Luovuus saattaa kukkia kaaoksesta, mutta itämisen kannalta on oleellista, että kasvi saa tarpeeksi vettä. Luovuuden kastelujärjestelmä on leikki. Leikki ja leikillisyys linkittyvät orgaanisella tavalla luovaan ajatteluun, tieteelliseen keksimiseen ja löytämiseen, mistä syystä myös tutkijat ovat olleet erityisen kiinnostuneita leikillisten menetelmien kehittämisestä uusien ideoiden kasvatusalustaksi.

Leikillä on myös yhteys esteettiseen ajatteluun ja taiteellisuuteen, jotka on tavanomaisemmin nähty luovuuden ilmenemismuotoina.

Tarkastelen tässä kirjoituksessa leikin ja luovuuden suhdetta filosofisen estetiikan, logiikan ja keksimisen mutta myös taiteellisen toiminnan näkökulmasta. Aloitan tarjoamalla joitakin filosofisia näkökulmia leikin ja luovuuden merkitykseen tutkimuksessa ja uuden keksimisessä, minkä jälkeen pohdin esille nousseiden huomioiden merkitystä esitystaiteellisen esimerkin kautta.

En määrittele leikkiä, luovuutta ja esteettisyyttä turhan tarkasti, vaan annan käsitteiden muotoutua vapaasti tarkasteluni pohjalta.

Leikin, luovuuden ja estetiikan suhteen tutkimuksella on pitkät perinteet. Platon ja Aristoteles ottivat kantaa leikin ja luovan esteettisen ajattelun ja toiminnan yksilölliseen ja yhteiskunnalliseen merkitykseen. Keskiajalla ei leikitty.

Uuden ajan filosofeista puolestaan saksalainen näytelmäkirjailija Friedrich Schiller (1759–1805) ja yhdysvaltalainen loogikko Charles Peirce (1839–1914) muodostavat kiinnostavan parin erilaisten leikin filosofioiden vertailulle. Lähestyn seuraavaksi Schillerin ja ennen kaikkea Peircen leikin filosofiaa niin estetiikan kuin luovuudenkin näkökulmasta.

Teoksessaan Kirjeitä ihmisen esteettisestä kasvatuksesta, Friedrich Schiller asetti leikin esteettisen filosofiansa keskiöön. Schiller näki leikin eräänlaisena inhimillisenä impulssina täydellisen eläimellisyyden ja puhtaan järjellisyyden vastavedossa; toimintana, jonka tavoitteena on vapauttaa yksilö niin sisäisistä kuin ulkoisistakin pakotteista. Leikki oli Schillerille kategorisesti työn vastakohta ja esteettisen ajattelun korkein muoto, jonka toiminnallinen tavoite on ainoastaan leikki itse.

Leikin avulla ihminen alkaa ajatella esteettisesti ja arvostaa taiteellisen kokemisen ja ilmaisun päämäärättömyyttä, mikä on yksilön ja yhteiskunnan moraalisen kasvun edellytys. Esteettisesti ajatteleva ihminen näkisi läheisensä taideteoksena sen sijaan, että kohtelisi näitä välineinä omille poliittisille päämäärilleen.

Leikki ja estetiikka toimivat Schillerille hänen Kantin rationalismia kohtaan esittämänsä kritiikin tukipilareina. Vallankumousten aikakaudella estetiikan tulisi järjen sijaan olla kansallisen valistuksen ja opetuksen väline. Schillerin estetiikasta mutta myös Kantin systemaattisesta filosofiasta vaikuttunut Charles Peirce näki estetiikan ja esteettisen ajattelun niin ikään porttina valaistumiseen. Peircen toisinaan jopa aseptisessa filosofiassa ylevät esteettiset ja eettiset tavoitteet saavutetaan kuitenkin logiikan avulla, ei se hylkäämällä.

Peirce oli korkeintaan keskinkertainen pedagogi, eikä hän juurikaan ottanut kantaa taiteen tutkimukseen (nämä tehtävät hän jätti oppilaalleen ja kollegalleen John Deweylle), vaan keskittyi kokemuksen ja tulkinnan loogisiin käsitteellistyksiin.

Eräs Peircen suurista tietoteoreettisista kontribuutioista oli abduktion käsitteen vakiinnuttaminen osaksi logiikkaa ja tutkimuksen metametodologiaa. Siinä missä induktio johtaa todennäköisiä yleistyksiä yksittäisistä havainnoista ja deduktio välttämättömiä johtopäätöksiä väitelauseista, abduktio on mahdollisen selityksen keksimistä jollekin, yleensä yllättävälle faktalle.

Usein käytetty esimerkki abduktiosta on salapoliisipäättely, eli tilanne, jossa jollekin havaitulle asiaintilalle pitää keksiä kausaalinen syy: mikä on paras mahdollinen selitys, joka ollessaan tosi selittäisi pähkäiltävänä olevat havainnot?

Peircen abduktiota ei kuitenkaan tule rinnastaa niin sanottuun IBE-päättelyyn (inference to the best explanation, päättely parhaaseen selitykseen), jossa vertaillaan ja valitaan mahdollisia selityksiä. Abduktio on keksimisen logiikkaa ja koskee sellaisenaan nimenomaan uuden tiedon syntymistä, eli sitä hetkeä, jossa uusi idea luodaan. Peircen mukaan kaikki uusi tieto saa alkunsa abduktiivisesti: “abduktiossa annamme massiivisen joukon faktoja ehdottaa meille teoriaa ilman, että sen syntymisessä olisi mitään pakonomaista”.

Toisin kuin induktiossa, abduktiota ei voida suoraan johtaa havainnoista. Tästä syystä abduktiota voisi luonnehtia vaistomaiseksi päättelyksi, ja juuri vaistojen ilmeinen merkitys yhdistää abduktion estetiikkaan. Abduktio käynnistyy sillä hetkellä, kun kohtaamme maailman esteettisesti. Teemme päivän aikana lukemattoman määrän pieniä ja suuria abduktioita, joista osa on arkipäiväisiä, kehollisia ja lähes huomaamattomia, toiset taas käänteentekeviä ja tieteellisiin läpimurtoihin johtavia.

Parhaimmillaan abduktio panee alulle prosessin, joka johtaa ajattelun vakiintuneista tavoista vapautumiseen. Vaikka abduktio lähtee liikkeelle esikäsitteellisesti, abduktioita käsitteellistetään niin, että niitä pystytään tutkimuksen myöhemmissä vaiheissa käsittelemään induktiivisissa ja deduktiivisissa prosesseissa. Abduktio toimii siis esteettisten havaintojen ja ei-abduktiivisten loogisten operaatioiden välittäjänä.

