Humanistina Porissa

Turun yliopiston Digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkinto-ohjelman opiskelijoiden, henkilökunnan ja yhteistyökumppaneiden näkemyksiä kulttuurista, yhteiskunnasta ja yliopistoelämästä.

Vuosi: 2020 (Page 3 of 3)

Aino Ackté, europpalaisten oopperalavojen rakastaja

29.5.2020 /

Kulttuuriperinnön toimijat-sarja

Sarjassa julkaistaan näytteitä kevään 2020 Kulttuuriperinnön toimijat etäkurssin harjoituksista, joissa tuotettiin kuvitteellisia henkilöhaastatteluita Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran elämäkerrallisten tietokantojen pohjalta.

Tänään haastattelussani on oopperalaulaja Aino Ackté (1876-1944). Hän oli 1800-1900-luvun vaihteen maineikkain suomalaislaulaja ja yksi ensimmäisiä suomalaisia suuren luokan tähtiä. Usein hänestä puhutaan diivana — olihan hän oopperoiden primadonna.

Nyt matkustamme vuoteen 1905. Aino Ackté on juuri ollut esiintymässä pitkästä aikaa kotimaansa Kansallisteatterissa. Hän oli tällöin jo maailmankuulu oopperatähti, mutta suurimmat ja itselleen rakkaimmat roolit olivat vielä edessä.

https://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/5/5c/Aino_Ackte_as_Tosca_1905.jpg
Aino Ackté

Hei, Aino. Miltä tuntui esiintyä pitkästä aikaa Suomessa?                    
Aino Ackté Toscan roolissa:

— Hei. On hienoa palata Suomeen esiintymään. Varsinkin tällaisessa nimiroolissa Puccinin Tosca-oopperassa. Se on tietysti ollut kunnia. Olen juuri ollut kahden kauden ajan New Yorkissa, mutta en juuri nauttinut ajastani siellä. Hieno kokemushan se oli, mutta en voi sanoa sen sopineen minulle yhtä hyvin kuin esimerkiksi Pariisi. Ikävöin tänä aikana kovasti Eurooppaa, minkä takia on nyt ollut mukava käydä Suomessa. Matkustan urani myötä niin paljon. Toivon kuitenkin jääväni Eurooppaan.    

Hienoa, toivottavasti viihdyt nyt täällä. Mitä teet Helsingin viisiittisi jälkeen? Onko sinulla tulevaisuuden haaveita?       

— Nyt onkin jo joulukuu, joten ensi vuoden puolella jätän Suomen taas jälkeeni. Minulla on jo sovittuja esiintymisiä Pariisissa ja Saksassa. Tavoittelen menestystä ja suuria rooleja. Haluan oppia ja kokea uutta. Tehdä jatkuvaa tutkimusmatkaani. Olen saanut kokemusta paljon Richard Wagnerin oopperoista. Nyt unelmanani on työskennellä Richard Straussin oopperassa. Tiedän, että minusta on siihen. Mutta vain aika näyttää minne tieni vie.

Mistä itsevarmuutesi ja kunnianhimosi on peräisin?       

— Ei oopperamaailmassa voi menestyä ilman varmuutta omaan itseensä. On himoittava menestystä ja kunniaa! Vanhempani opettivat minut tällaiseen asenteeseen. Tulen musikaalisesta perheestä, ja äitini alusta saakka toivoi minulle uraa musiikin parissa. Hän auttoi minut alkuun. Tärkeintä oli, että tiesin alusta alkaen kykyni — mihin kaikkeen minusta on!  

Kiitos ajastasi, Aino.

— Eipä kestä.

Aino Ritolammi

Lähteet:

Ackté, Aino. Kansallisbiografia.fi

Aino Ackté. Wikipedia.org

Oopperalaulaja Aino Ackté oli kiihkeä kuin Salome. Yle. 2019

Teollisuudenharjoittaja Ahlströmin Antti

29.5.2020 /

Kulttuuriperinnön toimijat-sarja

Sarjassa julkaistaan näytteitä kevään 2020 Kulttuuriperinnön toimijat etäkurssin harjoituksista, joissa tuotettiin kuvitteellisia henkilöhaastatteluita Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran elämäkerrallisten tietokantojen pohjalta.

Tervehdys! Voisitko esitellä itsesi niille, jotka eivät välttämättä tunne sinua niin hyvin, herra Ahlström?

-Olen teollisuuspatruuna Antti Ahlström. Hopealusikka suussa en kuitenkaan syntynyt, vaan olen taustaltani talonpoikaisista lähtökohdista. Suotuisan avioliiton ja menestykseen yritysjohtamisen avulla nousin harmaan kansan joukosta yhdeksi Suomen rikkaimmista miehistä. Isäni oli Erkki Ahlström, ja äitini oli Anna, tyttönimeltään Norrgård. Perheemme, kuten niin moni tuohon aikaan Suomen länsirannikolla, oli kaksikielinen.

