Päästyäni opiskelemaan Kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen tutkinto-ohjelmaan minulla oli selkeä visio siitä, mitä kursseja haluan sisällyttää opintoihini. Yksi näistä kursseista oli Kulttuurituotannon toimijat, jonka kimppuun hyökkäsin heti, kun ilmoittautuminen siihen aukesi.

Tällä kurssilla toteutetaan aina jokin tapahtuma ja olin aivan innoissani siitä, sillä kulttuurituotanto ja tapahtumajärjestäminen on kiinnostanut minua jo hyvin pitkään. Kurssin alussa kävimme läpi kurssin vetäjän Pirita Frigrenin kanssa kurssin sisältöä sekä hieman yleistä tietoa kulttuurituotannosta, mutta pian aloimmekin jo suunnitella tulevia tapahtumiamme, into piukassa!

Kurssillamme oli kaksi ryhmää ja meidän tehtäväksemme tuli suunnitella Porin alueen sotahistoriallisten muistin paikkojen muisteluilta yhteistyössä väitöskirjatutkija Teemu Väisäsen sekä Satakunnan museon kanssa. Sain ryhmääni mitä parhaimmat kollegat Siiri Rokkasen, Wilmandra Lindegrenin sekä Onerva Puhakan. Aluksi meidän tuli tutustua tehtäväämme ja pian jo jaoimme vastuualueita ryhmän jäsenten kesken. Minä otin vastuulleni varapuheenjohtajan sekä Siirin kanssa jaetun viestintävastaavan roolin. Siiri sai vastuulleen viestinnän lisäksi sihteerin roolin, Wilmandra lupautui puheenjohtajaksi ja Onerva tekniikkavastaavaksi.  

Pidimme kurssilla tasaisin väliajoin välietappeja, joissa jaoimme toisen ryhmän kanssa aina tilannekatsauksia tapahtumien suunnittelun etenemisestä. Pidimme ryhmämme kesken aktiivisesti yhteisiä kokouksia, missä suunnittelimme tapahtuman ohjelmarunkoa, viestintää sekä kysymyksiä, joita aioimme muisteluillan osallistujille esittää. Satakunnan museolla avautui huhtikuun alkupuolella Sota Porissa -näyttely, joka tavallaan nivoutui tapahtumamme kanssa yhteen.

Päätimme siis sisällyttää näyttelyn tapahtumaamme siten, että osallistujat saisivat ensin kiertää sen, jonka jälkeen vasta aloittaisimme varsinaisen muisteluhetken. Tämän tarkoituksena oli toimia ns. muistinvirkistäjänä, jolloin vanhoja muistoja voisi nousta taas osallistujien mieleen.

Suunnittelimme, että tapahtumamme ihanteellinen osallistujamäärä olisi 5–10 henkilöä ja henkilöt olisivat syntyneet vuosina 1940–1960, sillä tällä ikäryhmällä todennäköisesti olisi eniten muistoja sotien jälkeisistä ajoista. Maaliskuun puolivälissä avasimme ilmoittautumisen tapahtumaamme kuukaudeksi. Halukkaat saivat ilmoittautua sähköpostin kautta minulle, ja aika pian ilmoittautumisen aukeamisen jälkeen saimmekin jo ensimmäisen viestin eräältä innokkaalta osallistujaehdokkaalta. Meillä oli pitkään ainoastaan yksi ilmoittautuja, joten Teemu alkoi värväämään omista kontakteistaan mahdollisia halukkaita muisteluiltaan.

Hieman ennen ilmoittautumisen kiinnimenoa meille kuitenkin tuli yhtäkkiä huikea määrä viime hetken osallistujaehdokkaita sähköpostin kautta. Kävi ilmi, että Porilaine-lehti oli julkaissut meidän ilmoituksemme, joka oli tavoittanut kohderyhmäämme sopivia henkilöitä tehokkaasti! Saimme lopulta tapahtumaamme yhteensä yhdeksän osallistujaa, joka riitti meille vallan mainiosti.

Tapahtumapäivä

Vihdoin muisteluillan aamu jo sarasti, vaikka se tuntui pitkään niin kaukaiselta. Tapahtumapäivä jännitti meitä kaikkia, mutta olimme varmoja, että tapahtuma tulisi sujumaan hyvin. Menimme valmistelemaan museon neukkaritilaa jo varhain iltapäivästä, jotta kaikki olisi valmista muisteluillan ohjelmaa ja osallistujia varten. Järjestelimme kartat, nauhurit sekä kameran valmiiksi ja kertasimme kysymyspatteristoamme. Tulostamamme kartat olivat 1950-luvun Porista sekä lentokentän alueelta, joiden tarkoituksena oli toimia osallistujien muistelun tukena.

Menimme muisteluillan osallistujia vastaan museon aulaan ja toivotimme heidän tervetulleeksi, jonka jälkeen Siiri ja Onerva lähti johdattamaan ryhmää Sota Porissa -näyttelyyn. Näyttelyn kierrettyään, osallistujat saapuivat neukkariin ja he saivat heti kättelyssä pullan sekä kahvia nautittavakseen. Minä toivotin aluksi kaikki tervetulleeksi tilaisuuteen ja kerroin hieman kulttuurituotannon kurssistamme. Tämän jälkeen me ryhmäläiset ja Teemu esittelimme itsemme lyhykäisesti.

Puheenvuoroni jälkeen Wilmandra aloitti keskustelun kysymällä muisteluiltaan tulleiden nimet sekä alueet, josta he ovat kotoisin sekä mihin heidän muistonsa sijoittuvat. Kysymyksen jälkeen neukkarissa alkoikin mukava puheensorina ja muistelijoilla tuntui olevan paljon asiaa, enkä ihmettele: vihdoin heillä oli tilaisuus kertoa nuoruudestaan ja ”vanhoista hyvistä ajoista”. Heidän tarinansa olivat niin mielenkiintoisia, että niitä olisi voinut kuunnella tuntitolkulla, mutta meillä oli tietysti vain rajallisesti aikaa. Harmiksemme huomasimme, että ryhmäkoko olikin aivan liian suuri, sillä kaikki eivät ehtineet saamaan puheenvuoroa. Lisäksi erilaiset persoonat vaikuttivat siihen, miten paljon he uskalsivat ylipäätään puhua tai aloittaa keskustelua tässä tilaisuudessa.

Puheenvuorojen jakaminen oli välillä hankalaa, kun osalla olisi ollut niin paljon asiaa kerrottavana, mutta yritimme Wilmandran kanssa pysyä lujina. Wilmandra pyrki myös kohdistamaan kysymyksiä heille, jotka eivät vielä olleet päässeet lainkaan ääneen ja se oli minusta todella hyvä veto. Mielestäni tapahtuma sujui muuten erittäin hyvin, ja me kaikki opimme tästä paljon tulevaisuutta varten. Saimme paljon arvokasta muistitietoa talteen, etenkin kameran avulla, joka taltioi äänen yllättäen nauhureita selkeämmin.

Oppia ryhmätyöskentelystä – ja Porista

Yhteistyö Teemun ja Satakunnan museon kanssa oli erittäin mukavaa ja helppoa, ja olin älyttömän tyytyväinen ryhmämme dynamiikkaan. Jokainen panosti ryhmätyöhömme erinomaisesti ja oli upeaa huomata, miten olimme kaikki toistemme tukena ja valmiina auttamaan toisiamme! Tämä kurssi ja tapahtuma opettivat minulle tapahtumajärjestämisen lisäksi tiimityön tekemisestä ja organisoinnista sekä kehittivät esiintymistaitojani ennestään.

Kaiken tämän ohella opin uutta Porin alueesta sekä siitä, miten paljon sota on vaikuttanut tähän kaupunkiin ja sen ihmisiin. Sota Porissa -näyttely oli upeasti rakennettu ja vaikuttava kokonaisuus, johon aion mennä uudestaankin tutustumaan, vielä tarkemmin! Tämän antoisan kurssin jälkeen onkin mukava jatkaa seuraaviin haasteisiin, jotka ovat kesätyöt. Uskon pääseväni heti hyödyntämään tällä kurssilla opittua, sillä saan työskennellä tulevan kesän erään suuren festarin parissa, jännää!

Ada Jussila

Kirjoittaja on kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen tutkinto-ohjelman opiskelija Turun yliopistosta. Hän toimii myös tutkinto-ohjelmansa ainejärjestö Kulma ry:n sihteerinä.

Suomen sotia tarkastellaan usein rintaman taisteluiden kautta. Sodalla oli kuitenkin merkittävä vaikutus myös kotirintamalla, missä vallinnut poikkeustila näkyi mahdollisten pommitusten ohessa myös muun muassa mottitalkoiden, säännöstelyn ja koulunkäynnin katkonaisuuden kautta. Sota-aikaan liittyi myös laajat rakennushankkeet, jotka ovat jättäneet pysyvän jäljen ympäri Suomen.

Yksi esimerkki sota-ajan suurista rakennus- ja modernisointihankkeista liittyy lentokenttiin, joiden rakennuskanta ja infrastruktuuri kokivat sotavuosina usein suuria mullistuksia. Tietyillä lentokentillä rakentamisesta vastasi Saksan ilmavoimat, joiden maisemaan ja muistoihin jättämiä jälkiä tutkin väitöstutkimuksessani.

Tapausesimerkkinä Porin lentokenttä

Jatkosodan aikaan suomalaiset tarjosivat saksalaisten liittolaistensa käyttöön useita lentokenttiä, jotka saksalaiset valjastivat omiin käyttötarkoituksiinsa tehokkain rakennushankkein. Valtaosa lentokentistä sijaitsi Lapissa ja Kaakkois-Suomesta, mistä oli lyhyt matka toteuttaa tiedustelu- ja pommituslentoja rintamalinjojen taakse. Samalla saksalaisilla oli kuitenkin tarve löytää paikka huoltokentälle rauhalliselta paikalta kaukana taisteluiden vaikutuksista.

Tällainen paikka löytyi lopulta Porista, joka tarjosi suojaisen sijaintinsa ohessa myös hyvät laiva- ja raideyhteydet. Porin lentokentälle saksalaiset perustivat Pohjois-Norjaan ja Suomeen ryhmitettyjen lentoyksiköiden varaosapalvelusta, suurista huolloista sekä kaluston vaihdosta vastanneen kenttälentovarikon. Virallisissa asiakirjoissa kenttälentovarikosta käytettiin nimitystä Feldluftpark 3/XI Pori tai lyhyemmin FLP-Pori.

