Monilla humanistisilla aloilla käytetään paikkatietoa ja useammilla olisi siihen mahdollisuus. Paikkatieto liittyy tyypillisesti seuraaviin tutkimuskohteisiin: menneisyyden jälkiin, paikkamuistoihin, kokemuksellisuuteen, tuntemuksiin ja aisteihin, tilakäytäntöihin, rakennettuun ympäristöön, esitettyyn maisemaan, somepuheeseen tai jopa mielikuviin paikoista. Humanistisessa tutkimuskentässä on omaksuttu uudenlaisia tapoja käyttää paikkatietomenetelmiä kokemuksellisuuden ja tilallisuuden tutkimuksessa laaja-alaisella ja monitieteisellä humanistisella kentällä.

Humanistinen paikkatieto (Humanistic GIS) kokoaa alleen tavat hyödyntää ja tuottaa paikkatietoa. Kokemuksellisen paikkatiedon (Experiential GIS) avulla päästään lähelle ihmisten muistoja, kokemuksia, tuntemuksia ja aistimuksia kiinnittyneenä johonkin tiettyyn paikkaan. Tarkastelen tässä kirjoituksessa humanistista ja kokemuksellista paikkatietoa historia- ja kulttuuriaineiden tutkimuksessa. Väitöskirjassani tutkin kokemuksellista paikkatietoa ilmiönä. Väitöskirjatutkimukseni kolmas artikkeli kokemuksellisuuden ja tilallisuuden tutkimisesta paikkatietomenetelmin on parhaillaan valmisteilla ja tämä blogikirjoitukseni pohjustaa osaltaan sitä.

Määrällisten ja laadullisten paikkatietomenetelmien yhdistäminen hedelmällistä

Paikkatiedolla tarkoitetaan paikkatietoteknologiaa (Geographical Information System, GIS) hyödyntämällä kerättyä, tallennettua, luokiteltua, analysoitua tai esitettyä informaatiota. Se voi olla tietoa mistä tahansa reaalimaailman asiasta, toiminnasta tai ilmiöstä, jolle voidaan määrittää sijainti. Historia- ja kulttuuriaineissa hyödynnetään GIS-teknologiaa tyypillisesti historiallisen paikkatiedon (Historical GIS, HGIS) tai osallistuvan paikkatiedon (Public Participation GIS, PPGIS) näkökulmasta. Molempiin voi liittyä kokemuksellisuuden ja tilallisuuden tutkimus. Olennainen havainto on, että käsitteet ja menetelmät eivät ole vielä yksiselitteisiä tai vakiintuneita.

Paikkatietoa on kritisoitu kvantitatiivisesta luonteesta ja paikkasidonnaisuudesta, minkä vuoksi sen avulla ei voisi tulkita kulttuurisia ilmiöitä tai tilakokemuksia. Sittemmin on tunnistettu, että paikkaan liittyvän määrällisen tiedon ohella on tärkeää käsitellä myös laadullista tietoa. Ihmisen olemassaolon tilallisuutta ei tule rajoittaa vain maantieteellisiin paikkoihin. Humanististen menetelmien ja aineistojen sekä digitaalisten, moniin eri teknologioihin perustuvien paikkatietojärjestelmien vuoropuhelu avaa ovia uusille näkökulmille ja oppimiselle.

Sekä kvalitatiivisilla että kvantitatiivisilla menetelmillä saadaan tuotettua tietoa, jonka paikantaminen on tärkeää. Humanistinen tutkimusote voi paikkatietotutkimuksessa sijoittua mihin tahansa tutkimusprosessin vaiheeseen aineiston hankinnasta analyysiin tai tulosten esittämiseen. Sijainnista on tullut yksi keskeisistä tiedon ulottuvuuksista ja lähes kaikki uusi teknologian avulla tallennettu tieto sisältää myös paikkatietoa. Aikaisempaa tietoa, kokemusta tai jotain aineetonta, kuten esimerkiksi perinnettä tutkittaessa sijaintitiedon liittäminen voi olla käsityötä. Paikkatiedon avulla avautuu laaja mahdollisuuksien kenttä erilaisten aineistojen ristiinlukemiseen ja paikkojen ajallisten, tilallisten ja kulttuuristen kerrostumien ymmärtämiseen.

Paikkatiedon lukeminen vaatii myös erilaisia käytäntöjä. Lähiluku on edelleenkin tärkeä menetelmä humanistisessa analyysissä. Kaukoluku saattaa kuitenkin tarjota kontekstia tulkinnalle. Se voi joko syventää tai kyseenalaistaa tulkintaa. Joka tapauksessa se tarjoaa mahdollisuuden reflektioon. Analyysimenetelmiä käytetään lukuisia. Jotkut käyttävät karttakyselyitä, toiset hyödyntävät massadataa, digitoituja kartta-aineistoja tai laserkeilausaineistoja. Jopa kaunokirjallisia, fiktiivisiä tai todellisuuteen pohjautuvia, maailmoita on pyritty ymmärtämään paremmin kiinnittämällä niitä todellisen maailman koordinaatteihin.

Kokemuksellisuus paikkatietona luo uusia käsitteitä ja menetelmiä

Kokemusten sitominen paikkatietoon luo haasteita, mutta myös paljon mahdollisuuksia. Kokemuksellisuus on keskeinen tutkimuskohde fenomenologialle ja tutkimus liittyy ruumiilliseen maailmassa olemiseen, havaitsemiseen ja kulttuurin kokemiseen. Aistit ja havainnot muodostavat kokemuksia, mutta eivät tyhjentävästi selitä niitä, eikä niitä voida puhtaasti välittää representaatioiden kautta. Kokemukset ovat vuorovaikutteisia ja monikerroksellisia kulttuurillisia tapahtumia, johon kuuluvat aistimukset, tunteet, muistot, ajatukset ja kuvitelmat.

Kokemuksellisuuden lähtökohta tutkimuksissa voi olla erilainen. Se voi olla osallistuvaa, fenomenologista tai vaikka paikkoihin kiinnittyvien muistojen tallentamista ja visualisointia. Kokemuksen keskiössä on kuitenkin aina ihminen. Kokemukset ovat monitahoisia ja -tulkintaisia ja ne sijoittuvat vahvasti paikkoihin reaalimaailmassamme. Kun yhdistämme kokemuksellisen tiedon GIS-teknologiaan ja edelleen muihin paikkatietoaineistoihin, saavutamme täysin uusia tiedon ulottuvuuksia.

Kulttuurisen käänteen myötä kulttuuri nähtiin tilallisesti moniarvoisena ja muuttuvana prosessina. Tilallisen käänteen myötä korostettiin ihmisten kokemuksia, tuntemuksia ja tilalle antamia merkityksiä. Emotionaalisen käänteen myötä on alettu tarkastella kokemuksellisuuden tunneperäisyyttä ja affektiivisuutta. Nämä käänteet vaikuttavat myös paikkatietotutkimukseen luoden uusia käsitteitä ja menetelmiä ja siksi se on uutta ja kiinnostavaa. Sen vuoksi on myös tärkeää tiedostaa, minkälaisia tutkimusteemoja tai mahdollisia kehittämistarpeita humanistiseen paikkatietotutkimukseen liittyy.

Paikkatiedon luonne pääasiassa historiallista ja osallistavaa

Humanistisesta ja kokemuksellisesta paikkatiedosta puhutaan 2020-luvulla tutkimuskirjallisuudessa, mutta erityisesti humanistisen paikkatiedon osalta keskustelu on vasta käynnistymässä. Kääntöpuolena termistö on vaarassa sotkeutua rönsyilevään käsiteviidakkoon. Humanistinen paikkatieto on olemassa oleva, mutta monialaisuutensa vuoksi ei kovin selkeästi jäsentynyt ilmiö. Sitä käytetään jo monilla eri tieteenaloilla ja alat ovat omaksuneet erilaisia työkaluja käyttöönsä. Metodinkehityksen lisäksi käsitetutkimukselle on tällä saralla sijaa.

Historia- ja kulttuurialoilla humanistinen ja kokemuksellinen paikkatieto on luonteeltaan pääasiassa historiallista tai osallistuvaa. HGIS- ja PPGIS-menetelmät eivät ole toisiaan pois sulkevia ja niitä yhdistellään onnistuneesti. Monimenetelmällisyys toteutuu myös paikkatietomenetelmien sisällä ja erilaisten aineistojen yhdistely on paikkatietotutkimuksen suola. Monimenetelmällisyys myös GIS-menetelmän sisällä syventää aineiston keruuta, analyysia ja tulkintaa. Paikkasidonnaisten ilmiöiden yhdistäminen esimerkiksi historialliseen tai uudempaan kartta-aineistoon mahdollistaa humanististen tutkimusongelmien ratkaisemista aiempaa laajemmin.

Tutkimus painottuu HGIS-menetelmään selvästi eniten menneisyyden tutkimuksessa, missä paikkatieto on väline tutkia menneisyyttä yhä tarkemmin. Sen ensimmäinen aalto keskittyi enemmän kvantitatiiviseen poliittista ja taloudellista dataa käsittelevään aineistoon. Sittemmin sen käyttö on laajentunut käsittelemään historiallisten dokumenttien ja korpuksien analyysiä, erilaisia elävöittäviä ja visualisoivia ratkaisuja, kuten pelillistämistä ja virtuaalitodellisuuksia.

PPGIS-menetelmä profiloituu eniten humanistisen maantieteen, maisemantutkimuksen, kaupunkitutkimuksen tai muun tilan tutkimuksen osaamisalueeksi. Edellä mainituilla aloilla menetelmää käytetään välineenä, mutta sen parissa on tehty myös edistyksellistä kehitystyötä. Osallistuvilla paikkatietomenetelmillä tarkoitetaan tyypillisesti karttakyselyitä, joilla kerätään kokemuksellista tietoa. PPGIS-menetelmän juuret ovat Yhdysvalloissa, mutta erityisesti Suomessa on kehitetty karttakyselyalustoja ja -menetelmiä viimeisinä vuosikymmeninä. Osallistuvat paikkatietomenetelmät vaikuttavat siis olevan voimissaan, mutta niihin olennaisesti kytkeytyvä osallisuuden ja kokemuksen tutkimus tarvitsee lisää tarkastelua.

Tulevaisuudennäkymiä

Yhteistyötä, tutkimusta, verkostoitumismahdollisuuksia ja tietoisuutta lisäämällä humanistisen ja kokemuksellisen paikkatiedon menetelmiä ja terminologiaa pystytään kehittämään entisestään. Myös ilmiötä kokoavaa tutkimusta on hyvä tehdä aika ajoin. Teknologia kehittyy vauhdilla eteenpäin ja siksi on välillä hyvä pysähtyä tarkastelemaan sitä missä alalla mennään. Oman lukunsa muodostaa myös tekoälyn hyödyntäminen paikkatietotutkimuksessa.

Tutkimuseettiset kysymykset ja niihin liittyvä perusteellinen reflektio kuuluvat paikkatietoon kuten kaikkeen muuhunkin tutkimukseen. Sijaintitiedoissa on jotain hyvin erityislaatuista, yksityistä ja herkkää. Niiden vääriin käsiin joutuminen altistaa monenlaisille väärinkäytöksille. Paikkatiedon tai ylipäänsä digitaalisen etnologian tutkimuseettisiä ohjeistuksia ei kuitenkaan ole koottu omaksi paketikseen. Tietosuojalaki toki määrittelee, miten tietoja käytetään ja erilaiset ohjeistukset opastavat tutkimusetiikan toteutumiseen. Tutkijan tulee aina noudattaa hyviä tieteellisiä tapoja, oli menetelmä mikä tahansa ja tutkimuseettiset ohjeistukset yleisesti ovat toki sovellettavissa myös paikkatietomenetelmiin. Menetelmien kuitenkin ollessa suhteellisen tuoreita ja niiden kehittyessä vauhdilla eteenpäin, voisi olla hyvä kirjoittaa auki erikseen paikkatietoprosessin vaiheet, joissa tulee noudattaa erityistä huolellisuutta tutkimuseettisten seikkojen kanssa.

Suomessa tieteelliset paikkatietoyhteisöt vaikuttavat olevan kasvussa ja vakiinnuttamassa toimintaansa. Osa on kansainvälistynyt ja ne ovat pyrkineet laajentamaan globaalia näkyvyyttään sekä toimintaansa. Paikkatietoala on nuori ja siksi tieteenalojen välistä yhteistyötä kaivataan niin kansallisesti kuin kansainvälisestikin. Eri tieteenalojen toimijat voisivat yhdistää omia erikoisosaamisiaan menetelmien kehittämiseksi ja ennakkoluulottomasti tarkastelemaan minkälaisia ratkaisuja tutkimusongelmiin olisi löydettävissä yli tieteenalarajojen. Maisemantutkimuksen oppiaineen Humanistinen ja kokemuksellinen paikkatieto-hankkeessa toteutetun kyselyn mukaan yhteistyölle on kysyntää paikkatiedon asiantuntijapiireissä. Osallistuneet ehdottivat yhteistyön toteutumiseen erilaisia seminaareja, sähköpostilistoja ja portaaleja. Erilaisia sivustoportaaleja vaikuttaa kentällä jonkun verran jo syntyneen. Aika näyttää mitkä niistä vakiintuvat ja jäävät pysyvämpään käyttöön. Tiedon lisääminen portaalien olemassaolosta ja humanistisen sekä kokemuksellisen paikkatiedon kentästä yleensä voisi olla seuraavaksi paikallaan. Tarvitaan myös lisää paikkatietomenetelmiä kehittävää ja vakiinnuttavaa tutkimusta ja tutkimusyhteistyötä.