Antti Ahlström. http://www.blf.fi/artikel.php?id=3274

Miten aloitit yritysurasi?

-Rikkaiden häiden jälkeen pääsin isännäksi suurelle ja hyvin menestyvälle tilalle, jossa maataloutta täydensi pienimuotoinen tehdastoiminta: vesimylly ja pieni lumppupaperitehdas itse tilalla, sekä osakkuus Lankosken kylän kotitarvesahasta. Avioliiton mukana tulleet rahanlähteet eivät tietenkään riittäneet ja niinpä lähdin töihin vanhan äijäni kanssa. Isäni kanssa aloin työskentelemään puutavaran parissa. Ostimme ja myimme puuta. Veljeni kanssa oli myös toimintaa, lähinnä merenkulkuun liittyviä juttuja. Laivanvarustamo oli tärkeä tulonlähde 1860-luvulla.

Mikä oli se lopullinen niitti, että teistä tuli niin tunnettu patruuna?

-Rautaruukin osto Noormarkusta oli käännekohta. Varatuomari K.J. Lönegrenin omaisuus pakkohuutokaupattiin. Siihen kuului rautaruukin lisäksi useita muita teollisuus- ja maatalouskomplekseja. Hankin näistä omistuksiini suuren osan. Siitä sain laajan ja mittavan yritysportfolion.

Miten teollinen tuotanto muuttui, aikojen saatossa?

-Alkutaipaleella, kuten tulikin mainittua, raha tuli vaimoni tilalta. Veljeni kanssa aloitettu laivanvarustaminen oli myöskin tuottoisaa aluksi. Luovuin kuitenkin laivoista 1870-luvulla ja aloin sijoittamaan rautaruukkeihin ja puutavaraan. Vuonna 1896 yhteenlasketusta jalostusarvosta 5 prosenttia tuli rautaruukeista ja 95 prosenttia sahoista. Sahateollisuus oli siis tuottoisinta.

Kiitos haastattelusta herra Ahlström!

-Olkaa hyvä, pojankloppi!

Ville Vuorela

Kaisa Juhantytär: ”Saan Halle Luia Laula waik maailma mitä pauha”

29.5.2020 /

Kulttuuriperinnön toimijat-sarja

Sarjassa julkaistaan näytteitä kevään 2020 Kulttuuriperinnön toimijat etäkurssin harjoituksista, joissa tuotettiin kuvitteellisia henkilöhaastatteluita Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran elämäkerrallisten tietokantojen pohjalta.

Tänään tutustumme Talon emäntä Kaisa Juhantyttäreen, sekä hänen kirjoituksiinsa. Kaisa kirjoitti virsiä, joiden jokainen säkeistö päättyi lauseeseen ”Saan Halle Luia Laula waik maailma mitä pauha.” (Saan halleluja laulaa, vaikka maailma mitä pauhaa.) Tämä kertosäe ilmaisee sitä omanarvontuntoa ja uhmakkuutta, mitä varmasti löytyi tältä talonpojan tyttäreltä, joka vastoin kaikkia tilastoja oli kirjoitustaitoinen. Kerro ensiksi hieman itsestäsi.

”Synnyin Satakunnan Siikaisissa, Otamon kylässä vuonna 1782. Meidän tilamme oli paikkakunnan mahtitaloja. Äitini nimi oli Maria Heikintytär ja Isäni Juha Mikaelinpoika, hän oli talonpoika ja lautamies. Perheemme ei kuulunut vähäväkisiin, mutta maata viljelevään väestöön. Viljely- ja muut taidot opeteltiin käytännön kautta.  Enoni oli oikein pappi ja toimi kappalaisena Siikaisissa. Naimisiin minä päädyin noormarkkulaisen Abraham Matinpojan kanssa ja me saimme kolme tytärtä.”

Kertoisitko vielä hieman kirjoituksistasi? Entä mitkä asiat innostivat sinua kirjoittamisen pariin?

