottamalla selvää jalkapallotaktiikoiden perusteista.

Jalkapallossa huomio keskittyy usein poikkeuksellisiin yksilöihin, ja hyvästä syystä. Jalkapallo on kuitenkin joukkuepeli, jossa valitulla taktiikalla on suuri merkitys.

Hallitseva maailmanmestari Ranska on suosinut 4–2–3–1 -peliryhmitystä (ks. kuva). Sen avulla Lionel Messin kaltaisten pelaajien eli hyökkäyksestä keskikentälle tippuvien kuljetus- ja syöttötaitureiden pysäyttäminen helpottuu. Ranskan maajoukkueessa tässä tehtävässä ovat loistaneet N’Golo Kanté ja Paul Pogba eli peliryhmityksen ”kakkoset”, joiden pääasiallinen pelipaikka sijaitsee toppareiden edessä.

Englannin kielessä älykkäitä toppareiden edessä pelaavia keskikenttäpelaajia ei yleensä kutsuta puolustaviksi (defensive midfielder), koska sana viittaa ensisijaisesti taklaavaan katkojatyyppiin. Puolustavan keskikenttäpelaajan sijaan puhutaan tasapainottavasta keskikenttäpelaajasta (holding midfielder), jolle on ominaista poikkeuksellinen kyky ennakoida pelin virtausta ja sijoittua oikein – entisaikojen liberon tapaan. Kantén pelinlukutaito ja kyky pysäyttää vastahyökkäyksiä mahdollistaa myös rohkean hyökkäyspelaamisen. Ranska saattaakin laittaa juoksuvoimaisen Kantén yksin pelaamaan alimman puolustuslinjansa eteen ja muuttaa peliryhmityksensä vaivihkaa 4–4–2 tai 4–3–3 -muotoon.

Itse asiassa 4–2–3–1 muuttuu usein hyökätessä totaalisesta eli kokonaisvaltaisesta jalkapallossa tuttuihin 4–3–3 tai 3–4–3 muotoihin. Totaalisen jalkapallon mallimaajoukkueita ovat olleet Hollanti ja Espanja. Kyse on ajan ja tilan hallinnasta. Puolustusvaiheessa joukkue antaa vastustajalle vain vähän aikaa rakentaa peliään minimoimalla pelitilan. Kun joukkue menettää pallon, se prässää sitä takaisin koko joukkueen voimin. Yhtäältä vastustaja pakotetaan hätäisiin purkupalloihin kentän sellaisiin tiloihin, jotka puolustajat osaavat ennakoida ja täyttää. Toisaalta vastustajan halutaan menettävän pallon omalla kenttäpuoliskollaan, minkä jälkeen joukkue iskee nopeasti vastaan. Heti riiston jälkeen vastustaja on haavoittuvaisin, sillä se ei ole ehtinyt organisoida puolustustaan.

Hyökkäysvaiheessa puolestaan luodaan aikaa ja tilaa käyttämällä hyväksi kentän leveyttä ja syvyyttä. Pelin rakentelussa luodaan liikkuvia kolmioita ja eteenpäin edetään diagonaali- eli viistosyöttöjen voimin. Pallolliselle pelaajalle tulee tarjota vähintään kaksi syöttösuuntaa. Jotta siirtyminen puolustuksesta hyökkäykseen ja päinvastoin onnistuisi sulavasti koko joukkueelta, olennaisia ovat pelaajien väliset etäisyydet ja siten heidän sijoittumisensa kentällä. Keskikentän keskustassa tulee olla taitureita, jotka eivät palloa hevillä menetä. Taktiikka vaatii puolustajia, jotka osaavat antaa avaavia syöttöjä – näin toki on useissa muissakin nykyfutiksen peliryhmityksissä, kuten Suomen maajoukkueen viime aikoina käyttämässä 5–3 –2 –systeemissä.

