Keskustelu luontosuhteista on vilkastunut samalla kun ilmastokriisistä ja luontokadosta on uutisoitu kiihtyvään tahtiin. Aihepiiriä on kuitenkin tutkittu Suomessakin jo pitkään monenlaisista lähtökohdista ja erilaisten aineistojen avulla (ks. lähdeluettelo alla). Ratkaisun löytämisessä ympäristökriisiin on pitkälti kyse ihmisten arvoista ja asenteista.

Tutkimushankkeen Taide, ekologia ja ihmisen monimuotoinen luontosuhde – kohti yhteistä tulevaisuutta (lyh. TAIDEKO) (Koneen säätiö 2020–2022) tavoitteena oli lisätä tietoa ihmisten luontosuhteista ja kehittää taiteeseen, taiteentutkimukseen ja ekologiaan pohjautuvia menetelmiä luontosuhteen tarkasteluun. Monitieteinen hanke toi yhteen neljä taiteen ja kulttuurin tutkijaa ja kaksi ekologia. Mukana olivat myös runoilija, äänitaiteilija ja yhteisötaiteilija.

Tutkimukseen sisältyi vastaanottotutkimukset kolmesta ympäristöaiheisesta elokuvasta ja äänitaideteoksesta sekä keskisuomalaisissa luontoympäristöissä järjestetyt taiteellis-ekologinen työpaja ja ekoakustinen työpaja. Lisäksi jokaisen osallistujan tuli vastata luontosuhdekyselyyn ja sen osana mielimaisemakuvakyselyyn. Tutkimus oli kaikille täysi-ikäisille avoin.

Työpajoissa hyödynnettiin ekologista ja taiteellista tietoa ja uudenlaisia menetelmiä tavoitteena innostaa osallistujia puntaroimaan omaa suhdettaan ei-inhimilliseen luontoon. Elokuvien ja äänitaideteoksen vastaanottotutkimuksissa kysyttiin teoksista ja niiden herättämistä luontosuhdetta koskevista ajatuksista.

Lisäksi selvitimme ihmisten ajatuksia, arvoja ja asenteita seitsemäntoista kysymystä sisältävällä luontosuhdekyselyllä. Kyselyn tavoitteena ei ollut selvittää suomalaisten luontosuhdetta yleensä, vaan muodostaa käsitys osallistujiemme luontosuhteista. Vastaajia oli 49 ja ikähaitari ulottui eläkeläisistä opiskelijoihin.

Kysely tuotti kiinnostavan aineiston juuri arvokysymyksiä ajatellen. Pienen ja valikoituneen otannan vuoksi tulokset eivät ole yleistettävissä, mutta tulokset olivat kuitenkin monin tavoin linjassa esimerkiksi Sitran (2021) Suomalaisten luontosuhteet -kyselyn kanssa. Luontosuhdekyselyn tulokset valottavat myös kiinnostavalla tavalla luontosuhteiden ja luonto-käsitteen moninaisuutta.

Avaan seuraavassa lyhyesti kyselymme tuloksia.

Kyselytutkimuksemme aineiston purkua

Saamiemme vastausten perusteella suurin osa osallistujista oli ns. luontoihmisiä ja hyvin perillä luonto- ja ympäristöasioista. Kysely osoitti kuitenkin, että luontoihmisiä voidaan olla monella tavalla. Se paljasti myös luontosuhteeseen sisältyviä, syvään juurtuneita ristiriitoja.

Termin luontosuhde merkitys kuulostaa äkkiseltään selvältä. Kun kysyimme osallistujilta, millainen heidän luontosuhteensa on, kaikki ymmärsivät mitä halusimme tietää. Vastauksista kävi kuitenkin ilmi, että luontosuhde on kaikkea muuta kuin ongelmaton käsite. Yksi vastaaja kommentoi näin:

En näe mielekkäänä jäsentää kytköstäni muuhun luontoon suhde-käsitteen kautta. Suhde-sanan käyttö antaa ymmärtää, että kyseessä on jotain, minkä voi valita, kuten ihmissuhteet valitaan jne. Mielestäni luontoyhteys on kuvaavampi sana, vaikka sekin antaa ymmärtää, että kytköksen muuhun luontoon voi jotenkin katkaista. Kytkökseni muuhun luontoon on kokonaisvaltainen, sitä ei voi valita. Ihmiset ovat muun luonnon kanssa ja äärellä aina ja väistämättä, halusivat tai eivät.

Termi luontosuhde synnyttää siis helposti vaikutelman, että ihminen olisi luonnosta irrallaan ja että suhde luontoon pitäisi luoda erikseen. Toinen vastaaja kommentoi, ettei halunnut ylipäätään puhua jostain muusta elämästä ja maailmasta erillisestä, luonnoksi kutsutusta, asiasta tai alueesta. Kolmas taas ilmoitti aikovansa vastata kahdella tavalla: siten kuin oletti meidän tutkijoiden haluavan vastattavan ja siten kuin hän itse ajattelee:

Aiemman perusteella suhteeni luontoon on suhteeni olemassaolevaan, eli hyvin…intiimi. Elän luonnossa ja luonnosta.

Humanistisessa ympäristötieteessä on viime vuosina keskusteltu paljon siitä, että ihmisen ja luonnon eroa korostavasta dualistisesta ajattelutavasta on päästävä irti, jotta ympäristökriisin vastaisiin toimiin voitaisiin suhtautua asian vaatimalla vakavuudella.

Tämä tarkoittaa myös vakiintuneiden käsitteiden kyseenalaistamista. Uusien, toimivien käsitteiden löytäminen on kuitenkin haastavaa. Me tutkijatkin päädyimme käyttämään hankalaksi havaittua luontosuhde-käsitettä, mikä toisaalta auttoi käsittelemään siihen liittyviä haasteita.

Kun pyysimme vastaajia määrittelemään mitä luonto heille tarkoittaa, useat totesivat luontoa olevan kaikkialla ja ettei ole sellaista asiaa, joka ei olisi luonnosta peräisin. Luonto oli monelle ”kaikki” tai ”kaikkeus”. Vastauksissa huomautettiin, että myös teknologia, kuten älypuhelimet, ovat peräisin luonnosta, samoin kaupunkien rakennusaineet.

Luonto on ympärillämme olevaa ympäristöä. Siihen kuuluu ihmisvaikutteiset paikat kuten puistot ja niityt, niin kuin luonnontilaiset suot ja metsätkin.

Toisissa vastauksissa taas eriteltiin, että ihmisen rakentamat asiat, kuten talot, eivät ole luontoa. Ihmisen kosketus teki asioista ei-luontoa:

Luonto on kaikkea, mitä ihminen ei ole rakentanut. Se on asfaltin raosta kasvava piharatamo ja hiljaa humiseva luonnontilainen vanha metsä.

Monet tunnistivat ristiriitaisuutta omassa ajattelussaan. Yksi vastaaja huomautti, että vaikka hän ajattelee kaiken olevan luontoa, niin käytännössä hän tarkoittaa luonnolla kuitenkin koskematonta ympäristöä tai ympäristöä, jossa ihmisen jäljet eivät näy:

Luontoa on kaikki ympärillämme. Sitä on erilaista riippuen paikasta (kaupunki, maaseutu, erämaa, järvi, meri, vuoristo jne.) Kuitenkin kun itse menen “luontoon”, haluan metsään tai järvelle tai suolle, joissa ei näy kauheasti ihmisen rakentamaa tai muokkaamaa jälkeä – no, sehän on aika subjektiivinen kysymys, miten paljon jälkeä saa olla.

Useat toivat esiin, että luontoa heille merkityksellisessä mielessä on enemmän siellä, missä ihmisen vaikutus on vähäisempi. Joku teki tarkkaakin erottelua: metsäpolku on enemmän luontoa kuin pururata. Ihminen ja luonto nähtiin siis yhtäältä erottamattomina, mutta kuitenkin tuotiin esiin, että ihmisen tuottamat materiaalit eivät välttämättä kuulu luontoon:Luonto on minulle elävää elämää – ja tarkemmin ajatellessa elotontakin elämää kuten kivet tai soramuodostelmat. En erottele luontoa itsestäni etäämmäs. Olen itse luontoa ja ympäristöni on luontoa, mutta esimerkiksi suurkaupungin kadut ja pilvenpiirtäjät, raaka-aineiltaan ihmisteollisesti valmistetut, eivät ole luontoa.

Monelle luonto tuntui sijaitsevan jossain toisaalla, jonne on varta vasten lähdettävä, mutta oli heitäkin, joille luontoa oli yhtä lailla oma koti, piha, mökkitontti tai kaupungin puistot. Kysymykseen ”Missä tunnet olevasi luonnossa?” suurin osa vastasi, että siellä, missä ihmisen vaikutus ei ole kovin näkyvää ja missä kuuluu vain luonnon ääniä. Oman lajin edustajien koettiin häiritsevän omaa rauhaa:

Parhaimmillaan riittävän kaukana, ehkä pohjoisilla erämaa-alueilla. Kepeämmin ihan metsässä vierailu riittää usein, kunhan niissä ei ole hirveästi polkuja tai rakennelmia eikä missään nimessä toisia ihmisiä (jos ei mahdollista retkeilyseuraa lasketa).

Ristiriitainen suhde tuli ilmi myös siinä, että yhtäältä ihminen nähtiin muun luonnon kanssa tasa-arvoiseksi, mutta toisaalta kuitenkin ihminen nostettiin muun luonnon yläpuolelle sen hoitajaksi. Emme selvittäneet kristinuskon vaikutusta tähän ajattelumalliin, mutta todennäköisesti sillä on historian kuluessa ollut merkittävä vaikutus. Toisaalta vastauksista saattoi päätellä, että luontoa pidettiin alkuperäisempänä ja enemmän säilyttämisen arvoisena kuin ihmisen aikaansaannoksia. Kun pyysimme kuvailemaan omaa suhdetta luontoon, jotkut lähestyivät asiaa pohtimalla miten läheinen tai etäinen asia luonto on. Suurin osa vastaajista koki suhteensa luontoon läheiseksi ja moni koki syvää, perustavanlaatuista yhteyttä luontoon. Vain harva kertoi vieraantuneensa luonnosta tai jopa hieman arastelevan luonnossa liikkumista itsekseen.

Se on elämän kestävä suhde. Siellä en pelkää ja linnut tulevat lähelle ja olen yhtä luonnon kanssa.

Minulla on yhteys luontoon. Luonnonlakien säätelemä luonto on elämäntapani ja kulttuurini

Luonto resurssina ja antimina sekä ekosysteemipalveluina, joita ihminen voi hyödyntää, nousi esiin monissa vastauksissa. Tämä on pysynyt luontosuhteen keskiössä Suomessa tehtyjen luontosuhdetta eri tavoin kartoittavien tutkimusten mukaan (ks. esim. Partanen 2006).

Osalle luontosuhteen luominen ei edellyttänyt mitään sen kummempia ponnisteluja. Joku toinen taas pyrki aktiivisesti rakentamaan suhdettaan luontoon esimerkiksi opettelemalla tunnistamaan kasveja tai harjoittelemalla retkeilytaitoja. Kaikki vastaajat kertoivat luonnon hyvistä vaikutuksista ja halusivat tehdä entistä enemmän luonnon hyväksi. Luontoon mentiin varta vasten aistimaan ympäristöä, olemaan ja rauhoittumaan.

Luontosuhde on kuitenkin kyselyn perusteella monenlaisten ristiriitojen sävyttämä. Vaikka vastaajamme kuvailivat vuolaasti luonnon elvyttäviä ja rentouttavia vaikutuksia, niin samaan aikaan he tunsivat suorastaan musertavaa syyllisyyttä ja surua luonnolle aiheuttamistaan haitoista.

Välillä huomaan viettäneeni aikaa vain ihmisen rakentamassa ympäristössä. Viime vuosina suhdetta on sävyttänyt suru, kun on ymmärtänyt, kuinka paljon tuhoa olemme saaneet aikaan ja kuinka paljon yritämme saada luontoa asettumaan meille sopivaksi. Sanoisin, että olen erkaantunut luonnosta, mutta tietoisesti työstänyt suhdetta viimeisen parin vuoden ajan.

Olen ihmiskunnan osana luontoa tuhoava ja vääjäämättömän ekokatastrofin osallinen. Saatan pilata lintujen pesimäaikeet keväisin kävellessäni ja keskustellessani metsässä ystävän kanssa. Saatan kuunnella kuulokkeilla musiikkia siten, että ympäröivän alueen lajisto häiriintyy. Kulutan, hajotan ja rikon, vaikka en tee sitä tahallisesti. Pyrin kunnioittamaan kaikkea elävää ympärilläni missä tahansa liikunkin.

Tuhoava se on parhaimmillaankin. Yritän olla mahdollisimman hyvä liittolainen ja auttaa eläimiä ja muuta luontoa aina kun voin.

