Kulttuurisuunnittelu-tapaaminen (Cultural Planning Meeting) 11.–12. kesäkuuta 2026 Helsingissä Tieteiden talolla sekä Zoomissa.
Näyttämön valmistelu – ”setting the stage”
Kesäkuun alussa kokoontui Tieteiden talolle Helsinkiin sekä etänä Zoomin ääreen joukko asiantuntijoita, opiskelijoita ja muita kulttuurisuunnittelusta kiinnostuneita keskustelemaan näkökulman mahdollisuuksista sosiaalisesti ja kulttuurisesti kestävien kuntien suunnittelussa. Tässä kansainvälisessä seminaarissa edes Zoomin ruutujen takana ei suinkaan vaiettu, vaan mielenkiintoiseen keskusteluun osallistuttiin yhtä vilkkaasti kuin paikan päällä Cedercreutz-salissa. Intoutunut ilmapiiri ei suinkaan ollut yllättävää, sillä kaksipäiväisessä hybriditapahtumassa puhujien eri puolilta Eurooppaa tulevat tapausesimerkit valottivat kulttuurisuunnittelun hyötyjä sekä haasteita. Seminaarin aihe koskettaa meitä kaikkia, sillä kulttuuriympäristössämme tapahtuvat muutokset tai muuttumattomuudet vaikuttavat suoraan ympäristökokemukseemme ja siten myös hyvinvointiimme.
Pohdin tässä blogikirjoituksessa kulttuurisuunnittelun lähtökohtia sekä seminaarikeskustelujen keskeistä antia. Sen ohella, että kuuntelin kiinnostuneella korvalla esityksiä, olin tapahtumassa avustavassa roolissa etämoderaattorina. Helsingissä tapahtuman teknisestä sujuvuudesta vastasi puolestaan syksyllä 2025 maisemantutkimuksen oppiaineessa väitellyt tohtori Chenru Xue. Sujuvan yhteistyömme ja teknisen tuen ansiosta – etänä ja läsnä – seminaarin puheenjohtajat Maunu Häyrynen ja Lia Ghilardi saattoivat keskittyä tärkeimpään, eli johdattelemaan seminaarin kulkua ja keskustelua eteenpäin. Etäyhteyksistä vastaavana varmistin, että ”näyttämö” oli valmis: etäosallistujat paikalla eri puolilta Eurooppaa, puhujien esitysmateriaalit ladattuna tietokoneeni työpöydälle, yhteydet toimivat, varasuunnitelmat mietittynä – ”Welcome to the meeting everyone, the stage is yours”.
Seminaarin järjestävinä tahoina toimivat Kulttuuriympäristötutkimuksen seura, maisemantutkimuksen oppiaine Turun yliopiston Porin kampukselta sekä kansainvälinen IN SITU Horizon Europe -hanke. Loppuvaiheessa olevan IN SITU -hankkeen Eurajoelle ja Raumaan sijoittuvassa suomalaisessa osatutkimuksessa on ollut tiivisti mukana myös Digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkinto-ohjelman (DMKT) tutkijoita. Heistä professori Maunu Häyrynen ja tohtori Oleksandra Nenko avasivat toukokuussa tässä blogissa julkaistussa kirjoituksessaan osatutkimuksen antia ja heitä kuultiin myös seminaarissa. Avaan seuraavaksi näkymää hybridiseminaarin tematiikkaan kokonaisuudessaan – let´s dive in!
Kulttuurisuunnittelun käsitteellisiä kiemuroita
Kulttuuriympäristötutkimuksen seuran puheenjohtaja, tohtori Laura Puolamäki sekä maisemantutkimuksen professori Häyrynen johdattelivat aloituspuheenvuoroissaan kulttuurisuunnittelun käsitteellisille juurille. Vaikka kulttuurisuunnittelua on hyödynnetty kansainvälisesti esimerkiksi kaupunkisuunnittelun tukena jo lähes 30 vuotta, ja Suomessakin 2010-luvulta lähtien, on se edelleen käsitteenä hieman hankalasti avautuva.