Suomi on Ruotsin tavoin käyttänyt myös 4–4–2 -ryhmitystä. Taktiikassa on monenlaisia etuja. Ensiksikin vastustajan pitää murtaa kaksi neljän linjaa. Toiseksi kentälle muodostuu parivaljakkoja, kuten laitapuolustaja ja laitimmainen keskikenttäpelaaja, jotka voivat auttaa toisiaan niin puolustus- kuin hyökkäysvaiheessa. Kolmanneksi hyökkääjäpari voi saada paljon vahinkoa aikaan, jos heidän aivoituksensa kohtaavat. Toisaalta kaksi keskikentän keskimmäistä pelaajaa joutuu kamppailemaan ylivoimaa vastaan, jos vastustajalla on keskikentän keskustassa kolme pelaajaa. Tällöin toinen kärki tippuu keskikentän avuksi. Siksi kärkipari ei välttämättä pelaa etenkään puolustusvaiheessa rinnakkain vaan peräkkäin. Tässä ryhmityksessä on monia tyylejä. Kun pelaajat eivät ole keskikentällä timanttimuodostelmassa vaan neljän linjassa, laidoissa vilistävät usein nopeat laitajuoksijat eli wingerit.

Peliryhmityksiä on toki monia muitakin kuin edellä on esitetty. Lisäksi pelin aikana muodostelmat alati muuttuvat – etenkin hyökkäysvaiheessa. Televisiokuvissa ennen ottelun alkua esitetyt ryhmityskuviot antavat ymmärtää, että kentän vastakkaisilla laidoilla olevat pelaajat liikkuvat samatahtisesti kuin koneen sylinterit. Katsoja voi kuitenkin pelin virtauksen aikana havaita muutoksia tässä symmetriassa. Esimerkiksi vasen laitapakki osallistuu aktiivisesti hyökkäyksiin, kun taas oikea laitapakki harvoin nousee vastustajan rangaistusalueelle. Tai oikean laidan keskikenttäpelaaja liikkuu toistuvasti kentän keskiosiin, kun taas vasemman laidan keskikenttäpelaaja liikkuu enimmäkseen sivurajaa myötäillen.

Nykyfutiksen peliryhmitykset ja pelityylit erikoistilannekuvioineen myös osoittavat, että niissä on hyödynnetty aiemmin hyväksi havaittuja toimintatapoja. Esimerkiksi kahden tasapainottavan keskikenttäpelaajan rooli muistuttaa epäilyttävästi 1930-luvulla käytetyn WM-ryhmityksen (3–2–2–3) alempia keskikenttäpelaajia.

Ottelut voitetaan yleensä keskikentällä ja siksi on tärkeää, että tällä kentän sektorilla on hyvin peliä ennakoivia, peliä syötöillään taitavasti rakentavia ja maalinteon osaavia pelaajia. Tärkeimmät taito-ominaisuudet koskevat syöttämisen ohella peliasentoa ja ensimmäistä kosketusta. Yksilölliset taito-ominaisuudet mahdollistavat taktiikoiden onnistumisen. Kääntäen: hyvin rakennettu taktiikka mahdollistaa pelaajan taidon kukoistamisen.

Sami Kolamo

Kirjoittaja on Tampereen yliopiston mediakulttuurin dosentti, lukion aineenopettaja ja tietokirjailija, joka on erikoistunut jalkapallotutkimukseen. Vastapaino on äskettäin julkaisut kuvitetun jalkapallotaktiikoiden perusteoksen Jalkapallotaktiikat – ymmärrä futista paremmin. Kirjan tekijäkaartiin kuuluvat Sami Kolamon ohella Tommi Wallenius, Pauli Kallio ja Pentti Otsamo.

Louisianan taidemuseo Humlebækissa Tanskassa ja Italian kansallinen elokuvamuseo Mole Antonelliana Torinossa ovat kulttuurikohteiden aatelia. Molemmat ovat vuodesta toiseen huippusuosittuja.

Louisiana ja Mole ovat erilaisia ja omaperäisiä mutta yhteistäkin niillä on: arkkitehtuuri on erityistä ja toiminnan sisältö kansainvälisesti kiinnostavaa.

Kun historia yhdistyy oivaltavalla tavalla moderniin kulttuuriin, tuloksena on vierailukohde, joka tuntuu kävijästä inspiroivalla tavalla aina uudelta.

