Turun Akatemiatalon juhlasali täyttyi ääriään myöten maanantai-iltana joulukuussa 1957. Paikalle oli saapunut suuri joukko ihmisiä, kansalaisia ja lehdistöä, kuulemaan esitelmää liikalihavuudesta ja sen ehkäisemisestä.

Tapahtuman järjesti 1950 perustettu Lihavuuden Vastustamisyhdistys, joka oli kutsunut puhujaksi arvovaltaisen vieraan Norjasta: ylilääkäri ja dosentti Gerhart Larsenin. Hän korosti, ettei laihtumiseen ollut oikotietä: ratkaisu löytyi ruokavalion suunnittelusta, liikunnasta ja siitä, että energiaa kulutettiin enemmän kuin sitä saatiin ravinnosta. Hän selitti myös miesten ja naisten lihavuuden syitä aikakaudelle tyypillisten sukupuolikäsitysten kautta. Miesten ongelmana pidettiin liiallista syömistä, naisten puolestaan tunnesyömistä.

Esitelmän yhteydessä yhdistys esitteli suunnitelmat laihdutuskursseista, joita ryhdyttiin järjestämään eri puolilla Suomea. Turun ensimmäinen, seitsemän kuukautta kestänyt kurssi alkoi maaliskuussa 1958, ja se oli suunnattu yksinomaan naisille. Ratkaisua perusteltiin sillä, että naisia pidettiin miehiä useammin ylipainoisina ja heidän uskottiin kärsivän lihavuudesta enemmän niin terveydellisesti kuin sosiaalisestikin. Kurssille osallistui 56 naista, jotka kokoontuivat viikoittain kuuntelemaan luentoja, punnittaviksi ja saamaan ruokavalio-ohjeita.

Historioitsijoiden Eve Hyrkkään ja Mikko Myllykankaan mukaan Lihavuuden Vastustamisyhdistys oli Suomessa edelläkävijä siinä, että se alkoi pitää lihavuutta esteettisen ongelman sijaan kansanterveydellisenä kysymyksenä. Mallia laihdutuskursseihin haettiin erityisesti Yhdysvalloista.

Turun kurssi sai runsaasti myönteistä julkisuutta. Osallistujien keskimääräinen painonpudotus ylitti tavoitteet, ja keväällä 1958 Turun Sanomat raportoi heidän laihtuneen yhteensä jo yli 400 kiloa eli ”50 komean joulukinkun verran”.

”Olkaa kestäviä tytöt, älkää antako periksi. Liikalihavuus ei enää hymyilytä ketään, vaan se käsitetään sairaudeksi”, kannusti yhdistyksen johtaja ja, kuten nykyään sanottaisiin, kokemusasiantuntija Yrjö Similä, vieraillessaan Turun laihdutuskurssilla. Similä oli itse laihtunut aiemmin kolmisenkymmentä kiloa ja kampanjoi voimakkaasti lihavuuden haittoja vastaan. Turun laihdutusryhmästä oli tullut hänen varsinainen silmäteränsä, jonka saavutuksia hän seurasi aktiivisesti.

Kurssin päättyessä painoa oli pudotettu yli 500 kiloa, ja jokainen osallistuja oli laihtunut vähintään 10 kiloa. Lehtijutuissa korostettiin hyvää ryhmähenkeä, osallistujien muuttunutta olemusta sekä sitä, että monet pystyivät jälleen harrastamaan liikuntaa ja muita arjen askareita. Similä ylisti turkulaisnaisia edelläkävijöiksi.

Turun onnistumisen jälkeen yhdistys perusti kaupunkiin uusia laihdutusryhmiä ja myöhemmin myös sekaryhmän, jossa oli mukana muutamia miehiä. Kurssit nähtiin ennen kaikkea terveyden edistämisen välineinä, vaikka osallistujille tarjottiin myös ryhti- ja kauneudenhoitoon liittyvää neuvontaa.

Kuten laihdutuskurssien uutisoinnista voidaan havaita ja kuten useat tutkijat ovat todenneet, lihavuuteen liittyvä keskustelu on ollut vahvasti sukupuolittunutta niin nykyisyydessä kuin menneisyydessäkin. Hyrkkään ja Myllykankaan mukaan laihdutuskurssit olivat merkittävä osa lihavuuden medikalisoitumista Suomessa. Niiden myötä lihavuus alettiin ymmärtää sairautena, jonka ehkäiseminen ja hoitaminen olivat kansanterveydellisiä tavoitteita. Samalla ihanne solakasta ruumiista alkoi kytkeytyä yhä vahvemmin itsehillintään, vastuullisuuteen ja hyvään kansalaisuuteen. Yhdistyksen vaikutusvalta hiipui vasta 1970-luvulla Painonvartijoiden saapuessa Suomeen, mutta sen käynnistämä muutos tavassa ymmärtää lihavuutta jäi pysyväksi.

Satu Sorvali

Lähteet:

Turun Sanomat: 2.12.1957, 3.12.1957, 19.2.1958, 20.2.1958, 27.4.1958, 30.5.1958, 28.8.1958, 27.9.1958, 28.11.1958, 1.3.1959, 6.3.1959, 25.4.1959, 13.9.1959, 10.10.1959, 17.12.1959.

Turun Päivälehti: 10.10.1959.

Eve-Riina Hyrkäs & Mikko Myllykangas (2024) War on fat in postwar Finland: A history of fat-shaming, Fat Studies, 13:1, 36-48, DOI: 10.1080/21604851.2023.2268326