Aiheesta lisää: Humanistinen ja kokemuksellinen paikkatieto, esiselvitysraportti. Turun yliopisto, maisemantutkimus, Pori 2022: https://sites.utu.fi/humanisticgis/wp-content/uploads/sites/1227/2022/12/HumGIS_selvitysraportti_Turun_yliopisto2022.pdf

Katrina Virtanen

Kirjoittaja on maisemantutkimuksen väitöskirjatutkija Turun yliopiston Digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkinto-ohjelmassa (Porin yliopistokeskus).

Kulttuuriperinnön tutkimuksen väitöskirjatutkija Veera Mäkitalo kertoo kuinka kulttuuriperintö ja luonto yhdistyvät hänen tutkimuksessaan ja elämässään.

Luonto. Se on ollut minulle aina läsnä elämässä. Nuoruuden leikit suuntautuivat useasti ulos ja varsinkin metsään. Ojista kerättiin mitä herkullisimpia luonnontuotteita yhdistettäväksi mitä mielikuvituksellisempiin ruokiin leikkimökissä. Toisinaan lasketeltiin pitkin kuusen oksia alas puusta. Siskoni vieläkin välillä pohtii, minkä takia Barbiet täytyi viedä sinne metsään. Mutta kukapa minä olen eväämään Barbieilta luontokokemuksen? Onneksi muovisiin nukkeihin ei ehtinyt kasvaa sammalta päälle, vaikka kaikki vaateet eivät luontoseikkailusta aivan toenneet. Barbie-elokuvan nähtyäni ajattelin, että voisin olla retkeily-Barbie. Nyt uudelleen ajateltuna taitaisin olla kuitenkin luonto-Barbie. Siinä Barbiessa voisi kasvaa kyllä myös vähäsen sammalta.

Lapsuuden leikkien ja harrastusten lisäksi luonto on ohjannut opiskeluvalintojani. Hortonomina (AMK) toivon pääseväni työskentelemään kasvien ja luonnon kanssa. Se kuulosti paljon miellyttävämmältä kuin vaikkapa ihmisten kanssa oleminen. Kiveyksien ladontakuviot ja aitatolppien päätyjen mallit saivat kuitenkin epäilemään omaa alavalintaa. Vaikka päädyinkin hetkeksi kasvattamaan astiataimia, pääsin onneksi opiskelemaan muutaman hakukerran jälkeen Digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkinto-ohjelmaa.

Maisemantutkimukseen lähdin metsä- ja maalaismaisemat silmissä kiiluen. Ja vähäsen myös kasvit. Ensimmäinen opinnäytetyöaihe kariutui, sillä Puolustusvoimien ampuma-alueelle tuntui olevan kamalan vaikea päästä. Puolustusvoimien Instagramiin oli onneksi helpompi pääsy. Instagram-tilin kuvista tutkin millaista maisemaa tilillä esiintyy. Kvantitatiivisella metodilla lajittelin kuvat erilaisiin maisemiin. Kvalitatiivisella semiotiikalla tarkastelin muutamaa kuvaa lähemmin. Lajittelussa vaikeinta oli vetää rajaa rakennetun ympäristön ja luontoympäristön välille. Tekikö muutama puu maisemasta luonnonmaisemaa? Onko peltomaisema luonnonmaisemaa vai rakennettua ympäristöä? Valinnat tuntuivat olevan välillä häilyviä. Selkeää kuitenkin oli, että metsäistä ympäristöä kuvastossa näkyy aika paljon.

Väitöskirjatutkijaksi

Tutkimus ja akateeminen maailma kiinnostivat opiskelujenkin jälkeenkin. Luonnon ja kulttuurin rajapinta alkoi maisteriopintojen jälkeen kiinnostaa yhä enemmän. Minut hyväksyttiin väitöskirjatutkijaksi tohtoriohjelma Junoon syksyllä 2022. Väitöskirjan aiheeksi valikoitui lopulta maankohoamisen kulttuuriperintö. Tutkin siis, miten maankohoaminen vaikuttaa alueen kulttuuriperintöön. Kohteena on Merenkurkun saaristo ja sen rannikkoalueet. Merenkurkun saaristo on valittu myös maailmanperintölistalle luonnonperintökohteeksi. Luonto on siis mukana tässäkin tutkimuksessa.

Kulttuuriperinnän ja luonnon yhdistämistä tukee lisäksi se, että useat suomalaiset mieltävät, että luonto on osa kulttuuriperintöä. (Kulttuuriperintöbarometri 2022) Tulos on kiinnostava, sillä tutkimusmaailmassa usein luonto ja kulttuuri nähdään erillisinä asioina toisistaan. Tämä jaottelu vaikuttaa siis katoavan tavallisten kansalaisten keskuudessa. Väitöskirjan ensimmäisessä artikkelissa on tarkoitus paneutua enemmän luontoon ja kulttuuriperintöön sekä siihen, miten ne yhdistyvät. Seuraavissa artikkeleissa keskitytään enemmän maankohoamiseen ja sen luomaan kulttuuriperintöön sekä sen tunnistamiseen.

Ympäristön jatkuva muutos on kiehtova teema. Erityisesti, kun se johtuu jostain, johon ihminen ei voi vaikuttaa. Maankohoaminen luo omanlaisensa resurssit ihmisen olemassaololle ja kulttuuriperinnölle. Ihminen sopeutuu muutokseen jollain tavalla ja se luo omanlaistaan kulttuuriperintöä.

Maankohoaminen vaikuttaa moniin asioihin. Arkipäivänä se näkyy esimerkiksi veneilyssä. Se ei ole alueella ihan helppoa. Venereitit muuttuvat ja kasvavat umpeen. Muutokset ovat vuosittaisia. Siitä missä viime kesänä ajettiin veneellä, saattaa hiekka raapia veneen pohjaa nyt. Kareja syntyy paikkoihin, joissa niitä ei ennen ollut. Vesistö ja sen muutokset on tunnettava, jotta voi taitavasti liikkua vesillä. Pidemmällä aikavälillä maankohoaminen täytyy huomioida esimerkiksi kaavoituksessa, jotta osataan valmistautua muutoksiin, joilla maankohoaminen vaikuttaa vaikkapa satamaan.

Yllätysten ja monimuotoisuuden teillä

Väitöskirjatutkimukseni on kuitenkin vielä aivan alussa. Odotan tuloksissa kuitenkin, niin kuin koko matkalla, yllätyksiä, pettymyksiä ja ennalta-arvattavia kohtia. Minulle tärkeää olisi pystyä luomaan kuvaa, jossa luonto on meidän ympäristömme. Ja se vaikuttaa meihin. Ja me edelleen ympäristöön. Olemme vuorovaikutuksen kehässä, vaikka kaikkiin ympäristön muutoksiin emme pystykään vaikuttamaan. Voimme kuitenkin valita, miten suhtaudumme muutoksiin ja pystymmekö elämään sen kanssa.

Yksipuolisuus estää meitä sopeutumasta. Se koskee niin ympäristöä kuin ihmistäkin. Monimuotoinen luonto pystyy paremmin muuttumaan ja selviytymään kriiseistä, kun kaikki ei ole yhden kortin varassa. Sama asian voisi tuoda kulttuuriperinnön ajatteluun. Monimuotoinen kulttuuriperintö on joustavampia ja auttaa jäsenistöään selviämään erilaisista kriiseistä. Kun ei ole vain yhtä tapaa olla ja elää on mahdollista selvitä paremmin.

Veera Mäkitalo

Kirjoittaja työskentelee palkkatöikseen perinnemaisemien parissa Pirkanmaan ELYssä ja koittaa välillä muistaa olevansa myös väitöskirjatutkija.

Kun kohdeyleisö on kokonainen kaupunki, tapahtuma on suunnitteilla kaupungissa ensimmäistä kertaa ja Porin kaupunginkirjaston vetämän hankkeen suunnittelutiimissä ovat mukana myös Digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön -tutkinto-ohjelman opiskelijat, on asetelma vähintäänkin mielenkiintoinen.

Retropelipäivänä Porin pääkirjaston valtasivat menneiden vuosien digitaaliset pelit. Tieteellinen tutkimus on digitaalisessa kulttuurissa vahvasti läsnä. Pelaaminen ja pelillistäminen voivat tuoda ihmisiä yhteen, luoda yhteisöllisyyttä, osallistaa yli rajojen. Akateeminen asiantuntijuus rakentuu yhteistyölle. Samalla humanistinen tutkimus avaa polkuja poikkitieteelliselle yhteistyölle ja yhteiskunnalliselle keskustelulle.

Digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön (DMKT) tiimi toi Retropelipäivään oman asiantuntijuutensa tapahtuman suunnittelusta ohjelman valmisteluun ja toteutukseen. Lopputuloksena Retropelipäivässä nähtiin DMKT:n Pelin henki -yleisöluentosarja sekä moniammatillinen One Up-paneelikeskustelu. Mutta mistä kaikki sai alkunsa ja mitä kaikkea matkan varrella tapahtuikaan?

#Pelihaaste

Tammikuussa pieni joukko DMKT:n opiskelijoita suuntasi tiensä Porin pääkirjastolle Retropelipäivän suunnittelukokoukseen. Porin kaupunginkirjaston, Suomen pelimuseon ja Turun yliopiston Digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkinto-ohjelman yhteistyössä suunnittelemasta Retropelipäivästä olisi tulossa ensimmäinen laatuaan. Mukaan Retropelipäivän toteuttamiseen lähtivät myös Mesikämmen Media ja pelikauppa PeliVaari.

DMKT:lla Retropelipäivän suunnittelu käynnistyi muutamaa kuukautta aiemmin. Porin kaupunginkirjastolla suunnitteilla olevan päivän ideointiin ja toteuttamiseen kutsuttiin mukaan myös DMKT. Koko perheen tapahtumaan ideoitiin kevättalven aikana pidetyissä kokouksissa monipuolista ohjelmasisältöä digitaalisen pelaamisen historiasta nykypäivään. Osana Kaikki pelissä! -pelikasvatusta kirjastoon -hanketta toteutettu Retropelipäivä sopi DMKT:lle kuin nenä päähän.

Pian ensimmäisen suunnittelukokouksen jälkeen DMKT:n neljän hengen tiimi kokoontui kahvin merkeissä aivoriiheen. Tiimin roolijako, yhteistyö ja kokonaiskuva Retropelipäivän ohjelmasta alkoi muotoutua. Toiminnan tueksi perustettiin WhatsApp-ryhmä, missä DMKT:n toimintaa suunniteltiin hyvässä hengessä ja huumorilla höystettynä. Pelihaasteet ja hyväntahtoiset emojit lentelivät. WhatsApp-ryhmässä jaetut nostalgiset pelimuistot tekivät peleihin ja pelaamiseen liittyvien kokemusten ylisukupolvisuuden näkyväksi: ne omat pelit ja pelaamisen hetket, mihin pelaamisen muistot kenties parhaiten kiinnittyvät.

Tapahtumasta tiedottaminen ja verkostoituminen muotoutui osaksi DMKT:n tiimin toimintaa. Postereilla laputettiin yliopistokeskuksen lisäksi niin Pori, kuin Turkukin kirjastoista pelikauppoihin. Pelihaasteiden jalkautumisen myötä DMKT:n tiimi kasvoi neljän hengen toimintayksiköstä kuuden hengen tehotiimiksi. Asiat alkoivat pikkuhiljaa loksahdella kohdilleen. Yleisöluentojen nimi, Pelin henki, muotoutui osallistamalla Pelikulttuurit -kurssi Retropelipäivän suunnitteluun Porin kaupunginkirjaston väen vierailun yhteydessä. Kevättalven aikana DMKT:n Retropelipäivän ohjelmaa hiottiin kahvi- ja kävelypalavereissa ja yliopistokeskuksen käytävillä. Samalla DMKT:n osio rakentui osaksi Retropelipäivän kokonaisuutta Porin pääkirjastolla pidetyissä kolmessa suunnittelukokouksessa.

Tutkimuksesta tieteen yleistajuistamiseen

Pelin henki- yleisöluennot sekä One up! -paneelikeskustelu muotoutuivat yhteistyössä osaksi Retropelipäivän ohjelmaa kuin luonnostaan. Helppoa kuin heinänteko, voisi joku kenties sanoa. Tieto rakentuu tiedon päälle, tieteen eettisille käytännöille. Mitä tieteen tekeminen tarkoittaa korkeakouluopiskelijalle? Tekemällä oppimista. Tutkimusta aiemmasta tutkimuksesta. Arkistokäyntejä. Kenttäpäiviä. Perehtymistä. Verkostoitumista. Palavereita, puheluita ja someviestejä. Internetin ihmeelliseen maailmaan uppoutumista. Ja sinne eksymistä. Työtä ja työnteon tapojen muokkaamista.

Kevyttä kuin keijukaispöly, voisi joku kenties sanoa. Mutta mitä on tieteen yleistajuistaminen? Entä mitä se käytännössä tarkoittaa korkeakouluopiskelijalle? Kaiken kerätyn tiedon työstämistä uuteen muotoon. Ajatusten uudelleen muotoilemista. Aineiston tiivistämistä muutamaan virkkeeseen. Puheenvuoron kohdistamista kokonaiselle kaupungille, tai useammallekin. Yhteistyötä ja kollegoihin tukeutumista. Itsensä heittämistä syvään päätyyn. Kasvamista asiantuntijarooliin. Tieteen tekeminen, kuten tapahtuman järjestäminenkin, rakentuu ideoille ja yhteistyölle, yhteisille tavoitteille. DMKT:n puheenvuorot Retropelipäivässä nostivat esille digitaalisen pelaamisen historiaa yhdistäen sen erilaisiin tutkimusteemoihin ja ajankohtaisiin keskusteluihin. Yleisöluennot digitaalisista peleistä Super Marion tarinana, formulasimulaattoreista ammatti- ja harrastuskäytössä sekä NHL:n kestosuosiosta toimivat katsauksina digitaalisen kulttuurin tutkimuksen monimuotoisuuteen. Ovatko digitaaliset pelit ja pelikulttuurit uhka vai mahdollisuus? Paneelissa DMKT toi asiantuntijuutensa keskusteluun nostamalla pelaamista esille yksilöitä, ystäviä, perheitä ja kollegoita harrastuksessa ja työelämässä yhdistävänä tekijänä.