Tässä vaiheessa on oleellista huomata, että Peirce ei tarkoita estetiikalla taiteen tuotoksista nauttimista, tai kuten Peirce itse toteaa, estetiikka ei ole “pleasure-ground of those who spend their lives in the delights of art”. Estetiikka on Peircelle pikemminkin ideaalien tiede; sen tutkimista, mikä on objektiivisesti ihannoitavaa tai absoluuttisesti hyvää ilman ulkoista syytä tai tavoitetta. Näiltä osin Peircen filosofia seurailee tarkasti Schillerin hahmottelemia estetiikan periaatteita.

Peirce menee kuitenkin Schilleriä pidemmälle eritellessään estetiikan suhdetta luovaan ideoiden synnyttämiseen. Vaikka Peirce toteaa, että ideoiden syntymiseen ei liity pakottavuutta – mistä syystä ideoiden syntymistä on myös vaikeaa kontrolloida kognitiivisesti – hän hahmottelee kontrolloitavissa olevia olosuhteita, jotka olisivat mahdollisimman otollisia uusien ideoiden syntymiselle ilman abduktiota tavallisesti motivoivaa yllätyksellistä aistiärsykettä. Yksi tällaisten olosuhteiden luomisen kannalta keskeisistä käsitteistä on leikki.

Kirjoittaessaan leikistä spontaanien ideoiden houkuttimena, Peirce käyttää termiä Pure Play, jonka käännän muotoon ”viaton leikki” korostaakseni naiiviuden merkitystä uuden keksimiselle ja havaitsemiselle.

Viaton leikki on toimintaa vailla sääntöjä. Sillä ei ole muuta ohjenuoraa kuin vapaus eikä muuta päämäärää kuin tavoitteettomuus. Viatonta leikkiä voi harjoittaa hiekkalaatikolla tai iltapäiväkävelyllä (Peirce ehdotti, että pyhittäisimme 5–6 % ajastamme haahuilulle). Tärkeintä on, että toiminta pyrkii olemaan käytännöllisistä päämääristä vapaata.

Viattoman leikin tilassa mieli vapautuu olemassa olevien olosuhteiden sanelemista määritelmistä ja tavoitteista. Samalla luodaan olosuhteet uusien ideoiden ja käsitteiden spontaanille syntymiselle, mutta myös uusien yksityiskohtien ja yleisyyksien havaitsemiselle. On tärkeää huomata, että viattomuuden ja naiiviuden ulottuvuudet koskevat leikin abduktiivista eli esikäsitteellistä vaihetta. Viattoman leikin esteettiset tuotokset läpikäyvät eettis-poliittisen suodatuksen tutkimuksen induktiivisessa ja deduktiivisessa vaiheessa.

Edellä hahmoteltu abduktiivinen keksiminen tunnetaan myös nimellä serendipisyys (serendipity, onnekas sattuma). Serendipisyyden suhdetta logiikkaan, luovuuteen ja taiteellisuuteen, leikkimiseen ja pelaamiseen sekä intuitioon ja kehollisuuteen on tutkittu laajasti niin tieteen kuin taiteenkin kontekstissa.

Oleellinen tutkimuksia yhdistävä kysymys koskee kontrollin, skeemojen ja sääntöjen suhdetta luovuuteen, vapauteen ja sattumaan: Miten luodaan olosuhteet serendipisyyden maksimoimiselle? Missä määrin luovuuteen voidaan vaikuttaa kehittämällä esimerkiksi leikillisiä menetelmiä? Miten leikki voi mahdollistaa ja kehittää sääntöjen ja tapojen kahleista irrottautuvaa ajattelua ja johtaa siten aidosti uusien ideoiden syntymiseen?

Viimeaikaisen leikki-, luovuus- ja serendipisyystutkimuksen erittelemisen sijaan siirryn omasta taiteellisesta tuotannostani ammentavaan tapausesimerkkiin. Talvella 2021 valtasin Helsingin Töölönlahdella sijaitsevan jättishakkilaudan esitystaiteellisen intervention tapahtumapaikaksi.

Pyysin shakin säännöt tuntevan ystäväni pelaamaan kanssani ja ohjeistin häntä korvaamaan omat shakkinappulansa ulkoshakin peliruutuun sopivilla arkipäiväisillä esineillä. Sitruunasta tuli sotilas ja leikkihevosesta kuninkaan ratsu. Ystäväni halusi itse olla kuninkaan lähetti. Niin ikään valitsin 16 itselleni henkilökohtaisesti tai historiallisesti tärkeää esinettä, joiden shakkiarvot valitsin jotakuinkin sattumanvaraisesti. Pippurimyllystä tuli sotilas, nahkasaappaista kuninkaan torni, ja normaalikokoisesta shakkilaudasta pelimerkkeineen kuningattaren lähetti. 

Halusin tutkia, olisiko shakin pelaaminen enemmän tai vähemmän sattumanvaraisesti valituilla esineillä mahdollista ja mitä esineitä koskevia uusia havaintoja pelaaminen voisi tuottaa. Toivoin, että shakin säännöt toimisivat lähtökohtana ja menetelmänä uusien ideoiden ja tuntemusten esiin houkuttelemiselle mutta myös uusien materiaalisuuksien huomaamiselle.

Pelaaminen oli aluksi helppoa ja innostunutta. Pelin edetessä esineille määrätyt shakkiarvot alkoivat kuitenkin unohtua ja meidän piti aika ajoin turvautua notaatioon. Tämä häiritsi pelaamista jonkin verran. Tuntui olevan yhdentekevää, millä esineellä pelaisimme, jos shakin matemaattisuus ja deduktio olisivat päällimmäisinä mielessä. On huomattavan vaikeaa tyhjentää mieli uuden huomaamiselle, kun pitää miettiä sääntöjä ja kirjanpitoa.

Keskipelissä tapahtui kuitenkin jotakin uskomatonta ja täysin odottamatonta. Ajatteluni vapautui shakin sääntöjen asettamista päämääristä ja huomasin valitsevani seuraavan siirron sen perusteella, minkä esineen kanssa seurusteleminen tuntui sillä hetkellä vastustamattomimmalta. Esineet eivät vetäneet minua puoleensa siksi, että ne olivat tuttuja ja turvallisia, vaan siksi, että niissä oli jotakin uutta ja outoa.

Vieroksumisen sijaan outous synnytti minussa hoivan tunteita. Esine itsessään, ei sen välineellisyys, tuntui tärkeältä. En kuitenkaan viehättynyt esineestä sen esteettisten ominaisuuksien vuoksi, vaan siksi, että suhde minun ja kyseisen esineen välillä oli viattoman esteettinen, vailla suhteen ulkopuolista toiminnallista syytä tai tavoitetta. Kokemukseni synnytti painottomuuden tunteen, jota voi kuvailla sanoilla viaton leikki.

