Arkistot kuukauden mukaan: elokuu 2026

1600-luku

Oluenpanoa ja krouvinpitoa 1600-luvun Turussa

Kommentoi

Kaupunkeihin oli syntynyt jo 1600-luvulla väestöryhmä, jolla ei ollut mahdollisuutta varastoida ruokaa tai juomaa, vaan joka osti päivittäin tai ainakin usein tarvitsemansa tuotteet kaupustelijoilta ja krouvinpitäjiltä. Vuonna 1619 annetun kaupunkien hallintoa koskevan asetuksen mukaan vain kauppa ja käsityö luettiin porvariammateiksi. Näiden lisäksi kuitenkin esimerkiksi kaupunkien krouvarit ja majatalonpitäjät luettiin porvaristoon. Turussa vuonna 1638 annetun kaupanjaotuksen mukaiset kestikievarit ja krouvarit luettiin porvarisoikeuden piiriin ja heidän elinkeinonsa pyrittiin turvaamaan estämällä villien yrittäjien toiminta ankarilla sakkorangaistuksilla. Raati antoi naisillekin lupia pitää ravitsemusliikettä, mikäli katsoi sen tarpeelliseksi joko liikkeiden vähäisen määrän tai hakijan taloudellisen aseman tähden. Tilannetta valvottiin kuitenkin tarkasti. 

Olutta kuljetettiin tynnyreissä Itämeren eteläpuoleltakin, ja Turussa tunnettiin esimerkiksi Lyypekin ja Rostockin laadukkaat oluet. Sahtitynnyri, Kansallismuseo.

Oluenpanoa ja krouvinpitoa säädeltiin tarkasti jo 1600-luvun alussa kuninkaallisen majesteetin asetuksilla eli ordinantioilla. Valvontaa johtanut tarkastaja Joachim Timme valitti siten marraskuussa 1640 Joachim Krukomakaren vaimon myyneen olutta Klemet Karhun piialle vastoin oluenpano- ja krouvarijärjestystä. Vaimo kielsi myyneensä mitään ulos talostaan. Hän ei ollut kuitenkaan käynyt maksamassa ordinantian määräämää aksiisia eli valmistusveroa ennen kuin oli sytyttänyt tulen oluenpanokattilan alle. Tämä riitti kovaan sakkotuomioon, sillä kenenkään ei ollut sallittua sytyttää tulta ennen kuin vero oli maksettu kaupungin tullituvalla. Vaimo sanoi epäonnistuneensa ensin oluenpanossa, sillä olut ei ollut alkanut juosta ja siksi hän ei ollut mennyt tullituvalle. Tästä syystä hänelle määrättiin 40 markan sakko.

Toiminta oli niin kannattavaa, että edellä mainitussa kaupanjaotuksessa Alexander Wattson ja raatimies Nils Olofsson mainittiin oluenpanijoina ja pormestari Johan Knutsson, Anders Merthen sekä Wellam Hollender vaimoineen kapakoitsijoina. Heille merkitystä ammatista huolimatta he kuuluivat johtavaan porvaristoon raadin jäsenyyden ja varallisuutensa perusteella. Edellä mainitun pormestari Johan Knutssonin leskelle Anna Persdotterille annettiin lisäksi helmikuussa 1651 lupa panna olutta kotonaan ja myydä sitä. Hän ei saanut kuitenkaan myydä muiden olutta. Lisäksi raati päätti, että muut, jotka panivat olutta hänen luonaan, saivat myydä sitä krouveihin jonkin aikaa. 

Krouvarit eivät välttämättä saaneet lupaa panna olutta, joten heidän tuli hankkia sitä tähän tehtävään määrätyiltä oluenpanijoilta. Esimerkiksi maaliskuussa 1643 tuomittiin krouvinpitäjä Henrik Frågerin leski maksamaan olutvelkansa viisi kuparitaalaria oluenpanija Matts Tontille. Saman vuoden heinäkuussa määrättiin Jöran Kakolaisen leski, joka piti krouvia, maksamaan oluenpanija Hans Berndtssonille se oluttynnyri, joka hän oli vienyt kotiinsa ja avannut lääkitäkseen itseään. Oluen myyntiin liittyi muutakin taloudellista oheistoimintaa. Siten krouvarin vaimo Malin Häger valitti heinäkuussa 1643, että edesmennyt mestari Jöran Skreddare oli lainannut häneltä edellisenä talvena neljä kallista taalarin kappalehintaista lasia Nils Olofssonin tyttären häihin, jossa hän oli ollut edeskäypänä. Skreddaren leski määrättiin maksamaan lasit.