”Minun aikanani 1700-luvulla Länsi-Suomessa vaikutti kansanherätyksiä. Niissä naisilla oli suuri rooli puhujina, näkijöinä ja sielunhoitajina. Minunkin pikkuserkkuni Juliana Söderborg oli tärkeä kansanherätyksen johtohahmo. Nämä herätysliikkeet mursivat sääty-yhteiskunnan rakenteita ja korostivat yksilöiden henkilökohtaista uskoa ja jumalsuhdetta. Kyllä voisin sanoa, että varmasti näillä herätysliikkeillä oli vaikutusta minun kirjoittamiseeni, sillä kirjoitin 46-sivuisen virsivihon. Sinne sepitin omia virsiä, joissa käsittelin Raamatun naisia. Virsiin minua innoittivat tietyt Raamatun jakeet, jotka merkitsinkin jokaisen säkeen kohdalle. Lisäsin muutenkin mukaan omia mietteitäni ja selityksiäni virsiin, ja jopa hieman piirustuksia.

Olin hyvin onnekas, kun lapsuuteni perheellä oli varaa omistaa Raamattu. Se oli melko harvinaista. Mutta harvinaista oli myös se, että minä, talonpojan tytär, olin luku- ja kirjoitustaitoinen. ”

Jenna-Maria Lehmijoki

Lähteenä: https://kynallakyntajat.finlit.fi/kansankirjoittajat/kaisa-juhantyt%C3%A4r

Kuva: Näkymä Siikaisten kirkon tornista pohjoiseen. Eino Nikkilä 1930. Museoviraston Kansatieteen kuvakokoelma. CC BY 4.0.-lisenssi.

Kun Porista tuli toinen kotini

27.5.2020 /

Kun eräänä kesäkuisena päivänä päätin huvikseni katsoa, jospa yhteishaun tulokset olisivat jo tulleet, sain iloisia uutisia: minut oltiin valittu opiskelemaan Kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen koulutusohjelmaan!

Kaikki jännittävät yhteishakua, sitä ensimmäistä varmaan eniten. Olin henkisesti varautunut välivuoteen, sillä korkeakouluun pääsemisestä käydään kovaa kilpailua. Kun tilanne olikin nyt toinen, piti kaikki suunnitelmat laittaa uusiksi. Olin onnesta soikeana, mutta samalla peloissani.

Muutto täysin vieraaseen kaupunkiin, uudet ihmiset ja yliopiston aloittaminen tuntuivat isoilta muutoksilta, enkä ollut varma, miten selviäisin näin suurista elämänmuutoksista. Lopulta en antanut pelkojeni pysäyttää minua. Tämä oli se, mistä olin aina haaveillut, enkä aikonut perääntyä mahdollisuudesta.

Kun vihdoin opiskelupaikan hyväksymisen ja muuttohässäkän jälkeen pääsin asettumaan aloilleni, alkoi seikkailuista suurin. Kaikki kävi niin pian, etten edes tajunnut ensimmäisellä luennolla istuessani, että tämä on uusi arkeni. Vastuu, vapaus ja uudet velvollisuudet tuntuivat mahtavilta, mutta samalla opin paljon siitä, miten asiat tulisi hoitaa.

Sanottakoon, että kokemus karttuu erityisesti silloin, kun joutuu käymään läpi vastoinkäymisiä. Samalla oppii, että kaikesta voi selvitä ja nyt olen varmaan ihmisenä vahvempi kuin koskaan. Lopulta ajan vieriessä, ystävien karttuessa ja talon tapoihin tottuessa kotiuduin viimein Poriin.

Aluksi pelkäsin tavattoman paljon, etten ikinä kotiutuisi, mutta ensimmäisen joululoman jälkeen pystyin jo varmuudella sanomaan Porin olevan uusi kotini.

Olen kuitenkin tosiasiassa viihtynyt Porissa ensimmäisestä päivästäni lähtien, enkä epäile sekuntiakaan etteikö Pori olisi ollut oikea valinta. Myös kokemuksien ja muistojen karttuessa ystävien sekä opiskelijatapahtumien lomassa, Porista tuli minulle yllättävän tärkeä. Erityisesti fuksivuoteni orientaatioviikko ja viime kesä jäivät mieleeni, ehkä elämäni onnellisimpina aikoina.

Aluksi pelkäsin Porin olevan liian pieni ”ison kaupungin tytölle”. Olin väärässä. Pori on paras mahdollinen starttikaupunki niille, jotka muuttavat ensikertaa omilleen tai vieraaseen kaupunkiin. Pori on sopivan kompakti yhdistelmä kaikkea sitä, mitä ihminen voi elämiseensä tarvita kiven heiton päässä.

Jos keskustaa pidemmälle uskaltaa lähteä, Satakunta tarjoaa myös mittavan määrän piilotettuja jalokiviä, joissa kannattaa vierailla. Tunnetuin näistä on varmasti Yyteri, mutta mainittakoon Ankkalampi ”Ankkis”, Yyterin lietteet ja Noormarkun ruukki. Porin kaupungin yksi omista sloganeista ”todella outo, ehdottoman uniikki”, pitää kyllä hyvin paikkansa ja pelkästään positiivisella tavalla. 