Lopputunnelmia

Aurinkoisen Retropelipäivän aikana kirjastossa vieraili huikeat liki 1 300 kävijää. Koko perheen tapahtumassa retropelitunnelmiin veivät puheohjelman lisäksi niin pelipisteiden eri aikakausien digitaaliset pelit, pelien livestriimaus, Masters of Pixel Art -näyttely, Peliboksi-askartelutyöpaja, kuin pelien inspiroimina syntyneet taidekujan teoksetkin. Päivässä nähtiin myös Cosplay-tunnelmaa ja hyväntuulista retroteemaan heittäytymistä luovilla asu- ja asustekokonaisuuksilla. Onnistuneesta tapahtumasta jäi kytemään ajatuksen poikanen vastaavan yhteisöllisen ja lämminhenkisen tapahtuman toteuttaminen jatkossakin. Kiinnostusta ja mahdollisuuksia avoimille ja osallistaville tapahtumille löytyy.

DMKT:n tiimissä toiminta lähti liikkeelle mielenkiinnosta Retropelipäivään. Matkan varrella muotoutui myös saumaton yhteistyö, missä jokainen toi oman vahvuutensa kokonaisuuteen. Syntyi DMKT:n Retropelipäivän tehotiimi. Meille opiskelijoille Retropelipäivä oli paitsi mahdollisuus lähteä tekemään ainutlaatuista tapahtumaa yhdessä eri sidosryhmien kanssa, myös erinomainen tilaisuus kehittää asiantuntijuutta niin tieteen tekemisessä, esiintymistaidoissa, kuin tapahtumajärjestelyissäkin. Kaikessa siinä, mitä tiede, tutkimus ja työelämä käytännössä on.

Retropelipäivä rakentui lukemattomien ihmisten yhteistyölle, joista jokaisella oli oma tärkeä roolinsa kokonaisuudessa. Samalla se oli ainutlaatuinen kokemus paikallisesta ja alueellista yhteistyöstä. Voiko tutkimuksesta muotoutua tiedettä uusista näkökulmista? Yhteisöllisyyttä ja uusia verkostoja? Voiko tieteen tekeminen olla hauskaa? Kyllä. DMKT elää vahvasti osana paikallista, alueellista, valtakunnallista ja kansainvälistä yhteisöä. Tässä kaikessa DMKT on mukana myös tulevaisuudessa.

Lähdemmekö DMKT:ltä pelihaasteisiin mukaan myös jatkossa? Ehdottomasti.

Annukka Saarva

Kirjoittaja sivuaineopiskelija Turun yliopiston Digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkinto-ohjelmassa

Entinen Porin yliopistokeskuksen opiskelija-aktiivi Esa Keskinen kirjoittaa, kuinka mokasi opintonsa, mutta sai niiltä silti lähes kaiken.

Opiskelu-urani ei ole järin kehuttava. Siihen kuuluvat kesken jäänyt maisterin tutkinto ja pitkälti päälle kolmisensataa opintopistettä. 

Aloitin opintoni Kulttuuriperinnön ja maisemantutkimuksen koulutusohjelmassa digitaalinen kulttuuri pääaineenani muinaisina aikoina vuonna 2011. Olen sitä opiskelijakohorttia, joka keskittyi, ainakin opintojen ratkaisuvaiheessa, enemmän luentosalien ulkopuolisiin aktiviteetteihin kuin itse opintoihin. Ajauduin ensin ainejärjestö Kulma ry:n varapuheenjohtajaksi, jonka jälkeen olin puheenjohtajana. Puheenjohtajavuonna päädyin myös Porin ylioppilasyhdistys Pointer ry:n viestintävastaavaksi ja toiseksi päätoimittajaksi Porin ylioppilaslehteen. Antoisin opintoihin liittyvä pesti lienee ollut Pointti. Se oli todellista tekemällä oppimista. Räpiköin siinä sivussa kandiksi digitaalisen kulttuurin pääaineesta vuonna 2014. Kiitokset siitä kuuluvat pitkälti Petri Saarikoskelle

Münchenin taivaan alle

Kandin vapauttamana lähdin syksyllä vaihtoon. Kohteeksi valikoitui toisen digiläisen, Timo Riihentuvan kanssa, München Saksassa ja huippuyliopisto Ludwig-Maximillians-Universität. Ratkaisuun vaikutti suuresti erään porilaisen vauhkoaminen ja kohkaaminen. Nykyinen väitöskirjatutkija (ja yliopisto-opettajan sijainen) Tommi Iivonen kuvaili oluttupia, baijerilaisia aamiaisia, yliopistoa, taide-elämää ja tapahtumia sellaisilla korulauseilla, ettei nuori kekkeruusi tohtinut vastustaa näin lapaan syötettyä ideaa. Lisäksi niin ikään digiläinen Linnea Kotiniemi muisteli hyvällä Baijerin pääkaupungissa viettämäänsä vaihtoa.

Päästelimme Riihentuvan Saksanmaalle, mutta emme tietenkään olleet järjestäneet asuntoasioita kuntoon. Pari ensimmäistä yötä punkkasimme turistihostellin jaetussa huoneessa, kunnes parin tiedustelun ja valkoisten valheiden jälkeen opintotoimiston väki löysi jostain pöytälaatikosta meille kämpät opiskelija-asuntoloista. Suomalaiseen viranomaiseen sinisilmäisesti luottava härmäläinen sai heti oppitunnin siitä, että kaikkialla säännöt eivät ole samat kaikille.

Lopulta päädyin kortteeraamaan Zeppelinstrasselle vanhaan kivikerrostaloon psykologi Dr. Schultzin omistaman asunnon toiseen huoneeseen. Alta nelikymppinen Dr. Schultz oli, ja on edelleen psykologi, joka oli paljon poissa työpaikallaan Sveitsissä. Ei näitä voi keksiä.

Tiettävästi myös itse Elvis Presley oli punkannut samalla kadulla palvellessaan Yhdysvaltain tukikohdassa 1950-luvulla. Itse elvistelin sivuaineen verran opintopisteitä ties miltä tutustu kulttuuriin -kursseilta. Parilla totisella ja töitä vaatineella journalistiikan ja mediatutkimuksen kurssilla pääsin kuitenkin toteamaan, että

1. humanistinen koulutus Suomessa antaa hyvät ja kattavat pohjatiedot tieteen metodologiasta, joilla navigoida erilaisissa tutkimus-, yliopisto- ja koulutuskulttuureissa

2. suomalainen yliopisto oli tuolloin valovuosia edellä sähköisissä välineissä ja joustavuudessa. Saksassa esseet palautettiin sähköpostiversion lisäksi myös paperille tulostettuna professorin postilaatikkoon, natürlich. Tieteellisiä artikkeleita oli saatavilla kirjastoissa.

3. suomalaiset opiskelijat olivat, kenties välivuosiensa ja ikänsä ansiosta, kypsempiä ja saavuttivat mielestäni samat tulokset vähemmällä vaivalla kuin paineistetut kansainväliset vaihtarikollegansa.

Der Gemütlichkeit, eli kuinka eletään mukavasti

Vietin yliopistolla yllättävän vähän aikaa, mutta se taitaa olla vaihdon idea. Oktoberfest laittoi kaupungin sekaisin kahden viikon ajaksi syys-lokakuun vaihteessa. Münchenissä oli verrattain halpaa ruokaa ja juomaa. Opin speisekartedeutschia: entschuldigung, bitte, genau, Prost und so weiter.

Metro vei (Bitte, zuruck bleiben…) ja jos ei enää vienyt, niin odotettiin aamun ensimmäistä raitiovaunua. Museokortteleissa näki yhdellä kierroksella taidehistorian klassikoita Picassosta Botticelliin. Jossain oli aina uusi klubi tai näyttelyn avajaiset. Alpit ovat aivan vieressä. Rautatieaseman näytöissä luki Tampereen ja Jyväskylän asemesta Pariisi ja Milano.

Tutustuin vaihdossa melko hyvin noin kymmeneen opiskelijaan, joiden kanssa tapaamme edelleen erilaisilla kokoonpanoilla noin kerran vuodessa tai kahdessa. On täysin selvää, ettei Pohjois-Hämeen maaseudulta tulevalla juntilla olisi tällaista kansainvälistä ystäväpiiriä ilman yliopistokeskuksen mahdollistamaa vaihtoreissua.

Uusi ura uudessa kaupungissa

Vaihdon jälkeen toimittelijan hommat taisivat alkaa kiinnostaa enemmän kuin digin maisteri. Tein erilaisia pestejä kotipaikkakuntani paikallislehdessä Oriveden Sanomissa ja pohdin, että tsuurnalismia voisi lukea lisää. Pääsinkin Tampereelle keittiön oven kautta maisterihaussa. Tässäkin keskeistä oli yliopistokeskuksen tarjoama mahdollisuus ristiinopiskella eri yliopistojen välillä. Sen ansiosta luin maisterihakuun vaaditut journalistiikan ja viestinnän perusteet sivuaineena tuolloisessa Tampereen yliopiston Porin yksikössä.

Tampereella en tietenkään keskittynyt täysillä opintoihin, vaan aloitin samaan aikaan työt ylioppilaslehdessä. Kirjoitin paljon Tampereen yliopistojen yhdistymisestä. Ensin Aviisi ja sitten Visiiri ovat seuranneet sen vaiheita ansiokkaasti, kun muut mediat ovat katsoneet muualle. Siinä on vastaansanomaton esimerkki ylioppilaslehtien tärkeydestä akateemiselle yhteisölle ja koko yhteiskunnalle.

Tampereella opiskelu avasi uuden näkymän yhteen kotikaupungeistani ja toi taas runsaasti uusia ihmisiä elämänpiiriini. Huomasin myös, että olin saanut yllättävän laadukkaan perehdytyksen tieteen maailmaan yliopistokeskuksella. Journalistiopiskelijat tuskailivat metodologian ja tieteenfilosofian pakollisten kurssien kanssa, kun itselleni positivismin, relativismin, jälkistrukturalismin ja fenomenologian erot olivat aika selkeitä. Digin luennoilla puhuttiin Van Dijkistä jo vuosikymmen ennen kuin kaverista tuli muotitutkija Mansessa ja Stadissa. Turha tässä on silti liikaa ylpeillä. Selvitin graduseminaarin lopulta läpi joskus keväällä 2018, mutta, mutta, mutta… jossain läppärini uumenissa on edelleen nelisenkymmentä sivua gradututkielmaa Yle-gatesta. Se jäi piippuun. Liekö syynä laiskuus, kykyjen riittämättömyys vai opintotuen loppuminen – sitä en osaa sanallistaa.

Gradumahalaskun jälkeen palasin vielä Poriin, ja vieläpä Puuvillaan, töihin Satakunnan Kansaan erilaisiin pätkäpesteihin vuosiksi 2018–2020. Tähän mahtui vielä vanhoilla päivillä piipahtaminen opiskelijakommuunissa Herralassa, jossa asuin yhden kesän ja satunnaisia kortteerauksia. Niin vain kävi, että kylterit ja humanistit mahtuvat saman katon alle! Tavallaan Herralan peruina on yliopistokeskuksen yhdistämä vaellusporukka, jolla teemme syksyisin reissun johonkin päin Lappia.

Mitä akatemia minulle antoi?

Joku voi laskea tästä tekstistä, kuinka monta vuotta tuhlasin yliopistolaitoksen uumenissa valmistumatta, mutta opiskelun vapaudelle ei voi laittaa hintaa. Kannustan kokeilemaan sitä, jos vain mahdollisuus tulee.

Sain käytännössä lukea ja tehdä sitä, mikä kiinnosti ja minkä näin hyödyttävän mahdollisesti loppuelämääni. Opintoraha ja satunnaiset hommat riittivät tuolloin vielä elämiseen Porin hintatasolla. Erasmus-ohjelma takasi varat Interrail-lippuun. Tukikuukausien loputtua huomasin, että töiden tekeminen meni opintojen edelle. Suhtautuisinkin erittäin epäillen tukileikkauksiin ja yliopiston edelleen jatkuvaan trimmaamiseen, joka alkoi jo yliopistolain uudistuksesta 2010.

Pori ja yliopistokeskus ovat antaneet minulle paitsi ystäviä, kokemuksia, tietoa, taitoa, hauskoja aikoja myös ammatin. Toivottavasti sain itse annettua jotain takaisin, jos en akateemiselle maailmalle, niin yliopistoyhteisölle. Seuraan edelleen ilolla Kulman, Porkyn, Pointerin ja Pointin uurastusta punatiili taustakankaanaan.

Ala-asteen opettajani tapasi sanoa, että aina oppii, kun on kotoa poissa. On yliopistouraltani siis varmaankin jotain jäänyt käteen. Ehkäpä vielä joskus myös ne maisterinpaperit.

Sille! Prost!

