Arkistot kuukauden mukaan: heinäkuu 2026

1900-luku

Pajun seisakkeen sabotaasit

Kommentoi

Rautatieyhteyksien sabotointi oli yksi suomalaisen jatkosodan (1941–1944) aikaisen maanalaisen vastarintaliikkeen näkyvimpiä tekoja Suomea ja sen armeijaa vastaan. Yleensä tosin sabotaasit epäonnistuivat, joko siksi että Valtion Rautateiden henkilökunta havaitsi kiskoille asennetut räjähteet ajoissa, tai koska improvisoidut räjähteet eivät toimineet tai tekivät vain vähän vahinkoa. Turun suunnalla toimiva huonekalukiillottaja Väinö Johannes Ketosen (1915–1944) kokoama ryhmä teki 1941 ja 1942 useampia iskuyrityksiä Pajun seisakkeen alueella Maariassa.

Karttaote Maarian ja Saramäen väliseltä rautatieosuudelta, johon on merkitty Pajun seisake tekstillä Paju.
Vaatimaton ja miehittämätön Pajun seisake puuttuu useimmista aikalaiskartoista. Tässä se on karkeasti merkitty vuoden 1953 taloudelliseen karttaan. Kartta: Maanmittauslaitos, Vanhatkartat.fi.

Miehittämätön Pajun seisake Saramäen ja Jäkärlän (Maarian) välisellä Turun-Toijalan rataosuudella Moision kohdalla on nykyään hankala paikantaa. Aikalaislähteissä mainitaan sen sijainneen vaihtelevasti 5–10 kilometrin päässä Turusta, mutta karkeasti se oli nykyisen Niittykulmantien ylikulkukäytävän kohdalla. Seisake sai alkunsa, kun Maarian Maidonmyyntiosuuskunta anoi 13. lokakuuta 1936 sen rakentamista maidon kuljettamiseksi radan varresta. Rautatiehallitus antoi 1937 luvan rakentamiselle, kunhan osuuskunta vastasi maitolaiturin kustannuksista ja töistä. Maitokuljetukset hoidettiin yleensä aamuvarhaisella, mutta laiturin rakentaminen oli lähtökohta myös henkilöliikenteelle seisakkeelta, joka alkoi 10. maaliskuuta 1937. Paikalliset asukkaat toivoivat sittemmin useampia henkilöjunien vuoroja, mutta vain harva juna pysähtyi seisakkeelle matkustajia varten. Seisake jäi pois käytöstä 31. toukokuuta 1980.

Junaratojen korjaamiseen käytetty keltainen työkone, raiteentukemiskone ajamassa raiteilla lähellä ylikulkukäytävää.
GRK Infra Oyj:n raiteentukemiskone Pajun entisen seisakkeen kohdalla lähellä Niittykulmantien ylikäytävää. Kuva: Riku Kauhanen.

Seisakkeen alueella yritettiin sota-aikana useaan otteeseen sabotaasia.  Ketonen oli onnistunut asentamaan 16. lokakuuta 1941 Pajun seisakkeen lähelle kiskon alle 2½ kilon edestä dynamiittia, joka räjähti tavarajunan ylittäessä kohdan. Tuolloin Turkuun matkalla olleen junan veturin oikeanpuoleinen ohjauspyörä vaurioitui ja kumpikin ohjauspyörä suistui raiteilta, mutta veturi vaunuineen pääsi syntyneen puolen metrin räjähdyksen synnyttämän aukon yli suistumatta raiteilta. Kuopalla oli syvyyttä vain 25 senttiä, mutta räjähdyksen voimasta radan viereiset lennätin- ja puhelinjohdot katkesivat.

Sabotaasista epäiltiin heti Ketosen porukkaa, eli niin sanottua Maskun metsäkaartia. Yksi näiden leiripaikoista oli sijainnut Maskussa, ja nykyisen lentokentän maastossa oli useita näiden jo kesällä 1941 valmistelemia korsuja. Samalla kohtaa Pajun pysäkkiä yritettiin räjäytystä 11. syyskuuta 1942, mutta tuolloin vain ratakisko rikkoutui. Kahta viikkoa myöhemmin 26. syyskuuta räjähti uudelleen, tällä kertaa kolme kilometriä Pajun pysäkiltä Turkuun päin Maarian ylikäytävän ja Räntämäen pysäkin välillä. Räjähdys vaurioitti rataa ja veturia. Sabotaaseja tai niiden yrityksiä tehtiin myös muilla Turun rataosuuksilla.