Pelkäsin myös, ettei Porissa olisi kokonsa takia ”kunnon opiskelijaelämää”. Olin tässäkin asiassa hyvin väärässä. Tapahtumia riittää ja pienien piirien takia kaikkiin on helpompi tutustua, on aina joku, johon tukeutua, ja ryhmähenki on korkea. Tämä helpottaa myös opinnoissa, sillä opettajilla on kaikille aikaa pienten ryhmäkokojen ansiosta.

Tämän lisäksi itsestäni tuntui siltä, että löysin heti orientaatioviikolla paikkani opiskelijayhteisöstä. Isommassa kaupungissa tilanne olisi voinut olla toinen. Varsinkin, kun helmikuussa sai ensikertaa ulkoiluttaa omia haalareita, tuntui siltä, että nyt olen viimeistään osa vakiokalustoa.

Ennen kaikkea Pori on opettanut minulle paljon siitä, kuka minä olen. Tukiverkko kotona levisi Poriin uusien ihmisten kautta. Uudet ystävät ja kumppani, joista syntyi toinen perheeni ja tukeni Porissa, mahdollistivat kotiutumiseni kaupunkiin. Ilman heitä en olisi tässä nyt.

Toivon myös uutena tutorina, että tulevat fuksit kokisivat olonsa yhtä tervetulleeksi ja kotiutuvat aikanaan Poriin, kuten minä pari vuotta sitten. Löysin digitaalisen kulttuurin avulla myös unelma-alani ja mahdollisuuden kivuta kohti haluamaani ammattia.

Parasta humanistien keskuudessa on kuitenkin se, että osataan myös revitellä, nauraa itselleen ja olla oma itsensä täysin pyyteettömästi. Humanistina oleminen antaa vapauden siihen, että voi olla juuri sellainen kuin on kaikessa tavanomaisuudessaan ja erikoisuuksissaan.

On varmaan parasta olla humanisti ja erityisen mahtavaa siitä tekee juuri oma opiskelijayhteisömme ja ainutlaatuinen kampuksemme.

Enni Eerikäinen, toisen vuoden kandiopiskelija

Kuva: Rami Mähkä

Gustafssonin veljekset ja Kustaa Järvenpää tuntemattoman kuvaajan 1920-luvulla ottamassa kuvassa Reposaaren ulkorannalta. Reposaaressa tansseja järjestettiin muun muassa rantakallioilla ja satamalaiturilla. Kuva: Satakunnan museo, CC BY 4.0.-lisenssi.

Etäkurssilla tehtiin historiaa – tapaus Reposaari

15.5.2020 /

Kevätlukukausi on kääntymässä loppusuoralle ja nyt voi katsoa jo taaksepäin, miten kolmatta kuukautta jatkunut etäopetus lopulta sujui. Otan esimerkiksi kulttuuriperinnön syventävien opintojen kurssin, jossa tuotettiin taustatutkielmia Porin Reposaaren satamayhteisöstä tekeillä olevaa dokumenttielokuvaa varten. Maaliskuun 12. päivä olin jännittyneissä tunnelmissa, sillä pian aloittaisimme yli 20 opiskelijan kanssa kurssin, jossa kiertäisimme Porin arkistoja ja vierailisimme Reposaari-talolla kotiseutuaktiiveja haastattelemassa ja heidän kokoamaansa huomattavaa asiakirjakokoelmaa tutkimassa. Etukäteissukellukseni lähteiden äärelle antoi vahvaa signaalia siitä, että tutkittavaa taatusti riittäisi kaikille, olihan aikanaan Suomen merkittävimpiin vientisatamiin lukeutunut merenkulku- ja teollisuuspaikkakunta kulttuuriperinnöltään hyvin rikas – kuin suomalaisen yhteiskunnan tarina pienoiskoossa. Tunnustusta oli vuosien varrella tullut esimerkiksi valtakunnallisesti merkittävänä rakennettuna kulttuuriympäristönä ja Kotiseutuliiton vuoden 2016 kaupunginosana. Kaiken kruunasi vireä paikallisyhteisö, joka oli oitis ottamassa vastaan jälleen kerran yhden ”Räpsööstä” kiinnostuneen tutkijaryhmän. Heitä olikin saarella nähty tasaisesti sitten Turun yliopiston 1980-luvun kansatieteellisten keruiden.