Kyselyssä eniten toistuvat tunnesanat olivat suru ja rauha lähes yhtä monella maininnalla. Seuraavaksi yleisimmät, ilo ja viha, olivat myös suunnilleen yhtä yleisiä. Luontosuhde on siis positiivisten ja negatiivisten tunteiden taistelukenttää ja siihen liittyy monien kohdalla ympäristöahdistusta. Yksi syy ahdistukseen on mainittu ihminen – luonto-dualismi. Vastausten perusteella monet kuitenkin tiedostavat tämän kahtiajaon olemassaolon ja sen mukanaan tuomat ongelmat (ks. myös Sitra 2021 ja Pihkala 2017).

Käsittelemme tutkimuksemme tuloksia kokonaisuutena vasta ilmestyneessä kirjassamme, Luontosuhteiden luonto. Taiteentutkimuksen ja ekologian näkökulmia (Nykykulttuuri, 2022).  Kirjassa kerromme muun muassa, millaisia tunteita ympäristöaiheiset elokuvat ja äänitaideteos herättivät ja millaisia menetelmiä ekoakustisessa ja taiteellis-ekologisessa työpajassa kehitettiin yhdessä taiteilijoiden kanssa. Työpajat ja äänitaideteos veivät osallistujat keskisuomalaisiin luontokohteisiin, kun taas elokuvat kuljettivat katsojansa kauemmaksi niin todellisiin kuin kuvitteellisiin luontoympäristöihin.

Kaisa Hiltunen

Kirjoittaja on yliopistotutkija Jyväskylän yliopiston Musiikin, taiteen ja kulttuurin tutkimuksen laitoksella.

Lähteet

Laurén, Kirsi (2006) Suo – sisulla ja sydämellä: suomalaisten suokokemukset ja -kertomukset kulttuurisen luontosuhteen ilmentäjinä. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Paaskoski, Leena, Heikki Roiko-Jokela & Marko Rikala (2018) Suomalaisia metsäsuhteita. Teoksessa Leena Paaskoski & Heikki Roiko-Jokela (toim.) Vuosilusto 12: Suomalainen metsäsuhde. Punkaharju: Lusto – Suomen Metsämuseo ja Metsähistorian Seura, 5–9. https://issuu.com/vuosilusto/docs/vuosilusto12.

Partanen, Sinikka (2009) Kokemuksia luontotilassa: suomalainen suhtautuminen luontoon ennen ja nyt (pro gradu). Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto. http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-200909093896

Pietarinen, Juhani (1987) ”Ihminen ja metsä: neljä perusasennetta.” Silva Fennica 21:4, 323–331.

Pihkala, Panu (2017) Päin helvettiä? Ympäristöahdistus ja toivo. Helsinki: Kirjapaja.

Simula, Mikko (2012) Luonnossa liikkumisen kulttuuriset representaatiot. Diskurssianalyysi suomalaisten luonnossa liikkumista käsittelevistä haastatteluista. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto. http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-39-4755-2

Sitra & Kantar TNS (2021) Suomalaisten luontosuhteet -kyselytutkimus. https://www.sitra.fi/app/uploads/2021/12/suomalaisten_luontosuhteet_tutkimusraportti_v2.pdf

Soinnunmaa, Pihla, Willamo, Risto, Helenius, Leena, Holmström, Charlotta, Kaikko, Anni & Nuotiomäki, Annika (2021) Voiko luonnosta tulla pois? Mikä on se luonto, johon olemme suhteessa? Teoksessa Risto Haverinen, Kirsikka Mattila, Aleksi Neuvonen & Otso Sillanaukee (toim.) Ihminen osana elonkirjoa. Luontosuhteet, luontokäsitykset ja sivistys kestävyyskriisin aikakaudella (SITRAn muistio 9.12.2021), 65–79. https://www.sitra.fi/julkaisut/ihminen-osana-elonkirjoa/

Ympäristöministeriö & Suomen ympäristökeskus (2018) Luontosuhdebarometri. Yhteenveto kyselyn tuloksista. https://www.syke.fi/download/noname/%7BF7BEF468-4840-44FF-B3CA-B324134DC460%7D/138519

Ympäristöministeriö & Suomen ympäristökeskus (2020) Luontosuhdebarometri. Yhteenveto kyselyn tuloksista. https://www.syke.fi/fi-FI/Ajankohtaista/Koronakevat_vaikuttanut_suomalaisten_luo(57849)

Opiskelijayhdistyksellä on monen monta tärkeää tehtävää yliopistomaailmassa. Tärkeintä on yhteisöllisyys, ainutlaatuisen elämänvaiheen jakaminen samalla, kun suorittaa tutkintoa, jolla hankkii tiedot ja taidot työelämää varten. Avaamme alla opiskelijayhdistyksen merkitystä ja käytännön toimintaa kahdesta näkökulmasta.

Hallitustyöskentelyllä lisävalmiuksia työelämän haasteisiin

Porin Ylioppilasyhdistys Pointer ry on Porin yliopistokeskuksen opiskelijoiden opiskelijayhdistys. Yhdistyksen jäseniä ovat kaikki yliopistokeskuksen opiskelijat. Yhdistyksen tarkoituksena on yhdistää Porin yliopistokeskuksen tutkinto-opiskelijat yhdeksi tiiviiksi yhteisöksi sekä toimia heidän edunvalvojanaan Porin kaupungissa ja Porin yliopistokeskuksessa.

Yhdistykselle valitaan vuosittain opiskelijoista koostuva hallitus. Olen yhdistyksen toiminnanjohtajana päässyt seuraamaan läheltä hallitusten jäsenten kehittymistä tekijöinä. Oppiminen on erilaista kuin “koulun penkillä”, sillä se on eri tavalla kokemuksellista: opit tekemästäsi vastuutehtävästä lisää taitoja myöhempää työelämää varten. Lisänä ovat myös huomattavat verkostumismahdollisuudet.

Suosittelenkin opiskelijajärjestötoimintaa mahdollisuuksien ja henkilökohtaisten taipumusten mukaan ihan jokaiselle opiskelijalle!

Pointer ry:ssä toimivat oppivat työskentelemään itsenäisesti oman vastuualueensa parissa. He etsivät tietoa, selvittävät ja soittavat ratkaistakseen asioita. Järjestötoiminnassa oppii ottamaan vastuuta sekä selviämään haasteista yksin ja yhdessä. Hallituksessa jokainen on enemmän tai vähemmän esillä ja esiintyy. Heidän esiintymistaitonsa kehittyvät vuoden aikana huimasti ja he oppivat tuomaan osaamistaan esille, perustelemaan mielipiteitään ja esittämään sekä tuomaan esille käsiteltäviä asioita.

Hallituskausi alkaa tammikuussa ja viimeistään elokuussa näkee jokaisen 11 hallituksen jäsenen kehittyneen huomattavasti. Vuodessa oppii jo monipuoliset käytännön taidot järjestön arjen pyörittämisestä, kommunikaatiosta, tiimityöskentelystä, päätöksenteosta ja poliittisesta osallistumisesta. Toiminnassa pääsee mukaan hallitsemaan isoja kokonaisuuksia turvallisesti sekä ymmärtämään organisaation toimintaa ja toiminnan vaatimuksia.

Opiskelijayhdistystoiminta ei siis suinkaan ole pelkkää bileiden järjestelyä. Mukaan mahtuu myös paljon pakollista, lain vaatimaa työtä kuten tilinpäätökset, yhdistyksen kokoukset, toimintasuunnitelman, toimintakertomuksen ja talousarvion laadintaa. Nykyään yhdistyksiltä odotetaan myös paljon muuta, kuten erilaisia ohjesääntöjä, kouluttautumista ja tapaamisia sidosryhmien kanssa.

Harmillisen usein opiskelijajärjestöissä, ja yleisissä mielikuvissa niistä, näyttää unohtuvan yhdistysten varsinainen tarkoitus. Kaiken tekemisen tarkoitus on oltava jäsenien etu. Tekemisen on oltava epäitsekästä muiden etujen ajamista.

Hallituksen jäsenet kuulevat jäsenistöään ja toimivat sen mukaan. He eivät ole opiskelijaeliittiä, jotka vain istuvat bileissä VIP-pöydissä, hengaillen erityisstatuksella yliopistojen päättäjien ja henkilökunnan kanssa. Hallituksen tehtävä on palvella kanssaopiskelijoita ja auttaa opiskelutovereitaan. Tästä työstä he saavat vastineeksi ikimuistoisen ja opettavaisen kokemuksen, jota eivät unohda koskaan.

Järjestötoiminta antaa valmiuksia työelämään sekä hyvän kuvan jo opiskelijana, vapaaehtoisena toimijana ja aktiivisena kansalaisena. Nuori, joka etsii mahdollisuuksia oppia ja kehittää itseään monipuolisesti on voittopotti kenelle tahansa työnantajalle.

Tarkastelin yllä opiskelijayhdistystoimintaa toiminnanjohtajan näkökulmasta – tulkaa mukaan. On kuitenkin selvää, että kaikki pointerilaiset ovat yhtä tärkeitä yhteisömme jäseniä!

Milla Hautaoja

Pointer ry:n toiminnanjohtaja

Sosiaalinen vuorovaikutus ja yhteisön merkitys

Pointerissa oppii huomaamattaankin tekemään yhteistyötä erilaisten ihmisten kanssa. Yhdistyksen jäsenet valitsevat vuosittain joukostaan edustajat hallitukseen. Päätös on demokraattinen ja jokainen yhdistyksen jäsen voi nousta ehdolle. Tärkeää on, että hallituksessa esitetään erilaisia mielipiteitä, jotta kaikkien opiskelijoiden äänet tulisivat kuuluviin. Demokraattinen päätöksenteko on arkipäivää, sillä aina ei yhteisten asioiden ajamiseen aina niin innokas hallituskaan voi olla yksimielinen kaikista asioista!

Tärkein Pointerin merkitys on kuitenkin siinä opiskelijayhteisössä, jonka etuja ja hyvinvointia se vertaisjärjestönä ajaa.

Yhdessä ideoidessa, toisia kuunnellessa ja asioista keskustellessa syntyy se todellinen yhteisöllisyyden kokemus, tunne kuulumisesta porukkaan. Se on hauskaa ja samalla vastuullista ideointia ja tekemistä!

Projekteja suunnitellessa on tärkeä tietää, että koko yhteisö on tukena ja apuna. Pointerin toiminnassa voi, saa ja ehkä myös pitää uskaltaa tehdä ja kokeilla uusia asioita turvallisessa porukassa. Aivan, se turvallisuus: yhteisömme ei salli häirintää eikä syrjintää missään muodossa.

Vastaavasti kunkin pointerilaisen osallistuminen eri juttuihin on vapaaehtoista. Meillä kaikki saavat olla ihan omia persooniaan. Muista kunnioittaa ihan jokaista opiskelutoveria!

Pointer tarjoaa mahdollisuuksia rakentaa omaa osaamistaan, löytää paineettomasti itsevarmuutta esiintymiseen ja uusien projektien tekemiseen vertaisten keskuudessa.

On samalla tärkeää oppia ottamaan vastuuta, kehittelemään ideoita ja luomaan uutta. Pointerin muodostamassa yhteisössä niitä onkin luontevaa ja helppoa opetella.

En nyt keksisi parempaa paikkaa, jonka turvin pystyy kehittämään itseään ja levittämään omia siipiä, niin että kokee olevansa turvassa ja tuntee yhteisön tuen.

Osallistu, vaikuta – ihan omalla, luonnollisella tavallasi. Opitaan yhdessä!

Siiri Rokkanen

Pointer ry:n toimistosihteeri

Joulu on taas, joulu on taas. Ja upeaa, että on!

Aivan erityinen ajankohta, jossa sekoittuvat ainutlaatuisella tavalla kiire ja rauha, ruuhkasta toiseen sadatellen liikkuminen ja rentoutuminen lähimpien kanssa, kaupallisuus ja epäkaupallisuus, perinteet ja perinteistä luopuminen.

Lämmintä valoa keskelle vuodenkierron pimeintä vaihetta.

Mistä paitsi jo lokakuussa alkavasta kauppojen joulutuotteiden esillepanosta tämän tietää? No tietenkin Die Hard -elokuvaan (ohj. John McTiernan, 1988) viittaavien meemien tulvasta somesyötteessä.

Niissä on kaksi perusteemaa: 1. Die Hard on monille keskeinen osa joulun perinnettä (ks. kuva yllä) 2. On olemassa kahdenlaisia ihmisiä: niitä joiden mielestä Die Hard on jouluelokuva ja niitä, jotka ovat väärässä (ks. kuva alla).

***VAROITUS: Sisältää juonipaljastuksia!***

Tai no, yllä oleva meemi taisi olla jo sellainen.

On jouluaatto. Newyorkilainen poliisietsivä John McClane (Bruce Willis) menee tapaamaan vaimoaan Hollya (Bonnie Bedelia) Los Angelesiin. Tapaaminen tapahtuu Hollyn firman juhlissa Nakatomi Plaza -pilvenpiirtäjässä sijaitsevassa toimistossa. Firman menestyksen juhlinnan ja joulun tunnelman pilaa juhlijat panttivangeiksi ottava, terroristeina esiintyvä huippurikollisten joukko, jota johtaa Hans Gruber (Alan Rickman).