Esa Keskinen

Kirjoittaja on Itä-Lapissa ilmestyvän Koti-Lappi-lehden päätoimittaja

Ympäröivien koivujen lehdet kahisevat kevyessä kesätuulessa ja ohuet pilvivanat maalaavat kirkkaan sinistä taivasta. On toistaiseksi hiljaista, mutta takanani vähitellen vilkastuva ihmisvilinä tuo mukanaan puheensorinaa. Edessäni Lokkilavan edustan penkkirivit alkavat hiljalleen täyttyä.

Näissä merkeissä alkoi heinäkuisena perjantai-iltapäivänä ensimmäinen Pori Jazz -kokemukseni. Korkea aika olikin. Porissa jo neljä vuotta asuneelle jazzin ystävälle odotus on ollut pitkä.

Tutkijat festivaaliperintöä selvittämään

Jazzeille en kuitenkaan päätynyt festivaalikävijän kengissä, vaan jalkoihini oli vedettynä havainnoivan tutkijan saappaat. Taustalla on festivaalia pyörittävän Pori Jazz -säätiön taannoin päättynyt digitointiprojekti, jonka myötä festivaalin liki 60-vuotisen historian aikana koottu kuva- sekä haastatteluaineisto siirtyivät digitoituina Satakunnan Museon haltuun.

Tämän myötä säätiöltä tuli yhteydenotto Digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkimuksen tutkinto-ohjelman suuntaan: Voisiko laajan aineiston pohjalta kehittää jonkinlaista yhteistyötä festivaalin moninaisen kulttuurin taltioimiseksi ja esittämiseksi?

Asiasta ensi kertaa kuullessani en empinyt ilmoittaa kiinnostuksestani. Musiikki ja luonto ovat pitkäaikaisia mielenkiinnon kohteitani ja opintojeni edetessä ne sitten luontevasti yhdistyivät kurssitöissä tutkimuskohteeksi ja lopulta pro gradu -tutkielman teemaksi: Lähiluonnon kulttuurinen merkitys, jota tarkastelen musiikkitapahtumien kautta. Jazzprojekti sopi joukon jatkoksi kuin nenä päähän, ja ilokseni pääsinkin urakkaan mukaan.  

Ja kuinka oiva kohde Pori Jazz ja sen päänäyttämönä toimiva Kirjurinluoto tässä ovatkaan. Pitkän olemassaolonsa aikana tapahtuma on kasvanut pienestä paikallisesta puistojuhlasta Euroopan mittapuulla merkittäväksi jazzfestivaaliksi, tuoden Poriin vuosittain kansainvälisesti nimekkäitä muusikoita sekä huiman määrän kävijöitä. Paikallisesti siitä on muodostunut merkittävä porilainen ilon ja ylpeyden aihe. Kaiken tämän keskiössä on alusta saakka ollut juuri Kirjurinluoto. Vuosikymmenestä toiseen Porin keskustan tuntumassa sijaitseva viher- ja virkistysalueena toimiva saari on ihastuttanut festivaalikävijöitä idyllisellä miljööllään. Millainen siis on lähiluonnon merkitys jazzfestivaalille; niin sen järjestäjille, esiintyjille kuin kävijöille?

Viher- ja virkistyssaari kävijäkokemuksessa

Kun Lokkilavalle nousi perjantain ohjelmiston käynnistänyt Aki Rissanen Hyperreal, Kirjurinluodon konsertille luoma tunnelma alkoi avautua itselleni. Tuulessa heiluneiden puiden lehtien kahina sekoittui musiikkiin varjojen tanssiessa ympäröivällä nurmikolla. Taivaalla liitävät lokit ääntelehtimiseen sulautuivat kokonaisuuteen tehden kokemuksesta unenomaisen. Tapahtumaympäristön vaikutus oli heti alusta alkaen merkittävä.

Pyrin festivaalin aikana havainnoimaan lähiluonnon merkitystä kävijöille. Kiinnitin siksi huomiota ihmisten tapoihin käyttää aluetta, sekä sivukorvalla kuunnellen myös tapoihin puhua alueesta. Lokkilavaa ympäröivä vehreys houkutteli jazzväen avaralle nurmelle tanssahtelemaan musiikin tahdissa tai vain nauttimaan siitä makuuasennossa, jotkut puolestaan vetäytyivät sivummalle puiden katveeseen. Viheralueen käytännön merkitykset olivat ilmeisiä.

Jo yli vuosisadan verran porilaisia palvelleeseen Kirjurinluotoon on kehittynyt vuosien varrella lukuisia viher- ja virkistysalueille ominaisia elementtejä, kuten uimaranta, kahvilaravintola, leikki-, eläin- ja liikennepuisto sekä kesäteatteri. Nämä näkyivät myös festivaalikävijöille: ”Ei meillä näin hienoa ole kotona” tokaisi eräs festarivieras katsoessaan aidan takaa pilkottavaa liikennepuistoa. Vähän matkan päässä ihmetystä ja ihastusta herätti puolestaan alpakkakatras. Festivaalilavaksi valjastettu kesäteatteri vaikutti tarjoavan mieleenpainuvia kokemuksia, jonka tunnelmaa monet kuuluivat kiittelevän. Mielenkiintoista olisi selvittää, käyttääkö festivaalikansa varsinaisen festivaalialueen ulkopuolelle jääviä Kirjurinluodon palveluita musiikista nauttimisen ohessa.

Jazzrytmejä ja luonnon melodioita

Jazz on tunnetusti ollut klubimusiikkia. Yleinen mielikuva lienee hämyisä, hieman savuinen katutason alle jäävä klubi punaisine taustaverhoineen New Yorkissa. Heinäkuinen Kirjurinluoto ei järin tähän kuvaan istu.

Tämän näytti havaitsevan myös Porissa lavalle ensi kertaa nousseet muusikot. Lokkilavalla urallaan nousukiidossa menevä saksofonisti James Brandon hämmästeli lavaa kiertäneitä lokkeja, joiden ääntelehtiminen koetteli tiivistunnelmaiseksi laskeutuneen rumpusoolon otetta. Luonnosta tuli osa esitystä. Moni samaisella lavalla esiintynyt artisti ihasteli välispiikeissään luodon luonnonkauneutta.

Tästä herääkin kysymys: Kuinka tietoisia Poriin tulevat esiintyjät yleisesti ottaen ovat esiintymispaikastaan ennen paikalle saapumistaan? Tuoko tapahtumajärjestäjä tapahtumapaikan luonnonläheisyyden esiin artisteja lähestyessään vai onko Pori Jazz ja Kirjurinluoto sen esiintymispaikkana tullut itsessään tunnetuksi jazzpiireissä? Onko kyseessä juuri ”se” puistosaari jossa Suomessa soitetaan?

Vanhoja festarikuvia silmäillessäni jäi eräs otos mieleen 1980-luvun puoliväliltä. Kuvassa oltiin luodon rannalla veneessä, joka kuvatekstin mukaan oli juuri kierrättänyt kyytiläisiään jokisuiston idyllisessä maisemassa. Veneen perällä istui varsin nimekäs joukko. Festivaalilla esiintymässä ollut kitaristilegenda Stevie Ray Vaughan puolisoineen oli saanut matkaseurakseen presidenttipari Mauno ja Tellervo Koiviston. Järjestät ovat siis mieltäneet porilaisen sini- ja viherympäristön esittelemisen arvoiseksi.

Onko vastaavanlaista lähiluontoretkeilyä sittemmin järjestetty myös muille artisti- tai arvovieraille, ja jos niin minne?

Missä Kirjuri, siellä jazz

Kirjurinluodon merkityksestä Pori Jazzille kertonee ennen kaikkea jo aiemmin mainittu festivaalin paikkauskollisuus. Luodon valikoituminen tapahtuma-alueeksi pohjaa useiden festivaalihistoriikkien mukaan vuoden 1959 Jazz on a Summer’s day -konserttidokumenttiin. Sen katsottuaan joukko paikallisia jazzin ystäviä totesi haluavansa samanlaista meininkiä Poriin. Newportin jazzfestivaaleilla meren rannalla tunnelmoivaa väkeä katsoessaan todettiin sinistä ja vihreää löytyvän täältäkin, vuolaana virtaavan Kokemäenjoen ympäröimältä Kirjurinluodolta.

Luodon viehkeys tuskin jätti kellekään epäilystä sen sopivuudesta festivaalipaikaksi. Tapahtuman yleisömäärien kasvaessa havaittaviin kuitenkin käytännön haasteita. Festivaalin alkuvuosina ainoa kulkureitti luotoon oli lossi. Kuten arvata saattaa, yhä kasvavan väkimäärän kuljettaminen rannalta toiselle ei käynyt järin nopeasti. Ensin saatiin tilapäisratkaisuksi ponttonisilta ja lopulta 1970-luvun puolella kiinteä Raumansilta. Kulkureitit moninaistuivat vielä vuosituhannen vaihteessa Kirjurinluodon toiseen päätyyn valmistuneen Pormestarinsillan myötä.

Siltojen lisäksi on ajan myötä rakennettu myös kiinteää infrastruktuuria tapahtuman järjestämistä helpottamaan. Lokkilava kohosi luotoon 1980-luvulla, 2000-luvulle siirryttäessä puolestaan valmistui nykyisen päälavan paikaksi Kirjurinluoto Arena.

Festivaaliorganisaatio on siis selvästi päättänyt vakiinnuttaa Kirjurinluodon tapahtuman pyhätöksi. Vaikka oheistapahtumaa on järjestetty vaihtelevasti ympäri kaupunkia, vehreä luoto pysyy kuitenkin festivaalin ytimessä.

Jazzfestivaalin lähiluontosuhde – Mitä se on?

Tutkimuksen edetessä kokonaiskuva tulee vielä laajenemaan. Valmiiseen valokuva- ja haastatteluaineistoon on tehty vasta ensikatsaus. Tulevien festivaalien aikaan haastatellaan niin kävijöitä kuin tapahtumajärjestäjiä. Lisäksi toteutetaan kävijäseurantaa tapahtuma-alueella.

Lähiluonnon merkitystä tulen tarkastelemaan myös laajemmin. Millaisena näyttäytyy luodon historia musiikki- ja kenties muiden kulttuuritapahtumien saralla? Entä miten Pori Jazzin lähiluontosuhde ulottuu Porin muille alueille esimerkiksi leirinnän tai muun oheistoiminnan kautta? Alustavan tarkastelun pohjalta hypoteesiksi nousee vääjäämättä se, että lähiluonto vaikuttaa olevan tärkeä osa jazzfestivaalia. Näin myös toisinpäin: voiko Pori Jazzia kuvitella ilman Kirjurinluotoa tai Kirjurinluotoa ilman Pori Jazzia?

Niko Hakkarainen

Kirjoittaja on tutkimusavausta ja maisemantutkimuksen opiskelija Turun yliopiston Digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkinto-ohjelmassa (Porin yliopistokeskus).

Historialliset vaatteet ja tekstiilit ovat olleet lähellä sydäntäni jo ennen kuin opin lukemaan. Pienenä lapsena selailin haltioituneena äitini omistamaa muodin historiasta kertovaa kirjaa, jossa oli siniset kangaskannet ja jonka selkämyksessä luki kultaisin kirjaimin ”Muoti kautta aikojen”. Kirja oli suuri ja painava, ainakin pienen ihmisen käsissä, ja vietin tunteja selatessani sen kauniita kuvia.

Suosikki-osioikseni muodostuivat nopeasti 1700- ja 1800-luvuista kertovat luvut, joissa oli suuria värikuvia aikakausien muotokuvista. Tekstiilien runsaus ja omasta ajastani poikkeava tyyli sai mielikuvitukseni lentämään, halusin nähdä ja koskea muotokuvien prinsessoja ja tuntea käsissäni suurten hameiden pehmeyden. Sain lisäpontta intooni pienestä lastenkirjasta ”Elämää ennen vanhaa”, jonka sivuilta opin eksoottisia sanoja kuten krinoliini (tuttavallisemmalta nimeltään vannehame) ja turnyyri (pienempi hameen siluettia tukeva kehikko tai tyyny).

Jo ennen kouluun menemistä tiesin, että mikään ei ollut mielenkiintoisempaa kuin historialliset vaatteet ja mitä suurempia hameen helmat olivat, sen parempi niitä oli piirtää paperinukeillekin!

Vuosien varrella lainasin kirjastosta kaikki aihetta sivuavat teokset, joita usein panttasin huoneessani mahdollisimman pitkään. Kun eräpäivä koitti, palautin kirjat ja lainasin ne pikimmiten uudestaan. Teini-ikään mennessä kiinnostuin vaatteiden esteettisen ilmeen lisäksi myös niiden valmistuksesta. Lukiossa suoritin käsityödiplomin valmistamalla empire-aikaisen päiväpuvun ja siihen kuuluvat alusvaatteet. Historiallisten vaatteiden ompelusta tuli minulle harrastus, joka on välillä jäänyt vähemmälle, mutta jonka pariin olen palannut uudestaan ja uudestaan.

Yliopisto-opinnot ja replikointitekniikoihin tutustuminen Iso-Britanniassa

Opiskellessani Iso-Britanniassa ensin Aberdeenin ja sittemmin Yorkin yliopistoissa en opiskellut muodin historiaa, mutta toin kirjoittamiini aineisiin mukaan elementtejä historiallisten vaatteiden tutkimuksesta sekä niiden tulkitsemisesta museoympäristössä.