En ole pystynyt toisintamaan saavutettua viattoman leikin tilaa shakkipelimme jälkeen. Muistot lapsuusajan leikeistä puolestaan ovat aivan liiaksi myöhempien kokemusten tahrimia. En voi myöskään väittää saaneeni suuria oivalluksia tai tehneeni yksittäisten esineiden materiaalisuutta koskevia AHAA!-elämyksiä pelin kuluessa.

Tulokset olivat kuitenkin rohkaisevia. Oli valaistumisenomaista huomata, että viattoman leikin tilan saavuttaminen pelaamisen avulla on mahdollista. Viattoman leikin maailmasta versovien uusien ideoiden ja havaintojen ilmaantumiseen puolestaan saattaisi olla mahdollista vaikuttaa pidentämällä pelin kestoa.

Peliperformanssimme kesti noin tunnin, josta viattoman leikin kesto oli vain joitakin sekunteja. Peliä hidastamalla voisi olla mahdollista saavuttaa pidempiä viattoman leikin hetkiä ja näin luoda paremmat olosuhteet aidosti uutta luovalle, huomaavalle ja arvostavalle ajattelulle ja kokemukselle.

Marko Mikael Marila

Kirjoittaja on kulttuuriperinnön tutkimuksen tutkijatohtori.

mmmari@utu.fi

www.markomarila.com

Menneet kaksi vuotta ovat nostaneet vastaansanomattomasti esille sen, kuinka syvällinen vaikutus näkymättömillä voimilla voi olla ihmiskuntaan. Ihmisen historia on ollut kautta aikojen hankalaa yhteiseloa tautien kanssa; epätoivoisia yrityksiä ymmärtää mistä ne kaikki oikein ilmestyvät, tarttuvat ja miten niitä voisi estää. Ilman humanistista, ihmiskeskeistä maailmankuvaa, josta länsimainen lääketiedekin on syntynyt, olisimme tautien ja muiden vaivojen kanssa edelleen samassa tilanteessa kuin ihmiset mustan surman aikana.

Mittavista edistysaskelista huolimatta korona katkaisi modernien yhteiskuntien liikenteen, erotti sukulaiset toisistaan, ajoi ihmiset erilleen, etätöihin ja sen osana yliopistoissa etäopetukseen. Toisaalta korona osoitti kuinka sopeutuvaisia ihmiset ovat. Luennointi kesämökiltä olikin virkistävä kokemus. Opiskelijat huomasivat, että etäopetuksen ansiosta saattoi aamulla viipyä petissä pitkäänkin. Kun luennon kuunteli kotona, saattoi rentoutua, sortteerata pikkutavaroita tai tehdä harjoitustehtäviä.

Vanhan sanonnan mukaisesti välttämättömyydestä tehtiin hyve. Parin vuoden aikana etäopetuksesta tuli uusi normaali.

Mutta sopeutumisen yhteydessä tapahtui paljon muutakin, ei niin mukavia asioita. Jos sängystä ei ollut pakko päästä aamulla, niin vuorokausirytmit alkoivat heittelehtiä. Kun yliopistolle ei ollut pakko mennä, päivittäinen kävely tai pyöräily jäi pois päiväjärjestyksestä. Kun muita opiskelijoita ei tavannut yliopiston käytävillä tai kahviloissa, niin ihmissuhteet kääpiöityivät. Kun opiskelijatapahtumia ja -juhlia ei pidetty, niin uusien ystävien ja elämänkumppanienkin löytäminen viivästyi.

Korona vei elämästä makuaistin lisäksi maun. Inhimillinen kohtaaminen, vuoropuhelu ja yhteisöllisyys kärsivät kautta maailman. Kun ihmisläheinen arki alkoi surkastua, niin ihmisten – myös opettajien ja opiskelijoiden – ruumiillinen ja henkinen kunto sekä yhteiskunnan perustavat sosiaaliset suhteet alkoivat heiketä, osin murentuakin. Jossain lukioissa ei ylioppilasjuhlien järjestäminen tahtonut onnistua, koska nuoret olivat jääneet etävuosina etäisiksi, vieraiksi niin itselleen kuin toisilleen. Sosiaalisesta mediasta ei ollut elävän elämän korvaajaksi.

Vaikka etäopetuksessa oli puolensa, niin on aika antaa elävän elämän arvaamattomuudelle taas mahdollisuus. Ja vaikka lähiopetukseen  liittyvät aikaiset ylösnousut ja luentosalien kovat penkit, niin siihen kuuluvat myös odotus uudesta päivästä, ulkoilu syksyisessä lähiluonnossa ja  ennen kaikkea jatkuvat kohtaamiset muiden opiskelijoiden kanssa.

Vanhan sanonnan mukaan jokainen meistä on lähimmäinen. On aika siirtyä lähi(mmäis)opetukseen.

Simo Laakkonen

Kirjoittaja on maisemantutkimuksen yliopistonlehtori. Hän on Digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkimuksen tutkinto-ohjelman johtaja.

Mökillä saunan ikkuna oli lauteiden tasolla niin, että jos istui ylimmällä lavolla, näkyi pylly pihalle. En tiedä kuka ikkunan aukotuksen tai lauteiden paikat mökillemme oli suunnittelut niin, mutta saunan käyttöä se ei juuri haitannut. Löylyä heittäessä ikkuna joka tapauksessa huurustui. Jos painoi posken vasten kylmää ikkunaa, lauteilla jaksoi olla kauemmin.

Parasta oli kuitenkin juosta saunasta suoraan mereen, uudestaan ja uudestaan loputtomalla kierteellä. Havunneulaset jalkapohjia pistellen ja sitten ponnistus laiturilta mereen. Joskus käytiin hiihtolomallakin mökillä ja silloin hyisen mökin lämmitti kiuas, joka varasi lämpöä seuraavaankin päivään.

Sukupolvien ketju ei ole katkennut, vaan omat lapseni ovat löytäneet loputtoman ”saunaan ja sitten mereen uimaan ja takaisin saunaan”-kierteen. Kummallakin lapselle on saunomisen suhteen muodostunut oma tyylinsä; isompi istuu ylälauteilla ja heittää löylyä, nuoremmalle riittää istuminen alalauteella.

Saunamuistoja lienee kaikilla, jokaisella omanlaisiaan eivätkä kaikki ole saunaihmisiä. Tosin saunoja tutkinut Juha Nirkko on osuvasti todennut, että suomalaiset ovat ainoa kansakunta, joka mahtuisi yhtä aikaa kylpemään omiin saunoihinsa. Aiempi kansatieteellinen tutkimus maalasikin saunan erityisesti suomalaiseen kulttuuriin kuuluvaksi.