Vuonna 1651 kaupungissa oli kuusi julkista panimoa, jotka myivät olutta krouveille. Samaan aikaan kaupungissa mainitaan käsityöläisten yleiskillan, Erik Mattssonin, Johan Nålmakaren, Ernst Skinnaren, Joachim Bandeman Skräddaren, Bengt Sämiskmakaren, Henrik Knivsmedin, Margareta Myssmakerskan, pormestarin tytär Elisabet Mårtensdotterin, Karin Balbererskan, kauppias Mickel Ryttaren lesken Anna Larsdotterin, Påval Eskilssonin, Matts Köpin, Henrik Arkapojan, Bertil Bryggaren lesken, räätäli Johan Lillefoothin ja vaimo Elsa Klaschoun krouvit. 

Näistä saksalaisen muurarimestari Matts Klaschoun vaimolle Elsalle ilmoitettiin jo lokakuussa 1647, että tämän naapurit olivat valittaneet hänen pitävän krouvia auki kielletyn ajan jälkeen. Tällöin käsityöläiskisällit aiheuttivat tappeluita, meteliä, karkeita valoja ja Jumalan pyhän nimen väärinkäyttöä. Vaimo väitti, ettei myynyt olutta luvattomaan aikaan ja raati lupasi pitää häntä vastedes silmällä.

Veli Pekka Toropainen

Lähteet:

Kansallisarkisto (Helsinki), Turun raastuvanoikeuden pöytäkirjat z:11, 7.11.1640, 53−56; Turun kämnerinoikeuden pöytäkirjat z 172, 28.3.1643, 98; 8.7.1643, 115; 10.7.1643, 116−116v.

Riksarkivet (Stockholm), Städers Acta. Åbo Vol. 83. sp.

Turun kaupunginarkisto, Turun raastuvanoikeuden pöytäkirjat BIa 19, 18.10.1647, 413; BIa 22, 8.2.1651, 17.

Katajala-Peltomaa, Sari & Toivo, Raisa Maria 2009: Noitavaimo ja neitsytäiti. Naisten arki keskiajalta uudelle ajalle. Atena. Jyväskylä, 139. 

Nallinmaa-Luoto, Terhi 1973: Ylioppilaitten ja kaupunkilaisten suhteet Turun vanhan akatemian alkuaikoina. Pro gradu-työ. Suomen historia, Turun yliopisto. Turku, 40−41.

Ling, Sofia 2011: Genusarbetsdelning i tidigmoderna städer. Levebröd. Vad vet vi om tidigmodern könsarbetsdelning? Benny Jacobsson & Maria Ågren (red.). Opuscula Historica Upsaliensia 47. Uppsala, 164−165.

Ranta, Raimo 1975: Turun kaupungin historia 1600−1721. Nide I. Turku 160, 167.

Stadin, Kekke 2004; Stånd och genus i stormaktstidens Sverige. Nordic Academic Press. Riga, 212−214.

1800-luku

Kirjoja Turun kaduilla

Kommentoi

Maanantaina, helmikuun 13. päivänä kirja putoaa kadulle akatemian ja pienen Luostarikadun välillä. On vuosi 1815 ja Turussa päivällisaika. Kadonnut kirja käsittelee heprean kielioppia ja omistajalla olisi opukselleen vielä tarvetta, sillä seuraavalla viikolla ilmestyy kaupungin sanomalehdessä katoamisilmoitus. Kirjan löytäjää pyydetään palauttamaan teos Isolla Kirkkokadulla sijaitsevaan ”kirjalaatikkoon” (Boklådan), joksi Frenckellien kirjakauppaa tuolloin kutsuttiin.

Frenckell-suvun kirjakauppa Turussa 1900-luvun alussa. Museovirasto.      

Tämänkaltaisia ilmoituksia kadotetuista kirjoista julkaistiin Turun lehdessä ajoittain 1800-luvun alussa. Julkaisualustana toimi Frenckellin kirjapainon tuote, Åbo Tidning– tai Åbo Allmänna Tidning -nimellä tunnettu lehti. Kirjojen omistajat olivat saattaneet pudottaa opuksensa liikkuessaan kaupungilla, vaikkapa etsiessään päivällispaikkaa, kuten heprean kielioppia mukanaan kantaneelle (oletettavasti akateemiselle) henkilölle oli mahdollisesti tapahtunut. Aina kirjan katoamispaikka ei ollut määriteltävissä kadun tarkkuudella. Koordinaateiksi voitiin ilmoittaa esimerkiksi Kupittaan ja kaupungin välinen alue. Tai toisaalta niinkin tarkka paikka kuin tuomiokirkko. Sieltä katosi psalmikirja vuonna 1810.