Sittemmin pidätysten myötä selvisi, että dynamiitin oli kuljettanut räjäytyspaikan lähelle turkulainen kommunisti Leo Virtanen kätköpaikkaan jo elokuussa 1941. Ketosen porukan jäsenten pidätykset loppukesällä viivästyttivät sabotaasien aloittamista. Ketonen itse jäi kiinni marraskuussa 1942 Kuralassa, ja hänet teloitettiin Oulussa maaliskuussa 1944.

Riku Kauhanen

Lähteet:

Iltanen, Jussi. Radan Varrella: Suomen Rautatieliikennepaikat. Helsinki: Karttakeskus, 2009.

Kansallisarkisto, Helsinki. Valtiollisen poliisin I arkisto 1395_1. Pääosaston tilannekatsaukset 1942–1945. Tilannekatsaus No 9. 17.10.1942. Syyskuulta 1942.

Kansallisarkisto, Helsinki. Valtiollisen poliisin I arkisto. 1478_1. Pääosaston salaiset tilannekatsaukset 1939–1945. Tilannekatsaus No 10. 20.11.1941. Lokakuulta 1941.

Rislakki, Jukka. Maan Alla: Vakoilua, Vastarintaa Ja Urkintaa Suomessa 1941–1944. Love kirjat, 1985.

Turun Tienoo 4.12.1959

1800-luku, 1900-luku

Turun kuuromykkäinkoulun ensimmäinen opettajatar

Kommentoi

Toukokuussa 1916 Turussa juhlittiin 95 vuotta täyttänyttä neiti Amanda Schalbergia, joka tunnettiin kaupungissa siitä, että hän oli ollut Turun kuuromykkäinkoulun ensimmäinen opettajatar. Siinä tehtävässä hän oli ehtinyt toimia kunnioitettavan pitkään, 36 vuotta ennen eläkkeelle jäämistään vuonna 1897. Schalberg, joka oli syntynyt Turussa vuonna 1821, oli yhteiskunnallisesti valveutunut, sillä hän oli myös kaupungin rouvasväenyhdistyksen jäsen.

Amanda Schalbergin valokuva julkaistiin Kuuromykkäin lehdessä vuonna 1917 hänen muistokirjoituksensa yhteydessä. Kuva: Kuuromykkäin lehti.

Schalbergin ura kuuromykkäinkoulun opettajattarena alkoi vuonna 1860, jolloin Turkuun perustettiin kuuromykkäinkoulu. Se oli koko Suomessa ensimmäinen laatuaan. Yksin Schalbergin ei tarvinnut huolehtia opettamisesta, sillä koulun opettajana toimi lisäksi Carl Oskar Malm, joka oli itsekin kuuro, ja koulun johtaja oli Carl Henrik Alopaeus. Ensimmäisenä lukukautena koulussa oli vain 12 oppilasta, mutta melko pian oppilasmäärä kasvoi yli sataan.

Amanda Schalbergia voi kutsua eräänlaiseksi turkulaisen koulutusjärjestelmän pioneeriksi, sillä kuuromykkäinkoulun lisäksi hän oli opettanut myös kaupungin ensimmäisessä pientenlastenkoulussa. Hänen opettajan uransa alkoi todennäköisesti yksityisopettajana, sillä ainakin 1850-luvulla hän oli opettanut turkulaisten työläisperheiden lapsia. Turkuun perustettiin lahjoitusvaroin pientenlastenkoulu vuonna 1856, ja opettajaksi pyydettiin Schalbergia. Pientenlastenkoulu oli tarkoitettu erityisesti köyhien työläisperheiden lapsille, joka olivat iältään 4‒7-vuotiaita.

Opettajana Schalberg oli pidetty, ja hän oli myös kiinnostunut kehittämään osaamistaan. Hän teki oppimatkan Tukholman läheisyydessä sijainneeseen Manillan kuuromykkäinkouluun, jossa monet suomalaiset olivat aiemmin opiskelleet. Schalbergin äidinkieli oli ruotsi, mutta hän opetteli suomea, jotta kykenisi opettamaan myös koulun suomenkielisiä oppilaita. 

Reilun kolmen vuosikymmenen aikana, jotka Schalberg toimi koulun opettajana, hän ehti opettaa satoja oppilaita. Hän oli arvostettu opettaja, ja hänen vanhat oppilaansa muistivat Schalbergia vierailemalla hänen luonaan muun muassa hänen syntymäpäiviensä yhteydessä. Eräs hänen entisistä oppilaistaan, Vilhelmiina Lundström, oli toiminut Schalbergin palvelijana 9-vuotiaasta asti 54 vuotta eli yli puolet Schalbergin eliniästä. ”Tämä hyvä palvelijatar kelpaa esikuvaksi toisille. Amanda-neiti rakastaakin kovin paljon häntä”, kerrotaan Kuuromykkäin lehdessä vuodelta 1916.