Mitä kulttuurisuunnittelulla siis oikeastaan tarkoitetaan? Nykymuotoinen kulttuurisuunnittelu (cultural planning) on alueiden kehittämiseen nivoutuva näkökulma, jossa tavoitteena on esimerkiksi kaupunkisuunnittelun kontekstissa syventää eri hallinnollisten sektoreiden sekä asukkaiden välistä avointa ja tasa-arvoista keskusteluyhteyttä. Asukkaiden ja yhteisöjen osallistaminen onkin keskeistä heti prosessin alusta lähtien. Suunnitteluprosessin tavoitteena on muodostaa kokonaiskuva paikan sosiaalisista ja kulttuurisista resursseista. Seminaarissa puhunut Erica Månsson (Ruotsi) kiteyttää kulttuurisuunnittelun tarkoituksen paikan sielun tavoittamiseen.
Paikan sielua tai identiteettiä kartoitetaan suunnitteluprosessia edeltävän vaiheen eli kulttuurikartoituksen (cultural mapping) avulla. Siinä paikkaan sidonnaisia sosiokulttuurisia resursseja herkistellään esiin toisinaan taidelähtöisinkin menetelmin. Keskiössä on siis tunnistaa ja nostaa valokeilaan kuntien paikalliskulttuurin erityispiirteitä niiden strategisen kehittämisen tueksi. Kartoituksen aikana paikkaan liitetyt tarinat, muistot ja tunnelmat tulevat näkyväksi osaksi sitä mosaiikkia, josta paikan sielu koostuu. Piste kartalla saa näin syvyyttä ja tila muovautuu merkitykselliseksi sosiomateriaalisena konstruktiona.
Vaikka kulttuurisuunnittelu nivoutuu osaksi aluekehittämisen 2000-luvulle ajoittuvaa kulttuurista käännettä voi lähestymistavan alkujuuria nähdä versovan jo 1900-luvun alun kaupunkisosiologisessa tutkimuksessa (ks. Wallin & Rosendahl 2017, 73–74). Monessa seminaariesityksessä korostui erityisesti englantilaisen Colin Mercerin luoma nykymuotoinen katsanto ja rakenne kulttuurisuunnitteluun, jota hän on juurruttanut Australiassa jo 2000-luvun alusta lähtien (ks. Hjort 2017; Häyrynen 2017). Mercer, joka toimi tuolloin kulttuuripolitiikan professorina, korostaa näkemyksessään kulttuurin ja luovien alojen merkitystä paikan kehittämisessä sekä taloudellisen kasvun airuena.
On lisäksi tärkeää huomioida, että kulttuuri ymmärretään kulttuurisuunnittelussa laajassa merkityksessään (ks. Kalliomäki et al. 2017; Wallin & Rosendahl 2017). Näin tarkasteltuna kulttuuri ei rajaudu yksinomaan taiteeksi tai luovaksi taloudeksi, vaan ottaa näiden lisäksi käsitteellisen sateenvarjonsa alle esimerkiksi arjen käytäntöjä, kuten tapoja käyttää kaupunkitilaa. Näin kaupunkikulttuuri laajeneekin ihmisten kokemaksi kaupungiksi, eletyksi tilaksi ja dynaamiseksi prosessiksi. Tapaamisessa Hanna Mattila ja Tiina-Riitta Lappi Turun yliopistosta toivat esille omassa puheenvuorossaan, kuinka nämä kulttuurin kaksi käsitteellistä säiettä – taide sekä elämäntapa ja perinteet – ovat yhteenkietoutuneita kaupungeissa.
Tapaamisessa Lia Ghilardi, joka on kulttuurisuunnittelun pioneereja Colin Mercerin, Franco Bianchinin ja Charles Landryn ohella (Hjort 2017, 29) pohti puheenvuorossaan kulttuurisuunnittelu-käsitteen soveltuvuutta ja osittaista problemaattisuutta. Tällä hän viittaa siihen, miten kulttuurin käsite nivoutuu kuntien kehittämisessä usein osaksi ylhäältä alaspäin suuntautuvaa kulttuuripolitiikkaa edellä mainitun kokonaisvaltaisen näkökulman sijaan. Ghilardi käyttää itse mieluummin vaihtoehtoisena ilmaisuna kulttuurikehittämisen viitekehystä (cultural development frameworks). Voidaankin pohtia, miten selkeästi kulttuurisuunnittelu käsitteenä onnistuu viestimään näkökulman keskeisistä lähtökohdista.