McClanen onnistuu piiloutua hampaisiin asti aseistetuilta konnilta. Hän alkaa yhden miehen sodan kidnappajia vastaan, seikkaillen pitkin ja poikin pilvenpiirtäjää, liikkuen ilmanvaihtokanavia pitkin. Joulukoristeita on siellä täällä, ja joulumusiikkiakin kuullaan. Lopulta McClane onnistuu päihittämään – tappamaan – kaikki roistot, joista yhdellä on joulupukin vaatteet päällä. Kaikki ovat turvassa, joulun vietto voi alkaa.

Mikäli poistat tuosta karkeasta synopsiksesta kaikki viittaukset jouluun, elokuvan tarina ei muuttuisi mitenkään.

Mutta elokuva muuttuisi. Itse asiassa näyttää siltä, että nimenomaan joulu-elementti on pitänyt Die Hardia, itsessään mainiota toimintaelokuvaa, kulttuurisesti relevanttina toistakymmentä vuotta.

Suomenkielisen Wikipedian Jouluelokuvat-sivulla elokuvia on 77. Kaksi niistä on Die Hard -elokuvia.

Mielenkiintoisin seikka Die Hardin tapauksessa on, että (pääosin leikkimieliset) debatit siitä, onko kyseessä jouluelokuva, ovat vain yleistyneet viime vuosina, vaikka elämme jo *tai* vasta vuotta ”33 ADH”, eli ”vuotta Die Hardin syntymän jälkeen”.

Kaksi painavinta perustelua sille, ettei Die Hard olisi jouluelokuva ovat, että sen ensi-ilta oli kesällä ja että Bruce Willis on julkisesti todennut, ettei kyseessä ole jouluelokuva vaan Bruce Willis -elokuva. Kirjaamme nämä väitteet tunnollisesti ylös ja unohdamme ne heti perään.

Tunnettu brittiläinen elokuvatutkija James Chapman listasi vuosi sitten yhdeksän syytä sille, miksi Die Hard ”todellakin on jouluelokuva”. Hän aloittaa toteamalla, että vaikka usein jouluelokuvalla tarkoitetaan elokuvaa, jonka aihe ja teemat liittyvät selvästi jouluun. Kuitenkin myös tapahtumiltaan sattumalta jouluun sijoittuvat elokuvat voi perustellusti mieltää jouluelokuviksi, ja juuri tällainen Die Hard Chapmanin mukaan on.

Ensinnäkin elokuvan tarinassa mies palaa perheensä luokse jouluksi. Toiseksi päähenkilön vaimon nimi on Holly (Chapman viittaa perinteiseen joulukappaleeseen ”A Holly Jolly Christmas”, 1964), ja elokuva nimenomaan sijoittuu jouluaattoon, ”ei itsenäisyyspäivään tai kiitospäivään”. Elokuvan pääkonna toteaa, että joulu on ihmeiden aikaa. Lisäksi hän on liikkeillä varastaakseen rahaa, aivan kuten ”kaikkien aikojen jouluelokuvan”, It’s a Wonderful Lifen (Frank Capra, 1946) pääkonna Henry F. Potter.

Elokuvan ääniraidalla kuullaan joululauluja muun muassa Frank Sinatralta ja Run DMC:lta. Elokuvassa esiintyy joulupukki, tosin tämä on kuollut terroristi. Viimeisenä argumenttina eräs elokuvan hahmoista kertoo odottavansa kaiken jälkeen, mitä uuden vuoden aattona tapahtuu.

Chapman kirjoittaa epäilemättä kieli poskessa, mutta samalla tosissaan. Sitä paitsi hänen kaikkien argumenttiensa kumoaminen olisi käytännössä mahdotonta.

Myös toinen elokuvatutkija, elokuvateollisuudelle data-analyyseja tekevä Stephen Follows on tutkinut aihetta hiljattain. Hän metodinsa on vakuuttava, sillä verrokkina ovat kaikki Yhdysvalloissa elokuvateatterissa viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana esitetyt elokuvat.

Followsin mukaan Die Hardissa on 21 visuaalista jouluelementtiä. Hän toteaa, että häneltä menisi vuoteen 2173 katsoa kaikki edellä mainitun rajauksen elokuvat, joten vertailu on tässä suhteessa epäpätevä. Sen sijaan elokuvissa soivien joululaulujen tapaus on selvempi. Jo yksi joululaulu on poikkeus vuosina 1988–2017 esitetyissä elokuvissa, vain reilussa 2,5 % on yksi joululaulu. Die Hard päihittää yli 99 % elokuvista joululaulujensa määrällä.

Sana ”joulu” esiintyy elokuvassa 18 kertaa, mikä on enemmän kuin vaikkapa ”kill” (13), ”die” (5), ”hard” (11), ”blood” (13), mutta vähemmän kuin ”gun” (73) tai ”terrorist” (51). Joka tapauksessa määrä on huomattava.

Elokuvan ensi-ilta (heinäkuu), juliste ja tagline ovat puolestaan täysin vailla viittauksia jouluun. Toisin sanoen on ilmiselvää, ettei elokuvaa markkinoitu jouluelokuvana.

Entä internetin käyttäjästatistiikka? Die Hard on Internet Movie Databasen (IMDb) 22. useimmin mainittu jouluelokuva. Wikipedian sivunäyttökerta-analyysissa tulos on vakuuttavampi: lähes neljäsosa Die Hardin Wikipedia-sivukäynneistä on joulukuulta tammikuun seuratessa perässä vain reilulla kymmenellä prosentillaan.

Pidempi Google Trends -aikajana-analyysi paljasti, että Die Hardin ja joulun välinen kulttuurinen yhteys on syntynyt 2010-luvun alussa. Fellowsin johtopäätös on, että elokuva saattoi olla tai saattoi olla olematta jouluelokuva alkujaan, mutta nyt se on ehdottomasti sitä.

Ilmiö on paitsi laajalle levinnyt niin saanut kaikenlaisia luovia muotoja. Pienessä minneapolilaisessa teatterissa on pyörinyt joulukuusta 2012 alkaen näytelmä ”A Very Die Hard Christmas”. Näytelmän tarinan alkuasetelma on retrospektiivisesti katsoen lähes itsestään selvä: pariskunta väittelee siitä, onko Die Hard jouluelokuva vai ei.

Näytelmän inspiraationa oli – nyt toteamme ”totta kai!” – havainto lisääntyvistä nettikeskusteluista aiheesta. Tuottajat päättivät tehdä näytelmästään toimintaelokuvien fyysisyyttä mukailevan, tarinan edetessä kaikkiin mahdollisiin joulunäytelmiin ja -perinteisiin viittailevan mashupin. Päähenkilö on lopulta kokonaan tekoveren peitossa, viitaten McClanen saamiin haavoihin ja kolhuihin rikollisia vastaan taistellessaan.

Kuriositeetilta kuulostavan farssin suosio on vain kasvanut.

***

Mistä – yllä esitellyn ohella – Die Hardin ja joulun yhdistelmässä voisi lisäksi olla kyse? Die Hardista on halutessaan mahdollista löytää kristillistä symboliikkaa. John McClane on ammatistaan huolimatta aluksi pitkälti ”tavis”, joka kavahtaa, kun häntä kohti ammutaan. Hän ei ole tappamisen ammattilainen vaan kansalaisten suojelija. Hän kävelee lasinsirujen yli paljain jaloin, ”kärsien kuten Kristus”, kuten yksi elokuvien käsikirjoittajista on todennut. Mutta hän tekee sen pelastaakseen panttivangit ja sitä kautta vaimonsa ohella rauhassa elävän yhteiskunnan. McClane lunastaa joulurauhamme.

Sitten ovat henkilökohtaiset muistot, joita ihmiset jakavat elokuva-aiheisilla sivustoilla ja sosiaalisessa mediassa, niin tuttujen kuin tuntemattomien kesken. Sosiaalinen media on mahdollistanut kansainvälisen – teoriassa globaalin – Die Hard -jouluilmiön synnyn.

Lopuksi tunnustan, että niin paljon kuin elokuvasta pidänkin, jatko-osa Die Hard 2 (1990) on minulle läheisempi. En tiedä tarkkaan miksi, sillä näin elokuvat ilmestymisjärjestyksessä tuoreeltaan, eli ”ensin nähty” voidaan sulkea pois selityksenä.

Voi olla, että alitajuntainen syy on, että sen ohjasi Renny Harlin (jonka ohjaama Ford Fairlane, niin ikään vuodelta 1990, on mestariteos ja ehkä maailman aliarvostetuin elokuva – aivan turha väittää vastaan!). Tästä kaikki suomalaiset leffadiggarit olivat hyvissä ajoin ennen elokuvan näkemistä tietoisia. Mutta en usko tähänkään selitykseen.

Pikainen käynti ”Suomen IMDb:sssa”, eli Elonetissä auttoi hieman. On selvää, etten ole ensimmäistä Die Hardia televisiosta joulunaikaan nähnyt (esitetty joulukuussa kaksi kertaa, eli vuosina 2009 ja 2014, liian myöhään ikäkaarella). Sen sijaan niin ikään kahdesti joulukuussa esitetty Die Hard 2 osui paremmin: en katsonut elokuvaa 2019, mutta sen sijaan taatusti 20.12.1997. Ehkä tässä on osasyy.

Ai niin, unohdin mainita, että myös Die Hard 2 sijoittuu jouluaattoon, mikä tukee niin meemintekijöiden, yllä esiteltyjen kirjoittajien ja kaikkien oikeassa olevien väitettä, että Die Hard on jouluelokuva. Ja elokuvassa on luonnollisesti jatkuvia jouluviittauksia.

Ehkä Die Hard 2:n lumiset maisemat ovat minulle suomalaisena se juttu, tai sen hieman esikoiselokuvaa mutkikkaampi juoni. En tiedä. Tiedän vain, että Die Hard 2 on vielä enemmän jouluelokuva kuin Die Hard. Tästäkin on debatoitu ja kaltaiseni oikeassa olevien järkiargumenttia on [turhaan –  kirjoittaja-toimittaja R.M. huom.] yritetty kaataa.

Yippee ki–yay ja rauhallista joulua kaikille!

Rami Mähkä

Kirjoittaja on Turun yliopiston digitaalisen kulttuurin yliopisto-opettaja ja Digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkinto-ohjelman varajohtaja.

Miten suomalainen itsenäisyyspäivä on muotoutunut nykyisenkaltaiseksi kansalliseksi juhlapäiväksi, jolla on omat vakiintuneet muotonsa? Osa nykyisin kiinteästi itsenäisyyspäivään liitetyistä tavoista on peräisin aivan itsenäisyyden alkuvuosilta. Toisaalta eräät perinteisiltä vaikuttavat elementit ovat tulleet osaksi itsenäisyyspäivän viettoa yllättävän myöhään. Esimerkiksi Yleisradion ”jokavuotinen” perinne esittää televisiossa Edvin Laineen elokuva Tuntematon sotilas (1955) on peräisin vasta 2000-luvun alusta.

Tässä tekstissä käsittelen itsenäisyyspäivän traditioiden muotoutumista. Kirjoitukseni perustuu alkuvaiheessa olevaan väitöskirjatyöhöni Helsingin yliopiston historian ja kulttuuriperinnön tohtoriohjelmassa. Väitöskirjani aihe on Suomen itsenäisyyspäivän kertomusten rakentuminen ja historiapoliittinen käyttö itsenäisyyden ajan alusta 2000-luvulle. Tutkimuksessani olen kiinnostunut erilaisten tapojen, prosessien ja motiivien välisistä ristiriidoista, joiden seurauksena itsenäisyyspäivän kertomukset ovat saaneet muotonsa eri aikoina.

Itsenäisyyspäivä sai virallisen statuksensa valtioneuvoston asetuksen myötä 20.11.1919. Sittemmin Suomen itsenäisyyspäiväksi vakiintuneen joulukuun kuudennen lisäksi itsenäisyyspäiväksi oli ehdolla myös muita itsenäistymisprosessin kannalta tärkeitä päivämääriä.

Kansallisesta Edistyspuolueesta presidentiksi noussut J. K. Ståhlberg ja liberaali keskusta pyrkivät rakentamaan sisällissodan jälkeisessä Suomessa kansaa yhdistävän juhlapäivän.

Päivämääräksi valittiin lopulta eduskunnan itsenäisyysjulistuksen päivä, jonka viettämisen toivottiin olevan mahdollista eri kansanosille ja alleviivaavan kansan yhtenäisyyttä itsenäisyysprosessissa. Henkilöpalvontaa vieroksunut Ståhlberg ei halunnut sitoa itsenäisyyspäivää C.G.E. Mannerheimiin eikä korostaa valkoisten voitonpäivää 16.5., jolloin Helsingissä vuonna 1918 järjestettiin valkoisten juhlaparaati.