Ensimmäisen maisterintutkintoni suoritin historian ja taide historian yhteistutkintona ja toisen maisterintutkintoni Public History -oppiaineen parissa. Public History, eli vapaasti suomennettuna “julkinen historia”, on sekoitus museologiaa, media-opintoja ja kulttuuriperinnön tutkimusta. Public historyssa tutkitaan sitä, miten suuri yleisö on tekemisissä historian kanssa esimerkiksi museokäyntien, podcastien, tv-sarjojen ja elokuvien kautta.

Se avasi silmäni sille, että historian ja kulttuuriperinnön “kuluttaminen” vapaa-ajalla on tuttua myös niille, jotka eivät miellä aiheen edes kiinnostavan itseään.

Kirjoitin lopulta toisen maisterintutkintoni gradun 1900-luvun alkupuoliskolla vaikuttaneen brittiläisen keräilijän C.W. Cunningtonin historiallisen naistenmuodin yksityiskokoelman kehityksestä museokokoelmaksi ja kyseisten kokoelmaesineiden tulkitsemisesta eri vuosikymmenien aikana. Seurasin innolla muodin historian alalla ilmestyvää tutkimusta ja minua viehätti erityisesti niin sanottu kokeellinen historia sekä siihen liittyvä metodologia.

Esimerkiksi FT Hilary Davidsonin replikointiprojekti Jane Austenin takista Austenin kotimuseota varten herätti minut ajattelemaan asiaa uudesta näkökulmasta: aitoa takkia katsomalla saamme toki tietää, minkä kokoinen legendaarinen kirjailija oli, mutta vain replikoimalla kyseinen vaate oli mahdollista todella testata miten hän on siinä liikkunut ja millaisilla tekniikoilla vaate on aluperin tehty.

Alkuperäinen takki ei kuulu Austenin kotimuseon kokoelmiin ja on hyvin hauras, mutta replika on voitu asettaa esille Austenin omaan huoneeseen ilman huolta alkuperäisen vaatekappaleen tuhoutumisesta kotimuseon olosuhteissa. Projektia selostavan artikkelin voi lukea kokonaisuudessaan ilmaiseksi täältä.

Sattuman kautta pääsin vapaaehtoiseksi ompelijaksi Yorkin Castle Museum -museoon, jossa sain toteuttaa replikan museon kokoelmiin kuuluvasta 1840-luvun esiliinasta. Replikointiprojekti avasi minulle uusia tutkimuksellisia näkökulmia ja laajensi ymmärrystäni oikeiden materiaalien ja oikeiden tekniikoiden käyttämisestä historiallisia vaatteita tehdessä. Historiallisten ompelutekniikoiden hyödyntäminen akateemisen tutkimuksen apuvälineenä on saanut paljon kannatusta brittiläisten tutkijoiden ja museoalan ammattilaisten keskuudessa, sillä replikointi avaa ovet uusille mahdollisuuksille historiallisten vaatteiden esillepanoa ajatellen.

Replikoita voidaan esimerkiksi kokeilla päälle ja niitä voidaan tehdä myös museokävijöiden kokeiltavaksi. Toteuttamalla replikoita yhteisöprojektien kautta, historiallisten vaatteiden tekotapoja voidaan opettaa niistä kiinnostuneille ja vaatteiden sisältämä aineeton kulttuuriperintö pääsee jatkamaan elämäänsä myös nykyajassa.

Kulttuuriperinnön tutkimuksen väitöskirjatutkijaksi: historiallisten vaatteiden replikoinnin menetelmä uuden tiedon tuottajana

Hain opinto-oikeutta tohtorintutkintoon keväällä 2019 ja pian löysin itseni kulttuuriperinnöntutkimuksen moninaisesta ja poikkitieteellisestä joukosta. Väitöskirjani aihe on 1700-luvun naistenvaatteiden tulkinta ja esillepano museokokoelmissa. Keskityn sekä esineiden aineelliseen että aineettomaan kulttuuriperintöön ja erikoistun historiallisten ompelutekniikoiden hyödyntämiseen akateemisen tutkimustyön apuvälineenä.

Väitöskirjani suurimmat tutkimuskysymykset ovat: Miten voimme hyödyntää museokokoelmista löytyviä 1700-luvun säätyläisnaisten vaatteita kulttuuriperinnön, kultturihistorian ja historian tutkimuksen lähteinä? Miten replikointia voidaan käyttää tutkimusvälineenä näitä esineitä tutkittaessa ja miten se voi toimia tukena kirjallisia lähteitä lähestyttäessä?

Tutkimusaineistonani käytän enimmäkseen suomalaisten museoiden kokoelmissa olevia 1700-luvun naistenvaatteita. Tällä hetkellä olen erityisen kiinnostunut tikatuista alushameista (ks. kuva yllä), jotka olivat hyvin koristeellisia, mutta tutkin myös muita säätylaisnaisten vaatteita. Museokokoelmiin kuuluvien historiallisten vaatteiden replikointi on tuttu tutkimusmetodi maailmalla, mutta Suomessa tekniikka on vielä laajalti tuntematon. Tätä aukkoa pyrin tutkimuksellani paikkaamaan.

Kirjoitan artikkelimuotoista väitöskirjaa ja ensimmäinen artikkelini ilmestyi open access -julkaisuna The Journal of Dress Historyssa syksyllä 2022. Artikkelin voi lukea täältä.

Historialliset vaatteet pitävät sisällään tietoa esimerkiksi tekstiilien koostumuksesta ja alkuperästä, tekijöidensä ammattitaidosta ja käyttäjiensä varallisuudesta. Nämä esineet kertovat meille aineellisen ja aineettoman kulttuuriperinnön sekä kulttuurihistorian salaisuuksia. Mitkä käsityöperinteet ja muotivirtaukset yhdistivät esimerkiksi ruotsin vallan aikaisia säätyläisiä muihin Euroopan yläluokkiin ja miten nämä perinteet heijastuvat nykyajassamme?

Historialliset vaatteet ovat mainio lähde poikkitieteelliselle tutkimukselle ja oma työni yhdisteleekin näkökulmia ja metodologioita kulttuuriperinnön tutkimuksen, kulttuurihistorian, historian ja arkeologian aloilta. Lähestymällä tutkimusaineistona käyttämiäni museoesineitä poikkitieteellisesti pääsen tutustumaan niiden tarjoamaan tietoon mahdollisimman syvällisesti.

Ompelemalla replikoita historiallisista vaatteista voimme laajentaa ymmärrystämme tästä syvällisestä tiedosta. Historiallisesta muodista liikkuu edelleen runsaasti väärää tietoa ja väärinymmärryksiä vaatteiden käyttötarkoituksista sekä niiden vaikutuksesta käyttäjiensä kehoon.  Toisin kuin usein väitetään, esimerkiksi korsetit ja kureliivit eivät olleet kidutusvälineitä vaan oleellisia tukivaatteita joiden avulla luotiin muodikas siluetti useilla eri vuosisadoilla.

Populaarikulttuurin avulla väite historiallisten vaatteiden epämukavuudesta tai suoranaisesta tuskallisuudesta on levinnyt laajalle ja on saanut suuren yleisön vähättelemään menneiden sukupolviemme naisten älykkyyttä. ”Naiset olivat hupsuja muodin orjia kun suostuivat moiseen!” Totuus on kuitenkin eri. Replikoimalla olemassa olevia historiallisia vaatteita voimme pukea niitä päällemme ja testata niiden vaikutusta kehomme liikeratoihin. Voimme ymmärtää vaatteiden kehollisuuteen liittyviä näkökulmia, joihin emme saa kosketuspintaa katselemalla alkuperäisiä museoesineitä mallinukkejen päällä.

***

Olen tehnyt väitöskirjaani enimmäkseen osa-aikaisesti syksystä 2020 asti mutta nyt keväällä 2023 Svenska litteratursällskapet i Finland myönsi minulle tutkimusapurahat Ragnar, Ester, Rolf ja Margareta Bergbomin rahastosta. Apurahat sallivat minulle mahdollisuuden keskittyä täysipäiväisesti väitöskirjatutkimukseeni ja olen erittäin innoissani päästessäni jakamaan tutkimukseni tuloksia myös laajemmalle yleisölle. Esitänkin sydämelliset kiitokseni Svenska litteratursällskapet i Finlandille!

Anni Shepherd

Kirjoittaja on kulttuuriperinnön tutkimuksen väitöskirjatutkija Turun yliopiston Digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkinto-ohjelmassa (Porin yliopistokeskus).

DMKT:n yhteishaussa toiminut opiskelijoiden sometiimi reflektoi kokemuksiaan projektistaan.

Kesäloman alkaessa myös kevään töitä paiskinut sometiimi pääsee vihdoin kesälaitumille, niin muiden töiden kuin loman merkeissä!

Tässä blogipostauksessa sometiimimme esittäytyy viimeisen kerran tämän kevään osalta, kertoen hieman ajatuksiaan ja fiiliksiään tämän kevään ajalta.

Avaamme kunkin fiiliksiä kamppiksesta vapaalla tyylillä.

Henri:

Tällaisen somekampanjan teko oli minulle aivan uudenlainen kokemus. Vaikka olen viettänyt paljon aikaa eri somealustoilla, oli tällainen sometus minulle ihan uutta. Muistan, että tämän projektin aloittaminen jännitti minua todella paljon, vaikka olinkin pitkään ollut kiinnostunut somemarkkinoinnin ja -tuotannon tekemisestä.

Näin myöhemmin voin kuitenkin todeta, ettei missään nimessä olisi tarvinnut jännittää, sillä projekti sujui todella hyvin ja meillä oli aivan mahtava tiimi!

Toimin tässä kampanjassa meidän tiimin vetäjänä, mutta oli meillä niin upea tiimi, ettei missään vaiheessa tarvinnut jännittää projektin sujumista. Muut sometiimiläiset olivat minulle jo hyvin tuttuja vapaa-ajalta sekä ainejärjestömme hallituksen toiminnasta, joten yhteistyötämme varmasti helpotti jo olemassa oleva ystävyys.

Pääsimme tämän projektin aikana tekemään paljon erilaista, videoiden suunnittelusta niiden kuvaamiseen ja lopulta niiden editoimiseen. Päätimme jo projektin alussa, että haluamme “Humanistina Porissa” -Instagram-tilin lisäksi luoda videoita TikTok-videopalvelussa.

Koska tutkinto-ohjelmallamme ei ole omaa TikTok-tiliä, alustaksi päätyi luontevasti ainejärjestömme Kulma ry:n tili.Tämä osoittautui hyväksi ideaksi, sillä meidän luomilla TikTok-videoilla on yli 95 tuhatta näyttökertaa tätä kirjoittaessani!

Päätimme luoda videoita, joista osa avaisi katsojille porilaista opiskelijaelämää
sekä meidän tutkinto-ohjelman opintoja, mutta myös meemi-pohjaisia videoita, jotka lähtisivät mahdollisesti leviämään, täten levittäen tietämystä tutkinto-ohjelmastamme. Tämä onnistui erityisen hyvin yhden Porin murretta käsittelevän videon kanssa, jolla on katselukertoja yli 70 tuhatta.

Mukavaa oli myös tehdä MyDay-päivityksiä “Humanistina Porissa” -Instagramiin.

Oli mukava vastata ihmisten kysymyksiin ja näyttää porilaisen opiskelijan arkipäivää. Samalla päivät olivat osittain rankkoja, sillä niiden aikana kunnolla tajusi, kuinka paljon somettaminen vie aikaa ja miten puuduttavaa ja rankkaa se voi olla.

Voin silti kuitenkin täysin suositella muille opiskelijoille tällaisiin projekteihin liittymistä.

Vaikka joskus voi olla rankkaa tehdä tällaista kamppista opintojen ohessa, oli mielestäni tämä kokonaisuutena kuitenkin ylivoimaisesti positiivinen ja hyvin opettava. Ja saimme kuitenkin kaikki tästä viiden opintopisteen-suorituksen sekä todistuksen/suosituskirjeen vastuuopettajaltamme itsenäisesti tekemästämme työstä.

Koko projekti tuntui todella palkitsevalta kokemukselta ja oli ihana kuulla positiivista palautetta sekä henkilökunnalta että muilta opiskelijoilta. Olen itse
opiskellut DMKT:lla nyt puolitoista vuotta ja olen nauttinut opinnoistani paljon, joten oli hyvin mukavaa päästä kertomaan omista opinnoista ja jakamaan DMKT:n ilosanomaa eteenpäin! 🙂

Aleksandra:

Ensimmäinen vuosi DMKT:lla on melkein ohi tämän blogipostauksen jälkeen, huhhuh… Vuosi on mennyt nopeasti, mutta olen kiitollinen että lähdin tänne opiskelemaan.

Olen tutustunut niin moneen mahtavaan ihmiseen, oppinut paljon uutta itsestäni, osallistunut upeisiiin tapahtumiin ja minulle on avautunut paljon uusia ovia ja mahdollisuuksia, joista osasin aiemmin vain haaveilla.

Tuntuu kuin Poriin muutolla on todella tarkoituksensa. Sosiaalisen
median tekeminen ja vaikuttaminen on kiinnostanut minua aina ja olenkin joskus tehnyt sisältöä YouTubeen ja TikTokkiin, mutta jotenkin somejen muututtuessa pinnallisemmaksi ja “oman jutun” kateissa olemisen myötä omakin tekeminen vaikeutui.

Kuitenkin sometiimiprojekti muistutti minua, kuinka ihanaa on luoda aitoa sisältöä, ideoida, pyrkiä saamaan enemmän näkyvyyttä DMKT:lle ja saada ihanaa palautetta.

Pidin etenkin siitä, että saimme itse päättää kamppiksen sisällöstä opettajien antaessa meille täysin vapaat kädet, joka sai meidän neljän luovat päät pyörimään. Päätimme, että sometiimin tiimoilta aloitamme myös Kulma Ry:n TikTok “uran”.