Maaliskuun 13. päivä ja etäopiskelun alkaminen muuttivat kaiken.  Suunnitelmat menivät uusiksi muutamassa tunnissa – mistä nyt korvaavia aineistoja tutkielmiin, miten ihmeessä toteuttaisimme kurssin, jota leimasi vuorovaikutukseen perustuva seminaarityöskentely ja intensiivinen ”kädet savessa” (tarkemmin sanoen puuvillahanskoissa) -metodi arkistojen uumenissa? Tuona viikonvaihteena internetin syövereissä ryömi taatusti ison festariyleisön verran kaltaisiani opettajia etsimässä kuumeisesti korvaavia oppimateriaaleja – ja kyllä niitä vain löytyikin!

Kirjastot, arkistot ja museot tiedottivat pikavauhtia avaamistaan tai jo entuudestaan avoimesti saatavilla olevista kokoelmistaan. Kaiken lisäksi apu oli lähellä: Satakunnan museon amanuenssi Timo Nordlund digitoi pikavauhtia kurssin tarpeisiin pyytämiäni lähteitä ja museon oma digitointityö esimerkiksi Reposaarellakin ateljeeta 1900-luvun alussa pyörittäneen John Englundin valokuvien parissa eteni kovaa vauhtia. Koulutusohjelmamme opintosihteeri Laura Tarkkio lähetti kurssin käyttöön taittamansa Kertomusten Reposaari -teoksen (2018) sähköisen version ja kollegani, kyseisen kirjan toinen toimittaja Riina Haanpää luovutti käyttöömme koulutusohjelmassa takavuosina tehtyjä haastatteluja.

Olennaisimmat paikallishistorialliset julkaisut löytyivät Satakirjastojen digitoimana. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot sanomalehtineen, aikakauslehtineen, pienpainatteineen ja jatkuvasti lisääntyvine muine materiaaleineen aiheutti yhdessä Kansallisarkiston digitaaliarkiston kanssa pikemminkin vakavia rajausongelmia kuin niukkuuden jakamista. Pian käytössämme oli Moodle-alusta, joka pursuili ”tutkimuksen raaka-aineita”:  sataman ja laivaliikenteen monisatavuotisia vaiheita, paikallisväestön ja merenkulkijoiden kohtaamisia, ruotsalaista väestöä saarelle tuoneen höyrysahan meteliä, merellistä lapsuutta ja huvilakulttuuria, eksoottisia painolastikasveja sekä mielenkiintoisia henkilöhahmoja olympiapainija Kelpo Gröndahlista laivantäyttäjä Emma Lehtoseen. Digitaalisen aineiston runsaus opetti meille tärkeitä tutkijan taitoja: suurikaan määrä menneisyyden jälkiä ja todisteita ei sellaisenaan aukene, ellei joku ota, jäsentele, tulkitse ja tee niitä ymmärrettäväksi.

Lopulta kaikkein tärkeintä oli etäkurssille osallistuneiden opiskelijoiden epäröimätön asenne. Porukka pieneni vain hieman alkuperäisestä ja kukin oli valmis tekemään tutkielmansa niistä aineksista, mitä käytössä oli. Tarvittaessa he jatkoivat lähteitä omalla salapoliisityöllään: Reposaaren edustalle uponneita hylkyjä tutkiva otti yhteyttä Porin Urheilusukeltajiin ja merihistoria-aktiiveihin, valokuvia tutkiva Valokuvataiteen museoon ja sisällissodasta kirjoittava aihepiirin tutkijaan. Toteuttipa yksi opiskelija kyselynkin Reposaaren omaleimaisesta kulttuurista saaden yli 50 vastausta. Kaikki tapahtui seitsemässä viikossa.

Kurssin edistyessä huomasimme, että mikään ei korvaa vapaamuotoisia, kasvokkain tapahtuvia seminaarikeskusteluja. Viikoittaiset kuulumisten vaihdot Moodlen keskustelualustaa, chattia ja joskus videoyhteyttäkin hyödyntäen ajoivat kelvollisen korvikkeen asemaa. Sekä opettaja että opiskelijat tulivat kurssin aikana kommunikoineeksi paljon enemmän kirjallisessa muodossa kuin mitä normaalioloissa olisi tapahtunut. Näppäimistö parka! Kaiken huipensi 4,5 tuntinen seminaaripäivä, jossa valmiita lopputuloksia saatiin ihastella. Näyttää siltä, että edes pandemia ei voi sammuttaa tiedon- ja tieteenjanoa ja että aineistojen avoimuuden tärkeyttä ei voi koronakeväänä liikaa korostaa. Odotamme innolla, että tutkielmien satoa päästään soveltamaan tuleviin käyttötarkoituksiin.

Pirita Frigren, kulttuuriperinnön tutkimuksen yliopisto-opettaja

Vapputervehdys tehtaalta!