Senaatin itsenäisyysjulistuksen päivämäärä 4.12. olisi puolestaan sitonut itsenäisyyspäivän liiaksi senaatin puheenjohtajaan P. E. Svinhufvudiin. Vasemmiston ehdotus itsenäisyyspäiväksi olisi taas ollut 15.11., jolloin kansanvaltaa edustanut Suomen eduskunta oli julistautunut korkeimman vallan käyttäjäksi.

Valittu päivämäärä 6.12. oli Venäjän vallan aikana ollut Nikolain nimipäivä ja vanhastaan koulujen lupapäivä. Ensimmäisenä juhlapäivänä 6.12.1919 ohjelmassa oli muun muassa juhlajumalanpalvelus Nikolainkirkossa, valtioneuvoston juhlaistunto, iltapäiväjuhla Kansallisteatterissa, kansalaisjuhlia, juhlanäytäntöjä, liikemiesten juhlaillalliset Seurahuoneella sekä suojeluskuntien marssi ja illallistanssiaiset suojeluskuntien tukemiseksi Fenniassa ja Pörssiravintolassa.

Presidentti Ståhlberg järjesti iltapäivävastaanoton Presidentinlinnassa ulkomaisille diplomaateille ja valkoisen Suomen eliitille. Niin ikään työväestö vieraili tilaisuudessa. Iltajuhliksi presidentin vastaanotto vakiintui vasta L. K. Relanderin presidenttikauden alussa vuonna 1925.

Ensimmäinen itsenäisyyspäivä näkyi katukuvassa. Helsingin kaduilla myytiin pienoislippuja, ja juhlaliputukseen sopivia lippuja oli mainostettu sanomalehtien sivuilla jo ennen itsenäisyyspäivää.

Itsenäisyyden ajan juhlien muodot eivät suinkaan syntyneet tyhjiössä vaan niiden muodot perustuivat esimerkiksi merkkihenkilöiden juhlimisen perinteisiin. Erilaiset kulttuuriset instituutiot ja symbolit olivat kuitenkin muotoutuneet pääosin jo autonomian aikana.

Vuoden 1920 itsenäisyyspäivänä Teknillisen Korkeakoulun opiskelijat kävivät tervehdyskäynnille presidentin luona ja Suomen ulkomaiset lähetystöt aloittivat vastaanottojen perinteen. Vähitellen itsenäisyyspäivästä tuli myös ylennysten, kunniamerkkien jaon ja muiden palkitsemisaktien keskeisin ajankohta.

Koko 1920-luvun juhlapäivää vietettiin tapasääntöjen varassa. Vasta 8.11.1929 itsenäisyyspäivästä tuli yleinen juhla- ja vapaapäivä. Aiemmin päivä oli ollut vapaapäivä valtion virastoissa, tuomioistuimissa ja kouluissa.

Esitys juhla- ja vapaapäivästä oli annettu jo kaksi vuotta aiemmin itsenäisyyden 10-vuotisjuhlavuonna 1927. Vuonna 1927 itsenäisyyspäivä sai lisäelementtejä. Itsenäisyyden Liiton järjesti lipunnoston Tähtitorninmäellä (ks. kuva yllä), AKS järjesti soihtukulkueen ja eduskunnassa pidettiin juhlaistunto itsenäisyyden juhlan kunniaksi. Vuonna 1924 perustettu Itsenäisyyden Liitto alkoi vuodesta 1927 edistää tapaa sytyttää kaksi kynttilää ikkunoihin.

Juhlavista muodoistaan ja retoriikasta huolimatta itsenäisyyspäivä ei ollut kaikkien juhla. Vasemmisto boikotoi sitä kaksi itsenäisyyden ensimmäistä vuosikymmentä, sillä itsenäisyyspäivää pidettiin muunnelmana edellä mainitusta toukokuun 16. päivän paraatista. Samojen porvarillisten tahojen nähtiin vaikuttavan kummankin juhlapäivän taustalla.

1930-luvun lopulta lähtien tilanne vähitellen muuttui, ja laajapohjaiset juhlat lisääntyivät.

Sota-aikana itsenäisyyspäivä sai entistä vahvemman aseman, kun toukokuisen voitonpäivän juhlinta lopetettiin kansakunnan yhtenäisyyden nimissä. Käynnit sankarihaudoilla yleistyivät vasta sotavuosina, sillä itsenäisyyspäivä oli pyritty pitämään punaisten ja valkoisten ristiriitojen ulkopuolella.

Sotien jälkeen itsenäisyys yhdistettiin virallisessa kulttuurissa sotien menetyksiin ja taisteluun itsenäisyyden puolustamiseksi. 1960- ja 1970-luvuilla itsenäisyyspäivä sai myös yhä enemmän ilmentymiä, jotka voidaan ymmärtää vastakulttuurina ja vastakertomuksina viralliselle itsenäisyyspäivälle.

Vuonna 1967 50-vuotiasta itsenäisyyttä juhlittiin virallisessa Suomessa edellisten vuosikymmenten tapaan, mutta mukana oli myös muun muassa vankien armahduksia, patsaiden paljastuksia, käyntejä edesmenneiden valtionpäämiesten haudoilla, juhlapostimerkki sekä pääjuhla Helsingin jäähallissa. Sosiaalipoliittinen Marraskuun liike järjesti samana vuonna oman itsenäisyyspäivän juhlan Helsingissä alkoholisteille.

Kylmän sodan päättyminen jälkeen itsenäisyyspäivän merkitykset liitettiin yhä vahvemmin toisen maailmansodan aikaisiin sotiin niin sanotun uuspatrioottisen käänteen myötä. Tähän voidaan laskea esimerkiksi veteraanien muistaminen itsenäisyyspäivän tienoilla ja mainittu Tuntemattoman sotilaan televisioesittäminen. Toisaalta myös esimerkiksi Linnan juhlien viihteellistyminen on tuonut oman lisänsä itsenäisyyspäivän juhlintaan.

Kansallisen yhtenäisyyden painottaminen on näkynyt suurena linjana itsenäisyyspäivän vietossa läpi itsenäisyyden ajan. Viimeisimmän tasavuosikymmenen juhlallisuuksissa valtioneuvoston kanslian koordinoiman Suomi 100 -juhlavuoden mottona oli ”Yhdessä – Tillsammans”. 

***

Kansanrunoudentutkija Matti Kuusi kirjoitti 1970-luvulla itsenäisyyspäivän vieton kaksinapaisuudesta: ”Kaikkia yhdistävä mitäänsanomattomuus ja pieneen radikaaliin aktivistiryhmään vetoava iskevyys ovat vuosikymmenestä toiseen olleet itsenäisyyspäivän viestinnälliset vaihtoehdot” (Matti Kuusi 1979, ”Itsenäisyyspäivä” teoksessa Juhlakirja – suomalaiset merkkipäivät). Kaksinapaisuus näkyy yhä nykyäänkin. Kahden ääripään välissä on kuitenkin myös laaja maasto, jota on syytä tutkia tarkemmin.

Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille!

Iisa Aaltonen

Kirjoittaja on FM ja YTM sekä väitöskirjatutkija (HY), jonka väitöskirja käsittelee Suomen itsenäisyyspäivän kertomusten historiapoliittista käyttöä.

Velka on veli otettaessa, veljenpoika maksettaessa, sanoo sananlasku. Jos ja kun menneinä vuosikymmeninä on varoitettu Venäjästä, niin yhtä paljon on varoitettu velan otosta. Ja molempia on ajoittain noussut puolustamaan vaikutusvaltaisia tahoja, joiden mielestä kumpaankaan ei ole sisältynyt sen kummempia riskejä. Ei olekaan silloin kun ajat ovat olleet hyvät. Mutta kun taivaalle on noussut synkkiä pilviä, niin kummassakaan ei ole mitään mukavaa – päinvastoin.

On tullut aika vähentää riippuvaisuutta sekä Venäjästä että velkaantumisesta, etenkin kun ne kietoutuvat riskeinä monin tavoin toisiinsa. Molempien välttämisessä on pohjimmiltaan kyse Suomen valtion olemassaolon ja sen kansalaisten turvallisuuden varmistamisesta turvaamalla valtion toimintavapaus ja -kyky äkillisten kriisien aikana. Valtion velkataakan keventäminen – tai ensiksi pikemminkin sen kasvun vähentämispaineet – alkavat siksi nousta nyt esille kaikessa painavuudessaan.

Myös Turun yliopiston johdon suunnasta viime viikkoina tulleet uutiset kertovat pohjimmiltaan tällaisista kehityskuluista ja uhkakuvista. Turun yliopiston taloudellista tilannetta ja talouden tervehdyttämistä koskeviin uutisiin on liittynyt ymmärrettävästi monenlaista kuohuntaa – etenkin kun on puhuttu jopa yliopiston kenttäasemien ja etäyksiköiden lopettamisesta.

Myös Porin yliopistokeskukseen liittyvät epävarmuudet ovat olleet esillä. Mutta etenkin Rauman opettajankoulutus on ollut lehtitietojen mukaan ”liipaisimella”. Huhut koulutuksen alasajosta ovat aiheuttaneen sen, että Rauman yksikön opettajien ja opiskelijoiden keskuudessa on vallinnut ”ällistys ja kauhistus” (SK 18.11.2022).

Tilanne, joka on tulehtunut pahoin julkisuudessa, on selkiytynyt hieman menneen viikon aikana. Ei vähiten siksi, että Turun yliopiston johto ymmärsi tuoda huolensa aiheet julkisuuteen ja vastata niin avoimesti kuin mahdollisesti esille tuleviin yhteisiin, koko Turun yliopistoyhteisöä koskeviin, kysymyksiin. Ja kysymyksiä riittää, koska siitä ei pääse, että osana valtiontalouden oikaisemista Turun yliopiston tulee myös osallistua säästötoimiin.

Tämä koskee luonnollisesti myös Historian, kulttuurien ja taiteiden tutkimuksen laitosta ja sen kautta tutkinto-ohjelmaamme.

Mutta minkälaiselta Porin yliopistokeskuksen tulevaisuus sitten näyttää? Asiaa käsiteltiin viikko sitten Poriin yliopistokeskuksessa järjestetyssä rehtorikokouksessa, johon osallistui niin Tampereen kuin Turun yliopiston rehtorit, dekaaneja, laitosten ja yksiköiden johtajia kuin Porin kaupungin sekä Porin yliopistokeskuksen johtoa. Rehtorikokouksessa kuullut pääuutiset olivat seuraavanlaisia.

Ensiksi yliopistokeskuksen tekniikkapuolella on alkanut uusia professuureja: yksi ohjelmistotekniikan ja toinen työelämäprofessuuri. Toiseksi Satakunnan korkeakoulusäätiö on päättänyt osallistua uuteen yhteisrahoitteiseen väitöskirjaohjelmaan, joka tulee olemaan avoin yliopistokeskuksen kaikille yksiköille. Myös Satakuntaliitto on halukas osallistumaan väitöskirjojen tukemiseen.

Kolmanneksi Turun ja Tampereen yliopistojen yhteistyön tuloksena Porin yliopistokeskuksessa alkaa syksyllä 2023 aivan uusi tekniikan kandiohjelma, johon on näillä näkymin liitettävissä myös digitaalisen kulttuurin opintoja.  Neljänneksi Porin vt. kaupunginjohtaja ilmoitti, että kaupungin merkittävä rahallinen tuki Porin yliopistokeskukselle pysyy ensi vuonna entisellään.

Rehtorikokous päättyi Tampereen yliopiston rehtorin Mari Wallsin toteamukseen, että Porin yliopistokeskuksen toiminta ”vain vahvistuu”.

Suurempia uhkia ei ole näkyvissä Porin uuden kaupunginjohtajan valinnan myötäkään. Uudeksi kaupunginjohtajaksi vastikään valittu VTM Lauri Inna on toiminut aiemmin Turun yliopiston neuvottelukunnan varapuheenjohtajana. Haastattelussa (SK 15.11.2022) Inna ilmoittautuu koulutuksen vankkumattomaksi kannattajaksi ja painottaa, että hän on valmis turvaamaan Porin yliopistokeskuksen jatkuvuuden kaupungin läsnäololla: ”Kaupungin tuen on syytä jatkua.”  Haasteista huolimatta Porissa on jatkossakin hyvä opiskella.

Simo Laakkonen

Kirjoittaja on maisemantutkimuksen yliopistonlehtori. Hän on Digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkinto-ohjelman johtaja.

The Nordic Alliance for Sustainability in Gaming -verkoston, tuttavallisemmin NASG, järjestämä NordEcoJam’22 pidettiin tänä kesänä 13.-17.6.2022 Tallinnan yliopistolla. Tapahtuma toi yhteen opiskelijoita kuudesta eri yliopistosta ja viidestä eri maasta. Turun ja Tallinnan yliopistojen lisäksi paikalla oli opiskelijoita niin Ruotsista, Tanskasta kuin Islannistakin. Osa opiskelijoista oli lisäksi tullut näihin yliopistoihin opiskelijavaihtoon, joten eri maiden kansalaisuuksien edustus oli vielä tätäkin suurempaa.