Ryhmädynamiikkamme toimi erittäin hyvin ja ideoimmekin paljon millaista sisältöä haluamme postata ja milloin. Otimme mallia aiempien vuosien sometiimeiltä Instagram storyissa ja blogipostauksissa, josta oli erittäin iso apu, kiitos heille!

TikTokin kanssa meidän oli asetettava pohja ja ideoida mihin suuntaan Kulman TikTok lähtee, sillä aiemmat sometiimit eivät ennen meitä olleet ottaneet TikTokia käyttöönsä.

Meillä oli valtava määrä loistavia TikTok -ideoita, joita listasimme ylös, mutta joita emme ehtineet ajan puutteessa tekemään. Olen kuitenkin erittäin tyytyväinen siihen kaikkeen sisältöön, mitä ehdimme tehdä. Videoita oli
älyttömän hauska tehdä ja en ole pitkään aikaan nauranut niin paljon kuin tämän someprojektin aikana nauroin!

Etenkin Kulman Tarot kulma -TikTok videota tehdessä pokka ei meinannut
kestää, joten jos kamera hieman tärisee videossa, se kertoo siitä, että pokerinaamassa on vielä hieman kehitettävää :D. Lisäksi oli palkitsevaa nähdä myös, että katselukerrat nousivat jopa yhdessä videossa 75 tuhanteen näyttökertaan.

En ikinä aiemmin ole päässyt seuraamaan kuinka nopeasti näyttökerrat todellisuudessa kasvavat, joka oli ällistyttävää.

Pidin myös Instagram storyjen päivittämisestä. Yllätyin myös siitä kuinka erilaiselta tuntui postata johonkin muualle kuin omalle käyttäjälle. Minua ei jännittänyt läheskään yhtä paljon ja uskaltauduin jopa puhumaan videolle storeissa, jota en ikinä uskaltaisi tehdä omalle tililleni.

Opin sen, että päivittelisin mielelläni vaikka ammatikseni jonkin muun tiliä kuin omaani. Yllättävää oli myös se kuinka paljon aikaa ja työtä niinkin pieni osa kuin Instagram storyt veivät..

Ruutuaika kasvoi huomattavasti ja tuntui, että koko ajan piti olla päivittämässä sisältöä, jos halusi kuvata päivää mahdollisimman aidolla tavalla. Opin myös sen, että postaaminen siinä hetkessä on haastavaa, jos haluaa lisätä tekstejä yms. Silloin videot tai kuvat oli hyvä tallentaa ja postata hieman myöhemmin.

Minusta oli ihanaa ja yllättävää kuinka paljon kysymyksiä sain ensimmäisenä päivänä. Oli ihanaa auttaa ihmisiä ja sainkin viestiä potentiaaliselta hakijalta, mikä lämmitti sydäntäni!

Kaiken kaikkiaan sometiimi oli iloinen pilkahdus talven kylmyyteen, sillä oli ihanaa tehdä jotakin luovaa ja palkitsevaa. Opettajastamme Ramista, tutkinto-ohjelmamme tutkimusavustajasta Nikosta ja muista sometiimiläisitä oli paljon apua ja iloa. En olisi voinut toivoa  parempaa porukkaa projektiin.

Projekti herätteli myös toiveita tulevaisuutta ajatellen, sillä toivon että tuleva ammattini on jotakin yhtä luovaa ja monipuolista. Rakastan myös videoiden kuvaamista ja editoimista, joten projekti oli lähellä sydäntä. Ihan super ihanaa, että meillä on DMKT:lla tällainen mahdollisuus vaikuttaa ja vieläkin ihanampaa oli kuinka ihanaa palautetta saatiin hyvästä työstä. Voisin lähteä ehdottomasti samanlaisiin projekteihin myös jatkossa!

Netta:

Yliopisto-opintoja on ensimmäinen vuosi takana, jonka aikana olen päässyt tekemään jo todella mielenkiintoisia asioita. Yhtenä juuri tämä somekampanja, josta siitäkin on jo 2 kuukautta.

Muistan, miten projektin alussa jännitti paljon, sillä aktiivisesti Instagramiin ja TikTokiin päivittäminen oli uutta. Vaikka käytän sosiaalista mediaa lähes päivittäin, en ole kuitenkaan omaan someen tuottanut näin aktiivisesti sisältöä.

Ideoiminen ja sisällön tuottaminen erityisesti jonkun muun someen oli todella hauskaa. Oli myös mielenkiintoista pyrkiä markkinoimaan Poria ja Porin yliopistokeskusta, jossa Turun yliopiston yksikkömme toimii, mahdollisimman kiinnostavalla tavalla. Tällaista voisin ehdottomasti tehdä myös lisää tulevaisuudessa ja olla mukana tällaisissa projekteissa!

Ensimmäisen MyDay-päivän jälkeen tajusin, että eihän tässä oikeasti edes ole mitään jännitettävää. Asiaan auttoi myös paljon se, että olimme some tiimiläisten kanssa jo ennestään tuttuja, joten kommunikointi meidän välillä toimi hyvin. Tiimimme whatsapp-ryhmä olikin näiden viikkojen aikana todella aktiivisessa käytössä ja sieltä löytyi aina tarvittaessa apua.

Päivittäminen Humanistina Porissa Instagramiin oli myös siitä puolesta kivaa, että siinä pääsi itse muistelemaan kulunutta vuotta Porissa ja DMKT:lla!

Oli myös kiva ideoida yhdessä kaikkia juttuja.

Halusimme tehdä sisällöstä mahdollisimman monipuolista, hauskaa, informatiivista ja rentoa. Yritimme myös itse pohtia, mitä kaikkea olisimme halunneet tietää muuttaessamme Poriin ja aloimme tätä kautta luomaan sisältöä. Yritimme myös tuottaa sisältöä, jossa kuuluisi niin opettajien kuin oppilaidenkin ääni. Ideoita syntyi paljon, joten TikTok- tilille tulee varmasti sisältöä myös syksyllä, vaikka varsinainen somekampanjamme loppui jo.

Koko projektissa eniten yllätti se, kuinka paljon aikaa somen päivittäminen vie. Erityisesti MyDay-päivinä tuntui, että kaikki muu ympärillä oleva jäi huomioimatta. Näinä päivinä oli todella vaikea olla läsnä myös muille ihmisille, sillä tuntui, että koko ajan oli jotain päivitettävää ja puhelin kädessä.

Opin projektin aikana todella paljon uutta ja se oli kokonaisuudessaan todella antoisaa. Pääsin muun muassa editoimaan, tekstittämään, kuvaamaan, ideoimaan ja esiintymään TikTok-videoilla.

Parasta oli se, että pääsimme kaikki tekemään monipuolisesti hommia projektin parissa. Ei ollut vain yhtä ihmistä joka kuvasi, editoi tai esiintyi videoilla. Meillä oli aivan mahtava porukka ja oli kiva yhdessä fiilistellä meidän tuotoksia, onnistumisia sekä saatua palautetta.

Suosittelen ehdottomasti lähtemään mukaan ensi vuonna vastaavaan someprojektiin, jos yhtään kiinnostaa!

Iisa:

Syksyllä 2022 suuntasin Poriin aloittamaan opintoni Digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkinto-ohjelmassa. Ensimmäinen opiskeluvuoteni on siis pian tulossa päätökseen ja nyt onkin ihana muistella kulunutta vuotta.

Muuttaminen Poriin oli tosi jännittävää. Kaupunki oli vieras, yliopistossa opiskelusta minulla ei ollut aikaisempaa kokemusta ja uusien ihmisten tapaaminen jännitti. Jo orientaatioviikon aikana hermostuneisuuteni hälveni, kun pääsin tutustumaan opiskelijakavereihini. Hassua todeta nyt ensimmäisen opiskeluvuoden ja alun epävarmuuden jälkeen, kuinka paljon pidänkään Porista opiskelijakaupunkina.

Poriin on päätynyt ihania tyyppejä ja koko tutkinto-ohjelman opiskelijoiden välillä valitsee mielestäni yhteisöllinen ilmapiiri.

Kun tutkinto-ohjelmamme yliopisto-opettaja Rami Mähkä etsi somemarkkinoinnista kiinnostuneita opiskelijoita tuottamaan sisältöä DMKT:n sosiaalisen median kanaviin, päätin lähteä pienestä jännityksestä huolimatta mukaan. Myös tuttujen opiskelukavereideni ilmoittautuminen sometiimiin lisäsi intoani lähteä mukaan projektiin. Tehtävänämme oli siis tuottaa materiaalia tutkinto-ohjelmamme sosiaalisen median kanaviin.

Instagramissa #humanistinaporissa -tilille jokainen sometiimiläinen julkaisi hetkiä omasta päivästään ja kertoi opiskelustaan Porissa. En ole oikeastaan koskaan julkaissut omiin somekanaviini mitään, joten Instagram-tarinoiden päivittäminen oli uutta ja jännittävää.

Yhden julkaisun tekemiseen saattoi kulua paljonkin aikaa ja puhelimen ääressä vierähti iso osa päivästä. Instagram-tarinoihin kuvien ja videoiden ottaminen sekä omasta elämästäni Porissa kertominen oli kuitenkin todella mielekästä. Päivittelyssä kehittyi koko ajan ja sisältöä uskalsi pikkuhiljaa tuottaa rennommin.

Myös TikTok -videoiden ideointi ja kuvaaminen oli todella hauskaa, sillä sometiimissämme oli rento ilmapiiri. Kaikkien ideoille annettiin tilaa ja siitä syntyikin loistavaa materiaalia Kulma ry:n TikTok -tilille. Videosisältöjen ideointi ja kuvaaminen olikin ehkä koko projektin hauskin juttu.

Projektin aikana löysin itsestäni pienen sisällöntuottajan ja näkisin itseni tulevaisuudessakin mahdollisesti saman tyylisissä projekteissa. Yhdessä tekeminen, uuden oppiminen ja itsevarmuuden lisääntyminen olivat projektin parasta antia! 🙂

Henri Kari, Aleksandra Niva, Netta Tollola ja Iisa Laine

Kirjoittajat ovat Digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkinto-ohjelman opiskelijoita.

‘Translation’ as a word is a combination of two Latin words: trans, ‘across’, and latum, a conjugated form of ferre, ‘to carry’. The idea is that whatever is being translated (traditionally called the source text or ST) is lifted up and borne across by the magic of linguistic skill and cultural knowledge, to be set down in its new environment as a target text (TT), there to live out its days in service of new readers. This is certainly sort of what happens, but the process is far from straightforward.

Working in translation has a lot in common with most other work – you operate within certain limits, you try to achieve the goal, and you are paid for it. However, there’s plenty that sets it apart.

It certainly requires an emphasis on very different skills depending upon the topic you are working with. You might be required to have qualifications in law, you might need skills from the area of discourse analysis, you might need knowledge of advertising, academic writing, politics, literature – or physics, electronics, astronomy or medicine. But most of all, you need the ability to write something that is what the person who gave you the job wants – and something that affects the new readers in the right way.

If you are working in literary translation, that requires knowledge of the differences between cultures, awareness of what needs adapting and a dose of creative flair. And if you are translating an author with the abilities and wide-ranging interests of the fantasy author Sir Terry Pratchett (1948 – 2015), you will need all of those things in spades.

As a member of staff at the Department of English at the University of Turku, I have my teaching and administrative duties, but whenever possible I am moonlighting, researching into how the Discworld novels of Pratchett have been translated into Finnish from British English and ‘carried across’ to Finland from their home in the UK. Pratchett’s fantasy Discworld series, set on a flat planet and carried through space by four elephants perched atop a giant turtle, is principally one of satire, full of humour and packed with cultural references, some writ large, others near invisible to the naked brain.

My particular area of interest is how the translator has tackled cultural references in the text. Pratchett was writing principally for a British audience – how do these get transferred for the Finnish readership?

One of the joys of literary translation, and there are many (one of which is getting paid), is the creativity that you have to have with the language. But before creativity, you have to have understanding. Why did the author choose this phrase or term? Is it a description of something by the writer, or is a character speaking or thinking? What effect does it have on the reader? What effect does it have on the other characters in the book hearing or seeing it? Is it a reference (cultural issue)? Is it a pun (linguistic issue)? Is it both? Is it understandable in translation as it stands, without change, in Finnish? If not, what to do?

Fortunately, there is no shortage of theoretical advice for translators who find themselves in such a bind. If we concentrate here on cultural references, there are many articles and theses that discuss categorisations of such references and their purposes in the source text. There are also many proposals for strategies to address these different types. Here are a few.

Options for translating cultural references

Transposition is one option, which essentially means you simply take the word, words, or phrase and drop it wholesale into the new text without translation. This doesn’t require much work, clearly, but it can leave the new reader without any clear idea of what the reference is supposed to mean – and in some cases they may not even spot that it is a reference at all. On the other hand, if the reference is one that is shared across cultures, this might work perfectly well.

Another strategy is direct translation, which entails a literal translation of the source, but with minimal changes to make sure that it reads naturally in the new language. This requires a little more effort but can leave the reference disguised as it is not as obviously a reference as it was when it remained in its own language as it did with transposition above. As a result, whatever the purpose of the reference, it might no longer function as it did.

Replacement is another solution – take the troublesome bit out and replace it with something else in the new language and culture, either something that is a reference to something in the new context or some words that aren’t a reference at all but fill in the gap in the text. The problem here is that if you wish to keep the reference, you have to determine what its role was in the first place and then rack your brains to think of an equivalent that will do the same job. This requires analytical skills and a deep knowledge of both cultures.