1.5.2020 /

Teollista kulttuuriperintöä on monenlaista. Vapun kynnyksellä korkeakouluissa ja yliopistoissa jännitetään, kun tamperelainen kenkätehtailija Emil Aaltonen nousee hetkeksi kummittelemaan ja jakaa rahoitusta tutkimukselle. Tuhannet rahoitushakemuksensa jättäneet nuoret tutkijat odottavat sähköpostiin kilahtavaa tuomiota. Tuhannet pettyvät, mutta sadat riemastuvat ja korkkaavat vappusimansa onnellisina. Rahoitus mahdollistaa työn jatkamisen. Varttivuosisata sitten kuuluin itse noihin onnellisiin simankorkkaajiin. Kenkätehtailija-vainajan nimeä kantava säätiö oli päättänyt rahoittaa tutkimustani. Tutkimusaiheeni ei liittynyt sen enempää kenkiin kuin tehtaisiinkaan.  Tehtaat alkoivat kiehtoa minua vasta myöhemmällä iällä.

Tampereella ja Porilla on paljon yhteistä. Ne ovat omaleimaisuudestaan ylpeitä vanhoja teollisuuskaupunkeja.  Teollisuuskaupunkien rakastettu kansallisrunoilija Juice Leskinen kuvaa eräässä suurteoksessaan tamperelaisen vappupäivän valkenemista: ”Tehtaat vetää henkeä meiltä itselleen.” Se on se biisi, jossa onnellinen on sammunut kukkiin. Älkää tehkö niin.

Näiden kaupunkien keskustoissa teollinen menneisyys on jykevästi läsnä maisemaa hallitsevina punatiilisinä rakennusmassoina. Entiset tehtaat ovat kummassakin kaupungissa saaneet suojiinsa museoita, tietoyrityksiä, kauppoja ja kapakoita. Tehtaiden julkisivut ovat löytäneet tiensä osaksi eurooppalaisten kaupunkilaisten identiteettiä. Teollinen kulttuuriperintö ei kuitenkaan koostu pelkästä tiilestä ja teräksestä. Teolliseen kulttuuriperintöön kuuluu myös mesenaattien toiminta ja ajatus siitä, että työntekijä on palkkansa ansainnut. ”Industrious” tarkoittaa ahkeraa. Tällainen ajattelu on taustalla, kun tehtailija, perikuntansa kiusaksi tai omaksi huvikseen, päättää testamentata ison osan omaisuudestaan tieteelle, taiteelle ja tutkimukselle.

Teollinen kulttuuri yhdisti maailman ennen näkemättömällä tavalla. Se synnytti ajan, joka kulki kaikkialla maailmassa samalla raksutuksella. Se yhtenäisti raaka-aineiden hintoja ja yhdisti kaupungit toisiinsa rautateillä, joiden myötä yksi ja sama rautatieaika levittäytyi kaikkialle, minne raiteet veivät. Juna ei kulkenut auringon ajassa, vaan maailmanlaajuisen rautatieajan mukaan. Saman ajan mukaan soivat tehtaiden pillit.

Teollisuus yhdisti maailman ja jätti jälkeensä paitsi iloisia, myös surullisia perintöjä. Valeuutiset ja tarttuvat taudit ovat 2020-luvulla oppineet leviämään vähintään samalla tehokkuudella ja nopeudella, millä teollistuneessa maailmassa levittäytyvät tiedot, hyödykkeet ja vauraus. 

Kirjoitan tätä vapputervehdystä punatiilisen tehtaan korkeimman savupiipun takaa.  Täällä puuvillatehtaalla on hiljaista, koska kaikki muut Kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen koulutusohjelman työntekijät ovat etätöissä. Käyn täällä pitämässä päivittäin pari tietoverkkovälitteistä palaveria. Palaverien jälkeen ohjaan ja tarkastan graduja, joita koronaviruskaranteenissa nyt jo yli kuukauden olleet opiskelijat ovat alkaneet saada valmiiksi. Ilmeisesti kotona ei oikein pysty muutakaan tekemään. 

Vitsailen, että täällä tehtaalla pyörii taas tuotantolinja. Täällä kehrätään tietoa ja kudotaan tulkintoja.  Digitaalisen kulttuurin leikkisä jatko-opiskelija on luonut tehtaan ikkunoihin vappuhenkisiä taideteoksia. Katsokaa niitä, kun kuljette tästä vappuna ohi turvallisesti viiden metrin päässä toisistanne. 

Tippaleipiä, simaa ja leivosten leikkiä ilmassa, toivottaa

Anna Sivula

Kuva: Sanna Aaltonen

Miltä maistuu kulttuuriperinnön tutkimuksen opiskelijan fuksielämä Porissa?