Sodan aikana saksalaiset rakensivat lentokentän lähiympäristöön lähes 300 uutta rakennusta ja rakennelmaa, joihin lukeutui lentokonehalleja, parakkeja, elokuvateatteri ja Porin ensimmäinen uimahalli sekä lähimetsään kätketyt lentokoneiden sirpalesuojat, kohdistusammuntapaikka ja rullausteiden verkosto. Lisäksi saksalaiset pidensivät lentokentän kiitoteitä ja päällystivät pääkiitotien tervasepelillä sotavankityövoiman avulla. Saksalaista rakennuskantaa nousi myös muualle Poriin ja Satakuntaan, minkä lisäksi saksalaisia sotilaita majoittui vuokratiloissa kaupungilla.

Koska Porissa oli parhaimmillaan 3000 saksalaista sotilasta ja muuta henkilöstöä, porilaisten ja saksalaisten välille syntyi useita kohtaamisia, jotka johtivat niin ystävyyssuhteisiin, romansseihin kuin nyrkkitappeluihinkin.

Kun Suomi katkaisi suhteensa Saksaan Neuvostoliiton kanssa tehdyn rauhansopimuksen ennakkoehtona syyskuussa 1944, saksalaisille annettiin käsky poistua Suomesta. Porista vetäytyessään saksalaiset tuhosivat kymmeniä rakennuksia ajastetuin räjähtein. Siinä missä suuri osa säilyneistä rakenteista otettiin pian suomalaisten käyttöön, etenkin metsään jääneet rakenteet ja rauniot jäivät lopulta unohduksiin.

Metsien kätköistä osaksi tutkimusta

Vuodesta 2019 alkaen Porin lentokentän sotahistoriaa on tutkittu arkeologian, arkistotutkimuksen ja haastattelun keinoin. Tutkimus on toteutettu tiiviissä yhteistyössä Satakunnan Museon kanssa ja tutkimuksen tuloksia esitellään huhtikuussa 2022 Satakunnan Museoon avatussa näyttelyssä, joka esittelee niin lentokentän vaiheita kuin kotirintaman arkea. Rosenlew-museoon avattu kaksoisnäyttelyn toinen puolisko syventyy puolestaan sota-ajan teollisuuteen ja työntekoon.

Tutkimushankkeen keskiössä on ollut alusta alkaen paikallisyhteisön kanssa toteutettava yhteistyö. Porin metsän alueella järjestetyille arkeologisille kaivauksille on osallistunut lukiolaisia, arkeologian kesäleiriläisiä sekä alueen historiasta kiinnostuneita kansalaisopiston kurssilaisia. Alueella järjestetyt yleisöopastukset ja metsäalueen sota-ajan raunioihin kohdistunut mielenkiinto johtivat puolestaan hankkeeseen, jonka aikana Porin metsään valmistuu sota-ajan rakenteille vievät polut ja alueen sotahistoriasta kertovat kyltit.

Tutkimuksen saama näkyvyys on kannustanut paikallisia asukkaita myös jakamaan omia muistoja ja valokuvia sota-ajalta. Siinä missä useita henkilöitä on jo haastateltu sota-ajan tapahtumiin liittyen, Luftgau Finnland -tutkimushankkeen resurssit eivät ole toistaiseksi riittäneet syvällisiin keskusteluihin kaikkien sota-aikaa muistavien kanssa, minkä johdosta muistoja on alettu kerätä myös kirjallisessa muodossa.

Sodan jäljet muistoissa ja maisemassa

Lentokenttärakenteiden sodanaikaisten vaiheiden lisäksi väitöstutkimuksen huomio kiinnittyy sota-ajan rakentamisen kauaskantoisiin seurauksiin. Esimerkiksi Porin lentokentän laaja rakentamishanke oli syynä lentokentän valikoitumiselle Satakunnan Lennoston tukikohdaksi. Poriin siirtyneelle lennostolle oli valmiina runsaasti saksalaista rakennuskantaa, minkä lisäksi sotavankien päällystämä kiitotie mahdollisti sittemmin kentän soveltumisen Suomen ensimmäisille suihkuhävittäjille.

Vaikka Satakunnan Lennosto on sittemmin siirtynyt edelleen Porista, osa sota-ajan rakennuskannasta on säilynyt käytössä näihin päiviin saakka. Esimerkiksi kaksi lentokonehallia toimivat Suomen Ilmailuopiston ja WinNovan käytössä ja saksalaisten metsään rakentamilla rullausteillä laukkaavat puolestaan ravihevoset. Myös luonnon valtaamat rauniot ovat saaneet uudenlaista käyttöhistoriaa, kun niistä on muodostunut lasten leikkipaikkoja.

Tutkimuskysymyksiä pitkälle tulevaisuuteen

Pori on vain yksi esimerkki Saksan ilmavoimien laajasta lentokenttäverkostosta ja massiivisista rakennushankkeista kautta Suomen. Väitöskirjassani tutkimuksen maantieteellinen skaala onkin laajentunut kattamaan koko Suomen aina Utista Kaamaseen. Sota-ajan rakennushankkeiden ja käyttöhistorian sekä näiden kauaskantoisten vaikutusten lisäksi aihepiiri tarjoaa laajat mahdollisuudet jatkotutkimukselle. Vaikka kirjakauppojen hyllyt notkuvat sotahistoriallista kirjallisuutta, aikakauteen liittyy vielä runsaasti vastaamattomia kysymyksiä.

Osallistu tutkimushankkeeseen jakamalla omat muistosi sota-ajan rakenteisiin liittyen. Muistot voivat olla peräisin mistä tahansa päin Suomea ja liittyä niin sota-aikaan kuin rakenteiden sodanjälkeiseen käyttöhistoriaan. Vastaukset voi lähettää SKS:n keruusivun kautta.

Teemu Väisänen

Kirjoittaja on arkeologi ja väitöskirjatutkija Turun yliopiston maisemantutkimuksen oppiaineessa. Hän on ollut mukana konfliktiarkeologisissa tutkimushankkeissa vuodesta 2017 alkaen niin Hangossa, Porissa kuin Raatteentielläkin.

Muutto Helsingistä Poriin vuonna 2020 tuntui vähintäänkin mielenkiintoiselta. Valmistuin lukiosta vuonna 2018, jonka jälkeen ajatus opiskelusta tuntui kaukaiselta. Halusin pitää ainakin yhden välivuoden, jonka jälkeen armeijan arki kutsuisi. Ensimmäisen välivuoteni aikana työskentelin pätkätöissä eri aloilla, mutta nopeasti sitä alkoi kaivata taas opiskelun pariin. Nuorempana haaveammattini vaihtelivat urheilijan, FC Barcelonan valmentajan ja arkeologin välillä. Kilpaurheilu-ura tyssäsi kuitenkin loukkaantumisiin, joten jotain muuta oli keksittävä. Barcelonallakin alkoi kulkea vähän heikommin.

Nuorena ja kunnianhimoisena arkeologin ammatti Suomessa ei kuitenkaan herättänyt suurempia intohimoja, joten jotain muuta täytyi keksiä. Menin Opintopolkuun josko sieltä löytyisi jotain mielenkiintoista. Ja sieltähän löytyi. Kulttuurituotanto ja maisemantutkimus, Turun yliopisto. Raapustin motivaatiokirjeen kirjastossa eräänä perjantaina, ja mietin että millaistahan olisi opiskella Turussa. Ennen juhannusta sähköpostini kilahti, ja huomasin että olin saanut opiskelunpaikan! Riemusta kiljahtaen huomasin, että tämä Turun Yliopisto sijaitsikin Porissa. Vanhempani onnittelivat asiasta ja nauroivat että kohta on muutto Poriin tiedossa. Otin paikan vastaan, mutta lykkäsin menoa vuodella armeijaan lähdön takia. Kun TJ0 vihdoin koitti yli kolmensadan aamun jälkeen, tiesin että elämä muuttuu kohta kertaheitolla. Mutta millaiseksi se muuttuisi, siitä en vielä tiennyt mitään. Toivottavasti sinä, joka nyt luet tätä, saat jonkinlaisen käsityksen siitä millaista elämä Porissa opiskelijana on!

– Janne Hietamäki

Jannen matkasta poiketen minä tiesin hakevani Poriin opiskelemaan. Löysin tutkinto-ohjelman itseasiassa ohjelmamme sivuaineen, kulttuurituotannon, myötä. Ala oli kiinnostanut minua jo pidemmän aikaa, joten tänne hakeminen ja lopulta pääseminen oli onni. Opintojen alkaessa huomasin kuitenkin kiinnostuvani eniten digitaalisen kulttuurin opinnoista, joiden lomaan tein kulttuurituotannon sivuaineen. Nyt opintoja on kertynyt jo neljän vuoden edestä, enkä päivääkään vaihtaisi pois!

– Julia Pajunen

Tätä tekstiä kirjoittaessa opiskelen jo toista vuotta ja toinen tekstin kirjoittaja, kanssaopiskelijani Julia, opiskelee neljättä vuotta. Näin ollen voisi olettaa, että meillä olisi jo kerrottavaa tutkinto-ohjelmastamme ja Porista opiskelijakaupunkina.

Hyppää siis kyytiin ja ehkä ensi vuonna oletkin jo yksi meidän opiskelijoista!

Opiskelu tutkinto-ohjelmassamme

Tällä hetkellä opiskelemme siis Porin yliopistokeskuksella Turun yliopiston kampuksella Kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen tutkinto-ohjelmassa, jota kutsutaan tuttavallisemmin KTMT:ksi. Tänä vuonna nimi tosin vaihtuu Digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkinto-ohjelmaksi.

Meillä on  tiivis porukka opiskelemassa Suomessa uniikkeja oppiaineita, kuten digitaalista kulttuuria, kulttuuriperinnön tutkimusta ja maisemantutkimusta. Ehkä parasta kuitenkin on mahdollisuus tehdä opinnoista juuri omanlainen kokonaisuus.

Tykkäsit sitten urheilusta, videopeleistä, käsitöistä, historiasta tai ihan mistä tahansa, tutkinto-ohjelmassamme pääset tarkastelemaan omia mielenkiinnon kohteitasi kulttuurin näkökulmasta. Opinnoistasi voit luoda omannäköisesi, ja sivuaineita voit joko valita meidän tutkinto-ohjelmastamme tai Turun yliopiston muista tiedekunnista. Opinnot ovat pienryhmäpainotteisia, keskustelevia ja projektiluontoisia. Kursseja voi suorittaa tenttien ja esseiden lisäksi, myös opintopäiväkirjojen tai projektien muodossa.