Saunakulttuuria

Kansatieteilijä Samuli Paulaharju ja arkeologi Sakari Pälsi keräsivät runsaasti ainestoa liittyen suomalaiseen saunakulttuuriin kohdistaen tutkimuksen pääasiassa maaseudulle ja Karjalaan. Kansatieteellisen tutkimuksen mukaan maaseudulla saunat edustivat ensisijaisesti peseytymispaikkaa, mutta saunaa käytettiin myös maltaiden valmistamiseen, lihan savustamiseen ja pellavan kuivaamiseen, hyvin monenlaiseen toimintaan siis.

Toisinaan maaseudulla saunassa saattoi asua loisena perheitäkin, mutta myös kaupungeissa tilanahtaudesta johtuen saunaan saatettiin sijoittaa osa palveluskunnasta. Rauman Marelan talossa 1800-luvun alkupuolella sauna toimi niin renkitupana kuin pesupaikkana.

Mitä tulee saunojen rakennustapaan, maaseudulla saunarakennukset olivat useimmiten salvottuja hirsirakennuksia, joiden luonnonkivestä tehty kiuas sijaitsi ovinurkassa. Saunat oli asemoitu maakunnista riippuen joko pihapiiriin tai sen ulkopuolelle, mutta aina ne kuitenkin sijaitsivat erillisessä rakennuksessa palovaaran vuoksi. Kaupungeissa, joissa pihapiiri oli rajatumpi, saunat sijaitsivat tontin rajalla ulkorakennuksiin sijoitettuna. Saunassa peseydyttiin kesäisin useammin kuin talvella, tavallisesti kaksi tai kolme kertaa viikossa.

Normaali käytäntö maaseudulla oli, että talon väki saunoi yhdessä. Maaseudulla naisten tehtävänä oli lämmittää sauna ja pesuvesi sekä toimia pesijänä. Maaseudun saunomiseen myös kuului nykypäivänä eloon herätettyjä traditioita, kuten morsius-, hääsauna ja neiskyly. Tällaisilla traditionaalisilla saunoilla juhlistettiin erilaisia siirtymiä tilasta toiseen. Kaupungissa traditiot karisivat pikkuhiljaa uuden elämäntavan tieltä.

Sauna ja terveys

Kansatiede ei ollut ainoa saunaan ja saunomiseen huomiota kiinnittänyt tieteenala, vaan jo 1800-luvun alkupuolella lääketiede kiinnostui saunasta. Vuonna 1823 väitöskirjan (venäläisen) saunan terveydellisistä hyödyistä teki M.M. Levy ja vuonna 1842 saunan terapeuttisia vaikutuksia tutki C. Lambert. Myös siviiliammatiltaan lääkärinä toiminut Elias Lönnrot tutki saunan vaikutusta terveyteen 1840-luvulla.

Suomen Saunaseura onkin korostanut Lönnrotin asemaa saunan asettamisesta kansalliseksi symboliksi. Suomalaisiin saunoihin ja suomalaisten saunatapoihin kävi 1800-luvun lopulla tutustumassa myös ruotsalainen lääkäri Nils Englund, joka vuonna 1897 julkaisi Hälsovännen-lehdessä artikkelinsa saunan käytöstä.

1900-luvulla kiinnostus saunan terveydellisiä vaikutuksia kohtaan kasvoi.  Lääketieteen dosentti ja professori K.F. Hirvisalo kirjoitti lääketieteen väitöskirjan saunan fysiologisia vaikutuksista ihmiseen. Hirvisalo halusi tietää miten sauna vaikutti ihmisten verenkiertoon, munuaisiin, aineenvaihduntaan, hengitykseen tai hikoiluun. Ennen pitkää saunatutkimus synnytti kylpyopin, balneologian, jonka tiimoilta järjestettiin Tukholmassa ensimmäinen kylpykonferenssi vuonna 1925. Saunan ja kylpyjen terveydellisiin vaikutuksiin voidaan lisäksi lukea erilaiset terveys- ja mineraalivedet, jotka kuuluivat erityisesti kylpylaitosten valikoimaan. Tavallinen rahvas sen sijaan nautti saunan päälle kahvit tai osti saunan pitäjältä jauhokaljaa tai limonadia.

Aivan niin korkealentoista saunominen ei normaalissa elämässä ollut, että tavallinen vihdanheiluttaja olisi miettinyt viikoittaisen rutiinin vaikutusta munuaisiinsa, joskin saunalla oli merkitystä arjessa. Se katkaisi työviikon ja auttoi siirtymään arjesta juhlaan. Aiemmin elämän kiertokulkuun kuului sauna – siellä synnyttiin ja saunassa ihminen valmistetiin viimeiselle matkalle.

Sauna kuului olennaisena osana suomalaiseen kulttuuriin. Vuonna 1993 Suomalaisen Kirjallisuuden Seura toteutti ”Sauna suomalaisten terveyden lähteenä” keräyksen, jossa saunatutkimukseen osallistujat vertasivat saunaa kirkkoon, jonne pääsi rauhoittumaan omaan oloon.

Saunomista Porin kaupungissa

Saunominen ei loppunut edes silloin, kun Suomi alkoi teollistua 1800-luvun puolivälin jälkeen ja ihmiset muuttivat kaupunkiin uusien elinkeinojen perässä. Porissa, joka 1800-luvun lopulla teollistui ja kasvoi voimakkaasti, toimi myös useita yleisiä saunoja. Yleisiä saunoja oli lähes jokaisessa kaupunginosassa ja useimmiten saunaa piti jonkin käsityöläisen kuten kirjansitojan, sepän tai teurastajan vaimo, jonka perheelle saunan pitäminen toi tarvittua lisätienestiä. Tunnettuja porilaisia saunoja 1800-luvun lopulla oli ainakin viidennessä kaupunginosassa toimineet Sjövallin, Koivulan ja Tuorin saunat, neljännessä osassa toiminut Tyskin sauna ja Blomin kaupungissa eli Kokemäenjoen pohjoispuolella sijainnut Hjulgrenin sauna, joka ajoittain oli lehtiotsikoissa saunan pihamaalla tapahtuneiden käsirysyjen vuoksi.

Yleisesti saunoissa kuitenkin oltiin varsin rauhallisesti. Varkauksiakin tapahtui harvoin huolimatta siitä, että pukuhuoneen vaatekoukkuun jätettiin niin päällysvaatteet kuin pörssitkin. Saunapäiviä kaupunkien yleisissä saunoissa oli tavallisesti kolme; keskiviikko, perjantai ja lauantai. Tällöin saunaan saavuttiin työvuoron jälkeen ja löylyn lyöminä puhdistettiin viikon tomut, rasvat ja hiet usein Kokemäenjoesta kannetulla vedellä. Sinkkiämpärit kolisivat, kun ihmiset luovivat hämärissä pesutuvissa vauvasta vaariin.