Kaupungin sanomalehdessä julkaistiin myös ilmoituksia löydetyistä kirjoista. Kadulle pudonnut kirja oli poimittu talteen ja sen sai tulla noutamaan ilmoituksessa mainitusta osoitteesta. Vaihtoehtoisesti löytäjä saattoi toimittaa kirjan esimerkiksi Frenckellien puotiin odottamaan omistajaansa. Tällaisten kadotettuja tai löydettyjä kirjoja koskevien yksittäisten ilmoitusten lisäksi lehdessä saatettiin peräänkuuluttaa aikanaan lainaan annettuja kirjoja, joita ei ollut saatu takaisin. Näin kävi esimerkiksi herra Collanille, joka huhtikuussa 1802 julkaisi etsintäkuulutuksen eräästä kirjastaan, jonka oli antanut lainaan ystävälleen. Laina oli ilmeisesti pitkittynyt, sillä nyt Collan ei enää kyennyt muistamaan, keneltä ystävistään hänen tulisi lainaa karhuta. Kirjan hän kyllä muisti. Se käsitteli moraalisia ajatuksia.

Heli Heino

Teksti pohjautuu tietoihin, jotka on julkaistu teoksessa Kirjojen kaipuu. Kirjakulttuuria 1800-luvun alun Suomessa. Gaudeamus 2024. Kirjan ovat kirjoittaneet Heli Rantala, Jukka Sarjala, Janne Tunturi, Ulla Ijäs ja Heidi Hakkarainen.

1800-luku

Mies, joka halusi tulla tuomituksi

Kommentoi

Syksyllä 1889 Waldemar Churberg matkusti Turkuun. Hän kävi Turun linnassa katsomassa sen vankilakäytössä olleita tiloja — ei turistina, vaan miehenä, joka valmistautui omaan rangaistukseensa. Churberg aikoi tehdä rikoksen, tunnustaa sen ja tulla tuomituksi. Hän halusi nähdä etukäteen, millaisissa huoneissa hän mahdollisesti joutuisi elämään.

Waldermar Churberg vuonna 1877 Daniel Nyblinin kuvaamana. Kuva: Atelier Nyblinin kuvakokoelma, Historian kuvakokoelma, Museovirasto.

Marraskuun 28. päivänä 1889 Churberg veti Helsingin yliopiston edustalla esiin revolverin ja ampui kohti rikosoikeuden professoria Jaakko Forsmania. Yksi luoti osui Forsmanin vasempaan käsivarteen, toinen vasempaan reiteen. Kolmas suuntautui vatsaan, mutta pysähtyi nappiin ja litistyi siihen. Forsman haavoittui, mutta luut säilyivät ehjinä, haavat paranivat, ja hän selvisi.

Churberg ei paennut. Hän käveli suoraan poliisikamariin, tunnusti tekonsa ja nukkui yönsä hyvin. Hänen kertomuksessaan ampuminen liittyi kunniaan, avioliiton väitettyyn rikkomiseen ja ystävyyden pettämiseen. Hän tahtoi oikeudenkäynnin, tuomion ja rangaistuksen. Ja juuri niitä hän ei saanut. Churbergin käsityksen mukaan Forsmanin suhteet hallintoon estivät häneltä oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin.

Lääkintöhallitus astui kuvaan miltei heti, kuin asia saatiin oikeuden käsiteltäväksi. Asia kulki Helsingin raastuvanoikeudesta Turun hovioikeuteen, Suomen vanhimpaan hovioikeuteen. Hovioikeuden kautta Churbergin kohtalo asettui osaksi laajempaa viranomaisketjua, jossa rikosasia muuttui mielisairauden, vaarallisuuden ja holhouksen kysymykseksi. Hänet määrättiin Lapinlahden mielisairaalaan havaintojaksolle ja sen jälkeen Käkisalmen laitokseen. Hoitolaitoksista vapauduttuaankin hän pysyi holhouksen alaisena: hän ei hallinnut omaisuuttaan, liikkumistaan eikä oleskeluaan kotimaassaan täysivaltaisena kansalaisena, eikä lopulta vapauduttaan saanut jäädä kotimaahansa edes oleskelemaan.

Turussa Churberg oli kuvitellut vankilan, rikostuomion ja sovituksen. Lopulta hän sai jotakin rangaistusta epämääräisempää ja pitkäkestoisempaa: mielenvikaisuuden leiman, hallinnollisen valvonnan ja oikeustaistelun, joka kesti noin 23 vuotta.

Menetettyään vapautensa Churberg teki sen ainoan, mikä kirjailijalle jäi mahdolliseksi: hän kirjoitti. Valituksista, vetoomuksista ja kirjelmistä kasvoi viisiosainen omakustanne Huru finska domstolar och myndigheter skipa rättvisa — “Kuinka suomalaiset tuomioistuimet ja viranomaiset jakavat oikeutta” (1903–1913).

Churbergin kysymys jäi elämään: tällainen oli minun rikokseni — millainen oli heidän?

Mia Kavasto