Yliopisto-opintoina monet kurssit ovat hyvin, tai jopa suoraan, työelämään suuntautuvia. Mielestämme opinnoissa parasta on ollut huomata niiden hyödynnettävyys niin arkisissa asioissa kuin työelämässäkin. Muun muassa haastattelujen tekeminen, ryhmätyöskentely ja digitaitojen kehittäminen nyt varsinkin etäopiskelun aikana, ovat muodostuneet tarpeellisiksi monessa tilanteessa.

Tiivis opiskelijayhteisö ja henkilökunta auttavat kokoamaan opinnoista halutunlaisen. Kursseilla käsitellään  usein ajankohtaisia ja pinnalla olevia aiheita, joita voi tarkastella oman mielenkiinnon näkökulmasta.

Pori opiskelijakaupunkina

Porin yksi vahvuuksista mielestämme on sen kompakti koko. Kymmeneksi suurin kaupunki tuntui Helsingissä asumisen jälkeen luonnollisesti pieneltä, mutta Porissa on kaikkea mitä elämiseen opiskelija tarvitsee.

Asuminen täällä on halpaa. Yksiön keskimääräinen vuokrahinta on noin 400e/kk, eikä sen hintainen asunto sijaitse keskellä metsää, vaan ydinkeskustassa. Suuremmalla budjetilla voi  sitten vuokrata saunallisen ja parvekkeellisen asunnon, tai vaikkapa kattohuoneiston, kuitenkin pysymällä opiskelijabudjetissa. Keskustan ympärillä on kaikki tarvittava eikä omaa autoa tarvitse liikkumiseen. Kävelemällä ja pyörällä pääsee esimerksisi katsomaaan Ässien matsia tai Kirjuriin kuuntelemaan Jazzeja.

Urheilumahdollisuudet Porissa ovat loistavat! Isometsän alueella, jossa Ässät ja kaksi kaupungin suurinta jalkapallojoukkuetta, Musa ja FC Jazz pelaavat, on mahdollista harrastaa myös itse liikuntaa. Stadionilla voi kesäisin juosta ja treenata ilmaiseksi kuntosalilla, talvisin hiihtoladut ja mäet vetävä talviurheilun ystäviä puoleensa. Porin kuuluisa maauimala tarjoaa virkistystä kesäisin, ja talvella viilennystä saunan jälkeen. Lenkkeilymaastot ovat ympäri vuoden käytössä. Näiden lisäksi on mahdollista pelata tennistä, padelia tai vaikkapa futisgolfia, eli golfia fudispallolla!

Pointer ry eli Porin ylioppilasyhdistys tarjoaa viikoittain jalkapallo-, salibandy- ja jääkiekkovuoroja, joihin kaikilla yliopistokeskuksen opiskelijoilla on mahdollisuus osallistua. Pointer tarjoaa myös alennusta kuntosalille, ryhmäliikuntatunneille sekä uuteen keskustan uimahalliin.

Kulttuurialan opiskelijoina  Porin kulttuuritarjonta on myös tullut meille tutuksi. Kulttuuria alueella tarjoavat muun muassa Porin museot, kaupunginteatteri sekä Annankatu 6, eli tuttavallisemmin Kulttuuritalo Annis. Porissa järjestetään myös kolmet suuret festarit, Pori Jazzit, Porispere sekä Iskelmäfestarit. Monenlaista musiikkia siis riittää! Myös kulttuurihistoriallisesti kiinnostava Reposaari vetää puoleensa matkailijoita, Yyterin hiekkarantaa unohtamatta.

Reposaaren puutaloidylli tarjoaa upeita merinäkymiä sekä porilaisillekkin tuttuja ravintolaelämyksiä. Kulttuurista pääsee nauttimaan opiskelijaystävälliseen hintaan, etenkin meidän tutkinto-ohjelman opiskelijamme.

Ainejärjestömme on nimeltään Kulma ry, jonka hallituksessa me molemmat olemme toimineet. Hallitustoiminta on oiva väylä tutustua sekä oman alan, että muiden alojen opiskelijoihin. Kulma järjestää erilaisia tapahtumia pitkin lukuvuotta, sekä ajaa opiskelijoiden asioita. Opiskelijoiden katseet ovat akateemisessa vapussa, joka on Porissakin merkittävä opiskelijariento.

Mieleenpainuvimpia tapahtumia ovat olleet Wappusafari sekä Octoberfest, jossa pääsimme nauttimaan useita paikallisen panimon oluita edulliseen hintaan. Tuutorina olemista olemme myös molemmat saaneet kokea. Julia meidän fuksien mentorina ja Janne vaihtarien kaitsijana. Tällaistenkin tekemisten kautta pääsee soveltamaan omaa osaamistaan sekä tutustumaan uusiin ihmisiin.

Älä siis epäröi ollenkaan hakemista ja muuttoa Poriin! Lämmin ja yhteisöllinen ilmapiiri tutkinto-ohjelmassamme nappaa sinut varmasti mukaan heti orientaatioviikolla.

Nähdään syksyllä!

Julia Pajunen ja Janne Hietamäki

Maailma on digitalisoitunut 2000-luvulla hurjaa vauhtia ja vaikka erilaiset digitaaliset ympäristöt helpottavat viestintää toistemme kanssa, ne luovat myös negatiivisia ilmiöitä. Kouluissakin painitaan nettikiusaamisen ja muiden digitaalisen maailman lieveilmiöiden kanssa. Lasten tulisi oppia ja opiskella uudenlaisia tunne- ja vuorovaikutustaitoja samalla, kun he opettelevat käyttämään uusia teknologioita.

Kuinka lapsiamme sitten opetetaan toimimaan digitaalisissa ympäristöissä? Tutkin tätä digitaalisen kulttuurin oppiaineeseen tekemässäni pro gradu -työssä ”Kasvaako kouluissa parempi digisukupolvi? Tunne- ja vuorovaikutustaidot tieto- ja viestintäteknologiataitojen opetuksessa perusopetuksen alaluokilla Satakunnassa”.

Tieto- ja viestintäteknologia -taitoja (TVT) on opetettu jo 1970-luvulta alkaen, ja silti niissä painitaan nykypäivänä lähes samojen ongelmien kanssa kuin jo silloin; osaavassa henkilöstössä ja laitteissa on puutteita. Tämä on johtanut siihen, että oppilaille aiheutuu digitaalista eriarvoisuutta eli oppilailla ei ole käytössään esimerkiksi riittävästi laitteita tai opettajaa, jolla olisi riittävää tietotaitoa tai sitoutuneisuutta taitojen opetukseen. Toisaalta myöskään lapset eivät osaa ottaa kaikkea hyötyä irti laitteistaan tai digitaalisista ympäristöistä, jolloin puhutaan käytön laadun heikkoudesta.

Opetuksessa pyritään opastamaan oppilaita koneenkäsittelytaidoissa, sekä esimerkiksi laadukkaassa tiedon etsinnässä. Internetissä voi tehdä muutakin kuin pelata ja katsoa YouTube-videoita. Koska suomalainen yhteiskunta pyrkii tarjoamaan kaikille tasa-arvoiset lähtökohdat riippumatta kotien erilaisista resursseista, on tvt-taitojen opetus tärkeä osa perusopetuksen opetussuunnitelmaa. Satakunnassa tasa-arvoistavana tekijänä on nähty 4-luokkalaisille jaettavat Chromebook-tietokoneet.

Teknologia on kuitenkin suuremmalti osin hyvin integroitunut koulumaailmaan ja sitä käytetään laajasti eri oppiaineissa; opetus ei siis keskity yksittäisiin atk-tunteihin.

Yleisesti tunne- ja vuorovaikutustaitojen opetus taas on koulumaailmassa terminä uusi, vaikka ainakin vuorovaikutustaitoja on aina jossain muodossa opetettu. Kasvatuskulttuurin muutos yhteiskunnassa on tuonut ymmärryksen lapsen tunne-elämän, sosiaalisen ja tiedollinen kehityksen vaikutuksista toisiinsa. Tunne- ja vuorovaikutustaitojen opetuksella onkin tärkeä rooli alakouluissa lasten kokonaisvaltaisen oppimisen kannalta, sillä taitojen hallitseminen tukee akateemisia taitoja ja lapsen opiskelua. Tulevaisuuden taitojen kannalta omien ja toisten tunteiden tunnistaminen ei ole ollenkaan vähäpätöistä, sillä tunneäly on nostettu yhdeksi tulevaisuuden työelämän tärkeimmäksi ominaisuudeksi.

Kouluissa taitojen opetus keskittyy pääosin arkipäivän tilanteisiin, mutta taitoja harjoitellaan myös niille varatuilla paikoilla esimerkiksi ryhmätunneilla tai aamupiireissä. Taitojen oppimista tehostaa opettajan käyttämä moderni opetustyyli, joka tarkoittaa lapsia osallistavaa toimintaa. Tutkimustulosten mukaan tunne- ja vuorovaikutustaitojen opetus vähentää muun muassa kiusaamista ja rasismia.

Lasten haasteet digitaalisessa maailmassa

Maailma on digitalisoitunut verrattain nopeasti ja kouluissa on ollut haasteita pysyä vauhdissa mukana. Oppilaitoksissa kohtaavat sukupolvet, joista osa sai oman kännykän aikuisiällä, toinen ”syntyi puhelin kädessä”. Yhteiskunnassa sekä kouluissa onkin osin vielä vallallaan ajatus lasten diginatiiviudesta, koska he ovat syntyneet digitaalisessa maailmassa, he osaavat myös toimia siinä. Todellisuudessa lapset kuitenkin kaipaavat opastusta digitaalisessa maailmassa toimimiseen ja esimerkiksi tarvitsevat digitaalisten perustaitojen opettelua.

Lapsi saattaa olla näppärä pelaamaan Fortniteä tai tekemään Tiktok-videon, mutta tiedoston tallennus ei onnistu. Nuoret esimerkiksi itse toivovat enemmän opastusta perustietokoneen käyttötaitoihin. Kouluissa tulisikin panostaa kokonaisvaltaisesti lasten digitaalisen kompetenssin parantamiseen elämän kaikilla osa-alueilla. Haastavaksi koetaan kouluissa pienten oppilaiden kohdalla vajavaiset taidot ja taas isompien kohdalla ajatellaan, ettei heille osata välttämättä opettaa mitään uutta.