1800 ja 1900-lukujen vaihteessa kaupungissa toimi myös muutama sauna, joiden profiili oli kansansaunoja korkeampi. Aittaluodossa toimi Yhtiön sauna, joka tunnettiin myös Porin kylpylaitoksena. Yhtiön sauna tarjosi tavallisen lavolla istumisen lisäksi erilaisia kylpyjä kuten amme-, höyry- ja kaappikylpyjä.

Vuonna 1896 avattiin nykyisen Liisantorin (aiemmin Elisabetin tori) viereen Elisabetin kylpylaitos, jossa yhteisen pukutilan sijaista oli erilliset pukukopit asiakkaille, erilliset saunat naisille ja miehille sekä lisäksi kansansauna, jonne oli oma kulku sivummalla. Saunassa oli uutuutena myös ”suihkuhytti”, jossa vesi törmäsi ”alta, päältä ja sivusta”. Lattiat olivat betonia ja peitetty puisilla tralleilla, jotta lattiat olisivat mukavammat kävellä. Palveluskuntaa kylpylaitoksessa toimi 12 henkilöä, osa pääkaupunkiseudulta tuotuja ammattihierojia.

Kaupunkiin mahtui siis monenlaisia saunoja ja niille asiakkaita. Kaikilla ei suinkaan ollut varaa käydä Elisabetin kylpylaitoksen kaltaisessa korkean profiilin yleisessä saunassa, mutta viikoittaisen pesun pystyi hoitamaan myös omassa lähisaunassa. Erilaisen saunakokemuksen tarjoaa muuan yleinen sauna kuudennessa kaupunginosassa, jossa tapahtui pienimuotoinen onnettomuus helmikuussa 1894.

”Saunassa oli väkeä runsaanlaisesti etenkin parvella, jossa oli miehiä, naisia ja lapsia, jotka kaikki, pienimmästä suurimpaan huusiwat wettä ja wihtoja. Saunapiika oli tietysti hyvin äkäisellä päällä, koska ei ottanut totellakseen. Silloin tapahtui, wäen huutaessa, että parwi rysähti julmasti, mutta tällä kertaa se ei wielä pudonnut. Kylpywieraitten ollessa näin alastomuuden tilassa, wajosi kumminkin saunaparwi hiukan myöhemmin aika melskeellä permantoon. Eräs rautatietyömiehen waimo, wähäsen rintalapsensa kanssa, istui parween menewillä ylisillä portailla ja selkoselälleen permantoon, lapsi painettuna rintaa vasten ja eräs toinen waimo sai parwen pylwäästä iskun hartioihinsa.” (Satakunta 8.2.1894)

Saunan täyttivät varmasti häly ja lasten itku samalla kun saunavieraat tarkistivat läheistensä olevan kunnossa ja ihmettelivät lattialle pudonnutta lavoa. Rautatietyömiehen vaimo ehkä rauhoitteli pientä sylilastaan ja yritti itse toipua pelästyksestä. Kuten tämä kuudennessa osassa sijainnut sauna, oli samaan tapaan suurin osa kaupunkien yleisistä saunoista vielä 1900-luvun alussa niin kutsuttuja sekasaunoja, joissa saunoivat sukupuolet yhdessä. Tällöin todennäköisesti saunassa kävi koko perhe kerralla, mikäli tehtaan työvuoro antoi myöden.

Hiljalleen saunatavat alkoivat muuttua, johon vaikutti muun muassa porvariston suhtautuminen työläisperheisiin ja yleinen paheksunta sekasaunoja kohtaan. Porissa erityisesti Naisyhdistys pyrki muuttamaan työväestön tapaan saunoa eri sukupuolet yhdessä. Osa yhdistyksestä kannatti erillisiä saunavuoroja, osa erillisiä saunoja. Yhdistys ei kuitenkaan saanut asian tiimoilta yksimieleisyyttä parempien tietojen puuttuessa.

Yhdistys toivoi, että sauna-asia nostettaisiin yleiseen keskusteluun ja saunanomistajat itse tarttuisivat aiheeseen sekä pyrkisivät poistamaan epäkohdan. Vuonna 1901 kirjoitti maisteri Waren Satakunta-lehteen paheksuvan kirjoituksen sekasaunoista. Waren oli toverinsa kanssa etsinyt saunaa kaupungista, mutta erehtynyt päivästä ja päätynyt naisten saunavuorolle yleiseen saunaan. Warenin kertomus saunaillasta on surkuhupaisa:

”Huomattawasti ärsyyntyneenä wihelsi towerini wossikan ja sitä ajettiin taas pulskasti onneamme koettamaan. Mutta kun tultiin sauna eteiseen, niin tuli sinne muuan Eevan tytär hajalla hapsin, posket punottawina, ja hänkös rupesi saunanhoitajattarelle meluamaan, että tämä on kerrassaan kauheaa, täällähän on herroja. Minä pöllöpää, kun en tietänyt – silloin on naisten tunti.” (Satakunta 7.11.1901)

Toimittajan toverin suuttumus ei tuntenut enää rajoja tässä vaiheessa, vaan saunaa etsinyt matkalainen antoi mielipiteensä kuulua. Toimittaja itse tunnusti hävenneensä porilaisten puolesta todeten, että miespuolisen henkilön on vallan mahdotonta saada maanantaina kylpeä. Toimittajan mukaan saunavuoroja ei pitäisi jakaa erikseen naisille ja miehille, vaan jokainen, joka saunaan tahtoo, pitäisi sinne päästä.

