Turun hevosraitiotie oli käytössä verrattain lyhyen aikaa, vain vuodet 1890–1892. Tämän matkan varrella raitiotie pysähtyi moneen kertaa sanomalehtien sivuille. Raitiotie herätti paljon tunteita eikä sen kulku ollut vailla ongelmia. Voinee ajatella raitiotien olleen aivan yhtä ajankohtainen kuin se on tänäkin päivänä.
Raitiotien todennäköisesti ensimmäinen uhri oli muuan merimies, jonka Aura uutisoi jääneen raitiovaunun alle Linnankadulla loppuvuodesta 1891. Miesparan molemmat jalat ruhjoutuivat pyörien alla, eikä hän selvinnyt hengissä seuraavaan aamuun sairashuoneella. Vammat eivät jääneet tähän. Aurassa julkaistiin 17.7.1892 pitkä kirjoitus otsikolla ”Onko Turun raitiotie aijottu tekemään ihmisistä raajarikkoja?”, tosin vammat liittyvät siinä enemmän vaunusta poistumiseen. Kirjoittaja itse oli pyytänyt konduktööriä pysäyttämään vaunut poistuakseen niistä. Konduktööri oli vastannut: ”Ette ole kukaan niin wanhoja, ettette woisi hypätä alas waunun ollessa liikkeellä.” Kirjoittaja kertoo monen loukanneen itsensä vastaavassa tilanteessa ja ”saawat siitä kärsiä lopun ikänsä”.
Niin ikään samassa lehdessä samaisena kuukautena oli toinen pitkä kirjoitus ”Turun raitioteillä loukataan suomenkieltä puhuwia”. Eräs ulkoturkulainen ei ollut saanut lippua ostettua raitiovaunussa, koska konduktööri ei puhunut suomea lainkaan. Muut matkustajat auttoivat kuitenkin kielimuurin murrossa, mikä kirjoittajasta ”herätti inhoa epäilemättä jokaisessa läsnäolewassa”. Hän jatkaa: ”Jos raitioteitten johtokunta tahallansa on walinnut senkaltaisia henkilöitä, toiwoen ylläpitäwänsä raitioliikkeen ainoastaan hurjilla ruotsinkiihkoisilla, niin onnittelemme sitä. Mutta kaikesta tapauksesta se on walinnut kehnon keinon pidättääkseen suomen kieltä puhuwia ja kunnioitettawia kansalaisia mainittua laitosta käyttämästä.”
Raitiovaunut eivät olleet turkulaisille tuttuja ennen raitiotien avaamista. Ruotsinkielisissä sanomalehdissä niistä oli joitain kirjoituksia, mutta suomenkielisessä lehdistössä ilmiö muuttui arkiseksi vasta liikennöinnin alettua Turussa. Arkipäiväistymisestä kertovat sanomalehtien huumoripalstat, joissa tarinoiden miljööt alkoivat liikkua raiteilla. Raitiovaunut saattoivat kadota katukuvasta, mutta lehdissä raitiovaunuvitsejä oli vielä kesällä 1893. Vitseissä on paljon ajattomia elementtejä: ylioppilaiden väitetty joutilaisuus, yritysten ahneus sekä koomiset tilanteet. Huonommista puujalkavitseistä pitävä saattaa niille tänäkin päivänä hörähtää. Kirjoituksen lopussa on muutama esimerkki näistä vitseistä, niin että jokainen lukija voi itse päättää, kuinka huvittavina näitä vitsejä pitää.
– Waaratonta. Kun ette waan tästä loukkaantumisesta kärsisi työssänne, sanoo poliisi raitiowaunusta pudonneelle ylioppilaalle.
– Mitä te ajattelette? Minä olen ylioppilas.
*
Ratatiewaunussa. Eräs matkustaja: Eräs wanha herra putosi raitiowaunusta!
Konduktööri: Sama se, hän on jo maksanut pilettinsä.
*
Yhdellä jalalla. Neiti astuessaan ulos täpötäydestä raitiowaunusta: ”Olipa hywä että kerrankin pääsi tuosta ahdingosta. Olen saanut seisoa yhdellä jalalla koko ajan”.
Ääni waunun nurkasta: Niin, minun jalallani.
*
Mikko Lähdesmäki
Lähteet:
Aura 3.11.1891 nro 254.
Aura 17.7.1892 nro 163.
Aura 2.7.1892 nro 152.
Turun lehti 15.6.1893 nro 69.
Turun lehti 27.6.1893 nro 73.
Sanomia Turusta 7.10.1892 nro 234.