Viisipäiväisessä tapahtumassa tutkailtiin pelaamisen sekä kestävyyden monitahoisia yhteyksiä. Alkuviikon luentojen aiheet käsittelivät laajasti taloudellista, ekologista, sosiaalista ja kulttuurista kestävyyttä. Kuulimme luentoja esimerkiksi pelaamisen ja peliteollisuuden vaikutuksesta ympäristöön, pelien yhdenvertaisuudesta ja representaatiosta, pelien käyttämisestä pelaajan käytöksen muuttamiseen sekä siitä, miten erilaisia kestävyyden ongelmia on käsitelty peleissä.

Teemaan johdattelevien luentojen jälkeen päästiin varsinaiseen jammailuosuuteen – pelin tekemiseen. GameJam, suomalaisittain pelijamit, ovat tapahtuma, jossa osallistujat luovat yhdessä pelin. Jamien toteutus riippuu paljon järjestäjästä, mutta yleensä jamit ovat paripäiväisiä tapahtumia, joissa osallistujat luovat pelin tietyn teeman innoittamana.

Tällä kertaa teemana oli ekologinen ja kulttuurinen kestävyys. Varsinaiset jammailuryhmät oli koottu niin, että erilaiset taidot ja yliopistot pääsivät esiin joka ryhmässä. Työskentelykielenä toimi englanti.

City Planner Quackary – Samuli

Meidän ryhmässämme oli yhteensä viisi henkilöä: kaksi koodaria, äänitaiteilija, englannin maisteri ja minä. Ryhmässä tunsin itseni vähän ala-arvoiseksi, koska olin ainoa kandia suorittava opiskelija enkä osannut käyttää samoja sovelluksia kuin muut kanssaopiskelijat. Huomasin lopulta, että se ei haitannut yhtään. Tähän voisi käyttää termiä huijarisyndrooma. Pääsin suunnittelemaan pelin layouttia, UI:ta (user interface) sekä pelin aloitus- (kuva yllä) ja lopetuskuvaa. Alkujännityksestä huolimatta tunsin itseni hyödylliseksi ja arvostetuksi ryhmän keskuudessa.

Kaikki keskustelu tapahtui Discord-palvelimella. Ryhmässäni oli ihmisiä ympäri maailmaa, muun muassa Japanista, Tanskasta, Virosta, Suomesta ja Turkista.

Pelin ideana oli, että pelaaja saa rakentaa unelmakaupunkinsa valitsemalla siihen erilaisia rakennuksia, palveluita ja niin edelleen. ‘’Play’’-nappulaa klikatessa tapahtui iso twisti, sillä valintojen jälkeen pelaaja muuttui yhtäkkiä ankaksi keskelle turmellettua kaupunkia, jonka pelaaja suunnitteli pelin alussa.

Pelaajan piti liikkua ankanpoikasten seuratessa häntä saastuneen kaupungin läpi kohti maalia ilman, että ankat saastuisivat.Pelin koodissa oli ongelmia aikataulun takia, joten emme ehtineet viimeistelemään pelin maalia ja ankat pääsivät tarkoituksettomasti seinien läpi.

Pelin ideana oli, että kaupungin muokkaamisen määrä vaikuttaa pelin ympäristöön negatiivisesti, jonka pelaaja pääsee kokemaan ankkojen kautta. Pelin keskeneräisyyden takia peliä ei saatu julkaistua, mutta peliä päästiin kokeilemaan Gamejameilla viimeisenä päivänä ja saimme hyviä kommentteja pelaajilta ja opettajilta.

‘’Seuraava vastaava Jami järjestetään kuulemma Kööpenhaminassa ja suosittelen kaikkia kiinnostuneita lähtemään sinne mukaan!’’ – Samuli

Hire Hamster – Jenni

Meidän ryhmässämme oli vain yksi varsinaista koodausta osaava henkilö, joten päädyimme hienoista ideoista huolimatta hyvin yksinkertaiseen versioon alkuperäisestä suunnitelmastamme. Tarkoituksenamme oli alun perin tehdä peli, joka tuo esiin yhdenvertaisuuteen liittyviä ongelmia työnhaussa. Eri pelitasot näyttäisivät esimerkiksi millaista syrjintää sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöt kohtaavat työelämässä.

Ajatuksenamme oli luoda matchmaker-tyylinen videopeli, jossa työnhakija swaippailee työnhakuilmoituksia ja käy haastatteluissa. Haastattelut eivät välttämättä mene aivan putkeen, vaan haastattelijana saattaa olla esimerkiksi misogynistinen henkilö.

Pelin teeman vakavuutta tasapainotimme söpöllä grafiikalla, joka luo myös hyvää kontrastia sisällön karmivuuteen. Pelihahmona toimii hamsteri, joka tarvitsee kiireellisesti uuden työn ennen kuin menettää asuntonsa.

Peliä pääsee testaamaan tästä.

Tiiviin viikon aikana tutustuimme hyvin toisiin opiskelijoihin. Paikalliset opiskelijat olivat järjestäneet meille heti ensimmäisenä päivänä yhteisillallisen, jossa pääsimme tutustumaan muihin. Tämän tyylistä vapaata iltaohjelmaa oli joka päivälle. Esimerkiksi kävimme yhdessä lähes joka ilta tutustumassa virolaiseen kulttuuriin. Viikon aikana tutustuimme esimerkiksi kaupunkiin sekä sen kulttuurikohteisiin, ravintoloihin ja baareihin tarkemmin. Luentojen lisäksi meille oli järjestetty myös muuta ohjelmaa.

Torstai-iltapäivänä kävimme ohjatulla museokäynnillä interaktiivisessa LVLup -videopelimuseossa. Jo etuovesta sisään astuessa edessämme oli nostalgisia videopelilaitteita. Pieneen museoon mahtui erilaisia konsoleita aina 1970-luvun Atarista 2010-luvun Wii U:hun. Museon hyllyt notkuivat erilaisista peleistä, joita sai pelata mielensä mukaan erilaisilla konsoleilla.

“Omassakin lapsuudessa loppuun kulutettu Playstation löytyi museosta. Yllätyksekseni hyllystä löytyi myös yksi silloisista lempipeleistäni, Wipeout 3. Vaikken olekaan omistanut pleikkaria vuosikausiin, oli ilo huomata, että taito oli silti tallella.” – Jenni

Muultakaan nostalgialta ei voinut välttyä istuessaan museon pehmeillä sohvilla, jotka toivat mieleen mummolan sisustuksen. Kodikkaassa pikkumuseossa olisi voinut helposti viettää useamman tunnin erilaisia pelejä kokeillen.

Tutkinto-ohjelmassamme ei varsinaisesti opeteta pelinkehitystä, vaikka opiskelijoiden onkin ollut monena vuonna mahdollista osallistua game jameihin yliopistokeskuksella. Työskentely sellaisten opiskelijoiden kanssa, jotka olivat opiskelleet pelinkehitystä sekä koodaamista oli hyvin opettavainen. Vaikkei tämän viikon perusteella pelinkehittäjäksi valmistuisikaan, sai koko pelinkehitysprosessista paljon sellaista tietoa, jota ei missään muualla saisi.

Samuli Mäkilä ja Jenni Jäntti

Kirjoittajat ovat Turun yliopiston Digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkinto-ohjelman opiskelijoita Porin yliopistokeskuksessa.

Luovuus saattaa kukkia kaaoksesta, mutta itämisen kannalta on oleellista, että kasvi saa tarpeeksi vettä. Luovuuden kastelujärjestelmä on leikki. Leikki ja leikillisyys linkittyvät orgaanisella tavalla luovaan ajatteluun, tieteelliseen keksimiseen ja löytämiseen, mistä syystä myös tutkijat ovat olleet erityisen kiinnostuneita leikillisten menetelmien kehittämisestä uusien ideoiden kasvatusalustaksi.

Leikillä on myös yhteys esteettiseen ajatteluun ja taiteellisuuteen, jotka on tavanomaisemmin nähty luovuuden ilmenemismuotoina.

Tarkastelen tässä kirjoituksessa leikin ja luovuuden suhdetta filosofisen estetiikan, logiikan ja keksimisen mutta myös taiteellisen toiminnan näkökulmasta. Aloitan tarjoamalla joitakin filosofisia näkökulmia leikin ja luovuuden merkitykseen tutkimuksessa ja uuden keksimisessä, minkä jälkeen pohdin esille nousseiden huomioiden merkitystä esitystaiteellisen esimerkin kautta.

En määrittele leikkiä, luovuutta ja esteettisyyttä turhan tarkasti, vaan annan käsitteiden muotoutua vapaasti tarkasteluni pohjalta.

Leikin, luovuuden ja estetiikan suhteen tutkimuksella on pitkät perinteet. Platon ja Aristoteles ottivat kantaa leikin ja luovan esteettisen ajattelun ja toiminnan yksilölliseen ja yhteiskunnalliseen merkitykseen. Keskiajalla ei leikitty.

Uuden ajan filosofeista puolestaan saksalainen näytelmäkirjailija Friedrich Schiller (1759–1805) ja yhdysvaltalainen loogikko Charles Peirce (1839–1914) muodostavat kiinnostavan parin erilaisten leikin filosofioiden vertailulle. Lähestyn seuraavaksi Schillerin ja ennen kaikkea Peircen leikin filosofiaa niin estetiikan kuin luovuudenkin näkökulmasta.

Teoksessaan Kirjeitä ihmisen esteettisestä kasvatuksesta, Friedrich Schiller asetti leikin esteettisen filosofiansa keskiöön. Schiller näki leikin eräänlaisena inhimillisenä impulssina täydellisen eläimellisyyden ja puhtaan järjellisyyden vastavedossa; toimintana, jonka tavoitteena on vapauttaa yksilö niin sisäisistä kuin ulkoisistakin pakotteista. Leikki oli Schillerille kategorisesti työn vastakohta ja esteettisen ajattelun korkein muoto, jonka toiminnallinen tavoite on ainoastaan leikki itse.

Leikin avulla ihminen alkaa ajatella esteettisesti ja arvostaa taiteellisen kokemisen ja ilmaisun päämäärättömyyttä, mikä on yksilön ja yhteiskunnan moraalisen kasvun edellytys. Esteettisesti ajatteleva ihminen näkisi läheisensä taideteoksena sen sijaan, että kohtelisi näitä välineinä omille poliittisille päämäärilleen.

Leikki ja estetiikka toimivat Schillerille hänen Kantin rationalismia kohtaan esittämänsä kritiikin tukipilareina. Vallankumousten aikakaudella estetiikan tulisi järjen sijaan olla kansallisen valistuksen ja opetuksen väline. Schillerin estetiikasta mutta myös Kantin systemaattisesta filosofiasta vaikuttunut Charles Peirce näki estetiikan ja esteettisen ajattelun niin ikään porttina valaistumiseen. Peircen toisinaan jopa aseptisessa filosofiassa ylevät esteettiset ja eettiset tavoitteet saavutetaan kuitenkin logiikan avulla, ei se hylkäämällä.

Peirce oli korkeintaan keskinkertainen pedagogi, eikä hän juurikaan ottanut kantaa taiteen tutkimukseen (nämä tehtävät hän jätti oppilaalleen ja kollegalleen John Deweylle), vaan keskittyi kokemuksen ja tulkinnan loogisiin käsitteellistyksiin.

Eräs Peircen suurista tietoteoreettisista kontribuutioista oli abduktion käsitteen vakiinnuttaminen osaksi logiikkaa ja tutkimuksen metametodologiaa. Siinä missä induktio johtaa todennäköisiä yleistyksiä yksittäisistä havainnoista ja deduktio välttämättömiä johtopäätöksiä väitelauseista, abduktio on mahdollisen selityksen keksimistä jollekin, yleensä yllättävälle faktalle.

Usein käytetty esimerkki abduktiosta on salapoliisipäättely, eli tilanne, jossa jollekin havaitulle asiaintilalle pitää keksiä kausaalinen syy: mikä on paras mahdollinen selitys, joka ollessaan tosi selittäisi pähkäiltävänä olevat havainnot?

Peircen abduktiota ei kuitenkaan tule rinnastaa niin sanottuun IBE-päättelyyn (inference to the best explanation, päättely parhaaseen selitykseen), jossa vertaillaan ja valitaan mahdollisia selityksiä. Abduktio on keksimisen logiikkaa ja koskee sellaisenaan nimenomaan uuden tiedon syntymistä, eli sitä hetkeä, jossa uusi idea luodaan. Peircen mukaan kaikki uusi tieto saa alkunsa abduktiivisesti: “abduktiossa annamme massiivisen joukon faktoja ehdottaa meille teoriaa ilman, että sen syntymisessä olisi mitään pakonomaista”.

Toisin kuin induktiossa, abduktiota ei voida suoraan johtaa havainnoista. Tästä syystä abduktiota voisi luonnehtia vaistomaiseksi päättelyksi, ja juuri vaistojen ilmeinen merkitys yhdistää abduktion estetiikkaan. Abduktio käynnistyy sillä hetkellä, kun kohtaamme maailman esteettisesti. Teemme päivän aikana lukemattoman määrän pieniä ja suuria abduktioita, joista osa on arkipäiväisiä, kehollisia ja lähes huomaamattomia, toiset taas käänteentekeviä ja tieteellisiin läpimurtoihin johtavia.