Tällä Waren ei suinkaan tarkoittanut, että naiset ja miehet saunoisivat yhdessä, vaan sukupuolille olisi omat saunansa, jotta vastaavanlaisia ikäviä välikohtauksia ei tapahtuisi. Moitteen kohteena olivat porilaiset saunanomistajat, jotka kuvittelivat, että porilaiset tahtoisivat saunoa vain kolmena päivänä viikossa, kun saunaan tulisi päästä joka päivä, kuten muualla on tapana. Waren paheksui myös yhteissaunomista:

”Monesta saunassa on n.k. paremman saunan rinnalla myöskin halwempi, nim. yhteissauna, missä eri sukupuolet kylpewät sekaisin paratiisin aikuisissa puwuissaan. Mutta eiköhän, warsinkin näin kaupunkioloissa, tuo suuresti loukkaa etenkin naisille synnynnäistä kainoutta? Kun tähän vielä lisätään, että, niinkuin luotettawalta taholta on kerrottu, joskus pöhnäisetkin miehet tulevat joukkoon ja joku eukko tuopi saunaan ewäänään olutpullon, joka sitte lauteilla tyhjennetään, niin riittää tämä jo osoittamaan yhteissaunojen sopimattomuutta säädyllisyyttä loukkaawina laitoksina, joista sitä paitsi lapset saawat nähdä ja kuulla kaikenmoista.” (Satakunta 7.11.1901)

Warenin toive erillisistä saunavuoroista kävi myöhemmin toteen, sillä siveellisyyden ja yksityisyyden tavoittelu ei ollut vain porvariston yksipuolista sanelua, vaan myös kaupunkilaisen työväestön nuoremman polven parissa oli havaittavissa yksityisyyden tavoittelua.

Saunoista pro gradu-tutkielmansa vuonna 1994 tehneen Tapio Laaksosen mukaan kaupunkien saunojat olivat 1900-luvun alussa tietoisia uusista käytännöistä ja saattoivat toivoa oman lähisaunan muuttuvan paremmin varustelluksi ja tarjoavan erillisiä vuoroja. Kaupunkien saunakulttuuri muuttui Laaksosen mukaan käyttäjien toiveesta. Erillisvuorojen vastaanotto oli hidas, muutos tapahtui reilun kahdenkymmenen vuoden aikana 1800-luvun lopulta 1920-luvulle. Tänä aikana oli käytössä erilaisia saunoja eri käyttäjille. Muutos saunomistavoissa tapahtui elinympäristön muutoksen, elintason nousun ja mentaliteetin muutoksen kautta.

Yleiset saunat katosivat pikkuhiljaa kulttuurin muuttuessa ja viimeinen Porin yleinen sauna sulki ovensa 1982. Kesällä 2022 Porissa yleiseen juhannussaunaan ei siis pääse, vaikka suunnitelmia sellaisen rakentamisesta on ollutkin.

Varmaa kuitenkin on, että keskikesän juhlassa monella lämpeää sauna joko kerrostalon kylpyhuoneeseen sijoitettuna, omakotitalon kellarissa tai mökin pihalla. Erityisesti juhannussauna assosioituu kulttuurissamme kesämökkiin, joko omaan, ystävän tai vuokrattuun, kuten tämän kirjoituksen alussa.

Saunalla on myös tärkeä rooli suomalaisessa juhannustaikaperinteessä.

”Juhannusaattoiltana tehtiin uusi vihta. Kun sillä oli vihdottu heitettiin se jalkojen välistä saunankatolle. Minnepäin sen tyvi meni, siellä oli tuleva puoliso” (Kiikoinen 1935).

Hyvää juhannusta, taikaonnea sekä aurinkoista kesää kaikille!

Sanna Kuusikari

Kirjoittaja on väitöskirjatutkija Tampereen yliopiston historian tohtoriohjelmassa. Hän on kirjoittanut historian pro gradu -tutkielmansa Porin yleisistä saunoista.

• 

• 

• 

Anna-Rosa:

Digitaalinen kulttuuri ja sosiaalisen median maailma. Siinä on kaksi asiaa, joista voisin puhua tuntikausia. Kun sain aloittaa maisterinopinnot Turun yliopiston Digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkinto-ohjelmassa (DMKT) syksyllä 2022, tiesin että kokemus tulisi olemaan ainutlaatuinen. Niinkin ainutlaatuinen, että siitä olisi mukava päästä kertomaan muillekin alasta kiinnostuneille! Eli Rosa tässä, moi!

Kun tutkinto-ohjelmamme viestinnästä vastaava yliopisto-opettajamme Rami Mähkä otti meihin opiskelijoihin yhteyttä helmikuun 2022 alussa DMKT:n Instagram -tilin #humanistinaporissa somemarkkinointiin liittyen, vastaukseni oli aika lailla seuraava “Tottakai!”. Projekti olisi mainio tilaisuus liittää kaksi asiaa yhteen; intohimoni digitaalisen kulttuurin alaa kohtaan ja sisällöntuotto sosiaaliseen mediaan.

Kun vihdoin sain kuulla, että minut oli valittu mukaan tähän some-tiimiin, sain ilokseni tietää, että myös kaksi opiskelukaveriani, Veera ja Anna, olisivat myös menossa mukana. Mikä olisikaan mukavampaa kuin saada tehdä mikrovaikuttajan työtä yhdessä kahden hyvän ystäväni kanssa, ja samalla kertoa Porin yliopistokeskuksen tuleville opiskelijoille kuinka mahtava juuri DMKT:n tutkinto-ohjelma onkaan!

Aloitimme someprojektin lyhyellä tapaamisella, jonka aikana sovimme yhdessä, kuka päivittelee tilille sisältöä minäkin päivänä. Projektin aikana pohdimme vielä yhdessä eri ideoita sitä, millaista sisältöä voisimme tilille tuottaa. Työskentely yhdessä oli antoisaa, helppoa sekä palkitsevaa, sillä saimme kaikki tehdä työtä, josta pidämme!

Vaikka meitä oli kolme inspiroitunutta nuorta tämän projektin äärellä, vei se tottakai aikaa, joten aina silloin tällöin opiskeluelämän kiireiden keskellä keskustelimme siitä, kuka ottaisi mistäkin aiheesta tai tehtävästä koppia, jos yhdellä meistä olisi tentti tai toinen muu isompi projekti edessä.

Näin saimme tasapainotettua yhdessä projektin tekoa, sekä huolehdimme siitä, että omat opiskelut tulivat kullakin suoritettua ajallaan.

Kaiken kaikkiaan somemarkkinoinnin-projekti oli itselleni erittäin antoisa kokemus! En ole alunperin Porista kotoisin, joten projekti antoi minulle entistä paremman tilaisuuden tutustua uuteen kotikaupunkiini. Opin markkinoinnista, sain tuottaa sisältöä jonka kautta jaoin opiskelukokemuksiani DMKT:ssa, sekä opin lisää omasta alastani digitaalisen kulttuurin äärellä.

Veera:

Aloitin vuoden 2022 syksyllä opintoni Digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkinto-ohjelmassa. Olen siis Veera ja kuluva vuosi oli ensimmäinen opiskeluvuoteni.  Ennen kuin hain tutkinto-ohjelmaan kävin lukemassa Humanistina Porissa blogia sekä seuraamassa @humanistinaporissa Instagram -tiliä sekä ainejärjestömme Kulma ry:n -tiliä.