Uudet opetusmenetelmät osallistavat kuitenkin oppilaita kouluissa enemmän ja murtavat ajatusmallia siitä, että opettaja opettaa ja oppilaat kuuntelevat. Osassa kouluista esimerkiksi vanhemmat oppilaat opastavat nuorempia tietokonetunneilla. Uudenlaiset opetusmenetelmät palvelevat digitaaliseen maailmaan syntyneiden lasten erilaisia oppimiskäytäntöjä. He ovat tottuneita saamaan tiedon nopeasti, tekemään rinnakkaisia prosesseja sekä useita tehtäviä samanaikaisesti. Tästä syystä esimerkiksi pelit toimivat tämän sukupolven opetuksessa hyvin. Suurin osa peleistä tähtää jonkin akateemisen taidon parantamiseen, mutta niitä voitaisiin hyödyntää laajemminkin esimerkiksi vertaisoppimiseen, sosiaalisten taitojen kehittämiseen sekä keskinäisten ristiriitojen sopimisen taitoihin.

Digitaalinen osallisuus vaatii siis tietoa ja osaamista. Lasten tulisi oppia sellainen medialukutaito, joka sisältää vastuullisuuden ja arvo-osaamisen, jotka luovat pohjaa yksilöllisille ja yhteisöllisille päätöksille. Miten vaikkapa kommentoidaan sosiaalisen median julkaisuja, kuinka luokan Whatsapp-ryhmässä puhutaan ja niin edelleen. Vastuullisuus ja arvo-osaaminen tukevat tunne- ja vuorovaikutustaitojen kehitystä digitaalisessa maailmassa. Vastuullinen toiminta on tärkeää, koska kouluissa joudutaan puuttumaan digitaalisissa ympäristöissä tapahtuvaan kiusaamiseen. Koska tunne- ja vuorovaikutustaitojen opetus vaikuttaa positiivisesti kiusaamisen vähenemiseen, on tärkeää opettaa tunne- ja vuorovaikutustaitojen näissä digitaalisissa ympäristöissä tapahtuvien kiusaamistilanteiden läpikäynnin yhteydessä ja auttaa mahdollisesti oppilaita toimimaan jatkossa paremmin. Lasten kommunikoinnissa näkyy digitaalisen maailman lyhytjänteisyys ja helposti saatavilla olo. Lisäksi asioita ei tarvitse sanoa kasvotusten, eikä toisen reaktiota omiin sanoihin näe kasvoilta. On vaikeaa asettua toisen asemaan.

Toisaalta digitaalisen maailman ”läppäkulttuurin” eli vitsailukulttuurin tuleminen mukaan myös kasvokkaiseen kommunikaatioon on ongelma. Ikäviä kommentteja perustellaan vitsillä ja koetaan, että toteamalla asian olevan vitsi, sen saattoi pyyhkiä pois, kuten digitaalisessa maailmassa. Tällä näyttäisi olevan yhtymäkohtia niin sanottuun YouTuben ”prankkikulttuuriin” eli kepposen tekemiseen jollekulle, jonka on tarkoitus hauskuuttaa toisia. Räikein esimerkki tällaisesta on niin kutsuttu ”happy slapping”, jossa uhria pahoinpidellään ”vitsillä”, teko kuvataan, jotta se hauskuuttaisi muita.

Opettajat kokevatkin, että etenkin pienillä lapsilla hämärtyy helposti digitaalisen ja reaalimaailman raja. Koska lasten tunne- ja vuorovaikutustaidot ovat kehittymisen asteella vielä pitkän aikaa, digitaalinen maailma on tuonut haasteeksi sen, että lapset kohtaavat digitaalisissa ympäristöissä asioita, joihin eivät ole vielä valmiita. Tällaisten vahingollisten asioiden käsittely jää lapsella puutteelliseksi, koska heillä ei ole vielä kykyä tai taitoa siihen ja tämä saattaa johtaa häiriökäyttäytymiseen myös kouluissa.

Tutkimuksessani selvisi, että jotta lapset siis pystyisivät toimimaan vastuullisesti ja oikein digitaalisissa ympäristöissä, heillä tulee olla vahva tunne osallisuudesta digitaalisiin toimintaympäristöihin. Jotta henkilö voi olla aktiivinen osallinen nykyajan digitaalisessa kulttuurissa, hänen pitää olla kiinnostunut, oma-aloitteinen sekä omata taitoja digitaalisten laitteiden ja sähköisten palveluiden käyttöön. Tämä vaatii nähdäkseni sitä, että lapsille opetetaan niin perustaitoja tieto- ja viestintäteknologiasta kuin myös tunne- ja vuorovaikutustaitoja. Näiden taitojen opetus ei tietenkään ole yksinomaan koulun vastuulla, mutta pro gradu -työssäni keskityin nimenomaan opetukseen koulumaailman näkökulmasta.

Marika Vapaala-Riikonen

Kirjoittaja on vastavalmistunut filosofian maisteri, joka tekee päivätyötä Tampereen yliopiston verkkoviestintätiimissä sekä hoitaa Tampereen yliopiston Porin yksikön viestintää ja markkinointia. On kiinnostunut koulumaailman digitalisaatiosta ja lasten tunnekasvatuksesta, eikä vähiten siksi, että on kahden alakouluikäisen pojan äiti.

Meitä kehotetaan jatkuvasti käyttämään sosiaalista mediaa vaikuttamiseen, osallistumiseen ja, tosin usein implisiittisesti, (itsemme) brändäämiseen.

Yhdyn kehotukseen täysin, mutta on selvää, etteivät kaikki pidä asiaa yhtä, tai edes kovin, tärkeänä ja toisaalta tyypillisesti kyse on työhön, yrittäjyyteen, opintoihin tai muuhun ”päätoimeen” liittyvästä toiminnasta.

Tämän rinnalla on nykyisin käsitteellisesti somevaikuttajana, influensserina, toimiminen, jonka lähtökohta on tosin usein hieman eri.

Sekin kytkeytyy käytännössä aina johonkin toimintaan, tavoitteeseen, jolla on jokin ”henkilökohtaista” laajempi merkitys.

Samalla toimimme aina somessa myös yksityishenkilöinä, mikä on tärkeää tiedostaa.

Usein julkinen ja yksityinen sekoittuvat. Työminämme ja yksityinen minämme kietoutuvat toisiinsa monesti tiedostamattakin, erityisesti somessa.

Eräs yhteistyökumppani totesi minulle kerran, että vaikka tunnen sinut vain työn kautta, uskon sometuksesi kautta tietäväni, millainen ihminen olet. Se oli osuvasti sanottu, sillä minulla on niin monesta ihmisestä samanlainen vaikutelma. Aivan: vaikutelma.

Yleensä se on osuva, aina ei – eikä ole sääntöä, miten osuvuus toimii. Yleensä asialla ei ole väliä. Kunhan etiikka on kunnossa.

Entä mistä tiedämme, kuinka monet kontaktimme ja tuntemattomatkin postauksemme kulloinkin tavoittaa – onko osallistumis- ja vaikuttamisteoillamme vaikutusta?

Selkein tapa ovat viestiemme saaneet tykkäykset, kommentit (myös erimieliset!) ja jaot. Ensin mainittu on tyypillisin havaittava reaktio, jälkimmäinen on harvinaisin. Oikeastaan viimeksi mainitussa tapauksessa kyse on tyypillisesti julkisuuden henkilön tai instituution postauksen jakaminen, ja tavoitteena on joko levittää tietoisuutta lähtökohtaisesti vaikutusvaltaisen tahon postauksesta, kannattaa sitä, kritisoida sitä, tai pyrkiä synnyttämään keskustelua aiheesta omalla sometilillä.

Niin, keskustelu. Siitähän somessa on pitkälti kyse, vaikka osa alustoista, kuten Instagram, perustuvat päällisin puolin estetiikkaan, visuaalisuuteen.

Sosiaalinen media on toistaiseksi demokraattisin laajamittainen kommunikaatioalusta, joka ihmisen käytössä on ollut. Suosituimmat somealustat keräävät laajat ihmisjoukot ihmiset keskitetysti yhteen, mutta toisaalta enenevästi ”kuplauttaen”. Marshall McLuhanin 1960-luvulla lanseeraaman klassikkokiteytyksen mukaan valittu viestintäkanava on viesti (”the medium is the message”), tarkoittaen, että viestintäväline vaikuttaa siihen, miten viesti vastaanotetaan.

Someaikakaudella voisi taas sanoa, että usein viestijä on viesti. Se, kuka kirjoittaa, ohjaa erityisesti poliittisissa tai muuten herkissä kysymyksissä valmiiksi viestin vastaanottoa. Tuntemattomampienkin somettajien tausta selvitetään heti, jos asia on mielipiteitä jakava ja / tai tekijä esiintyy asiantuntijana.

Viestimet ovat tänään käytännössä kaikille samat. Viestin ei tyypillisesti ole enää viesti, kuten McLuhanin aikaan. Edes hänen kaltaisensa visionääri ei osannut ennustaa someaikakautta, kukaan ei osannut. Ei sellaisena, kuin me sitä rutiininomaisesti olemme vuosia käyttäneet.

Entä se impakti, mahdollisten tykkäysten takana?

Kannattaako vaivautua postaamaan uusimmasta projektistaan tai kannattamastaan, ehkä lähtökohdiltaan pienestäkin asiasta?

Kannattaa, sillä some on tosiaan demokratisoinut yhteiskunnallista ja sosiaalista vaikuttamista vallankumouksellisella tavalla.

Nostan esiin kaksi kontekstia, jotka osoittavat somevaikuttamisen ja -brändäämisen haasteet. Ensimmäinen on kaupallinen, toinen on poliittinen. Molemmissa on kyse alojensa huipputasosta.

Brändäysasiantuntija Douglas Holt on kirjoittanut, miten 2000-luvun ensimmäiseltä vuosikymmeneltä alkaen aluksi Facebook ja YouTube, sittemmin muutkin sosiaaliset mediat, räjäyttivät varsinkin suuyritysten markkinointi- ja brändäysmahdollisuudet. Ajatus oli, että brändit voivat sivuuttaa perinteisen median ja sosiaalisen median kautta kuluttajat, eli potentiaaliset asiakkaat, voisi tavoittaa suoraan.

Näin on tapahtunutkin, mutta lopputulos on ollut oikeastaan päinvastainen: näkyvyydestä huolimatta brändien merkitys onkin pääasiassa vähentynyt, jopa trivialisoitunut. Miksi? Koska yhtäältä tavoitettavuus on alkanut koskea yhä useampaa taloudellisesti markkinointikykyistä brändiä, toisaalta brändit muodostuvat kulttuurin kautta: menestyäkseen brändinä sen on ensin oikeasti vedottava ihmisiin, vasta sitten massamarkkinointi johtaa mahdollisesti pidempiaikaiseen kaupalliseen menestykseen ja brändiin sitoutumiseen.