Parhaimmillaan abduktio panee alulle prosessin, joka johtaa ajattelun vakiintuneista tavoista vapautumiseen. Vaikka abduktio lähtee liikkeelle esikäsitteellisesti, abduktioita käsitteellistetään niin, että niitä pystytään tutkimuksen myöhemmissä vaiheissa käsittelemään induktiivisissa ja deduktiivisissa prosesseissa. Abduktio toimii siis esteettisten havaintojen ja ei-abduktiivisten loogisten operaatioiden välittäjänä.

Tässä vaiheessa on oleellista huomata, että Peirce ei tarkoita estetiikalla taiteen tuotoksista nauttimista, tai kuten Peirce itse toteaa, estetiikka ei ole “pleasure-ground of those who spend their lives in the delights of art”. Estetiikka on Peircelle pikemminkin ideaalien tiede; sen tutkimista, mikä on objektiivisesti ihannoitavaa tai absoluuttisesti hyvää ilman ulkoista syytä tai tavoitetta. Näiltä osin Peircen filosofia seurailee tarkasti Schillerin hahmottelemia estetiikan periaatteita.

Peirce menee kuitenkin Schilleriä pidemmälle eritellessään estetiikan suhdetta luovaan ideoiden synnyttämiseen. Vaikka Peirce toteaa, että ideoiden syntymiseen ei liity pakottavuutta – mistä syystä ideoiden syntymistä on myös vaikeaa kontrolloida kognitiivisesti – hän hahmottelee kontrolloitavissa olevia olosuhteita, jotka olisivat mahdollisimman otollisia uusien ideoiden syntymiselle ilman abduktiota tavallisesti motivoivaa yllätyksellistä aistiärsykettä. Yksi tällaisten olosuhteiden luomisen kannalta keskeisistä käsitteistä on leikki.

Kirjoittaessaan leikistä spontaanien ideoiden houkuttimena, Peirce käyttää termiä Pure Play, jonka käännän muotoon “viaton leikki” korostaakseni naiiviuden merkitystä uuden keksimiselle ja havaitsemiselle.

Viaton leikki on toimintaa vailla sääntöjä. Sillä ei ole muuta ohjenuoraa kuin vapaus eikä muuta päämäärää kuin tavoitteettomuus. Viatonta leikkiä voi harjoittaa hiekkalaatikolla tai iltapäiväkävelyllä (Peirce ehdotti, että pyhittäisimme 5–6 % ajastamme haahuilulle). Tärkeintä on, että toiminta pyrkii olemaan käytännöllisistä päämääristä vapaata.

Viattoman leikin tilassa mieli vapautuu olemassa olevien olosuhteiden sanelemista määritelmistä ja tavoitteista. Samalla luodaan olosuhteet uusien ideoiden ja käsitteiden spontaanille syntymiselle, mutta myös uusien yksityiskohtien ja yleisyyksien havaitsemiselle. On tärkeää huomata, että viattomuuden ja naiiviuden ulottuvuudet koskevat leikin abduktiivista eli esikäsitteellistä vaihetta. Viattoman leikin esteettiset tuotokset läpikäyvät eettis-poliittisen suodatuksen tutkimuksen induktiivisessa ja deduktiivisessa vaiheessa.

Edellä hahmoteltu abduktiivinen keksiminen tunnetaan myös nimellä serendipisyys (serendipity, onnekas sattuma). Serendipisyyden suhdetta logiikkaan, luovuuteen ja taiteellisuuteen, leikkimiseen ja pelaamiseen sekä intuitioon ja kehollisuuteen on tutkittu laajasti niin tieteen kuin taiteenkin kontekstissa.

Oleellinen tutkimuksia yhdistävä kysymys koskee kontrollin, skeemojen ja sääntöjen suhdetta luovuuteen, vapauteen ja sattumaan: Miten luodaan olosuhteet serendipisyyden maksimoimiselle? Missä määrin luovuuteen voidaan vaikuttaa kehittämällä esimerkiksi leikillisiä menetelmiä? Miten leikki voi mahdollistaa ja kehittää sääntöjen ja tapojen kahleista irrottautuvaa ajattelua ja johtaa siten aidosti uusien ideoiden syntymiseen?

Viimeaikaisen leikki-, luovuus- ja serendipisyystutkimuksen erittelemisen sijaan siirryn omasta taiteellisesta tuotannostani ammentavaan tapausesimerkkiin. Talvella 2021 valtasin Helsingin Töölönlahdella sijaitsevan jättishakkilaudan esitystaiteellisen intervention tapahtumapaikaksi.

Pyysin shakin säännöt tuntevan ystäväni pelaamaan kanssani ja ohjeistin häntä korvaamaan omat shakkinappulansa ulkoshakin peliruutuun sopivilla arkipäiväisillä esineillä. Sitruunasta tuli sotilas ja leikkihevosesta kuninkaan ratsu. Ystäväni halusi itse olla kuninkaan lähetti. Niin ikään valitsin 16 itselleni henkilökohtaisesti tai historiallisesti tärkeää esinettä, joiden shakkiarvot valitsin jotakuinkin sattumanvaraisesti. Pippurimyllystä tuli sotilas, nahkasaappaista kuninkaan torni, ja normaalikokoisesta shakkilaudasta pelimerkkeineen kuningattaren lähetti. 

Halusin tutkia, olisiko shakin pelaaminen enemmän tai vähemmän sattumanvaraisesti valituilla esineillä mahdollista ja mitä esineitä koskevia uusia havaintoja pelaaminen voisi tuottaa. Toivoin, että shakin säännöt toimisivat lähtökohtana ja menetelmänä uusien ideoiden ja tuntemusten esiin houkuttelemiselle mutta myös uusien materiaalisuuksien huomaamiselle.

Pelaaminen oli aluksi helppoa ja innostunutta. Pelin edetessä esineille määrätyt shakkiarvot alkoivat kuitenkin unohtua ja meidän piti aika ajoin turvautua notaatioon. Tämä häiritsi pelaamista jonkin verran. Tuntui olevan yhdentekevää, millä esineellä pelaisimme, jos shakin matemaattisuus ja deduktio olisivat päällimmäisinä mielessä. On huomattavan vaikeaa tyhjentää mieli uuden huomaamiselle, kun pitää miettiä sääntöjä ja kirjanpitoa.

Keskipelissä tapahtui kuitenkin jotakin uskomatonta ja täysin odottamatonta. Ajatteluni vapautui shakin sääntöjen asettamista päämääristä ja huomasin valitsevani seuraavan siirron sen perusteella, minkä esineen kanssa seurusteleminen tuntui sillä hetkellä vastustamattomimmalta. Esineet eivät vetäneet minua puoleensa siksi, että ne olivat tuttuja ja turvallisia, vaan siksi, että niissä oli jotakin uutta ja outoa.

Vieroksumisen sijaan outous synnytti minussa hoivan tunteita. Esine itsessään, ei sen välineellisyys, tuntui tärkeältä. En kuitenkaan viehättynyt esineestä sen esteettisten ominaisuuksien vuoksi, vaan siksi, että suhde minun ja kyseisen esineen välillä oli viattoman esteettinen, vailla suhteen ulkopuolista toiminnallista syytä tai tavoitetta. Kokemukseni synnytti painottomuuden tunteen, jota voi kuvailla sanoilla viaton leikki.

En ole pystynyt toisintamaan saavutettua viattoman leikin tilaa shakkipelimme jälkeen. Muistot lapsuusajan leikeistä puolestaan ovat aivan liiaksi myöhempien kokemusten tahrimia. En voi myöskään väittää saaneeni suuria oivalluksia tai tehneeni yksittäisten esineiden materiaalisuutta koskevia AHAA!-elämyksiä pelin kuluessa.

Tulokset olivat kuitenkin rohkaisevia. Oli valaistumisenomaista huomata, että viattoman leikin tilan saavuttaminen pelaamisen avulla on mahdollista. Viattoman leikin maailmasta versovien uusien ideoiden ja havaintojen ilmaantumiseen puolestaan saattaisi olla mahdollista vaikuttaa pidentämällä pelin kestoa.

Peliperformanssimme kesti noin tunnin, josta viattoman leikin kesto oli vain joitakin sekunteja. Peliä hidastamalla voisi olla mahdollista saavuttaa pidempiä viattoman leikin hetkiä ja näin luoda paremmat olosuhteet aidosti uutta luovalle, huomaavalle ja arvostavalle ajattelulle ja kokemukselle.

Marko Mikael Marila

Kirjoittaja on kulttuuriperinnön tutkimuksen tutkijatohtori.

mmmari@utu.fi

www.markomarila.com

Menneet kaksi vuotta ovat nostaneet vastaansanomattomasti esille sen, kuinka syvällinen vaikutus näkymättömillä voimilla voi olla ihmiskuntaan. Ihmisen historia on ollut kautta aikojen hankalaa yhteiseloa tautien kanssa; epätoivoisia yrityksiä ymmärtää mistä ne kaikki oikein ilmestyvät, tarttuvat ja miten niitä voisi estää. Ilman humanistista, ihmiskeskeistä maailmankuvaa, josta länsimainen lääketiedekin on syntynyt, olisimme tautien ja muiden vaivojen kanssa edelleen samassa tilanteessa kuin ihmiset mustan surman aikana.

Mittavista edistysaskelista huolimatta korona katkaisi modernien yhteiskuntien liikenteen, erotti sukulaiset toisistaan, ajoi ihmiset erilleen, etätöihin ja sen osana yliopistoissa etäopetukseen. Toisaalta korona osoitti kuinka sopeutuvaisia ihmiset ovat. Luennointi kesämökiltä olikin virkistävä kokemus. Opiskelijat huomasivat, että etäopetuksen ansiosta saattoi aamulla viipyä petissä pitkäänkin. Kun luennon kuunteli kotona, saattoi rentoutua, sortteerata pikkutavaroita tai tehdä harjoitustehtäviä.

Vanhan sanonnan mukaisesti välttämättömyydestä tehtiin hyve. Parin vuoden aikana etäopetuksesta tuli uusi normaali.

Mutta sopeutumisen yhteydessä tapahtui paljon muutakin, ei niin mukavia asioita. Jos sängystä ei ollut pakko päästä aamulla, niin vuorokausirytmit alkoivat heittelehtiä. Kun yliopistolle ei ollut pakko mennä, päivittäinen kävely tai pyöräily jäi pois päiväjärjestyksestä. Kun muita opiskelijoita ei tavannut yliopiston käytävillä tai kahviloissa, niin ihmissuhteet kääpiöityivät. Kun opiskelijatapahtumia ja -juhlia ei pidetty, niin uusien ystävien ja elämänkumppanienkin löytäminen viivästyi.

Korona vei elämästä makuaistin lisäksi maun. Inhimillinen kohtaaminen, vuoropuhelu ja yhteisöllisyys kärsivät kautta maailman. Kun ihmisläheinen arki alkoi surkastua, niin ihmisten – myös opettajien ja opiskelijoiden – ruumiillinen ja henkinen kunto sekä yhteiskunnan perustavat sosiaaliset suhteet alkoivat heiketä, osin murentuakin. Jossain lukioissa ei ylioppilasjuhlien järjestäminen tahtonut onnistua, koska nuoret olivat jääneet etävuosina etäisiksi, vieraiksi niin itselleen kuin toisilleen. Sosiaalisesta mediasta ei ollut elävän elämän korvaajaksi.

Vaikka etäopetuksessa oli puolensa, niin on aika antaa elävän elämän arvaamattomuudelle taas mahdollisuus. Ja vaikka lähiopetukseen  liittyvät aikaiset ylösnousut ja luentosalien kovat penkit, niin siihen kuuluvat myös odotus uudesta päivästä, ulkoilu syksyisessä lähiluonnossa ja  ennen kaikkea jatkuvat kohtaamiset muiden opiskelijoiden kanssa.

Vanhan sanonnan mukaan jokainen meistä on lähimmäinen. On aika siirtyä lähi(mmäis)opetukseen.

Simo Laakkonen

Kirjoittaja on maisemantutkimuksen yliopistonlehtori. Hän on Digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkimuksen tutkinto-ohjelman johtaja.

Mökillä saunan ikkuna oli lauteiden tasolla niin, että jos istui ylimmällä lavolla, näkyi pylly pihalle. En tiedä kuka ikkunan aukotuksen tai lauteiden paikat mökillemme oli suunnittelut niin, mutta saunan käyttöä se ei juuri haitannut. Löylyä heittäessä ikkuna joka tapauksessa huurustui. Jos painoi posken vasten kylmää ikkunaa, lauteilla jaksoi olla kauemmin.

Parasta oli kuitenkin juosta saunasta suoraan mereen, uudestaan ja uudestaan loputtomalla kierteellä. Havunneulaset jalkapohjia pistellen ja sitten ponnistus laiturilta mereen. Joskus käytiin hiihtolomallakin mökillä ja silloin hyisen mökin lämmitti kiuas, joka varasi lämpöä seuraavaankin päivään.