Kun aloitimme noin kuukauden kestävän somekampanjan maaliskuussa, mietimme, minkälaista sisältöä haluaisimme tuottaa. Halusimme kaikki tuottaa rentoa sisältöä ja sellaista, mitä itse olisimme halunneet seurata silloin kun haimme tutkinto-ohjelmaan, tai kun saimme tiedon sisäänpääsystä. Meillä oli myös kaikilla oma tyylimme tuottaa sisältöä, ja kaikki tekivät oman näköisiään postauksia, mikä mielestäni piti somekampanjan mielenkiintoisena.

Päivitimme kolmen viikon ajan @humanistinaporissa Instagram -tiliä. Jokaisella meillä oli vähintään yksi päivä viikossa, jona päivitimme Insta-storyyn ”my day” -tyyppisesti mitä teemme ja millaisia koulujuttuja kelläkin on tiedossa.

Kaikki meidän postaukset löytyvät @humanistinaporissa -tilin kohokohdista. Aloitimme sillä, että esittelimme tietysti ketä olemme, mitä on luvassa, ja miksi olemme päivittämässä tiliä seuraavat viikot.

Päivitän omaa Instagram -tiliä hieman humoristisesti, ja kun saimme ohjeistukseksi, että saamme päivittää omalla tyylillä tätäkin, niin päätin myös @humanistinaporissa -tiliä päivittää samalaisella rennolla tyylillä.

Halusin päivittää myös siitä, että en ole käynyt lukiota vaan ammattikoulun. Kun itse hain ammattikoulupohjalta yliopistoon, olisin halunnut itse lukea, että kaikki eivät ole lukion käyneitä.

Vaikka aiemmilla opinnoilla ei ole vain yhtä tarkkaa merkitystä, itseäni se mietitytti paljon, onko minusta yliopistoon, kun en ole koskaan esimerkiksi kirjoittanut pitkiä tekstejä ja tiesin, että niitä on vastassa. Hyvin on mennyt! Tämä on muistutus kaikille, että ei koskaan pidä epäillä itseään! <3

Anna:

Anna täällä hei! Ensimmäinen vuosi DMKT:lla lähenee loppuaan, joten on hyvä aika muistella maaliskuista somekamppanjaa yhteishaun tienoilta.

Vaikka sosiaalisessa mediassa onkin tullut pyörittyä jo tovi, astuin toden teolla pois mukavuusalueeltani alkaessani höpöttää Instagramissa mahdollisille hakijoille polustani DMKT:lle.

Ilmoittautuminen sometiimiin vaati vähän yllyttämistä kaverilta, mutta onneksi tuli ryhdyttyä! Homma alkoi luistaa ja vauhti kiihtyä loppua kohti kun somettamisen makuun pääsi. Kampanjan jälkeen tuntui mahtavalta kuulla, että hakijamäärä tutkinto-ohjelmaamme oli tuplaantunut! Myös humanistinaporissa-tilin seuraajamäärä nousi muutamalla kymmenellä ihmisellä, eli noin kandivuosikurssillisella, jee!

Vaikka suunnittelimme postauksia jo ennen kampanjaa, ideointi oli aktiivisesti käynnissä sometiimin chatin puolella koko kampanjan ajan. Yhdessä Veeran ja Rosan kanssa tehdessä alkoi tulla mieleen asioita, joista uudet hakijat voisivat olla kiinnostuneita.

Kun keväällä 2021 aloin pohtia Poria hakuvaihtoehtona, yritin etsiä somesta tietoa juuri siitä, millaista Porin yliopistokeskuksella on opiskella. Silloin humanistinaporissa- ja kulma_ry-tilit instagramissa olivat kullanarvoisia. Oli myös mielenkiintoista nähdä etukäteen, millaista porukkaa meillä opiskelee, joten tutorien ig:t menivät nopeasti seurantaan.

Yritin itsekin tuottaa sellaista sisältöä, jossa näkyy muun muassa päivittäistä opiskeluympäristöä, vapaa-ajan viettoa ja tietysti porilaisia humanisteja. Vanhana porilaisena jaoin materiaalia myös kesän tapahtumista sekä satakuntalaisista nähtävyyksistä, kuten erilaisista luontokohteista.

Oma taustani teki minusta aikoinaan Porille epätavallisen hakijan ja nyt sen luontevan puolestapuhujan. Olen kasvanut Porissa, ja onnellisena jo hyvästellyt sen muuttaessani isompaan kaupunkiin opiskelemaan. 

Kuitenkin omia intohimoja seuraten päädyin uskaltamaan muuttamaan takaisin Poriin, ja sen eloisa opiskelijakulttuuri on vienyt minut aivan mukanaan. Halpa asuminen keskustassa ja lyhyet kulkuyhteydet kouluun, töihin ja harrastuksiin helpottavat opiskelijan elämää rutkasti, joten oli ihanaa päästä jakamaan porilaisuuden ilosanomaa somekampanjan muodossa!

Anna-Rosa Eerikäinen

Opiskelee Turun yliopiston digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkinto-ohjelmassa maisterinopintoja. Hän toimii myös Kulma ry:n viestintävästaavana sekä Pointer ry:n koulutuspoliittinen vastaavana.

Veera Mononen

Opiskelee Turun yliopiston digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkinto-ohjelmassa. Toimii myös Kulma ry:n sosiaalipoliittisena vastaavana.

Anna Rantanen

Opiskelee Turun yliopiston digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkinto-ohjelmassa. Toimii myös Kulma ry:n tapahtumavastaavana.

• 

• 

JK

Suuret kiitokset lahjakkaille, taitaville ja projektiin täysillä heittäytyneille sometiimiläisille! – Rami (vastaava opettaja, jonka tehtävä oli pysyä poissa jaloista)

Päästyäni opiskelemaan Kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen tutkinto-ohjelmaan minulla oli selkeä visio siitä, mitä kursseja haluan sisällyttää opintoihini. Yksi näistä kursseista oli Kulttuurituotannon toimijat, jonka kimppuun hyökkäsin heti, kun ilmoittautuminen siihen aukesi.

Tällä kurssilla toteutetaan aina jokin tapahtuma ja olin aivan innoissani siitä, sillä kulttuurituotanto ja tapahtumajärjestäminen on kiinnostanut minua jo hyvin pitkään. Kurssin alussa kävimme läpi kurssin vetäjän Pirita Frigrenin kanssa kurssin sisältöä sekä hieman yleistä tietoa kulttuurituotannosta, mutta pian aloimmekin jo suunnitella tulevia tapahtumiamme, into piukassa!