Somealustat ovat tästä erinomainen esimerkki. Vaikkapa Facebookin kuihtumista ja kuolemaa on ennusteltu vuosia, mutta näyttää siltä, että sen elämää ei jatka niinkään markkinointi kuin se, että niin moni ihminen maailmassa todella käyttää sitä. Kyllä, somealustat ovat käytännössä ilmaisia käyttää, mutta sekin on osa brändiä.

Suomen viime kunnallisvaaleja (2021) edelsivät monet tutut ilmiöt, mutta niissä oli myös yksi uusi piirre: vaaleja kutsuttiin laajalti ”somevaaleiksi”. Tälle oli vankat perusteensa, sillä korona oli jo kerran siirtänyt vaaleja, ja vaalityö muuttui samasta syystä yhä mediapainotteisemmaksi perinteisen ehdokkaiden vaalikiertueiden ja -tempausten sijaan.

Toinen keskeinen perustelu ”somevaalit”-nimitykselle oli, että nyt sosiaalinen media, ”some”, näyttää todellisen potentiaalinsa myös tällä markkinoinnin osa-alueella. Vaikkei käytettävissäni ole tilastoja, uskon, että näin tosiaan kävi.

Äänestysprosentti jäi kuitenkin historiallisen alhaiseksi (55,1), mistä olin itsekin yllättynyt. Syyt yllätykselleni olivat, että oletin vuosia jatkuneen, somessa hyvin havaittavan (huom.!) yhteiskunnallisten vastakkainasetteluiden retorinen jyrkentymien olisi innostanut ihmisiä uurnille noin 10% enemmän. Toisaalta olin ajatellut, että koronan aiheuttama turhautuneisuus ja toisaalta toive paremmasta tulevaisuudesta olisivat synnyttäneet halua vaikuttaa edustuksellisen demokratian kautta.

Olin väärässä. Kiihkeät somedebatit eivät inspiroineet ihmisiä vaaliuurnille.

Digitalisaatio helpottaa monia arkisia toimia, mutta usein se myös etäännyttää. Tuotteet ovat hetkessä saatavilla, mutta myös ostopäätöksen lykkääminen tai kumoaminen käyvät yhtä helposti. Tämä koskee myös äänestämistä, vaikka se edelleen vaati äänestyspaikalle menemistä, tai edes kaupassa tai kirjastossa käynnin yhteydessä suoritettua ennakkoäänestämistä.

“Somevaalien” heikoin lenkki olikin some itse, aivan kuten edellä kuvatussa tuotemerkkibrändäyksessä.

Molemmissa tapauksissa sosiaalisen median viestien silkka määrä, niin muiden julkistoimijoiden kuin “tavallisten” seurattaviemme taholta, saa helposti unohtamaan suurimman osan juuri lukemaamme.

Pidetään siis mielessä, että pelkät tykkäykset tai muu näkyvä aktiivisuus eivät suoraan indikoi aitoa impaktia. Some on loistava kanava osallistumiselle, vaikuttamiselle ja brändäämiselle.

Myös meitä yliopistomaailmassa toimivia henkilöitä kannustetaan somessa näkymiseen ja vaikuttamiseen. Kannustajina ovat työnantaja – yliopisto – sekä muun muassa elintärkeää tutkimusrahoitusta myöntävät säätiöt. Mainitut tahot ovat itsekin hyvin aktiivisia somessa.

Ollessani tutkijanurani alussa imperatiivi oli: “julkaise tai kuole”.

Nyt se voisi olla: “julkaise ja muista somettaa siitä.”

Kyse on näkyvyydestä, joskus myös läpinäkyvyydestä: tiedottaminen, viestintä, niin, sometus, ovat julkista toimijuutta, ja viimeksi mainittu on tärkeä osa suomalaisen yliopistolaitoksen yhteiskunnallista tehtävää.

Tutkimustulokset, yhteistyö yli alarajojen, yhteiskunnallinen toiminta, niin Suomessa kuin kansainvälisesti, ovat yhteiskuntamme ja sivilisaatiomme hyväksi tehtyä työtä. Myös monen ulkopuolisen silmissä ”norsunluutornina” näyttäytyvä akateeminen tutkimus on monin tavoin konkreettisesti verkottunut ympäröivään maailmaan.

Meidän yliopistoihmisten pitää vain muistaa aina kertoa tekemisistämme somen kautta.

***

Valitsin tämän kirjoituksen kuvitukseksi oman keväällä järjestettävän, Turun yliopiston ensi sijassa – muttei eksklusiivisesti –kansainvälisille opiskelijoille suunnatun kurssini avausdiasta, joka on osa Finnish Culture Studies -opintomoduulia. Olisin voinut yhtä hyvin valita jonkun muun tekemiseni, mutta toivon tämän blogin seuraajista löytyvän vielä pari innostuvaa opiskelijaa (yksi tekstin kohderyhmistä).

En sotkenut nimeäni diasta vain ironisena viittauksena ”klikkijournalismiksi” kutsuttuun ilmiöön, jossa otsikosta jätetään tarkoituksella jotain oleellista pois. Ratkaisu ei myöskään edusta hyvää tiedeviestintää, johon kyllä muuten aina pyrin.

Klikkibloggaamista? Keskustelu vapaa!

Jaan kuitenkin tämän tekstin tutkinto-ohjelmamme somekanaviin, sillä otsikkokuvan kurssi kuuluu sisältöömme. Saa nähdä, millaiseksi impakti muodostuu, sillä somessa asia on etukäteen aina täysin arvailujen varassa.

Tsemppiä ja onnea kaikille kanssasomettajille, muistakaa brändätä ja vaikuttaa. Somessa kohdataan.

Hyvää alkanutta kevättä!

Rami Mähkä

Kirjoittaja on Turun yliopiston mediakulttuurin dosentti. Hän työskentelee digitaalisen kulttuurin yliopisto-opettajana Turun yliopiston Digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkinto-ohjelmassa, Porin yliopistokeskuksessa.

Meitä etnologeja ja lähitieteiden edustajia pyydetään usein kertomaan tulossa olevan juhlapäivän viettotavoista. Yksi hyvä esimerkki tästä ovat joulutavat, jotka ovat juuri nyt   hyvin ajankohtaisia. Niissä on sekä yhtäläisyyksiä että eroavaisuuksia, ja myös muoti määrittää joulukoristeita. Joulun muotiväri voi olla kulta, punainen tai vaikka vihreä, jotka toistuvat niin kattauksessa, kuusen koristeissa tai muussa koristelussa. Jonain vuonna suosituimmat koristemallit voivat loppua kaupoista jo joulukuun alussa. Esimerkiksi pähkinänsärkijää voi löytää nyt kaupoista pinkin tai hopean värisenä. Moni voi ajatella, että mikä tekee pähkinänsärkijästä joulukoristeen, mutta sillekin löytyy syynsä.

Monet joulukoristeistamme ovat alun perin kotoisin Saksasta. Yksi tällainen viime vuosien aikana suosituksi myös suomalaisiin luterilaisiin koteihin tullut joulukoriste on seimiasetelma.  

Seimi kertoo jouluyön ja sen jälkeisten päivien tapahtumista. Se on jouluevankeliumin keskeisistä hahmoista koottu asetelma, jossa keskeisellä sijalla on seimessä oleva Jeesus-lapsi. Seimen ympärillä ovat Maria, Joosef sekä paimenet, itämaan tietäjät ja lisäksi tallissa olevia eläimiä sekä kedon lampaita. Yksinkertaisimmillaan se voi koostua vain Pyhästä perheestä eli Jeesuksesta, Mariasta ja Joosefista.

Seimiasetelmien alkuperää ja ikää ei pystytä tarkasti määrittelemään, mutta joulua on alettu viettää kristittyjen keskuudessa 300-luvulla. Siitä kertovat kuvaukset joulun tapahtumista taiteessa ja kirkkonäytelmissä. Paljon myöhemmin eli 1200-luvulla Franciscus Assisialainen mainitaan seimitradition vahvistajana. Hänen sanotaan järjestäneen metsään seiminäytelmän, jossa oli mukana muun muassa eläviä eläimiä. Sen jälkeen seimiä alettiin rakentaa kirkkoihin.

Jouluseimi on luonnollisesti alkujaan katolinen perinne. Seimien suosio on meillä Suomessa kasvanut viime vuosina. Osa seimistä tuodaan matkamuistoina ja nykyään seimiä myydään muun muassa joulumarkkinoilla. Hahmoja voi myös itse tehdä tai ostaa niitä vähitellen, sillä käsityönä tehdyt hahmot ovat kalliita, jos kaikki ostetaan kerralla. Esimerkiksi Turun Suurtorin joulumarkkinoilla on ollut seimien ja niiden osien myyjiä.

Lisäksi joissakin kaupungeissa, kuten Turussa, on ollut seimireittejä. Toisin sanoen liikkeiden ja virastojen näyteikkunoissa on erilaisia seimiä, joita voi julkaistun seimikartan avulla käydä kiertelemässä. Myös museoissa, kuten Kuralan Kylämäessä, tai erilaisilla joulumarkkinoilla, on ulkotiloissa seimiasetelmia.

Sain oman seimeni (ks. kuva yllä) 50-vuotislahjaksi vanhalta tirolilaiselta ystävältäni, jonka isä oli kantava voima paikkakuntansa seimiyhdistyksessä. Seimelläni on vanha esikuva, sillä alkuperäisen seimen on tehnyt Christoph Anton Mayer vuonna 1767 Telfsin Pyhän Pietarin ja Paavalin kirkkoon. Tämän seimityypin nimi on Bretterkrippe, mikä tarkoittaa sitä, että se on tehty lauta- tai levytaustalle.

Minun seimessäni on kolme tapahtumaa, joissa osa hahmoista on vaihdettava joulun aikana. Ensin on Jeesus-lapsen syntymä ja paimenten tulo, sitten nimenanto ja lopuksi kolmen itäisen tietäjän käynti. Joissakin kodeissa seimeen laitetaan Jeesus-lapsi vasta jouluyön jälkeen. Tämän minun seimeni on tehnyt ystäväni isä Robert Heiss, joka on tehnyt useita erilaisia seimiä. Heidän tuvassaan on iso niin sanottu kotiseutuseimi, joka kuvastaa tirolilaista maisemaa ja seimen hahmot ovat paikallisia, kuten kyläläisiä eri toimissaan. Tällainen seimi ei ole koskaan “valmis”, sillä joka vuodeksi tehdään tai ostetaan uusia hahmoja. Syksyllä haetaan luonnosta oksia, sammalta ja jäkälää seimeä varten.