Sukupolvien ketju ei ole katkennut, vaan omat lapseni ovat löytäneet loputtoman ”saunaan ja sitten mereen uimaan ja takaisin saunaan”-kierteen. Kummallakin lapselle on saunomisen suhteen muodostunut oma tyylinsä; isompi istuu ylälauteilla ja heittää löylyä, nuoremmalle riittää istuminen alalauteella.

Saunamuistoja lienee kaikilla, jokaisella omanlaisiaan eivätkä kaikki ole saunaihmisiä. Tosin saunoja tutkinut Juha Nirkko on osuvasti todennut, että suomalaiset ovat ainoa kansakunta, joka mahtuisi yhtä aikaa kylpemään omiin saunoihinsa. Aiempi kansatieteellinen tutkimus maalasikin saunan erityisesti suomalaiseen kulttuuriin kuuluvaksi.

Saunakulttuuria

Kansatieteilijä Samuli Paulaharju ja arkeologi Sakari Pälsi keräsivät runsaasti ainestoa liittyen suomalaiseen saunakulttuuriin kohdistaen tutkimuksen pääasiassa maaseudulle ja Karjalaan. Kansatieteellisen tutkimuksen mukaan maaseudulla saunat edustivat ensisijaisesti peseytymispaikkaa, mutta saunaa käytettiin myös maltaiden valmistamiseen, lihan savustamiseen ja pellavan kuivaamiseen, hyvin monenlaiseen toimintaan siis.

Toisinaan maaseudulla saunassa saattoi asua loisena perheitäkin, mutta myös kaupungeissa tilanahtaudesta johtuen saunaan saatettiin sijoittaa osa palveluskunnasta. Rauman Marelan talossa 1800-luvun alkupuolella sauna toimi niin renkitupana kuin pesupaikkana.

Mitä tulee saunojen rakennustapaan, maaseudulla saunarakennukset olivat useimmiten salvottuja hirsirakennuksia, joiden luonnonkivestä tehty kiuas sijaitsi ovinurkassa. Saunat oli asemoitu maakunnista riippuen joko pihapiiriin tai sen ulkopuolelle, mutta aina ne kuitenkin sijaitsivat erillisessä rakennuksessa palovaaran vuoksi. Kaupungeissa, joissa pihapiiri oli rajatumpi, saunat sijaitsivat tontin rajalla ulkorakennuksiin sijoitettuna. Saunassa peseydyttiin kesäisin useammin kuin talvella, tavallisesti kaksi tai kolme kertaa viikossa.

Normaali käytäntö maaseudulla oli, että talon väki saunoi yhdessä. Maaseudulla naisten tehtävänä oli lämmittää sauna ja pesuvesi sekä toimia pesijänä. Maaseudun saunomiseen myös kuului nykypäivänä eloon herätettyjä traditioita, kuten morsius-, hääsauna ja neiskyly. Tällaisilla traditionaalisilla saunoilla juhlistettiin erilaisia siirtymiä tilasta toiseen. Kaupungissa traditiot karisivat pikkuhiljaa uuden elämäntavan tieltä.

Sauna ja terveys

Kansatiede ei ollut ainoa saunaan ja saunomiseen huomiota kiinnittänyt tieteenala, vaan jo 1800-luvun alkupuolella lääketiede kiinnostui saunasta. Vuonna 1823 väitöskirjan (venäläisen) saunan terveydellisistä hyödyistä teki M.M. Levy ja vuonna 1842 saunan terapeuttisia vaikutuksia tutki C. Lambert. Myös siviiliammatiltaan lääkärinä toiminut Elias Lönnrot tutki saunan vaikutusta terveyteen 1840-luvulla.

Suomen Saunaseura onkin korostanut Lönnrotin asemaa saunan asettamisesta kansalliseksi symboliksi. Suomalaisiin saunoihin ja suomalaisten saunatapoihin kävi 1800-luvun lopulla tutustumassa myös ruotsalainen lääkäri Nils Englund, joka vuonna 1897 julkaisi Hälsovännen-lehdessä artikkelinsa saunan käytöstä.

1900-luvulla kiinnostus saunan terveydellisiä vaikutuksia kohtaan kasvoi.  Lääketieteen dosentti ja professori K.F. Hirvisalo kirjoitti lääketieteen väitöskirjan saunan fysiologisia vaikutuksista ihmiseen. Hirvisalo halusi tietää miten sauna vaikutti ihmisten verenkiertoon, munuaisiin, aineenvaihduntaan, hengitykseen tai hikoiluun. Ennen pitkää saunatutkimus synnytti kylpyopin, balneologian, jonka tiimoilta järjestettiin Tukholmassa ensimmäinen kylpykonferenssi vuonna 1925. Saunan ja kylpyjen terveydellisiin vaikutuksiin voidaan lisäksi lukea erilaiset terveys- ja mineraalivedet, jotka kuuluivat erityisesti kylpylaitosten valikoimaan. Tavallinen rahvas sen sijaan nautti saunan päälle kahvit tai osti saunan pitäjältä jauhokaljaa tai limonadia.

Aivan niin korkealentoista saunominen ei normaalissa elämässä ollut, että tavallinen vihdanheiluttaja olisi miettinyt viikoittaisen rutiinin vaikutusta munuaisiinsa, joskin saunalla oli merkitystä arjessa. Se katkaisi työviikon ja auttoi siirtymään arjesta juhlaan. Aiemmin elämän kiertokulkuun kuului sauna – siellä synnyttiin ja saunassa ihminen valmistetiin viimeiselle matkalle.

Sauna kuului olennaisena osana suomalaiseen kulttuuriin. Vuonna 1993 Suomalaisen Kirjallisuuden Seura toteutti ”Sauna suomalaisten terveyden lähteenä” keräyksen, jossa saunatutkimukseen osallistujat vertasivat saunaa kirkkoon, jonne pääsi rauhoittumaan omaan oloon.

Saunomista Porin kaupungissa

Saunominen ei loppunut edes silloin, kun Suomi alkoi teollistua 1800-luvun puolivälin jälkeen ja ihmiset muuttivat kaupunkiin uusien elinkeinojen perässä. Porissa, joka 1800-luvun lopulla teollistui ja kasvoi voimakkaasti, toimi myös useita yleisiä saunoja. Yleisiä saunoja oli lähes jokaisessa kaupunginosassa ja useimmiten saunaa piti jonkin käsityöläisen kuten kirjansitojan, sepän tai teurastajan vaimo, jonka perheelle saunan pitäminen toi tarvittua lisätienestiä. Tunnettuja porilaisia saunoja 1800-luvun lopulla oli ainakin viidennessä kaupunginosassa toimineet Sjövallin, Koivulan ja Tuorin saunat, neljännessä osassa toiminut Tyskin sauna ja Blomin kaupungissa eli Kokemäenjoen pohjoispuolella sijainnut Hjulgrenin sauna, joka ajoittain oli lehtiotsikoissa saunan pihamaalla tapahtuneiden käsirysyjen vuoksi.

Yleisesti saunoissa kuitenkin oltiin varsin rauhallisesti. Varkauksiakin tapahtui harvoin huolimatta siitä, että pukuhuoneen vaatekoukkuun jätettiin niin päällysvaatteet kuin pörssitkin. Saunapäiviä kaupunkien yleisissä saunoissa oli tavallisesti kolme; keskiviikko, perjantai ja lauantai. Tällöin saunaan saavuttiin työvuoron jälkeen ja löylyn lyöminä puhdistettiin viikon tomut, rasvat ja hiet usein Kokemäenjoesta kannetulla vedellä. Sinkkiämpärit kolisivat, kun ihmiset luovivat hämärissä pesutuvissa vauvasta vaariin.

1800 ja 1900-lukujen vaihteessa kaupungissa toimi myös muutama sauna, joiden profiili oli kansansaunoja korkeampi. Aittaluodossa toimi Yhtiön sauna, joka tunnettiin myös Porin kylpylaitoksena. Yhtiön sauna tarjosi tavallisen lavolla istumisen lisäksi erilaisia kylpyjä kuten amme-, höyry- ja kaappikylpyjä.

Vuonna 1896 avattiin nykyisen Liisantorin (aiemmin Elisabetin tori) viereen Elisabetin kylpylaitos, jossa yhteisen pukutilan sijaista oli erilliset pukukopit asiakkaille, erilliset saunat naisille ja miehille sekä lisäksi kansansauna, jonne oli oma kulku sivummalla. Saunassa oli uutuutena myös ”suihkuhytti”, jossa vesi törmäsi ”alta, päältä ja sivusta”. Lattiat olivat betonia ja peitetty puisilla tralleilla, jotta lattiat olisivat mukavammat kävellä. Palveluskuntaa kylpylaitoksessa toimi 12 henkilöä, osa pääkaupunkiseudulta tuotuja ammattihierojia.

Kaupunkiin mahtui siis monenlaisia saunoja ja niille asiakkaita. Kaikilla ei suinkaan ollut varaa käydä Elisabetin kylpylaitoksen kaltaisessa korkean profiilin yleisessä saunassa, mutta viikoittaisen pesun pystyi hoitamaan myös omassa lähisaunassa. Erilaisen saunakokemuksen tarjoaa muuan yleinen sauna kuudennessa kaupunginosassa, jossa tapahtui pienimuotoinen onnettomuus helmikuussa 1894.

”Saunassa oli väkeä runsaanlaisesti etenkin parvella, jossa oli miehiä, naisia ja lapsia, jotka kaikki, pienimmästä suurimpaan huusiwat wettä ja wihtoja. Saunapiika oli tietysti hyvin äkäisellä päällä, koska ei ottanut totellakseen. Silloin tapahtui, wäen huutaessa, että parwi rysähti julmasti, mutta tällä kertaa se ei wielä pudonnut. Kylpywieraitten ollessa näin alastomuuden tilassa, wajosi kumminkin saunaparwi hiukan myöhemmin aika melskeellä permantoon. Eräs rautatietyömiehen waimo, wähäsen rintalapsensa kanssa, istui parween menewillä ylisillä portailla ja selkoselälleen permantoon, lapsi painettuna rintaa vasten ja eräs toinen waimo sai parwen pylwäästä iskun hartioihinsa.” (Satakunta 8.2.1894)

Saunan täyttivät varmasti häly ja lasten itku samalla kun saunavieraat tarkistivat läheistensä olevan kunnossa ja ihmettelivät lattialle pudonnutta lavoa. Rautatietyömiehen vaimo ehkä rauhoitteli pientä sylilastaan ja yritti itse toipua pelästyksestä. Kuten tämä kuudennessa osassa sijainnut sauna, oli samaan tapaan suurin osa kaupunkien yleisistä saunoista vielä 1900-luvun alussa niin kutsuttuja sekasaunoja, joissa saunoivat sukupuolet yhdessä. Tällöin todennäköisesti saunassa kävi koko perhe kerralla, mikäli tehtaan työvuoro antoi myöden.

Hiljalleen saunatavat alkoivat muuttua, johon vaikutti muun muassa porvariston suhtautuminen työläisperheisiin ja yleinen paheksunta sekasaunoja kohtaan. Porissa erityisesti Naisyhdistys pyrki muuttamaan työväestön tapaan saunoa eri sukupuolet yhdessä. Osa yhdistyksestä kannatti erillisiä saunavuoroja, osa erillisiä saunoja. Yhdistys ei kuitenkaan saanut asian tiimoilta yksimieleisyyttä parempien tietojen puuttuessa.

Yhdistys toivoi, että sauna-asia nostettaisiin yleiseen keskusteluun ja saunanomistajat itse tarttuisivat aiheeseen sekä pyrkisivät poistamaan epäkohdan. Vuonna 1901 kirjoitti maisteri Waren Satakunta-lehteen paheksuvan kirjoituksen sekasaunoista. Waren oli toverinsa kanssa etsinyt saunaa kaupungista, mutta erehtynyt päivästä ja päätynyt naisten saunavuorolle yleiseen saunaan. Warenin kertomus saunaillasta on surkuhupaisa:

”Huomattawasti ärsyyntyneenä wihelsi towerini wossikan ja sitä ajettiin taas pulskasti onneamme koettamaan. Mutta kun tultiin sauna eteiseen, niin tuli sinne muuan Eevan tytär hajalla hapsin, posket punottawina, ja hänkös rupesi saunanhoitajattarelle meluamaan, että tämä on kerrassaan kauheaa, täällähän on herroja. Minä pöllöpää, kun en tietänyt – silloin on naisten tunti.” (Satakunta 7.11.1901)

Toimittajan toverin suuttumus ei tuntenut enää rajoja tässä vaiheessa, vaan saunaa etsinyt matkalainen antoi mielipiteensä kuulua. Toimittaja itse tunnusti hävenneensä porilaisten puolesta todeten, että miespuolisen henkilön on vallan mahdotonta saada maanantaina kylpeä. Toimittajan mukaan saunavuoroja ei pitäisi jakaa erikseen naisille ja miehille, vaan jokainen, joka saunaan tahtoo, pitäisi sinne päästä.