25.3.2020 /

Saatuani opiskelupaikan kulttuurintuotannon ja maisemantutkimuksen koulutusohjelmasta aloin saman tien jännittää opintojeni alkua. Olinhan viettänyt kolme välivuotta ja pelotti, mitä jos kaikki ovat minua paljon nuorempia tai vanhempia tai en muuten vain tulisi toimeen muiden opiskelijoiden kanssa. Pelko oli turha. Heti ensimmäisellä viikolla meillä oli paljon aktiviteettejä ja tapahtumia, joissa aivan puolivahingossa tutustui uusiin opiskelukavereihin. Koulutusohjelmassa aloitti paljon eri-ikäisiä opiskelijoita, osa aloitti kandivaiheen opinnot, osa tuli jatkokouluttautumaan maisterivaiheeseen. Joten olet minkä ikäinen tahansa, sovit varmasti joukkoon!

Onkin ollut ihana huomata, kuinka hyviä kavereita koko porukasta on myös keskenään tullut huolimatta siitä missä vaiheessa opiskeluja kukin on.

Pori oli minulle jo entuudestaan jonkin verran tuttu, vaikka tulenkin toiselta puolelta Suomea. Opiskelijakaupunkina se kuitenkin ylitti odotukseni täysin. Pori on kaupunkina sopivan kompakti, jossa yliopistokampus on keskeisellä paikalla Puuvilla-kauppakeskuksen kupeessa ja keskustan läheisyydessä. Opiskelijatapahtumat ovat lähes kaikki olleet keskustassa, mikä helpottaa niihin osallistumista ja niitä opiskelijatapahtumia on paljon. Mukaan vaan!

Täällä kätevin tapa liikkua paikasta toiseen on varmasti pyörä, mutta Citylinja-bussi sekä muut bussilinjat kuljettavat myös paikan päälle, mikäli on asiaa kauemmas keskustasta.

Vaikka Porin keskusta tai kävelykatu ei ehkä teekään parasta ensivaikutelmaa 1970-luvun kerrostaloillaan, löytyy täältä aivan ihania paikkoja kuten Kokemäenjoen ranta vanhoine kivirakennuksineen ja mukulakivikatuineen, Puuvillan läheisyydessä olevat puutaloasuinalueet, Kirjurinluoto, missä on hyvät ulkoilu mahdollisuudet sekä Viikkarin ja Kuukkarin puutaloasuinalueet.

Muita kivoja urheilu- ja ulkoilupaikkoja ovat Porin metsä, joka on vain parin kilometrin päässä keskustasta sekä hiekkarannastaan paremmin tunnetun Yyterin lietteiden pitkospuut. Täällä on myös paljon kivoja kuppiloita, ravintoloita sekä kirppareita, jos on tekemisen puutetta.

Kun aloitimme opiskelut, en ollut vielä varma, mikä olisi minulle sopiva pääaine. Hyvät ja kattavat johdantokurssit auttoivat minua valinnassa, joten jos pääaine mietityttää, niin älä huoli, kyllä se oikea löytyy. Toki valinnan vaikeutta ei helpottanut kaikki ihanat ja inspiroivat opettajat sekä mielenkiintoiset kurssien sisällöt. Pääaineekseni valitsin kulttuuriperinnön tutkimuksen, joka on osoittautunut todella mielenkiintoiseksi.

Valitsin sen siksi, koska kulttuuriperintö on hyvin laaja käsite ja sen alla on tuhat ja miljoona mielenkiintoista asiaa. Toisaalta se tutkii menneisyyttä ja historiaa, toisaalta taas nykypäivää ja -ilmiöitä. Uskon tämän pääaineen tuovan erinomaiset valmiudet työskennellä hyvin monenlaisissa työtehtävissä tulevaisuudessa.

Lisäksi haluaisin vielä kertoa mahdollisuudesta hyödyntää Porin yliopistokeskuksessa toimivien yliopistojen tarjontaa. Porin yliopistokampuksella toimii Tampereen yliopiston yksiköiden lisäksi muun muassa Turun kauppakorkeakoulun Porin yksikkö, joten sieltä on mahdollisuus suorittaa esimerkiksi sivuainekokonaisuus tai vaan muutamia mielenkiintoisia kursseja. Tätä mahdollisuutta aion itse varmasti hyödyntää!