Keskusteluja ihmisistä, yhteisöistä ja ekosysteemeistä – “talk of the town”
Tapaamisessa puhujien mielenkiintoiset tutkimusesittelyt antoivat eturivin paikan hahmottaa, miten kulttuurisuunnittelu avautuu käsitteellisistä kiemuroista konkreettisiksi tapauksiksi ja tuloksiksi. Ruotsissa toimii Föreningen för Cultural Planning i Sverige, jonka perustajista seminaarissa oli puhumassa edellä mainittu Månsson. Hän esitteli esimerkin Norrköpingistä, jossa poliittisten päättäjien luottamus kulttuurisektorin ja luovan alan toimijoiden rooliin kaupungin brändissä ja kasvutekijänä oli heikentynyt. Luottamuspulaa korjaamaan laadittiin laajaan kulttuurikartoitukseen tukeutuva 10-vuotinen strategia kulttuurisen ekosysteemin määrittelemiseksi. Lopputuloksessa kaupungin läpi virtaavaa Motalanvirtaa (Motala ström) käytettiin vertauskuvana kulttuurin voimasta, joka tuo elinvoimaa koko maakunnalle pelkän kaupungin sijaan – ”When the Stream Reaches All of Norrköping“.
Simon Roos Ruotsista esitteli Skånen maakunnan kulttuurisuunnitelmaa, jossa kulttuurin roolia paikkaa muovaavana voimana kehitettiin 3-vuotisen projektin aikana (2023–2026). Maakunnallisen hankkeen tukena oli Cultural Planning Laboratory -verkosto, jossa toimijat voivat oppia toisiltaan laaja-alaisessa yhteistyössä. Skånessa paikkojen näkemistä uusin silmin visioitiin yhteiskehittämisen lisäksi taiteellisten kokeilujen avulla. Esimerkiksi Brunnshögin kunnassa olleessa MUR RUM -hankkeessa luotiin väliaikainen kohtaamispaikka julkiseen kaupunkitilaan, jossa lapset saivat tutkia taiteen avulla saven potentiaalisia mahdollisuuksia tulevaisuuden kestävänä rakennusmateriaalina.
Taiteellisia interventiota otettiin avuksi myös IN SITU Horizon Europe -hankkeessa (2022–2026). Yhteiseurooppalaisen hankkeen tutkimusfokus on kohdentunut kuudessa osatutkimuksessa (labs) kulttuurin, luovan talouden sekä paikkalähtöisten innovaatioiden merkitykseen kaupunkien ulkopuolisilla alueilla (non-urban areas). Keskiössä on nostaa valokeilaan näiden alueiden paikalliseen kulttuuriperintöön tukeutuvien tapahtumien ja toimijoiden muodostama kulttuurinen ekosysteemi. IN SITU -hankkeen johtaja, tohtori Nancy Duxbury, University of Coimbra (Portugali), korosti puheenvuorossaan taiteen ja kulttuurin merkitystä mahdollisten tulevaisuuksien kuvittelun apuna.
Tohtori Oleksandra Nenko (Turun yliopisto) avasi esityksessään keinoja hahmottaa paikan sosiologiaa IN SITU:n Suomen tapaustutkimusten avulla. Eurajoella ja Raumalla kerättiin kokemuksellista paikkatietoa monimenetelmäisesti esimerkiksi maisemakävelyjen, syväkuuntelun (deep listening) sekä paikkatietokarttojen avulla. Erilaiset menetelmät ja työkalut ovatkin yleisiä kokemustiedon esille saamisessa ja niiden omaehtoinen jatkokäyttö voi tukea ihmisten ja yhteisöjen aktiivista roolia kaupunkien yhteiskehittämisessä. Opiskelijan näkökulmasta on huojentavaa tietää, että DMKT:n kurssikattauksesta löytyy paikkatietomenetelmiin sekä kulttuurisuunnitteluun liittyviä kursseja, joissa vastaavia menetelmiä pääsee harjaannuttamaan jo opintojen aikana, usein jopa kentällä. Esimerkiksi syyskuussa Raili ja Reima Pietilän suunnittelema ja nykyään tyhjilleen jäänyt vanhainkoti Himmeli nostetaan valokeilaan Häyrysen ja Nenkon kurssilla.