Muistan hyvin, kun 1980-luvulla interreileillä vieraillessani ystäväni luona tehtiin syksyisin retkiä Alpeilla etsimään näitä luonnonmateriaaleja seimeä varten. Seimissä käytetyt, usein käsintehdyt hahmot ovat kalliita hankkia yhdellä kertaa, mikäli seimi pitää ostaa. Seimet ovat suosittu harrastus ja esimerkiksi Tirolissa melkein jokaisessa kylässä on oma seimiyhdistys, jonka piirissä harrastajat ja taitajat kokoontuvat ja järjestävät seimikursseja. Lisäksi talvella järjestetään tapahtumia, joiden aikana voidaan vierailla ihmisten kotona ihailemassa toisten seimiä – ja ottamassa niistä mallia.

Ruotsalainen etnologian professori Nils-Arvid Bringéus (s. 1926) on kirjoittanut jouluseimitradition tulosta Saksasta Ruotsiin, jonne ne “kotiutuivat” vähitellen 1800-luvulla. Bringéuksen tuotannosta (ks. esim. artikkeli Julkrubban i vårt moderna samhälle, 1965) löytyy myös tarkempia tietoja seimien tulosta ruotsalaiskirkkoihin. Bringéus on myös Ruotsin kirkon luterilainen pappi, mikä on yksi osoitus protestanttien katolisten perinteiden omaksumisesta ja muokkaamisesta omaan kulttuuriin.

Muun muassa huomattavan kansainvälisen uran luonut ruotsalaisnäyttelijä Max von Sydow on saanut ensimmäisenä joulunaan lahjaksi seimen. Lienee silti sattumaa, että hänen ensimmäinen kansainvälinen roolinsa oli Jeesus Nasaretilainen historiallisessa eepoksessa Mies Nasaretista (The Greatest Story Ever Told, ohj. George Stevens, USA 1965).

Myös Suomessa seimet yleistyivät 1800-luvulla. Turun maakuntamuseon kokoelmissa on   seimi, joka on vuodelta 1825 Kakskerrasta. Se on luultavasti Suomen vanhimpia, jos ei vanhin seimi. Joidenkin tietojen mukaan seimen on Kakskerran kirkolle lahjoittanut vahtimestarin rouva Greflund. Seimi kuvaa vain Pyhää perhettä ja sen hahmot ovat mehiläisvahaa ja seimi on ollut usein näytteillä joulun aikaan Turun tuomiokirkossa.

Seimellä voi nykyään olla monta merkitystä, sillä joillekin sillä on syvä, uskonnollinen merkitys, toisille taas se on rakas muisto matkalta, joillekin taas vain pelkkä joulukoriste.

Erilaiset ja eri-ikäiset joulun traditiot ja merkitykset sekoittuvat usein tiedostamattomillakin tavoilla, mutta se on inhimillistä ja pääsääntöisesti positiivista kulttuurin kehitystä.

Hyvää ja rauhallista joulua kaikille!

Helena Ruotsala

Kirjoittaja on Turun yliopiston etnologian professori.

Kirjoitin vuonna 2011 Turun Sanomiin kolumnin otsikolla ”Elämä on anomus”. Yliopistoelämä näytti syksyn syvetessä kiireisemmältä kuin koskaan, ja anomusten kirjoittaminen tuntui haastavalta. Opetustyö oli kiivaimmillaan, eivätkä päivän tunnit tahtoneet riittää. Vuonna 2011 stressiä aiheutti erityisesti se, että Suomen Akatemia oli muuttanut hakuaikatauluaan. Hakemukset piti jättää syyskuun lopussa, kun deadline oli aiemmin ollut kuukautta myöhemmin.

Nyt eletään vuotta 2021. Syyskuun loppu on vakiintunut Suomen Akatemian tutkimushankkeiden hakuajaksi. Yliopistoyhteisö on vuosikymmenen aikana ehtinyt tottua siihen, että kun lukuvuoden opetus käynnistyy, samaan aikaan puurretaan iltaisin hakemuksia. Tutkijoiden elämää koettelee myös se, että isojen säätiöiden hakuajat ovat lähellä toisiaan, Kordelinin säätiö elokuussa, Koneen säätiö syyskuussa ja Suomen Kulttuurirahasto lokakuussa. Tutkijat käyttävät yhä enemmän aikaa hakemusten kirjoittamiseen.

Samaan aikaan kilpailu on entisestään koventunut. Suomen Akatemian kautta kanavoituu monia rahoitusinstrumentteja, Strategisen tutkimuksen neuvoston hankkeet, joiden tarkoitus on tukea yhteiskunnallista päätöksentekoa, sekä profilaatiorahoitus, jossa yliopistot kilpailevat erikoistumis- ja poisvalintaehdotuksillaan. Jälkimmäiseen yliopistojen on pakko osallistua, sillä vuodesta 2015 lähtien yliopistojen perusrahoituksesta on siirretty vuosittain 50 miljoonaa euroa tähän hakuun. Kun päälle lasketaan huippuyksikkö- ja lippulaivaohjelmat sekä erilaiset temaattiset tutkimusohjelmat, voi todeta, että tiederahoituksesta on tullut monenlaisten intohimojen kohde.

*

Tutkimusrahoitus on monitahoinen vyyhti, joka uusien räätälöityjen hakujen kautta tuntuu erkaantuvan tieteen vapaudesta yhä enemmän. Kaiken lisäksi tulevaisuus näyttää huolestuttavalta, sillä Akatemian rahoituskehyksen arvioidaan supistuvan tulevina vuosina. Vuoden 2022 leikkaukset peruutettiin, mutta todennäköiseltä näyttää, että lähivuosina resursseja on entistä niukemmin.

Viime vuosina on huomautettu useasti, että hakemusten laatimiseen käytetty aika on kasvanut kohtuuttomaksi siihen nähden, miten pieni osa hakemuksista tulee lopulta rahoitettua. Suomen Akatemian hakemuksista 85 % saa kielteisen päätöksen. Kansallisen tiedejärjestelmän näkökulmasta alituinen hakeminen vie resursseja, kun luovaa energiaa kulutetaan pitkien ja seikkaperäisten hakemusten laadintaan.

Tilanteessa, jossa kilpailu entisestään kiristyy, olisi syytä harkita hakukäytäntöjä uudelleen. Pitäisikö ottaa kaikissa hauissa lähtökohdaksi tiivis aiesuunnitelma, jossa hankkeen idea nousee keskiöön? Lopultahan on kyse siitä, miten tutkimuksen perusajatus kantaa. Aiehaun perusteella valittaisiin ne hakemukset, joilta pyydetään pidempi suunnitelma. Nykytilanteessa paljon kollektiivista kirjoitusaikaa kuluu esimerkiksi ennakoitujen tulosten kuvailuun ja oletettujen yhteiskunnallisten vaikutusten pohdintaan.

*

Yliopistolain mukaan yliopiston tehtävä on ”edistää vapaata tutkimusta sekä tieteellistä ja taiteellista sivistystä, antaa tutkimukseen perustuvaa ylintä opetusta sekä kasvattaa opiskelijoita palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa”. Tiivistetysti yliopiston velvollisuuksiin kuuluvat opetus, tutkimus ja yhteiskunnallinen vuorovaikutus.

Asetelma on haasteellinen siksi, että yliopistojen perusrahoitus ei käytännössä riitä näiden tavoitteiden toteuttamiseen. Opetus vie resursseista valtaosan, ja tutkimustoimintaa varten tarvitaan jatkuvasti ulkopuolista, kilpailutettua rahoitusta. Siksi akateeminen elämä on, pahoin pelkään, anomuksien laatimista myös tulevaisuudessa. Olennaista olisi kuitenkin löytää kansallinen malli, jossa hakemusten laatimisen ja arvioinnin kierrettä voitaisiin merkittävästi helpottaa.

Hannu Salmi

Kirjoittaja on akatemiaprofessori ja Turun yliopiston kulttuurihistorian professori.

Puhuttaessa kulttuurivaikuttamisesta tai kulttuurivaikuttajista on ensimmäinen mielleyhtymä yleensä jonkinlainen mediahuomiota saanut tempaus/tapahtuma tai jonkun omalla alallaan meritoituneen tekijän (puoli)julkinen kannanotto. Korona-ajalta esimerkkinä mainittakoon vaikka kulttuuri- ja tapahtuma-alan kesäkuussa 2021 organisoima Mitta On Täysi -mielenosoitus tai Anna Eriksonin haastattelusta alkanut vivahteikas keskustelu kulttuuri- ja taiteenalojen ammattilaisten keskinäisestä arvostuksesta ja eri taidemuotojen painoarvosta.

Harva kuitenkin tulee ajatelleeksi, että suuri osa jokapäiväisen kulttuurielämämme vaihtoehdoista ja mahdollisuuksista päätetään kuntahallinnon koneistossa siinä missä rakennusluvat, kouluvuoden työpäivät tai kadunvarsipysäköinnin maksutkin.

Oli kyse sitten lähikirjastojen aukioloajoista, kaupunginorkesterin tai -teatterin kausiohjelmistosta tai vaikkapa museoiden pääsymaksuista niin edellä mainittujen kaltaiset asiat valmistellaan aina vuositasolla demokraattisesti valittujen luottamushenkilöiden päätöksenteon kohteiksi. Oma lukunsa ovat kertaluonteiset tapahtumat tai investoinnit, joilla pyritään lähtökohtaisesti parantamaan alueen kulttuuripalveluiden saavutettavuutta ja näkyvyyttä sekä mahdollistamaan alueen kulttuuriammattilaisille uusia toimintoja ja toimintaedellytyksiä. Esimerkkeinä mainittakoon vaikka erityyliset kaupunkitapahtumat ja -festivaalit sekä Porissa kohta kaksikymmentä vuotta eri tahojen suunnittelupöydillä pyörinyt museoiden kokoelmakeskushanke.

Kulttuurivaikuttamisen tapoja on käytännössä yhtä monta kuin vaikuttajiakin mutta kunnan ja kuntalaisten kulttuurivaikuttaminen voidaan selkeästi jakaa viiteen kategoriaan:

1. Hallinnollinen vaikuttaminen – malli, jossa toimintaa perustellaan jonkin ulkoisen (valtion hallinnon määrittämä laki) tai sisäisen (kuntakohtainen linjaus) perusteella.
Esimerkiksi Laki yleisistä kirjastoista velvoittaa kaikkia kuntia tarjoamaan kirjastopalveluita asukkailleen tai Porin kaupungin sivistyslautakunta päätti kokouksessaan 17.12.2019 poistaa museoiden pääsymaksut viikonloppuisin kaikilta alle 18-vuotiailta.