Amanda Schalberg menehtyi 96-vuotiaana tammikuussa 1917, ja hänet on haudattu Turun vanhalle hautausmaalle.

Noora Viljamaa

Lähteet

Kuuromykkäin lehti 1.6.1911, nro 6‒7; 1.5.1916, nro 5; 1.2.1917, nro 2.

Uusi Aura 17.1.1917, nro 14.

Suomen aistivialliskoulujen lehti 1.5.1915, nro 5.

Vartija 1.2.1910, nro 2.

Åbo Tidningar 28.4.1956, nro 33.

1900-luku

Huijarien huvittavat huiputtajat

Kommentoi
Huijarien huvittavat huiputtajat -elokuvan mainosjuliste vuodelta 1945. Kuva: Elonet.fi.

Veljekset Aarne ja Eino Kivimäki uhmasivat 1940-luvulla suomalaisen näytelmäelokuvatuotannon pääkaupunkikeskeisyyttä. He ostivat talvisodan jälkeen 16 mm:n kameran ja ottivat tavoitteekseen pitkän elokuvan valmistamisen. Tuloksena oli farssi Kulkurin holhokki (1940), johon he ammensivat vaikutteita Charles Chaplinin, Harold Lloydin ja Majakan ja Perävaunun komedioista. Kivimäet työskentelivät Crichton-Vulcanin telakalla Turussa ja tekivät elokuvaa aina vapaa-aikoina. Tarinan päähenkilö oli kulkuri-Teemu (Akseli Jouppi alias Aarne Kivimäki), jonka hoteisiin talvisodassa isänsä menettänyt 6-vuotias Anja (Rauni Helin) päätyy. Samaan aikaan Turun satamassa hääri jalokivivarkauksia tekevä merimies Kujanen (Jere Jouppi alias Eino Kivimäki). 

Ensimmäisen kokeilun jälkeen veljekset jatkoivat elokuvaharrastustaan jatkosodan loppuvaiheessa, olosuhteissa, joissa raakafilmin hankkimisen on täytynyt olla haaste. Kunnianhimosta kertoo, että seuraavat kolme elokuvaa toteutettiin 35-milliselle filmille. Melodraamaan Miehen vankina (1943) saatiin kuvaajaksi todellinen ammattilainen Oskar Lindelöf. Tätä seurasivat veljesten viimeisiksi elokuviksi jääneet jännityskomedia Kaksi kivaa kaveria (1944) ja seikkailukomedia Huijarien huvittavat huiputtajat (1945).

Mikko Miehelä ja Eino Hyrsky esiintyivät Huijarien huvittavien huiputtajien päärooleissa. Kuva: Elonet.fi.

Huijarien huvittavat huiputtajat on Aarne Kivimäen ohjaama. Se on turkulaisen kulttuurihistorian kannalta antoisa jo siksikin, että sen päärooleissa nähtiin estradikoomikot Eino Hyrsky ja Mikko Miehelä.  Elokuvan alussa päähenkilöt Sami (Miehelä) ja Santtu (Hyrsky) ovat saapuneet Ameriikasta auttamaan sotaponnisteluissa, mutta paikkaa rintamalla ei ilmeisesti löytynyt. Suomeen on saapunut myös Veikko Koivunen (Jouni Sarto), joka haaveilee utopiayhteisön perustamisesta. Sota-ajan rikollisuus nousee elokuvassa näkyvästi esiin, sillä ravintoloitsija Oskari Olikka (Kullervo Hurttia) on alamaailmassa toimiva elintarvikekuponkien väärentäjä.

Huijarien huvittavissa huiputtajissa näkyy vahvasti tanskalaisen koomikkoparin Majakan ja Perävaunun vaikutus. Sami ja Santtu toilailevat ympäri Turkua ja varsinkin Ruissalossa, jossa elokuvaa kuvattiin sekä Honkapirtin lähellä että Ruissalon kartanolla. Pentti Viherluodon musiikilla säestetty tanssikohtaus kuvattiin nykyisen Kasvitieteellisen puutarhan lähellä.

Hannu Salmi

Lähteet:

Kivimäki, Aarne: Huijarien huvittavat huiputtajat, https://elonet.finna.fi/Record/kavi.elonet_elokuva_121601?sid=5357948331

Salmi, Hannu: ”Turkulainen välinäytös. Aarne ja Eino Kivimäen elokuvaura”, Suomen Kansallisfilmografia. Osa 3: 1942–1947. Julkaisija: Suomen elokuva-arkisto. Painatuskeskus, Helsinki 1993, 297– 306.