Paikkojen kulttuuristen resurssien kartallistaminen sekä hahmottaminen ekosysteemeinä nousi keskiöön, kun Patrick Collins, University of Galway (Irlanti), pohti IN SITU:n irlantilaisen laboratorion tuloksia. Mikään ei ole niin varmaa kuin muutos. Paikkojen identiteetitkin luonnollisesti muuttuvat aikojen myötä, eikä tätä muutosta tutkita usein pitkällä aikavälillä. Keskusteluissa nousi myös esiin, että kulttuurisuunnitteluhankkeet kohdistuvat harvoin samoihin paikkoihin. Mitä yhteisöille ja paikoille tapahtuu projektien jälkeen?
Ghilardi nosti keskusteluun deep hanging out -lähestymistavan, jossa pidempiaikainen, vapaamuotoinen, mutta valpas paikkojen ja ihmisten tarkkailu voisi nostaa pintaan sellaisiakin arjen käytäntöjä, kuten arjen rytmisyyttä, liikkumisen epävirallisia reittejä yms., mitä hankkeiden aikana ei aina huomaa. Toistuva tutkimus kuvaa toki kattavammin muutosta kertaluontoisen kartallistamisen sijaan, mutta edellyttää resursseja.
Polarisoivia aiheita ja vastakkainasettelun purkamista
Edellä mainitut Mattila ja Lappi Turun toivat keskusteluun hankkeen, jossa he tutkivat liikkumisen solmukohtia oikeudenmukaisuuden ja kulttuuristen konfliktien näkökulmasta. Esimerkiksi Turun ratikkaan ja sen pääteasemaan Varissuohon liittyvä vastustus sidottiin tutkimuksessa keskusteluun vauraammilla alueilla asuvien ennakkoluuloihin ratikkaa ja joukkoliikennettä kohtaan. Ratikan infrastruktuuri liityntäparkkeineen muuttaa niin rakennettua ympäristöä kuin liikkumisen kulttuuria, ja muutosten vaikutukset koetaan kaupungin sisäisesti usein eri tavalla.
Alueisiin liitetyistä kielikuvista, kuten ongelmalähiö tai syrjäseutu, juurtuu mielikuvia, mutta diskursiivisesti rakentunutta polarisaatiota voi myös purkaa tai hidastaa esimerkiksi luomalla avoimia vuorovaikutuskanavia naapurustossa. Anna-Maija Halme Suomen Kotiseutuliitosta kertoi Masters and Apprentices in Participation -hankkeesta, jonka tavoitteena on luoda yhteisölähtöisiä aktiviteettejä eri ikäisten asukkaiden välille. Yhteinen tekeminen onkin yhteisöllisyyden rakennusainetta. Ydinideana on lisäksi tunnistaa ihmisten lähiympäristön mahdollisuuksia ja tehdä niitä näkyväksi yhdessä tekemisen välityksellä. Jakamalla asuinpaikkaan liittyviä tarinoita ja kokemuksia tulee samalla luoneeksi merkityksellisyyden kerroksia arkiympäristöönsä, näin paikkaan voi kasvaa juuret.
Monika Lüthje (Lapin yliopisto) ja Kendra Turnbull (University of the Highlands and Islands, Scotland), jatkoivat tematiikkaa paikkojen narratiiveista sitoen ne matkailuun. Mitä tulee mieleen ensimmäisenä, kun ajattelee Skotlantia – kanervaiset nummet, sir Walter Scott´in runous vai Jamie Fraser klaaninsa tartaanissa Outlander-sarjan kyllästämässä kuvastossa, ehkäpä kaikki? Skotlannissa riittää tarinoita ilman turismin linssiäkin, joka saattaa hämärtää paikan keskeisiä kertomusperinteitä ja rajata niistä ulos arkipäiväisyyden. Lüthje ja Turnbull painottivatkin vastanarratiiveja niin paikan luomisessa (placemaking) kuin uudistavassa matkailussa.