An additional strategy would be to check to see if there is an established translation. So, if a famous line from a movie is being used as a reference, you have a look to see what the film’s subtitles or dubbing said and use that. This is also useful for, for instance Biblical quotations and similar.

This list is getting long, so although there several other strategies perhaps I’ll conclude it with the strategy nuclear option. Okay, that’s not actually its name, but for a translator it might as well be – omission. Here, you look at the source text, think about the reference, consider the problem and gradually let your head sink into your hands.

Sometimes, nothing can be done but to accept that this reference can’t be treated in such a way that it both does its job and sounds natural in its new environment. Any attempt to make it fit would seem artificial and stand out too much to the reader. Joking aside, it is actually an important skill to be able to determine when discretion is the better part of valour.

In the Discworld series, Pratchett essentially writes satire in a humorous manner and fills it with cultural references. To translate these novels well means to understand how these different elements interact with each other and reproduce them as well as possible so that the new reader experiences the satire, understands the humour and has a chance to appreciate the references. The latter is challenging – some references are clear, some more hidden, and some positively arcane. One of the elements that makes reading Pratchett so rewarding is identifying them and decoding them, and this pleasure needs to be available to the reader of the translation, too.

Jingo; or, Pojat urhokkaat

Let’s have a look at some examples involving these five strategies. The book I am currently analysing for my research is called Jingo (1997) – a satirical look at nationalism, racism and Othering at a time of war. Its plot follows several groups of characters, some seeking to instigate a war for political purposes, others endeavouring to prevent it. It involves assassination attempts, personal growth, and multiple cultural references to real world events.

The first example involves the most central issue possible, the title itself: Jingo. The storyline of the novel involves a war being whipped up between two nations over an insignificant matter, and nationalism and racism (encouraged by secretive plotters on both sides) bring the nations close to disaster. The English original refers to a (fairly) well-known music hall song from the late 1870s known as MacDermott’s War Song.

It is a profoundly pro-war and nationalistic work that calls upon the British to fight Russia if necessary and recall their role as a Great Power. It includes the following phrase, “We don’t want to fight but by jingo if we do, we’ve got the ships, we’ve got the men, we’ve got the money too!” The phrase ‘by Jingo’ was already in use as a bowdlerised version of ‘By Jesus’ or ‘By God’, but as a result of a contemporary comment by Viscount Sherbrooke, a British politician and this song, the term ‘jingoism’ was born: an extreme form of nationalism accompanied by an aggressive foreign policy.

It clearly isn’t reasonable to expect a modern Finn to understand the connection here, so the translator decided on replacement as the strategy as it was important to reflect as much of the source title’s meaning as possible.

The title was translated as ‘Pojat urhokkaat’ as this has several matching elements. The phrase, although not exact, comes from another late 19th century military song, Porilaisten marssi, where the opening line is “Pojat, kansan urhokkaan” – though here the bravery is associated with the nation, not the ‘lads’. There is another possible side-reference that the translator may well have known about, though more obscure: there is a song from 1993 called Ganjalasta kajahtaa by Pirkka-Pekka Petelius, which is itself profoundly satirical and contains the line ‘pojat urhokkaat hei!’

The translator here has done well to find a culturally significant reference (or two) that functions well as a song title and that serves a similar purpose. Regardless of the actual source of the new reference, the translator’s strategy has worked – a new reference has been created with the same effect on the reader.

As a second example, part of the plot of Jingo involves an attempted assassination of a foreign dignitary, and the way this is written makes it a parallel to the assassination of John F. Kennedy in 1963. One way in which this connection is made clear is the use of similar phrases, one of which is the term ‘lone bowman’, clearly intended to bring to mind the ‘lone gunman’ of the real event.

The Finnish translation used is ‘yksinäinen jousimies’, a direct translation that does not use a standard Finnish translation – based, for instance, on the phrase ‘yhden ampujan teoria’ (the established translation for the ‘lone gunman theory’). The reference is therefore made to stand out a little more through its strangeness, helping the reader to notice that something is there, but at the same time, is not so obvious and clear that it removes all ambiguity.

Another example from the book, this time involving a reference to silent film, involves a senior law enforcer referring to two policemen as ‘the keystones of the Watch’. Readers know that they are both largely incompetent (although the person being spoken to in the story does not), and this completes the reference for those that are aware of the American silent comedy series between 1912 and 1917, Keystone Cops. For many Finns, however, this series is more than likely completely unknown. How does a translator handle such a problem?

On this occasion, the translator has gone for ‘vartioston kulmakiviä’, a direct translation that translates the basic sense but loses the reference. Not too much could be done about this – unless perhaps the translator decided to work the phrase ‘maltti on valtti’ into the text and thereby refer to the two somewhat-less-than-competent policemen from Pikku Kakkonen instead. Here, unlike the direct translation above, the decision was to let the story continue and not risk making the reference too obvious/distracting for the Finnish reader.

The book also contains references to more modern film and TV. The Mission: Impossible franchise contains the well-known phrase, ‘This message will self-destruct in five seconds.’ This appears in slightly modified form as, ‘This note will self-destruct in five seconds’ in the book when one character receives a message from others, updating him on how the mission is going. The message, therefore, is not carrying out its usual function of setting up the mission at the beginning of the story, but plays a smaller role.

Nonetheless, Pratchett has chosen to use the phrase, so the translator must consider whether it needs adaptation, here opting for “tämä viesti tuhoutuu itsestään viidessä sekunnissa”. Checking the phrase used in Finnish on Netflix reveals that it is rendered as “tämä viesti tuhoutuu viidessä sekunnissa,” effectively the same as the established translation, although here we run into the issue that sometimes the subtitles for film and TV are not the same, either for reasons of space or rights issues, so variants may be possible.

In addition to political matters and film, there are also several references to a British comedian, Tommy Cooper, who died in the early 1980s. He was famous for wearing a red fez while performing and for his catchphrase, ‘Just like that!’ We encounter this in Jingo, when one of the main characters is performing a trick:

‘Donkey, minaret,’ said Lord Vetinari. ‘Minaret, donkey.’
‘Just like that? said a guard.

The first part, spoken by Lord Vetinari, is also important, as it matches the part of a performance where the magician shows the two things that he will make disappear, change places or whatever. The translator has translated the exchange as;

”Aasi, minareetti”, lordi Vetinari sanoi. ”Minareetti, aasi.”
”Ai että tuosta vain?” yksi vartijoista sanoi.

This is a direct translation that makes no attempt to create a reference in Finnish, for, as far as I am aware, the guard’s response is not a well-known catchphrase in Finnish.

However, what is interesting here is that the same character uses the same introductory phrase a little earlier in the book, where he sets up a different trick and says, “Egg, melon! Melon, egg!”, but the translator has there omitted the entire phrase. Perhaps he felt that it sounded strange in that context and opted for omission, merely translating the elements around the statement that set up the trick.

Finally, one of the countries encountered in the story is Djelibeybi. In Discworld, the name is said to be created from the name of the river that flows through the desert, the ‘Djel’, and the fact that the country owes its existence to the life-giving waters makes the nation ‘the child of the Djel’. The source text is alluding to ‘Jelly Babies’, which are British sweets, so this is a very good play on words, but it only makes sense if you know of the product.

One could perhaps try to create an alternative, such as ‘Rio de Oreo’ based upon the historical region Río de Oro (which would retain the idea of a river) and the well-known biscuit brand (something sweet to eat) but would lose the ‘child’ part. Given the difficulty here, the translator has opted for transposition and used the word as it stands, with no alteration to fit Finnish orthography or pronunciation.

***

Translation is rarely as straightforward as it may seem, and if this is true for literature in general, it is especially so for Pratchett’s work. Identifying references and analysing the role they play is at the heart of the task, but then deciding which strategy to use to convey both the reference and its purpose to the new readers needs another level of skill and cultural knowledge.

So, sometimes translators must be creative with their solutions – and be kääntäjät urhokkaat – and sometimes a Djelibeybi can only be a Djelibeybi…carry it across and the job is done, “just like that!”

Damon Tringham

The author (M.Phil.) is a university teacher at the Department of English at the University of Turku. His research focuses on culture- and humour-related issues in the translation of the Discworld novels of Terry Pratchett.

Mietteitä Pori Laboratory of Play -ryhmään sidotusta taidelähtöisestä tutkimuksestani

Otanko teesin ja muovaan sille antiteesin? Kirjoitanko tyhjälle paperille hypoteesin, josta muovaan tutkimuskysymyksen? Sitten ritisampsaan luettelon, jota dispositioksi kutsutaan. Mietin metodit ja analyysitavat ja teoreettisen kehyksen.

Tämän suuntaisilla opeilla saatan ohjata graduseminaarilaisia ja näin toimin itsekin. Tämä on kuitenkin vain osa totuutta. Näiden kysymysten ja vastausyritysten, luetteloiden, aineistohallinnan ja analyysimallien sisälle mahtuu monta tapaa tehdä ja toimia.

Taiteen ja tieteen yhdistämisestä on tullut koko tutkimushistoriani punainen lanka. Mitä enemmän asiaa pohdin, sitä luonnollisemmalta se tuntuu. Olen aina ollut kiinnostunut kokemuksesta ja sen moniaistisuudesta sekä sen sitoutumisesta toisaalta subjektiiviseen kehoon, affektiivisuuden piiriin sekä kulttuurilliseen ja muistoista rakentuvaan omaan arkistoonsa.

Erilaiset taidelähtöiset tutkimustavat niin aineiston muodostamisessa, sen analysoimisessa sekä tutkimustulosten esittämisessä liittyvät tutkimuksissani moniaistisen maailman ja sen kokemisen tavoittamiseen.

Kaikki kietoutuu kokemuksen ja etnografian ympärille. Kaikki liikkuu strukturalistisen ja subjektiivisen välillä; siitähän etnografiassa on kyse. Ja minun tämänhetkinen etnografiani on paljolti tutkimusta asioista, jotka eivät puhu; kalat syvänteissään, meduusat rannoillaan, tuulen muovaamat puunrungot, meren hiomat kalliot. Eivätkä vain nämä itsessään vaan nimenoman suhteessa ihmiseen ja kokijaan.

Veistän siis hiljaa ja itsekseni ja tarvitsen monta tapaa tuottaa aineistoja ja lähestyä aineistojani.

Aina en ole ollut erakko. Moni menetelmistäni on muovautunut osallistamisen merkeissä. Uusia etnografiseen kenttätyöhön sidottuja taidelähtöisiä osallistamisen menetelmiä olen päässyt kehittämään ja testaamaan useassa hankkeessa.

Ensimmäinen oli Elävä Suomenlinna -hanke, jossa tutkimme asuttua maailmanperintökohdetta. Osallistin asukkaita, avovankilan vankeja sekä päiväkodin lapsia yhteisöllisen runouden keinoin havainnoimaan ja pohtimaan suhdettaan ja kokemustaan omasta maisemastaan. Lasten kanssa myös kuvasimme kehyksiin merkityksellisiä paikkoja.

Samoja menetelmiä hyödynsin myöhemmin lähiötutkimushankkeessa Kulttuurisuunnistelu, joka oli osa Ympäristöministeriön rahoittamaa lähiöohjelmaa 2020–2022 ja meidän tutkimuksemme siinä kohdistui kahteen porilaiseen lähiöön Väinölään ja Pihlavaan.

Lähiöhankkeessa menetelmät laajenivat myös pohtimaan äänimaisemia, kadunnimistöön liittyvää kulttuuriperintöä sekä paikkatietoon sidottua kokemuksellisuutta. Osallistavina menetelminä edellisten lisäksi kokeilin muun muassa piiritanssin yhteisöllistä sanoittamista, runovideoiden koostamista sekä freestyle-räpätyn kävelyhaastattelun toteuttamista.

Nyt tutkimaani erään saaren muotokuvaa veistäessäni minun on aika osallistaa itseni taidelähtöisiin menetelmiin, jotka ovat osa aineiston muodostamistani sen analysointia ja lopuksi myös tutkimustulosten julkaisemista.

Meneillään olevassa tutkimuksessani piirrän kokonaiskuvaa Saaristomeren saaresta Borstöstä, johon liittyen minulla on niin autoetnografista kuin biografistakin arkistoaineistoa, representaatioita saaresta niin karttoina kuin kertomuksinakin sekä havainnointiin liittyvää taidelähtöistä multimodaalista aineistoa.

Tässä kohtaa taidelähtöisyyteen liittyy syvästi moniaistinen maailman havainnointi. Aineistoa kokoan kuunnellen, äänittäen, soutaen, kävellen, uiden, piirtäen, kuvaten… Työ on kehollista ja saaren affektiiviseen piiriin asettumista. Aineiston analysoinnissa hyödynnän samaten moniaistisuuteen kiinnittyviä menetelmiä.

Tässä tutkimuksessa menetelmäni kiteytyvät hyvin käsitteeseen omavaraisuudesta. Borstön saari, jossa olen lapsuudestani saakka vieraillut ja asunut pätkittäin sekä itsenäistynyt, on aina edustanut minulle arkielämän omavaraisuutta. Olen saanut siellä tutustua ihmisiin, jotka kalastavat omat kalansa, kutovat omat verkkonsa, takovat omat saranansa…

Minussa tämän saaren omavaraisuus on henkisempää. Olen siellä laulanut omat lauluni, säveltänyt kallioihin lyövät mainingit, kirjoittanut omat runot ja maalannut omat taivaanrannat.