1400-luku, 1500-luku

Turkulaiskauppiaat ja tiedonkulun nopeus keskiajalla

Kommentoi

Kuningas Kustaa Vaasa oivalsi 1500-luvulla tiedonkulun arvon: ”Jos jokainen tietäisi, millaisilla tavaroilla missäkin paikassa kannattaisi tehdä kauppaa, sen suurempi voitto (profitt) olisi saatavissa.” Kuningas piti itseään parhaana asiantuntijana kaupankäynnissä. Hänen kritisoimansa turkulaiset kauppiaat ymmärsivät silti tiedonkulun merkityksen vähintään yhtä hyvin kuin hallitsija. Keskiajalla hidas tiedonkulku ja hintojen ajoittain nopeat muutokset korostivat tiedonsaannin merkitystä. Miten nopeasti Turussa oltiin perillä Itämeren hansakaupunkien tapahtumista ja kauppaan vaikuttaneista muutoksista?

Monet erilaiset uhat luonnonvoimista alkaen olivat keskiajalla jatkuvasti laivaliikenteen ja tiedonkulun haittana. Lähde: Olaus Magnus, Pohjoisten kansojen historia. Wikimedia Commons.

Tieto saattoi käytännössä kulkea joko suullisesti kauppiaalta toiselle tai sitten kauppakirjeiden välityksellä. Suullisen viestinnän merkitys oli mitä ilmeisimmin luultua suurempi, sillä siitä ei ole jäänyt samalla tavalla jälkiä kuin kirjallisesta viestinnästä. Etenkin laivurit olivat arvokkaita ”tietotoimistoja”, joilta kauppiaat kävivät kysymässä tuoreimpia uutisia heti laivan saavuttua satamaan. Laivurit myös veivät viestejä suoraan kauppiaalta toiselle. Esimerkiksi turkulaislaivuri Peter van Aken kertoi 1500-luvun alussa Danzigissa (Gdansk), mitä tavaroita kauppiaat Turussa halusivat ostaa. 

Kirjeenvaihto oli etenkin kaukokaupassa keskeinen yhteydenpidon muoto. Kirjeiden välityksellä tapahtunut kommunikaatio ei rajoittunut kaupoista sopimiseen, kuljetusten järjestämiseen tai esimerkiksi hintatietoihin. Kirjeet tarjosivat myös välineen, jonka avulla kauppiaat saattoivat ylläpitää luottamukseen ja jopa ystävyyteen perustunutta vuorovaikutusta. Kirjeet kulkivat laivojen matkassa, joten tieto siirtyi Itämeren poikki samalla vauhdilla kuin laivatkin. Turkulaislaivojen purjehdusnopeudesta on mahdollista saada käsitys 1500-luvun puolivälin tulliluetteloiden perusteella. Koska laivojen lähtö- ja saapumispäivät sekä määränpää tunnetaan, voidaan laskea edestakaiseen purjehdusmatkaan käytetty aika vuorokauden tarkkuudella.

Edestakainen laivamatka Tallinnaan vei kolme tai neljä viikkoa, kun taas Danzigin- ja Lyypekin-matkaan oli varattava kuudesta seitsemään viikkoa. Suotuisissa oloissa liikkuminen oli selvästi nopeampaa, ja Turusta saattoi purjehtia Danzigiin ja takaisin jopa alle kolmessa viikossa. Yhdensuuntainen matka Itämeren etelärannikolle vei tavallisesti alle 20 vuorokautta, Tallinnaan ehkä vain joitakin vuorokausia.

Nykymittapuun mukaan tiedonkulku oli keskiajalla hidasta. Kiinnostavaa kyllä, tiedonkulun nopeus ei juuri parantunut vuosisatojen aikana. Vielä 1800-luvun puolivälissä kirjeen saapuminen esimerkiksi Lyypekistä Turkuun kesti keskimäärin 10:stä 19 päivää. Ratkaiseva muutos tapahtui vasta 1850-luvulta lähtien, kun sähköinen lennätin mullisti ikiaikaisen tiedonvälityksen ja ennen kaikkea sen nopeuden. 

Mika Kallioinen

Lähteet:

Kallioinen, Mika, ’Medieval merchants’ letters in Northern Europe. Functions and conventions’. Scandinavian Journal of History 44 (1) 2019, 53–76.

Kallioinen, Mika, Verkostoitu tieto. Informaatio ja ulkomaiset markkinat Dahlströmin kauppahuoneen liiketoiminnassa 1800-luvulla. SKS, 2003.