Yliopistonlehtori Simo Häyrynen Itä-Suomen yliopistosta kertoi mielenkiintoisesta Suo 2.0 – kokonaiskestävyydestä elinvoimaa Ilomantsiin -hankkeesta. Polarisoitunut keskustelu suon merkityksistä kulminoituu usein energiakäyttöön, työllistäviin vaikutuksiin sekä suojelukysymyksiin. Suon kulttuuriset merkitykset ovat syvällä suomalaisessa kansanperinteessä, hankkeessa on nostettu sen sijaan esiin asukkaiden suohon liittyviä tarinoita ja muistoja tallentamalla niitä esimerkiksi historiakortteihin. Materiaalin avulla paikallisten itseymmärrys suon moninaisista merkityksistä paikkakunnalle laajenee ja tulee näkyväksi lisäten kulttuurista kestävyyttä.
Liz Gardiner (Fabelvision, Skotlanti) tähdensi, kuinka kulttuurisuunnittelun idea vaikuttaa helpolta, mutta sen toteuttamiseen sisältyy myös haasteita. Uusia ääniä ja näkökulmia paikkaan voi luoda ylhäältä alaspäin ohjautuvaan keskusteluun taiteen avulla, kuten Gardinerin esittelemässä Govanin ja Gdanskin telakoihin liittyvässä Riverside solidarity -hankkeessa. Siinä luovuus ja taidelähtöiset menetelmät olivat keskiössä, kun paikalliselle yhteisölle luotiin väliaikainen tila kuvitella telakoiden toivottua tulevaisuutta.
Erna Kaaber, Bifröst University (Islanti), kiteytti kulttuurisuunnittelun demokraattiseksi infrastruktuuriksi, jossa paikan yhteiskehittäminen avaa uusia näkymiä kestävään tulevaisuuteen. On tärkeää muistaa, kuten Kaaberkin tähdensi, että paikan merkitys ei ole valmiiksi annettua, vaan se tuotetaan aktiivisesti, eli se on prosessi.
Puhujien taustoissa ja esityksissä korostui se monitieteellinen ja -menetelmällinen kirjo, jolla kulttuurisuunnittelua tehdään. Tapaamisen tultua päätökseen keskustelu kulttuurisuunnittelun merkityksestä ei suinkaan lopu, vaan porina jatkuu niin kunnissa, hankkeissa ja tieteellisissä tutkimuksissa kuin turuilla ja toreilla.
Nina Sundell
Kirjoittaja on maisterivaiheen opiskelija Digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkinto-ohjelmassa Turun yliopistossa (Porin yliopistokeskus).
Kirjallisuus
Hjort, Christina 2017. ”Kulttuurisuunnittelu paikallisidentiteetin luomisen ja paikallisen kehittämisen välineenä.” Teoksessa Häyrynen, Maunu & Antti Wallin (toim.) 2017. Kulttuurisuunnittelu: kaupunkikehittämisen uusi näkökulma. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 29–41.
Häyrynen, Maunu 2017. ”Kulttuurisuunnittelu, kulttuurikehittäminen ja suomalainen kaupunkikehittäminen.” Teoksessa Häyrynen, Maunu & Antti Wallin (toim.) 2017. Kulttuurisuunnittelu: kaupunkikehittämisen uusi näkökulma. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 7–28.
Häyrynen, Maunu & Antti Wallin (toim.) 2017. Kulttuurisuunnittelu: kaupunkikehittämisen uusi näkökulma. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Kalliomäki, Helka, Ira Ahokas & Jukka Vahlo 2017. Kansainvälisiä ja kotimaisia kokemuksia cultural planning -menetelmästä : kulttuurilähtöisen kaupunkikehittämisen mahdollisuudet suomalaisilla kaupunkiseuduilla. Turun yliopisto. http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-29-6756-8.
Wallin, Antti & Suvi Rosendahl 2017. ”Kerrostalolähiön kulttuurisen muutoksen kartoitus.” Teoksessa Häyrynen, Maunu & Antti Wallin (toim.) 2017. Kulttuurisuunnittelu: kaupunkikehittämisen uusi näkökulma. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 71–102.
Viimeisimmät kommentit