Louisianaan ja Moleen mennään viihtymään korkeatasoisen taiteen pariin. Kansainvälisinä kulttuurikohteina ne kelpaavat malliksi näyttämään muille suuntaa.

Louisiana mainittiin esimerkkinä 10. toukokuuta Kulttuuri näyttää suuntaa -webinaarissa, jonka järjesti Kulttuurikampus Turku. Kulttuurikampuksen monen toimijan verkostossa ovat mukana muun muassa Turun yliopisto, Åbo Akademi, Turun ammattikorkeakoulu ja Turun kaupunki. Tavoitteena on lisätä kulttuurialan vaikuttavuutta, alan työpaikkoja ja yrityksiä. Kampuksella pyritään kokeiluihin sekä sisällön, tutkimuksen ja liiketoiminnan uudistamiseen. Alvar Aallon upea Paimion parantola on kohde, jonka uusi elämä kannattaa ottaa seurantaan.  Siellä pyritään historiaa arvostaen luomaan jotakin uutta. Paimion parantola -säätiön toimitusjohtaja Henna Helander kertoi webinaarissa toivovansa Aallon arkkitehtonisesti vaikuttavasta kohteesta Tanskan Louisianan kaltaista paikkaa, johon halutaan tulla aina uudelleen.

Helanderin mielestä on tärkeää löytää uusia tapoja käyttää vanhoja rakennuksia. Paimion suunnitelmat vaikuttavat kiinnostavilta, ja kesällä alkaa tapahtua. Avajaisia vietetään 18. kesäkuuta. Alueelle on luvassa arkkitehtuuri- ja luontopolkuja ja piknikpaikkoja. Parantolarakennukseen sisälle on tulossa näyttelyhuoneita ja kiertokävelyjä. Elävän vierailukohteen konseptiin kuuluu luonnollisesti kahvila.

Henna Helander lainasi Alvar Aallon osuvan kuvauksen kulttuurista: ”Se ei ole erillinen elämästä irrotettava ilmiö, ei saa olla niin sanottuja kulttuuripiirejä ja elämän erillisiä koristeilmiöitä, vaan kulttuuri on se kudelanka, joka kulkee kaikkien ilmiöiden läpi.”

Toivottavasti uuden elämän myötä Aallon kansainvälisesti kiinnostava arkkitehtuuri houkuttelisi vierailijoita kotimaan ohella myös ulkomailta.

Turusta Paimioon on vajaa 30 kilometriä. Hieman vähemmän kuin Humlebækissa sijaitsevasta Louisianan museosta Kööpenhaminaan. Kunhan pandemia hellittää, Ruotsista pääsee kätevästi matkustamaan paitsi Louisianaan myös Paimioon.

Ilahduin Henna Helanderin Louisiana-esimerkistä, koska tanskalaismuseo on yksi suosikeistani.

Lukuisilla Louisianan-käynneilläni olen kerta toisensa jälkeen vaikuttunut siitä, miten monipuolinen ja elävä kulttuurikohde voi olla. Korkeatasoiset näyttelyt ovat usein yllätyksellisiä, ja paikan tunnelma erityinen.

Kaikenlaiset ihmiset kiertelevät hyväntuulisina näyttelysaleja tai viettävät leppoisaa kesäpäivää vehreässä veistospuistossa meren äärellä.

Taiteeseen tutustuminen onnistuu Louisianassa vaivattomasti. Nykyaikaisen taidemuseon toiminta on tehokasta ja sujuvaa, mikä näkyy kaikessa viestintää myöten. Halusin selvittää taidemuseon kävijäluvut, koronapandemian vaikutukset ja kysyä myös, mikä on museon oma arvio suosion salaisuudesta. Perusteellinen vastaus tuli sähköpostiin alle puolessa tunnissa.

Kävijämäärä oli jopa koronavuonna 2020 yli 400 000.  Se on huikea luku alle kuuden miljoonan asukkaan Tanskassa. Normaalivuonna Louisianassa yleisöä käy miltei tuplasti. Vuonna 2019 vierailijoita oli lähes 760 000. Kiinnostavaa on sekin, että lähes puolet kävijöistä on ulkomaalaisia.