Tällä Waren ei suinkaan tarkoittanut, että naiset ja miehet saunoisivat yhdessä, vaan sukupuolille olisi omat saunansa, jotta vastaavanlaisia ikäviä välikohtauksia ei tapahtuisi. Moitteen kohteena olivat porilaiset saunanomistajat, jotka kuvittelivat, että porilaiset tahtoisivat saunoa vain kolmena päivänä viikossa, kun saunaan tulisi päästä joka päivä, kuten muualla on tapana. Waren paheksui myös yhteissaunomista:

”Monesta saunassa on n.k. paremman saunan rinnalla myöskin halwempi, nim. yhteissauna, missä eri sukupuolet kylpewät sekaisin paratiisin aikuisissa puwuissaan. Mutta eiköhän, warsinkin näin kaupunkioloissa, tuo suuresti loukkaa etenkin naisille synnynnäistä kainoutta? Kun tähän vielä lisätään, että, niinkuin luotettawalta taholta on kerrottu, joskus pöhnäisetkin miehet tulevat joukkoon ja joku eukko tuopi saunaan ewäänään olutpullon, joka sitte lauteilla tyhjennetään, niin riittää tämä jo osoittamaan yhteissaunojen sopimattomuutta säädyllisyyttä loukkaawina laitoksina, joista sitä paitsi lapset saawat nähdä ja kuulla kaikenmoista.” (Satakunta 7.11.1901)

Warenin toive erillisistä saunavuoroista kävi myöhemmin toteen, sillä siveellisyyden ja yksityisyyden tavoittelu ei ollut vain porvariston yksipuolista sanelua, vaan myös kaupunkilaisen työväestön nuoremman polven parissa oli havaittavissa yksityisyyden tavoittelua.

Saunoista pro gradu-tutkielmansa vuonna 1994 tehneen Tapio Laaksosen mukaan kaupunkien saunojat olivat 1900-luvun alussa tietoisia uusista käytännöistä ja saattoivat toivoa oman lähisaunan muuttuvan paremmin varustelluksi ja tarjoavan erillisiä vuoroja. Kaupunkien saunakulttuuri muuttui Laaksosen mukaan käyttäjien toiveesta. Erillisvuorojen vastaanotto oli hidas, muutos tapahtui reilun kahdenkymmenen vuoden aikana 1800-luvun lopulta 1920-luvulle. Tänä aikana oli käytössä erilaisia saunoja eri käyttäjille. Muutos saunomistavoissa tapahtui elinympäristön muutoksen, elintason nousun ja mentaliteetin muutoksen kautta.

Yleiset saunat katosivat pikkuhiljaa kulttuurin muuttuessa ja viimeinen Porin yleinen sauna sulki ovensa 1982. Kesällä 2022 Porissa yleiseen juhannussaunaan ei siis pääse, vaikka suunnitelmia sellaisen rakentamisesta on ollutkin.

Varmaa kuitenkin on, että keskikesän juhlassa monella lämpeää sauna joko kerrostalon kylpyhuoneeseen sijoitettuna, omakotitalon kellarissa tai mökin pihalla. Erityisesti juhannussauna assosioituu kulttuurissamme kesämökkiin, joko omaan, ystävän tai vuokrattuun, kuten tämän kirjoituksen alussa.

Saunalla on myös tärkeä rooli suomalaisessa juhannustaikaperinteessä.

”Juhannusaattoiltana tehtiin uusi vihta. Kun sillä oli vihdottu heitettiin se jalkojen välistä saunankatolle. Minnepäin sen tyvi meni, siellä oli tuleva puoliso” (Kiikoinen 1935).

Hyvää juhannusta, taikaonnea sekä aurinkoista kesää kaikille!

Sanna Kuusikari

Kirjoittaja on väitöskirjatutkija Tampereen yliopiston historian tohtoriohjelmassa. Hän on kirjoittanut historian pro gradu -tutkielmansa Porin yleisistä saunoista.

• 

• 

• 

Anna-Rosa:

Digitaalinen kulttuuri ja sosiaalisen median maailma. Siinä on kaksi asiaa, joista voisin puhua tuntikausia. Kun sain aloittaa maisterinopinnot Turun yliopiston Digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkinto-ohjelmassa (DMKT) syksyllä 2022, tiesin että kokemus tulisi olemaan ainutlaatuinen. Niinkin ainutlaatuinen, että siitä olisi mukava päästä kertomaan muillekin alasta kiinnostuneille! Eli Rosa tässä, moi!

Kun tutkinto-ohjelmamme viestinnästä vastaava yliopisto-opettajamme Rami Mähkä otti meihin opiskelijoihin yhteyttä helmikuun 2022 alussa DMKT:n Instagram -tilin #humanistinaporissa somemarkkinointiin liittyen, vastaukseni oli aika lailla seuraava “Tottakai!”. Projekti olisi mainio tilaisuus liittää kaksi asiaa yhteen; intohimoni digitaalisen kulttuurin alaa kohtaan ja sisällöntuotto sosiaaliseen mediaan.

Kun vihdoin sain kuulla, että minut oli valittu mukaan tähän some-tiimiin, sain ilokseni tietää, että myös kaksi opiskelukaveriani, Veera ja Anna, olisivat myös menossa mukana. Mikä olisikaan mukavampaa kuin saada tehdä mikrovaikuttajan työtä yhdessä kahden hyvän ystäväni kanssa, ja samalla kertoa Porin yliopistokeskuksen tuleville opiskelijoille kuinka mahtava juuri DMKT:n tutkinto-ohjelma onkaan!

Aloitimme someprojektin lyhyellä tapaamisella, jonka aikana sovimme yhdessä, kuka päivittelee tilille sisältöä minäkin päivänä. Projektin aikana pohdimme vielä yhdessä eri ideoita sitä, millaista sisältöä voisimme tilille tuottaa. Työskentely yhdessä oli antoisaa, helppoa sekä palkitsevaa, sillä saimme kaikki tehdä työtä, josta pidämme!

Vaikka meitä oli kolme inspiroitunutta nuorta tämän projektin äärellä, vei se tottakai aikaa, joten aina silloin tällöin opiskeluelämän kiireiden keskellä keskustelimme siitä, kuka ottaisi mistäkin aiheesta tai tehtävästä koppia, jos yhdellä meistä olisi tentti tai toinen muu isompi projekti edessä.

Näin saimme tasapainotettua yhdessä projektin tekoa, sekä huolehdimme siitä, että omat opiskelut tulivat kullakin suoritettua ajallaan.

Kaiken kaikkiaan somemarkkinoinnin-projekti oli itselleni erittäin antoisa kokemus! En ole alunperin Porista kotoisin, joten projekti antoi minulle entistä paremman tilaisuuden tutustua uuteen kotikaupunkiini. Opin markkinoinnista, sain tuottaa sisältöä jonka kautta jaoin opiskelukokemuksiani DMKT:ssa, sekä opin lisää omasta alastani digitaalisen kulttuurin äärellä.

Veera:

Aloitin vuoden 2022 syksyllä opintoni Digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkinto-ohjelmassa. Olen siis Veera ja kuluva vuosi oli ensimmäinen opiskeluvuoteni.  Ennen kuin hain tutkinto-ohjelmaan kävin lukemassa Humanistina Porissa blogia sekä seuraamassa @humanistinaporissa Instagram -tiliä sekä ainejärjestömme Kulma ry:n -tiliä.

Kun aloitimme noin kuukauden kestävän somekampanjan maaliskuussa, mietimme, minkälaista sisältöä haluaisimme tuottaa. Halusimme kaikki tuottaa rentoa sisältöä ja sellaista, mitä itse olisimme halunneet seurata silloin kun haimme tutkinto-ohjelmaan, tai kun saimme tiedon sisäänpääsystä. Meillä oli myös kaikilla oma tyylimme tuottaa sisältöä, ja kaikki tekivät oman näköisiään postauksia, mikä mielestäni piti somekampanjan mielenkiintoisena.

Päivitimme kolmen viikon ajan @humanistinaporissa Instagram -tiliä. Jokaisella meillä oli vähintään yksi päivä viikossa, jona päivitimme Insta-storyyn “my day” -tyyppisesti mitä teemme ja millaisia koulujuttuja kelläkin on tiedossa.

Kaikki meidän postaukset löytyvät @humanistinaporissa -tilin kohokohdista. Aloitimme sillä, että esittelimme tietysti ketä olemme, mitä on luvassa, ja miksi olemme päivittämässä tiliä seuraavat viikot.

Päivitän omaa Instagram -tiliä hieman humoristisesti, ja kun saimme ohjeistukseksi, että saamme päivittää omalla tyylillä tätäkin, niin päätin myös @humanistinaporissa -tiliä päivittää samalaisella rennolla tyylillä.

Halusin päivittää myös siitä, että en ole käynyt lukiota vaan ammattikoulun. Kun itse hain ammattikoulupohjalta yliopistoon, olisin halunnut itse lukea, että kaikki eivät ole lukion käyneitä.

Vaikka aiemmilla opinnoilla ei ole vain yhtä tarkkaa merkitystä, itseäni se mietitytti paljon, onko minusta yliopistoon, kun en ole koskaan esimerkiksi kirjoittanut pitkiä tekstejä ja tiesin, että niitä on vastassa. Hyvin on mennyt! Tämä on muistutus kaikille, että ei koskaan pidä epäillä itseään! <3

Anna:

Anna täällä hei! Ensimmäinen vuosi DMKT:lla lähenee loppuaan, joten on hyvä aika muistella maaliskuista somekamppanjaa yhteishaun tienoilta.

Vaikka sosiaalisessa mediassa onkin tullut pyörittyä jo tovi, astuin toden teolla pois mukavuusalueeltani alkaessani höpöttää Instagramissa mahdollisille hakijoille polustani DMKT:lle.

Ilmoittautuminen sometiimiin vaati vähän yllyttämistä kaverilta, mutta onneksi tuli ryhdyttyä! Homma alkoi luistaa ja vauhti kiihtyä loppua kohti kun somettamisen makuun pääsi. Kampanjan jälkeen tuntui mahtavalta kuulla, että hakijamäärä tutkinto-ohjelmaamme oli tuplaantunut! Myös humanistinaporissa-tilin seuraajamäärä nousi muutamalla kymmenellä ihmisellä, eli noin kandivuosikurssillisella, jee!

Vaikka suunnittelimme postauksia jo ennen kampanjaa, ideointi oli aktiivisesti käynnissä sometiimin chatin puolella koko kampanjan ajan. Yhdessä Veeran ja Rosan kanssa tehdessä alkoi tulla mieleen asioita, joista uudet hakijat voisivat olla kiinnostuneita.

Kun keväällä 2021 aloin pohtia Poria hakuvaihtoehtona, yritin etsiä somesta tietoa juuri siitä, millaista Porin yliopistokeskuksella on opiskella. Silloin humanistinaporissa- ja kulma_ry-tilit instagramissa olivat kullanarvoisia. Oli myös mielenkiintoista nähdä etukäteen, millaista porukkaa meillä opiskelee, joten tutorien ig:t menivät nopeasti seurantaan.

Yritin itsekin tuottaa sellaista sisältöä, jossa näkyy muun muassa päivittäistä opiskeluympäristöä, vapaa-ajan viettoa ja tietysti porilaisia humanisteja. Vanhana porilaisena jaoin materiaalia myös kesän tapahtumista sekä satakuntalaisista nähtävyyksistä, kuten erilaisista luontokohteista.

Oma taustani teki minusta aikoinaan Porille epätavallisen hakijan ja nyt sen luontevan puolestapuhujan. Olen kasvanut Porissa, ja onnellisena jo hyvästellyt sen muuttaessani isompaan kaupunkiin opiskelemaan. 

Kuitenkin omia intohimoja seuraten päädyin uskaltamaan muuttamaan takaisin Poriin, ja sen eloisa opiskelijakulttuuri on vienyt minut aivan mukanaan. Halpa asuminen keskustassa ja lyhyet kulkuyhteydet kouluun, töihin ja harrastuksiin helpottavat opiskelijan elämää rutkasti, joten oli ihanaa päästä jakamaan porilaisuuden ilosanomaa somekampanjan muodossa!

Anna-Rosa Eerikäinen

Opiskelee Turun yliopiston digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkinto-ohjelmassa maisterinopintoja. Hän toimii myös Kulma ry:n viestintävästaavana sekä Pointer ry:n koulutuspoliittinen vastaavana.

Veera Mononen

Opiskelee Turun yliopiston digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkinto-ohjelmassa. Toimii myös Kulma ry:n sosiaalipoliittisena vastaavana.

Anna Rantanen

Opiskelee Turun yliopiston digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkinto-ohjelmassa. Toimii myös Kulma ry:n tapahtumavastaavana.

• 

• 

JK

Suuret kiitokset lahjakkaille, taitaville ja projektiin täysillä heittäytyneille sometiimiläisille! – Rami (vastaava opettaja, jonka tehtävä oli pysyä poissa jaloista)