Kaupunkeihin oli syntynyt jo 1600-luvulla väestöryhmä, jolla ei ollut mahdollisuutta varastoida ruokaa tai juomaa, vaan joka osti päivittäin tai ainakin usein tarvitsemansa tuotteet kaupustelijoilta ja krouvinpitäjiltä. Vuonna 1619 annetun kaupunkien hallintoa koskevan asetuksen mukaan vain kauppa ja käsityö luettiin porvariammateiksi. Näiden lisäksi kuitenkin esimerkiksi kaupunkien krouvarit ja majatalonpitäjät luettiin porvaristoon. Turussa vuonna 1638 annetun kaupanjaotuksen mukaiset kestikievarit ja krouvarit luettiin porvarisoikeuden piiriin ja heidän elinkeinonsa pyrittiin turvaamaan estämällä villien yrittäjien toiminta ankarilla sakkorangaistuksilla. Raati antoi naisillekin lupia pitää ravitsemusliikettä, mikäli katsoi sen tarpeelliseksi joko liikkeiden vähäisen määrän tai hakijan taloudellisen aseman tähden. Tilannetta valvottiin kuitenkin tarkasti. 

Oluenpanoa ja krouvinpitoa säädeltiin tarkasti jo 1600-luvun alussa kuninkaallisen majesteetin asetuksilla eli ordinantioilla. Valvontaa johtanut tarkastaja Joachim Timme valitti siten marraskuussa 1640 Joachim Krukomakaren vaimon myyneen olutta Klemet Karhun piialle vastoin oluenpano- ja krouvarijärjestystä. Vaimo kielsi myyneensä mitään ulos talostaan. Hän ei ollut kuitenkaan käynyt maksamassa ordinantian määräämää aksiisia eli valmistusveroa ennen kuin oli sytyttänyt tulen oluenpanokattilan alle. Tämä riitti kovaan sakkotuomioon, sillä kenenkään ei ollut sallittua sytyttää tulta ennen kuin vero oli maksettu kaupungin tullituvalla. Vaimo sanoi epäonnistuneensa ensin oluenpanossa, sillä olut ei ollut alkanut juosta ja siksi hän ei ollut mennyt tullituvalle. Tästä syystä hänelle määrättiin 40 markan sakko.

Toiminta oli niin kannattavaa, että edellä mainitussa kaupanjaotuksessa Alexander Wattson ja raatimies Nils Olofsson mainittiin oluenpanijoina ja pormestari Johan Knutsson, Anders Merthen sekä Wellam Hollender vaimoineen kapakoitsijoina. Heille merkitystä ammatista huolimatta he kuuluivat johtavaan porvaristoon raadin jäsenyyden ja varallisuutensa perusteella. Edellä mainitun pormestari Johan Knutssonin leskelle Anna Persdotterille annettiin lisäksi helmikuussa 1651 lupa panna olutta kotonaan ja myydä sitä. Hän ei saanut kuitenkaan myydä muiden olutta. Lisäksi raati päätti, että muut, jotka panivat olutta hänen luonaan, saivat myydä sitä krouveihin jonkin aikaa. 

Krouvarit eivät välttämättä saaneet lupaa panna olutta, joten heidän tuli hankkia sitä tähän tehtävään määrätyiltä oluenpanijoilta. Esimerkiksi maaliskuussa 1643 tuomittiin krouvinpitäjä Henrik Frågerin leski maksamaan olutvelkansa viisi kuparitaalaria oluenpanija Matts Tontille. Saman vuoden heinäkuussa määrättiin Jöran Kakolaisen leski, joka piti krouvia, maksamaan oluenpanija Hans Berndtssonille se oluttynnyri, joka hän oli vienyt kotiinsa ja avannut lääkitäkseen itseään. Oluen myyntiin liittyi muutakin taloudellista oheistoimintaa. Siten krouvarin vaimo Malin Häger valitti heinäkuussa 1643, että edesmennyt mestari Jöran Skreddare oli lainannut häneltä edellisenä talvena neljä kallista taalarin kappalehintaista lasia Nils Olofssonin tyttären häihin, jossa hän oli ollut edeskäypänä. Skreddaren leski määrättiin maksamaan lasit.

Vuonna 1651 kaupungissa oli kuusi julkista panimoa, jotka myivät olutta krouveille. Samaan aikaan kaupungissa mainitaan käsityöläisten yleiskillan, Erik Mattssonin, Johan Nålmakaren, Ernst Skinnaren, Joachim Bandeman Skräddaren, Bengt Sämiskmakaren, Henrik Knivsmedin, Margareta Myssmakerskan, pormestarin tytär Elisabet Mårtensdotterin, Karin Balbererskan, kauppias Mickel Ryttaren lesken Anna Larsdotterin, Påval Eskilssonin, Matts Köpin, Henrik Arkapojan, Bertil Bryggaren lesken, räätäli Johan Lillefoothin ja vaimo Elsa Klaschoun krouvit. 

Näistä saksalaisen muurarimestari Matts Klaschoun vaimolle Elsalle ilmoitettiin jo lokakuussa 1647, että tämän naapurit olivat valittaneet hänen pitävän krouvia auki kielletyn ajan jälkeen. Tällöin käsityöläiskisällit aiheuttivat tappeluita, meteliä, karkeita valoja ja Jumalan pyhän nimen väärinkäyttöä. Vaimo väitti, ettei myynyt olutta luvattomaan aikaan ja raati lupasi pitää häntä vastedes silmällä.

Veli Pekka Toropainen

Lähteet:

Kansallisarkisto (Helsinki), Turun raastuvanoikeuden pöytäkirjat z:11, 7.11.1640, 53−56; Turun kämnerinoikeuden pöytäkirjat z 172, 28.3.1643, 98; 8.7.1643, 115; 10.7.1643, 116−116v.

Riksarkivet (Stockholm), Städers Acta. Åbo Vol. 83. sp.

Turun kaupunginarkisto, Turun raastuvanoikeuden pöytäkirjat BIa 19, 18.10.1647, 413; BIa 22, 8.2.1651, 17.

Katajala-Peltomaa, Sari & Toivo, Raisa Maria 2009: Noitavaimo ja neitsytäiti. Naisten arki keskiajalta uudelle ajalle. Atena. Jyväskylä, 139. 

Nallinmaa-Luoto, Terhi 1973: Ylioppilaitten ja kaupunkilaisten suhteet Turun vanhan akatemian alkuaikoina. Pro gradu-työ. Suomen historia, Turun yliopisto. Turku, 40−41.

Ling, Sofia 2011: Genusarbetsdelning i tidigmoderna städer. Levebröd. Vad vet vi om tidigmodern könsarbetsdelning? Benny Jacobsson & Maria Ågren (red.). Opuscula Historica Upsaliensia 47. Uppsala, 164−165.

Ranta, Raimo 1975: Turun kaupungin historia 1600−1721. Nide I. Turku 160, 167.

Stadin, Kekke 2004; Stånd och genus i stormaktstidens Sverige. Nordic Academic Press. Riga, 212−214.