Vuonna 1958 rakennetun taidemuseon konsepti on selvä. Alusta asti Louisianassa on kuvataiteen ohella tärkeää ollut myös muu kulttuuri: arkkitehtuuri, kirjallisuus, muotoilu ja musiikki. Lehdistöpäällikkö Jan Hybertz Gøricken mukaan Louisiana on saavuttanut aseman yhtenä Euroopan, ja jopa maailman arvostetuimmista näyttelypaikoista. Siksi se pystyy houkuttelemaan niin korkeatasoisia näyttelyitä ja taiteilijoita, että vain harvat museot pystyvät samaan.

Louisianassa erityistä on myös arkkitehtuuri. Jørgen Bo ja Wilhelm Wohlert suunnittelivat modernin taiteen museon maisemaan sopivaksi. Näyttelysaleista voi ihailla luontoa, ja veistospuistosta on  upea näkymä merelle. Louisiana on malliesimerkki toimivasta kulttuurikohteesta.

Toinen suosikkini on Italian kansallinen elokuvamuseo Mole Antonelliana.

Torinoon on monta hyvää museosyytä tehdä vierailu sitten, kun matkustaminen on taas mahdollista: Upea egyptiläisen taiteen museo. Museo Egizion kokoelmissa on muinaisen Egyptin taide- ja kulttuuriaarteita, joita oli Torinosta vastikään lainassa Amos Rexin näyttelyssä Helsingissä. Tyylikäs automuseo tarjoaa monipuolisesti liikenteen mutta myös muotoilun kulttuurihistoriaa. Torinon käärinliina Pyhän Johannes Kastajan katedraalissa lienee syytä mainita Torinosta puhuttaessa.

Vuodesta 2000 Italian kansallinen elokuvamuseo on sijainnut Torinon Mole Antonellianassa. Kaupungin korkea maamerkki valmistui 1889. Arkkitehti Alessandro Antonelli suunnitteli sen juutalaisten synagogaksi.

Elokuvamuseoksi rakennus soveltuu hienolla tavalla. Museon viisi eri tasoa tarjoavat elämyksiä, joihin voi uppoutua kuin elokuvaan. Olen vieraillut Molessa kaksi kertaa, ja molemmilla kerroilla huomio kiinnittyi samaan: kaikenikäiset ihmiset lapsista nuoriin ja keski-ikäisistä vanhuksiin viihtyivät kohteessa tuntikausia.

Filmimaailman glamour ja kiehtovuus pääsevät ainutlaatuisessa miljöössä loistamaan, ja elokuvien tärkeä äänimaisema tuodaan museotilaan onnistuneesti.

Vanhaan rakennukseen luotu museo on suosittu ja houkuttelee vuosittain satoja tuhansia kaikenikäisiä kävijöitä. Elokuvamuseo on myös Torinon kansainvälisten elokuvafestivaalien järjestäjä.

Modernin museon toimintamahdollisuudet ovat rajattomat. Nämä eurooppalaiset huippumuseot osoittavat kulttuurin valtavan vetovoiman, kunhan toteutus on luova ja sisältö on omaperäinen.

Varsinais-Suomessa suuria odotuksia kohdistuu juuri nyt Paimioon, josta toivottavasti tulee entistä houkuttelevampi kulttuurikohde. Ulkomaiset arkkitehdit ovat tähänkin asti paikalle löytäneet Alvar Aallon innoittamina.

200 000 kävijää on tavoitteena Turkuun suunniteltavalla uudella museolla. Mielenkiintoista nähdä, millainen Historian ja tulevaisuuden museo Turkuun syntyy vuonna 2029.

Riitta Monto

Kirjoittaja on Turun yliopiston humanistisen tiedekunnan työelämäprofessori, kulttuurin suurkuluttaja, joka on tehnyt pitkän työuran toimittajana, viimeksi Turun Sanomien päätoimittajana.