Helmi Hietalahti
Ensimmäisen vuoden opiskelija

Sivuaineita Turussa

10.2.2020 /

Olen kaksi vuotta opiskellut Porissa digitaalista kulttuuria pääaineena ja siinä sivussa suoritin myös sivuaineopinnot kulttuurituotannosta. Toisen vuoden lopulla olin aika lailla saanut nämä opinnot pakettiin ja jäin pohtimaan, mitä sivuaineita ja kursseja suorittaisin seuraavaksi, jotta saisin tarpeeksi opintopisteitä kandidaatin tutkintoon. Porin puolelta en löytänyt enää itseäni kiinnostavia sivuaineopintoja, joten päätin katsoa mitä Turun puolella voisi opiskella. Muutinkin Turkuun syksyllä 2019 ja sivuaineiksi valikoitui mediapsykologiaan painottuvan kanditutkielmani innoittamana psykologia ja filosofia. Päätös Turkuun lähtemisestä oli minun kohdallani helppo. Porin puolella oli ainoastaan yksi digin kurssi suoritettavana ja psykologian sekä filosofian luennot Turussa olivat lähiopetusta. Päätöstä edesauttoi myös se, että minulla on ystäviä Turun puolella.

Sivuainekokonaisuuksia pystyy valitsemaan aika vapaasti, kunhan on opinto-oikeudet Turun yliopistossa. Näin ei kuitenkaan ole kaikkien sivuaineiden kohdalla, vaan joidenkin sivuainekokonaisuuksien suorittamiseen tulee hakea erikseen opinto-oikeuksia. Tässä asiassa opinto-opas Peppi toimii apuna, sillä sieltä löytyy tietoa sivuaineista ja mahdollisia ohjeita opintoihin hakemisesta tai ilmoittautumisesta. Pepistä löytyy myös kurssien vastuuhenkilöt, joihin voi ottaa yhteyttä, jos jokin asia jää epäselväksi.

Turun puolella opiskeleminen eroaa hieman Porin opinnoista. Lähes kaikki luennot ovat olleet isoissa luentosaleissa ja kurssien osallistujamäärä on huomattavasti isompi. Psykologian perusaineopintojen kursseja on suorittamassa päälle 300 ihmistä, mutta ensimmäisen luentokerran jälkeen kaikki eivät tule enää paikanpäälle luennoille. Osallistujien suuri määrä vaikuttaa myös kurssien rakenteeseen. Tällä hetkellä kaikki kurssit, joilla olen ollut, on sisältänyt luennot ja tentin. Ryhmätöitä tai esseitä ei ole ollut erään luennoitsijan sanoin siitä syystä, että esseiden tarkistaminen niin suurelta opiskelija määrältä on liian työlästä. Kuitenkin nämä asiat voivat vaihdella tiedekunnista riippuen ja kurssit, joilla on vaikka pienemmät osallistujamäärät voivat olla sisällöltään erilaisia.

Opiskelen kahta sivuainekokonaisuutta, joten lukujärjestyksestäni löytyy luentoja maanantaista torstaihin. Molempien sivuaineiden luennot ovat olleet yhteiskuntatieteiden Publicum-rakennuksessa, joten en ole hirveästi kierrellyt muualla kampusalueella. Kuitenkin yliopiston sivuilta löytyvä kampuskartta tulee avuksi, jos luentoja sattuisi olemaan eri puolilla kampusaluetta. Poriin matkustin bussilla muutaman kerran syksyn aikana, jotta sain suoritettua jäljellä olevan digin kurssin. Porissa minun ei kuitenkaan tarvinnut käydä kuin kerran viikossa, joten kurssien päällekkäisyys ei tuottanut suurempia ongelmia. Digin kurssin päätyttyä en ole käynyt enää Porissa, mutta laukussa edelleen pyörivä yliopistokeskuksen sähköavain muistuttaa minua siitä, että tulen käymään siellä vielä.

  • Vinkkejä Turussa opiskeluun
  • Jos olet tenttimässä sähköisesti Turussa päin, kannattaa hakea muutamia päiviä ennen tenttiä sähköinen kulkulätkä IT-palvelusta. IT-palvelu pisteitä on useita eri puolella kampusaluetta.
  • Peppiin saatetaan päivittää luentojen aikatauluja myöhään, joten kannattaa olla tarkkana ennen kurssin alkamista.
  • Vaikka ilmoittautumisaika kurssille olisi päättynyt on silti mahdollista päästä kurssille mukaan, sillä ilmoittautumisella yleensä kartoitetaan osallistujien määrää. Kannattaa laitta sähköpostia kurssin vetäjille muistakin asioista, jotka mietityttävät. Luennoitsijat ovat olleet tosi mukavia ja he auttavat mielellään. 

Tiia Juopperi
Digin pääaineopiskelija
Psykologian ja filosofian sivuaineopiskelija

Kuvat: Tiia Juopperi

Newer posts »

© 2025 Humanistina Porissa

Theme by Anders Noren — Up ↑