2. Strateginen vaikuttaminen – malli, jossa kunta suunnittelee kulttuuritoimintojaan itsenäisesti ja yhdessä muiden toimijoiden kanssa hyväksyttyjen suunnitelmien tai toimenpideohjelmien pohjalta.
Esimerkiksi Porin kaupungin eri toimialojen välisenä yhteistyönä valmisteltava taideohjelma, joka vaikuttaa suoraan kaupunkitilassa esillä olevan julkisen taiteen ylläpitoon ja käyttöön sekä tulevaisuuden taidehankintoihin.

3. Mielikuva- ja kokemusvaikuttaminen – malli, jossa näkyvän ja saavutettavan toiminnan avulla pyritään vaikuttamaan kuntalaisten ja, eritoten luottamushenkilöiden, asenteisiin kulttuuripalveluja, niiden mahdollistamista ja niille myönnettyjä resursseja kohtaan.
Esimerkiksi Porissa Kulttuuritalo Anniksen toimintamuodon ja -edellytysten varmistamiseksi järjestetyt tapahtumat ja kuntalaiskeskustelut syksyllä 2019 tai Maksa, mitä haluat -teemapäivien avulla kulttuurilaitosten ja -toimintojen saavutettavuuden ja huomioarvon kasvattaminen

4. Kansalaisvaikuttaminen – malli, jossa kunnan ylläpitämät kulttuuripalvelut yhdessä yritysten, 3. ja 4. sektorin kulttuuritoimijoiden, sekä joskus jopa yksittäisten kuntalaisten, kanssa pyrkivät parantamaan kulttuuritoimintojen näkyvyyttä, saavutettavuutta ja vaikuttavuutta.
Esimerkiksi Syksyllä 2021 Kauppakeskus Isokarhussa toteutettu Ars Pori Megastore -taidenäyttely ja esityssarja, jossa Porin kaupungin, Citycon Oy:n sekä Taiteilijayhdistys T.I.L.A. Ry:n yhteistyöllä mahdollistettiin kuusi viikkoa avoinna ollut taidenäyttelykokonaisuus sekä siihen kytkeytynyt elävän musiikin ja performanssitaiteen esityssarja kävijöilleen (yli 15 000 hlö) maksuttomasti.

5. Teemoitettu vaikuttaminen – malli, jossa yhden teeman tai toiminnan ympärille rakennetun kokonaisuuden avulla pyritään lähestymään valittua aihetta mahdollisimman monella tapaa ja useista eri näkökulmista laajasti eri toimijoita osallistaen. Tyypillistä mm. hanke- ja projektitoiminnassa.
Esimerkiksi UrbCultural Planning -hanke, joka toteutettiin yhtäaikaisesti kymmenessä eri Euroopan valtiossa. Hankkeen keskeisenä sisältönä oli pyrkiä kulttuurisuunnittelun keinoin ratkaisemaan paikallisia kaupunkikehityksen esteitä. Porissa pääpaino oli autioituvan keskustan tyhjien liiketilojen sekä vapaan kaupunkitilan hyödyntäminen kulttuuristen menetelmien avulla.

Edellä on mainittu tyypillisiä esimerkkejä kuntien yksinään tai yhteistyössä ylläpitämistä ja mahdollistamista kulttuuripalveluista ja -toiminnoista. Yhteistä kaikelle kyseiselle toiminnalle on kuitenkin se, että mitään ei tapahtuisi, mistään ei saataisi rahoitusta eikä mikään kuntalaisten rakastama toiminto jäisi pysyvästi saataville, jos kulttuuripalvelujen kokonaisuuksia ei valmisteltaisi ja suunniteltaisi huolellisesti kuukausia tai jopa vuosia, ja Porin museoiden kokoelmakeskuksen tapauksessa vuosikymmeniä, ennen niiden konkreettista toteutumista.

Siksi onkin ensiarvoisen tärkeää että maamme taide- ja kulttuurikentällä toimii näkyvien, tunnettujen ja arvostettujen tekijöiden lisäksi lukematon joukko työhönsä suurella sydämellä suhtautuvia huippuammattilaisia ja asiantuntijoita, jotka perinpohjaisella suunnittelu- ja vaikuttamistyöllään mahdollistavat meille vuosittaisia festivaalielämyksiä aina Kaustisen Kansanmusiikkijuhlista Tuskafestivaalien kautta Mäntän Kuvataideviikkoihin sekä ympärivuotisia kokemuksia teatterisaleissa ja konserttitaloissa kautta maan.

Jyri Träskelin

Kirjoittaja on Porin kaupungin kulttuuriyksikön päällikkö sekä digitaalisen kulttuurin maisteriopiskelija.

Ensimmäinen koulupäivä on aina ihan kamala. Se on kamala riippumatta siitä, meneekö ala-asteelle, yläasteelle tai yliopistoon.

(Niin. Siinä teille kulttuuriperintöä. Kun minä olin nuori, puhuttiin vielä ala- ja yläasteista eikä -kouluista. Digitaalisen kulttuurin tuleva tai nykyinen opiskelija voisi varmaan tehdä tuollaisesta Kun minä olin nuori -pööpöilystä meemin. Maisemantutkijatulokas miettisi vain, että onhan se ”sieltä”, kun pikkukoulut puretaan ja maisemaa kolhitaan.)

Asun itse ehkä viiden minuutin kävelymatkan päässä Porin yliopistokeskuksesta, mutta ensimmäisenä koulupäivänä kolme vuotta sitten se viisi minuuttia oli ihan älyttömän pitkä matka. Siinä ehtii ajatella kaikenlaista, erityisesti kaikenlaista typerää. Saanko kavereita? Joudunko syömään ruokalassa yksin? Ovatko opettajat edes oikeassa ammatissa? Eksynkö rakennuksessa heti? Pitävätkö kaikki minua ihan urpona? Miksi ihmeessä edes olen Porissa?

Spoiler alert: saat, et, ovat, ehkä mutta et lopullisesti, eivät ellet kutsu masaliisaa mokkapaloiksi, ja ole onnellinen, että olet!

Toki me ihmiset olemme erilaisia, ja erilaisia ovat myös meidän toiveemme ja tavoitteemme opiskeluvuosille ja niitä seuraaville työvuosille. Mutta se ei haittaa, se on tässä tutkinto-ohjelmassa meidän vahvuutemme – me olemme humanisteja. Me tajuamme ihmisiä, näin uskon. Juuri ihmisyyden ymmärtäminen eri muodoissaan on humanistien tavoite, tehtävä.

Humanistisesta koulutuksesta on moneksi.

(Ehkä tajuat nyt saman kuin minä: humanisteilla on joskus, ehkä, myös ongelmia tiivistämisen kanssa. Mennään kuitenkin nyt eteenpäin.)

Niin, se ensimmäinen yliopistopäivä. Jännitti. Seuraavana aamuna ei enää jännittänyt, päinvastoin: menin yliopistokeskukselle uusien huikeiden tuttavuuksien, joiden nimet jo tiesin, luo, positiivisena ja luottavaisena. Edellisiltana vietetyt pitkät keskustelut, heti varsin syvällisistäkin aiheista, olivat luoneet lupaavia alkuja ihmissuhteille, joista tuli sitten ystävyyksiä yllättävän nopeasti. Muistan elävästi, miten mietin silloin jo ensimmäisenä iltana, että tämä on niin minun juttuni, nämä ovat minun tyyppejäni ja olen just siellä missä minun pitääkin olla!

Ja jo sinä iltana päätin, että mä haluan myös olla se tyyppi, joka saa muiden olon tuntumaan tällaiselta.

Mäkin haluan aikanaan olla tuutori. Tästä lisää kohta.

Kertaus on ennen sitä paikallaan. Ensimmäinen koulupäivä on kamala erityisesti siksi, että kaikki on niin uutta, tuntematonta, vähän pelottavaakin – ei tiedä, mitä tuleman pitää. Samalla ensimmäinen koulupäivä on mahtava erityisesti siksi, että kaikki on niin uutta – ei voi edes aavistaa, mikä kaikkea tuleman pitää.

Hyvä, parempi… tuutori

Ette ehkä tiedä sitä vielä, mutta tuutori on niin oman elämänsä kuin muidenkin elämien sankari. Tuutori on vastuussa siitä, että uudet opiskelijat tuntevat olonsa tervetulleeksi, osaavat olla eksymättä koulussa (tai hakevat eksyneen opiskelijan hukasta), tutustuvat muihin ihmisiin turvallisessa ympäristössä, pääsevät opiskelujen alkuun niin teknisesti kuin henkisesti, ja osaavat toimia maailman parhaan opiskelijaravintolan ruokajonossa.

Kuulostaa simppeliltä? EI OLE.

Pyysin maailman parhaimpia tuutoreita – kollegoitani – kahdelta vuodelta (taas spoiler: valitan kohta, mutta hei olen ollut kuitenkin tuutori kaksi vuotta putkeen, eli aika-muistot-kultaus) kuvaamaan tuutoroimista yhdellä sanalla.

“Palkitseva”. “Hauska”. “Hedelmällinen”. “Ryhmäyttävä”. “Opettavainen”. “Vittumikätyömaa”.

On nimittäin valtava vastuu olla koko orientaatioviikko, sitä ennen ja sen jälkeenkin, ihmisten käytettävissä. Sitä varten tuutorit meinaan ovat olemassa: jos fuksilla on hätä, ei hätää, fuksilla on tuutori. Puhelin piippaa jatkuvasti, kaikilla on kysyttävää ja papukaijamoodi ottaa sinusta vallan. Pitäisi hoitaa illanvieton viimeiset järjestelyt, käydä ruokkimassa kissa, haalarit puristaa, hiki valuu…

Fuksit ovat onneksi järjestään aivan ihania, mutta orientaatioviikon ajan kellon ympäri valmiudessa ja asiaan paikoin kuuluva juhliminen ovat hetkittäin melko kuluttavaa. Koska omat opinnot pitää myös hoitaa. 

Ja sitten tulee se uusi kirkassilmäinen opiskelija, tuutorinkin tuleva uusi ystävä, joka sanoo, että kiitos kun oot täällä, sä autat mua niin paljon, mäkin haluan olla tuutori!

Siinä vaiheessa tuutorien WhatsApp-ryhmässä taas pärisee, kun angstimeemin perään lähtee heti sellainen TÄÄ ON NIIN PARASTA ME VEDETÄÄN NIIN HYVIN MEIDÄN FUKSIT ON UPEITA -viesti, jota sun tuutorikaverit vilpittömästi komppaa. Siinä porukassa uskaltaa jakaa ne onnen hetket ja pyytää vertaistukea, kun tarve on. Koska tuutorointia ei tehdä yksin, vaan porukassa.