Taidelähtöiseen etnografiseen aineistonmuodostukseen omavaraisuus istuu hyvin. Taide on tapa nähdä ympäröivä maailma, analysoida sitä ja välittää tutkimustuloksia. Sitä ei pidä arvioida taiteena taiteen vuoksi vaan osana tutkimusta. Annan tutkimuskohteeni siis soida, värehtiä, himmertyä, kirkastua, poetisoitua… Sen muotokuva syntyy tutkimalla ja tutkimus syntyy asettumalla moniaistisesti taidelähtöisiin menetelmiin.

Tutkimukseni saari on minun leikillinen laboratorioni. Sen luonnollinen toteutusympäristö on puolestaan PLoP, eli Pori Laboratory of Play, joka on osa Digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkinto-ohjelman toimintaympäristöä.

Laura Seesmeri

Kirjoittaja on kulttuuriperinnön tutkimuksen tutkijatohtori, joka on väitellyt maisemantutkimuksesta. Hän kehittää hankkeessaan PloPin laboratorista taidelähtöisyyttä.

Digitaalisen kulttuurin väitöskirjatutkija esittelee tutkimustaan

Digitaalinen kulttuuri vei mukanaan jo kandiopintojen alusta ja jo varhaisessa vaiheessa opintoja oma tutkimuksellinen kiinnostukseni on pyörinyt vahvasti sosiaalisen median ympärillä. Olen aina ollut hyvin kiinnostunut erilaisista someilmiöistä ja toiminut aktiivisen tarkkailijan roolissa.

Oma someidentiteettini alkoi monien muiden tavoin sillä, että ensin julkaistiin 2000-luvun lopulla Facebookissa kaikki. Jokainen hetki, ajatus ja tunne ansaitsi päästä kaikkien kavereiden nähtäville ja ne piti jakaa, kuten myös vain yhden ystävän ymmärtämät sisäpiirin vitsit, jotka sillä hetkellä tuntuivat hillittömiltä, mutta myöhemmin niiden mystinen sisältö ei avautunut enää edes itselle.

Facebook vaihtui Instagramiin sovelluksen suosion lähdettyä nopeaan kasvuun 2010-luvun edetessä. Täällä someidentiteetti ajautui kriisiin ja postaukset olivat alusta alkaen harvempia ja harkitumpia. Lopulta käytin sosiaalista mediaa päivittäin enemmän kuin koskaan aiemmin, mutta samalla itsetietoisuus – ja kriittisyys – oli kasvanut niin suureksi, että aktiivisen sisällöntuottajan identiteettini oli vaihtunut kaikesta kiinnostuneeseen tarkkailijaan.

Sosiaalinen media on kulkenut opintojen alusta asti omana tutkimuksellisena kiintopisteenäni ja maisterivaiheessa minulla oli valtava määrä erilaisiin kiinnostaviin someilmiöihin liittyviä graduaihioita mielessäni. Ja sitten korona lävähti vasten kasvoja ja se valtasi kaikki sosiaalisen median kolkat, kaikki yhteisöt, keskustelut ja tilit, joita olin kolunnut.

Keskustelut eri somekanavissa kärjistyivät helposti ja olivat valtavien, usein keskenään ristiriidassa olevien huhu- ja tietomäärien värittämiä. Tarve informaatiolle oli kriisitilan keskellä valtava ja pian olikin jo kyse runsaudenpulasta, jossa nopeimmin leviävien sisältöjen lähteet eivät usein olleet selvillä tai ne olivat epäluotettavia. Viestinnän kaaostila ja tiedon nopea kulku sosiaalisen median alustoilla edesauttoivatkin harhaanjohtavien ja yhteiskunnallista vastakkainasettelua lietsovien sisältöjen leviämistä.

Kiinnostuin nopeasti siitä, miten koronan luoma kriisitila näkyi sosiaalisessa mediassa ja eri alustojen keskustelukulttuureissa ja sisällöissä. Kaikki muut ideat unohtuivat nopeasti ja sukelsin syvemmälle koronakulttuurin syövereihin.

Päädyin gradussani tutkimaan sosiaalisessa mediassa jaettuja koronameemejä ja seurasin kiinnostuneena, miten valtavat yhteiskunnalliset aiheet ja kollektiiviset kokemukset ja tuntemukset koronasta tiivistettiin yksinkertaisiin meemeihin.

Gradua tehdessäni pääsin osallistumaan myös koronameemejä käsittelevän yhteisartikkelin tekemiseen ja oma tutkijan identiteettini alkoi toden teolla kehittymään. Valmistuttuani maisteriksi työskentelin digitaalisen kulttuurin projektitutkijana ja jatkoin kriisitiloihin ja sosiaaliseen mediaan keskittynyttä tutkimustani ensin koronameemien ja myöhemmin myös Ukrainan sotaa käsittelevien meemien parissa.

Väitöskirjatutkijaksi

Näistä lähtökohdista heräsi laajempi kiinnostukseni siihen, miten lähtökohtaisesti viihteellisiä sosiaalisen median palveluita on käytetty niin koronaa käsittelevän tiedon jakamiseen kuin siitä keskusteluunkin. Hain kevään 2022 haussa tohtoriohjelma Junoon ja hyväksynnän jälkeen aloitin digitaalisen kulttuurin väitöskirjatutkijana syksyllä 2022. Samoihin aikoihin pääsin mukaan myös Porin yliopistokeskuksella toimivaan Synkkä leikki -hankkeeseen, joka tutkii yhteiskunnan viihteellistymistä ja mediakriittistä lukutaitoa.

Väitöskirjani käsittelee sosiaalisen median koronakulttuurin ilmiöitä ja terveysviestintää. Ensimmäisissä artikkeleissa tutkin sitä, miten terveystiedon asiantuntijat ja terveydenhuollon ammattilaiset hyödyntävät sosiaalista mediaa tutkitun tiedon välittämisessä, terveysmyyttien murtamisessa ja medialukutaidon lisäämisessä. Artikkelit keskittyvät erityisesti Instagramissa ja TikTokissa toteutettavaan terveys- ja tiedeviestintään.

Satakunnan korkeakoulusäätiö, Jenny ja Antti Wihurin rahasto sekä Suomen Kulttuurirahasto ovat myöntäneet apurahaa väitöskirjatyöhöni.

Ensimmäinen artikkelini painottuu Instagramissa toteutettavaan terveysviestintään. Instagram-julkaisujen tarkastelun lisäksi tutkimuksen keskiöön nousevat kevään aikana toteutetut haastattelut, joissa olen haastatellut sosiaalisessa mediassa toimivia terveydenhuollon ammattilaisia ja terveystiedon asiantuntijoita heidän näkemyksistään ja kokemuksistaan terveys- ja tiedeviestinnän parissa. Haastattelut ovat kohdistuneet tieteen yleistajuistamiseen ja viestintään yleisemmin ja itse julkaisuja tutkiessani olen kiinnittänyt erityishuomiota koronaviestintään.

Tieteen yleistajuistamisen aloittamisen taustalla on usein sekä sisäisiä että ulkoisia syitä. On esimerkiksi huvin vuoksi haluttu kokeilla, millaista viestintä voisi olla ja se on kummunnut omasta kiinnostuksesta, osaamisesta ja halusta itsensä kehittämiseen ja uuden oppimiseen.

Tutkittua terveystietoa välittävät tilit toivat usein jo tilien ensimmäisissä terveyttä koskevissa julkaisuissa esille toiminnan motiivina pyrkimyksen tutkitun tiedon välittämiseen muodossa, joka on helposti saavutettavissa. Tilit tiedostivat vahvasti sosiaalisessa mediassa liikkuvan misinformaation määrän ja pidettiin tärkeänä, että myös tutkitulla tiedolla oli ääni, joka tuli lähelle sosiaalisen median käyttäjiä ja tarjosi tutkittua tietoa luotettavasta lähteestä.

Terveys- ja tiedeviestinnälle oli keskeistä, että tieto oli tarjottu helposti ymmärrettävässä sekä kiinnostavassa muodossa. Asiasisältöjen tuli olla kevyitä ja yksinkertaisia, mikä erityisesti monisyisten aiheiden kohdalla vaati runsaasti ammattitaitoa, taustatutkimusta ja vaivaa, jotta aiheet saatiin tiivistettyä sopivaan muotoon ilman, että niiden informaatioarvo kärsi. Myös tiedon lähteisiin usein viitattiin ja tuotiin esille, mistä esitetty tieto oli peräisin.

Aiheet luonnollisesti usein painottuivat erityisesti omaan erikoistumisalaan ja myös koronaviestintää toteutettiin yleisten ohjeiden jakamisen lisäksi omasta osaamisalueesta käsin – ihotautilääkäri saattoi tehdä julkaisuja, joissa käsiteltiin verkossa liikkuvia ohjeita itse tehdyistä desinfiointiaineista ja gynekologi kokosi tietoa esimerkiksi siitä, mitä tutkimustulokset kertoivat koronarokotteista ja imetyksestä.

Instagramissa oli hyvin tyypillistä panostaa visuaalisuuteen ja pyrkiä julkaisujen yhdenmukaiseen ulkoasuun. Erityisesti feedin julkaisut muodostuivat usein kuvakaruselleista, jotka painottuivat helposti avautuviin, kompakteihin tietopaketteihin. Julkaisujen visuaalinen ilme oli sidottu yhteen esimerkiksi tietyllä väriteemalla tai taustakuvalla. Tekstiin painottuvien tietopakettien rinnalla jaettiin usein omaa työtä tai käsiteltäviä aiheita havainnollistavia kuvia.

Vaikka asian pihvi tuotiinkin esiin jo kuvakaruselleissa, myös kuvatekstit saattoivat avata käsiteltävää aihetta tarkemmin. Nykyään julkaisut painottuvat yhä enenevissä määrin videojulkaisuihin, joita jaetaan reelsin tai Instagram-tarinoiden kautta. Erityisesti TikTokin suosion kasvun myötä monet TikTok-trendit ja kerronnan tavat ovat rantautuneet myös Instagramin puolelle. Tätä myötä viihteelliset ja leikilliset ilmaisun muodot on omaksuttu yhä vahvemmin osaksi tiedonvälitystä.

Asiasisältöjen lisäksi monet tiede- ja terveysviestijät ovat myös vastanneet ihmisten tarpeisiin nähdä ja kuulla muita ihmisiä ja päästä näkemään hetkiä näiden elämästä. Tilien kautta on tuotu esille omat kasvot ja omaa persoonaa. Samaistumispintaa on tarjottu jakamalla kuvauksia omasta elämästä, arjesta ja työstä. Saatettiin kuvata esimerkiksi suosituiksi osoittautuneita videoita omasta työpäivästä ja päästää seuraajat näin kulissien taakse seuraamaan, miltä esimerkiksi lääkärin työpäivä näytti. Tilit kertoivat paitsi asiantuntijuudesta ja ammatillisesta osaamisesta, ne viestivät myös vertaisuudesta ja inhimillisyydestä.

Vuorovaikutus muiden sosiaalisen median käyttäjien kanssa koettiin hyvin tärkeänä, eikä tiedeviestintä somealustoilla ollut missään mielessä vain yksisuuntaista tiedonjakamista, vaan myös vuoropuhelua muiden käyttäjien kanssa. Saatettiin esimerkiksi jatkaa julkaisujen aiheista keskustelua kommenteissa, järjestää livelähetyksiä joissa oli mahdollista päästä kysymään kysymyksiä reaaliajassa, tai lisätä Instagram-tarinoiden puolelle erilaisia äänestyksiä tai kysymyslaatikoita, joiden kautta voitiin osallistaa yleisöä keskusteluun.

Instagramin tarinoissa tarjottiinkin usein yleisölle mahdollisuuksia ottaa kantaa erilaisiin aiheisiin, jakaa omia kokemuksia, toivoa uusia aiheita tai esittää kysymyksiä. Monet terveysviestijät pyrkivät mahdollisuuksien mukaan vastaamaan yleisön toivomuksiin näitä kiinnostavista julkaisujen aiheista. Toiveaiheiden lisäksi julkaisujen aihevalintoihin vaikuttivat erityisesti ajankohtaisuus, omat kiinnostuksenkohteet ja erikoistuminen sekä käytettävissä oleva aika.

***

Sosiaalisessa mediassa toteutettavalla terveysviestinnällä pyritään tarjoamaan tutkittua tietoa helposti saavutettavassa muodossa jalkauttamalla tietoa sinne, missä ihmiset ovat. Sosiaalinen media on tarjonnut uusia mahdollisuuksia tiedon välittämiseen sekä vuorovaikutukseen asiantuntijoiden ja muiden somekäyttäjien välillä.

Alustojen teknisten ominaisuuksien, algoritmien ja alustojen sisälle kehittyneiden kulttuurien säännöillä pelaaminen kuitenkin myös vaatii alustojen tuntemusta sekä oman asiantuntijaroolin ja sen mukanaan tuoman vastuun tarkkaa punnitsemista. Huomion saaminen nopeatempoisessa somekulttuurissa vaatii asiantuntijuuden ja viihteellisen ilmaisumuodon taitavaa tasapainottamista yleisöä kiinnostavan, mutta luotettavan sisällön tuottamiseksi.

Eräs haastateltavistani kiteytti asian hyvin pohtimalla, miten kyse ei ole niinkään siitä, miten sosiaalisen median alustat soveltuvat terveysviestintään, vaan siitä, miten terveysviestintä sopeutuu sosiaaliseen mediaan ja miten sitä opitaan tekemään somekulttuurien ehdoilla.

Jenna Peltonen

Kirjoittaja tekee digitaalisen kulttuurin väitöskirjaansa Turun yliopiston Digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkinto-ohjelmassa, Porin yliopistokeskuksessa.