Tuutorointiin nimittäin pätee sama asenne kuin opintoihin ylipäätään: ei se, mitä se ottaa, vaan se, mitä se antaa. Kaikille. KTMT:ssä olemme ylpeitä tuutoroinnin traditiosta ja merkityksestä arkipäivän tasolla –sen elävästä kulttuuriperinnöstä. Parasta on joka vuosi fukseilta tuleva, kiittävä palaute. Myös henkilökunta muistaa kiittää meitä, me helpotamme heidän työtään, mistä niin me kuin fuksitkin ovat hyvin tietoisia.

Tehdään yhdessä asioita ja opitaan kaikki toisiltamme, siitä on kyse yliopistoyhteisössämme.

Jos Poriin haluat tulla nyt, sä takuulla yllätyt

Niin, se Pori. Turun yliopisto… Porissa? Kyllä, juuri näin. Olen Turun yliopiston opiskelija sen Porin yksikössä.

Olen syntyperäinen porilainen. Kyllä mä tiedän, mitä meistä ja tästä kaupungista puhutaan. Lähdin itsekin täältä lukion jälkeen sillä asenteella, että pitäkää tunkkinne ja nähdään ei ikinä. Olikin vähän tekemistä siinä, että uskalsi tunnustaa itselleen erinäisten käänteiden ja vuosien jälkeen paluumuutettua, että ei hitsi, täähän on mesta kaupunki.

• Kiinnostaisiko asua halvalla vuokralla kivassa ei-kimppa-kodissa keskustassa?
• Menisikö aika rattoisammin, jos sitä käyttäisi vähemmän pitkissä matkoissa hikisessä julkisessa liikenteessä?
• Tykkäätkö hauskasta?
• Viehättääkö keskieurooppalainen kaupunkimaisema, josta löytää myös puistomaisuutta ja neuvostonostalgiaa?
• Mites urbaanit tapahtumat, erilaiset ajanviettomahdollisuudet, rouhea meininki – kelpaisiko?
• Innostaako kahvilat, kuppilat ja ravintolat, joista löytyy elämisen meininkiä ja opiskelijaystävälliset hinnat?
• Pääsisitkö toteuttamaan itseäsi erityisesti pienessä ja tiiviissä korkeakouluyksikössä? 
• Olisiko kotikaupungissa kiva olla oma itsensä ilman pätemisen pakkoa?

NO TULE PORIIN SIELTÄ.

(Tai jos olet jo täällä, pysy täällä.)

Porissa nimittäin on tuota kaikkea, vain muutamia mainitakseni. Poria ei voi selittää, se pitää kokea.

Tervetuloa, uudet ja vanhat!

Sanna Aaltonen

Kirjoittaja on maisteriopiskelija Kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen tutkinto-ohjelmassa. Hän on myös tuutori ja porilainen.

Viime keväänä YK:n yleiskokous julisti vuoden 2022 kansainväliseksi lasin vuodeksi. Ensimmäisen kerran yksittäinen materiaali nousee tällaisen huomion kohteeksi. Sitäkin mielenkiintoisempaa on huomata, että hakemuksen perusteluissa on viitattu turkulaisen yliopistoyhteisön tutkimussaavutuksiin.

YK:n yleiskokous on valinnut ja nimennyt teemavuosia jo useamman vuosikymmenen ajan. Niillä on avattu yhteiskunnallista arvokeskustelua tai aktivoitu toimenpiteitä esimerkiksi terveellisen elintarviketuotannon, uhanalaisen ympäristön, koulutuksen tai turvallisuuden hyväksi. Teemavuosien avulla on haluttu edistää pitkäaikaisia vaikutuksia – ratkaisuja ongelmiin tai tukea myönteiselle kehitykselle.

Miksi ihmeessä lasi on liitetty tähän tärkeiden asioiden sarjaan? Vastaus löytyy sekä menneestä että tulevasta.

Lasimateriaalia on pitkään valmistettu ja muokattu hyötykäyttöön. Sen myötä on vaihe vaiheelta löydetty uusia ominaisuuksia, uusia mahdollisuuksia. Siitä on tullut välttämätön osatekijä vaikkapa rakentamiseen, laboratoriotyöhön, optiikan maailmaan, tiedonsiirtoon, liikenteen keskelle. Lasi on muovautunut kotien arkikäyttöön sekä taide-elämysten lähteeksi. Tämä on toteutunutta – lasia on ympärillämme monin muodoin.

Teemavuoden tärkeimmät esitysperusteet ovat kuitenkin vahvasti kasvavissa odotusarvoissa. Lasimateriaalin ja sen yhdisteiden avulla haetaan ratkaisuja suuriin teknologisiin haasteisiin tai elinympäristön ongelmiin, esimerkkeinä puhtaampi vesihuolto tai uudistuva energiatuotanto. Terveydenhuoltoon lasi tuo erityismahdollisuuksia ja siinä astuu kuvaan turkulainen tutkimus.

Turussa hallitaan lasin bioaktiiviset ominaisuudet

Turun yliopisto ja Åbo Akademi ovat tehneet materiaalitutkimuksessa yhteistyötä 1980-luvulta lähtien. Tutkimushaasteeksi valikoitui erikoiskäyttöinen bioaktiivinen lasi. Kansainvälisesti vertaillen liikkeellelähtö oli varhainen, koska maailmalla oli julkistettu vasta yksi onnistuminen bioaktiivisen lasin kehittämisessä. Turussa haettiin omaa ratkaisua tarkalla ja laaja-alaisella tutkimusmenettelyllä. Muutamien vuosien työn tuloksena voitiin julkistaa uusi luukorjauksiin soveltuva bioaktiivinen lasi, nimikoituna S53P4. Myöhemmin vahvistettiin sen toimivuus myös pehmytkudosten kanssa ja vuosituhannen vaihteeseen mennessä löydettiin ainutlaatuinen lisäominaisuus – materiaali oli bakteerien suhteen steriili ja pystyi sen lisäksi heikentämään vaikutusalueensa bakteerikantaa.

Turkulaisen yhtiön Bonaliven S53P4 bioaktiivinen lasi on muun muassa hyväksytty kirurgisesti käytettäväksi luuinfektioiden eli vaikeimpien mahdollisten infektiotilanteiden hoitoon. Tuloksellisuus on vahvistettu ja tätä nimenomaista lasiyhdistettä voidaan ja halutaan entistä laajemmin käyttää taistelussa antibiooteille vastustuskykyisiä bakteereja vastaan. Lasin teemavuoden hakemuksessa bioaktiivisen lasin antibakteerista erityisominaisuutta tuodaan esiin ja siihen liittyvässä lähdeaineistossa S53P4 bioaktiivinen lasi on näkyvästi todettu.

Turkulaisen tutkimusyhteistyön toinenkin menestyksellinen osa-alue on hakemuksessa esillä, sekin bioaktiiviseen lasiin perustuvaa. Kyse on lääkeannostelun menetelmästä, jossa bioaktiiviset partikkelit täsmäsijoitetaan elimistöön ja ne vapauttavat sisältään lääkityksen halutulla nopeudella. Turkulainen Delsitech Oy perustettiin vuosituhannen alussa tätä toimintoa kehittämään. Tuloksista on yhtenä esimerkkinä muutamia viikkoja sitten julkistettu Maailman terveysjärjestö WHOn myöntämä erityisrahoitus yhtiön kansainväliselle tuotekehitysprojektille. Kohteena on vaikeasti hallittavien lastenlääkkeiden annosteluteknologia.

Turkulaiset yliopistoyhteisöt ja tutkimusta kaupallistavat yritykset ovat siis kansainvälisellä foorumilla edustettuina tutkimustulosten kautta ja tulevaisuuteen liittyvien odotusten voimalla ilman, että niitä suoraan nimillä esiin nostetaan. Sekin riittää johtopäätökseen, että Turussa hallitaan lasin bioaktiivisia ominaisuuksia.

Mitä vuosi tuo tullessaan

Teemavuodesta on toistaiseksi uutisoitu lähinnä lasialan kansainvälisillä sivustoilla. Suomessa tiedotus on ollut niukkaa, oikeastaan olematonta. Tilanne epäilemättä korjaantuu viimeistään vuoden vaihteen jälkeen ja tapahtumiakin asia tuottanee. Aihetta siihen on, sillä Suomelle lasinvalmistus on ollut merkittävä teollisuudenala. Näkyvyyttä on saatu myös maailmalla. Tosin sieltä on saatu kilpailuhaasteitakin vaikeuksiin asti – lasi on varsin rajaton materiaali.

Suomen lasimuseo on keskeinen kotimainen toimija. Teemavuodelle juuri sopivasti museo valmistelee uusia toimintoja Suomen lasiakatemian nimikkeellä. Tavoitteena on säilyttää ja jakaa digitaalisesti suomalaista lasin valmistukseen liittyvää perinnetietoa ja lasinvalmistusmenetelmiä. Ensi vuoteen liittyy myös monikansallinen hakemus saada käsin valmistettuun lasiin liittyvä tieto ja taito nimetyksi Unescon aineettoman kulttuuriperinnön luetteloon. Suomi on mukana aloitteessa ja on lasimuseon toimin ollut sen aktiivinen vauhdittaja.

Tutkin suomalaisen lasiosaamisen monimuotoisuutta

Suomalainen lasiosaaminen on viimeisimmän sadan vuoden aikana ollut monipuolista ja kansainvälisesti korkeaa tasoa. Teen väitöstutkimusta suomalaisen lasinvalmistuksen kulttuuriperinnöstä. Tutkin aihetta teollisena kulttuuriperintönä, jolle kehityksen monimuotoisuus antaa erityisen lisän. Katson tekemisen jälkiä taaksepäin, mutta samalla pitää selvittää mitä lasin maailmassa tapahtuu juuri nyt. Siksi olen seurannut teemavuosihankkeen etenemistä hakemuksen esittämisestä lähtien.

Bioaktiivisen lasin kehittäminen on tutkimuksen yksi tärkeä osa-alue, sillä se linkittyy ehkä hieman yllättäenkin muuhun lasinvalmistusosaamiseen. Tapaustutkimukseni muut osat suuntautuvat tasolasin muuntuneisiin tekotaitoihin sekä käyttö- ja taidelasin vaiheisiin tehdasyhteisöjen tai studiolasituotannon ympäristöissä. Lasi on elävää kulttuuriperintöämme.

Hannu Rastas

Kirjoittaja on kulttuuriperinnön tutkimuksen tohtorikoulutettava.