Kurssillamme oli kaksi ryhmää ja meidän tehtäväksemme tuli suunnitella Porin alueen sotahistoriallisten muistin paikkojen muisteluilta yhteistyössä väitöskirjatutkija Teemu Väisäsen sekä Satakunnan museon kanssa. Sain ryhmääni mitä parhaimmat kollegat Siiri Rokkasen, Wilmandra Lindegrenin sekä Onerva Puhakan. Aluksi meidän tuli tutustua tehtäväämme ja pian jo jaoimme vastuualueita ryhmän jäsenten kesken. Minä otin vastuulleni varapuheenjohtajan sekä Siirin kanssa jaetun viestintävastaavan roolin. Siiri sai vastuulleen viestinnän lisäksi sihteerin roolin, Wilmandra lupautui puheenjohtajaksi ja Onerva tekniikkavastaavaksi.  

Pidimme kurssilla tasaisin väliajoin välietappeja, joissa jaoimme toisen ryhmän kanssa aina tilannekatsauksia tapahtumien suunnittelun etenemisestä. Pidimme ryhmämme kesken aktiivisesti yhteisiä kokouksia, missä suunnittelimme tapahtuman ohjelmarunkoa, viestintää sekä kysymyksiä, joita aioimme muisteluillan osallistujille esittää. Satakunnan museolla avautui huhtikuun alkupuolella Sota Porissa -näyttely, joka tavallaan nivoutui tapahtumamme kanssa yhteen.

Päätimme siis sisällyttää näyttelyn tapahtumaamme siten, että osallistujat saisivat ensin kiertää sen, jonka jälkeen vasta aloittaisimme varsinaisen muisteluhetken. Tämän tarkoituksena oli toimia ns. muistinvirkistäjänä, jolloin vanhoja muistoja voisi nousta taas osallistujien mieleen.

Suunnittelimme, että tapahtumamme ihanteellinen osallistujamäärä olisi 5–10 henkilöä ja henkilöt olisivat syntyneet vuosina 1940–1960, sillä tällä ikäryhmällä todennäköisesti olisi eniten muistoja sotien jälkeisistä ajoista. Maaliskuun puolivälissä avasimme ilmoittautumisen tapahtumaamme kuukaudeksi. Halukkaat saivat ilmoittautua sähköpostin kautta minulle, ja aika pian ilmoittautumisen aukeamisen jälkeen saimmekin jo ensimmäisen viestin eräältä innokkaalta osallistujaehdokkaalta. Meillä oli pitkään ainoastaan yksi ilmoittautuja, joten Teemu alkoi värväämään omista kontakteistaan mahdollisia halukkaita muisteluiltaan.

Hieman ennen ilmoittautumisen kiinnimenoa meille kuitenkin tuli yhtäkkiä huikea määrä viime hetken osallistujaehdokkaita sähköpostin kautta. Kävi ilmi, että Porilaine-lehti oli julkaissut meidän ilmoituksemme, joka oli tavoittanut kohderyhmäämme sopivia henkilöitä tehokkaasti! Saimme lopulta tapahtumaamme yhteensä yhdeksän osallistujaa, joka riitti meille vallan mainiosti.

Tapahtumapäivä

Vihdoin muisteluillan aamu jo sarasti, vaikka se tuntui pitkään niin kaukaiselta. Tapahtumapäivä jännitti meitä kaikkia, mutta olimme varmoja, että tapahtuma tulisi sujumaan hyvin. Menimme valmistelemaan museon neukkaritilaa jo varhain iltapäivästä, jotta kaikki olisi valmista muisteluillan ohjelmaa ja osallistujia varten. Järjestelimme kartat, nauhurit sekä kameran valmiiksi ja kertasimme kysymyspatteristoamme. Tulostamamme kartat olivat 1950-luvun Porista sekä lentokentän alueelta, joiden tarkoituksena oli toimia osallistujien muistelun tukena.

Menimme muisteluillan osallistujia vastaan museon aulaan ja toivotimme heidän tervetulleeksi, jonka jälkeen Siiri ja Onerva lähti johdattamaan ryhmää Sota Porissa -näyttelyyn. Näyttelyn kierrettyään, osallistujat saapuivat neukkariin ja he saivat heti kättelyssä pullan sekä kahvia nautittavakseen. Minä toivotin aluksi kaikki tervetulleeksi tilaisuuteen ja kerroin hieman kulttuurituotannon kurssistamme. Tämän jälkeen me ryhmäläiset ja Teemu esittelimme itsemme lyhykäisesti.

Puheenvuoroni jälkeen Wilmandra aloitti keskustelun kysymällä muisteluiltaan tulleiden nimet sekä alueet, josta he ovat kotoisin sekä mihin heidän muistonsa sijoittuvat. Kysymyksen jälkeen neukkarissa alkoikin mukava puheensorina ja muistelijoilla tuntui olevan paljon asiaa, enkä ihmettele: vihdoin heillä oli tilaisuus kertoa nuoruudestaan ja ”vanhoista hyvistä ajoista”. Heidän tarinansa olivat niin mielenkiintoisia, että niitä olisi voinut kuunnella tuntitolkulla, mutta meillä oli tietysti vain rajallisesti aikaa. Harmiksemme huomasimme, että ryhmäkoko olikin aivan liian suuri, sillä kaikki eivät ehtineet saamaan puheenvuoroa. Lisäksi erilaiset persoonat vaikuttivat siihen, miten paljon he uskalsivat ylipäätään puhua tai aloittaa keskustelua tässä tilaisuudessa.

Puheenvuorojen jakaminen oli välillä hankalaa, kun osalla olisi ollut niin paljon asiaa kerrottavana, mutta yritimme Wilmandran kanssa pysyä lujina. Wilmandra pyrki myös kohdistamaan kysymyksiä heille, jotka eivät vielä olleet päässeet lainkaan ääneen ja se oli minusta todella hyvä veto. Mielestäni tapahtuma sujui muuten erittäin hyvin, ja me kaikki opimme tästä paljon tulevaisuutta varten. Saimme paljon arvokasta muistitietoa talteen, etenkin kameran avulla, joka taltioi äänen yllättäen nauhureita selkeämmin.

Oppia ryhmätyöskentelystä – ja Porista

Yhteistyö Teemun ja Satakunnan museon kanssa oli erittäin mukavaa ja helppoa, ja olin älyttömän tyytyväinen ryhmämme dynamiikkaan. Jokainen panosti ryhmätyöhömme erinomaisesti ja oli upeaa huomata, miten olimme kaikki toistemme tukena ja valmiina auttamaan toisiamme! Tämä kurssi ja tapahtuma opettivat minulle tapahtumajärjestämisen lisäksi tiimityön tekemisestä ja organisoinnista sekä kehittivät esiintymistaitojani ennestään.

Kaiken tämän ohella opin uutta Porin alueesta sekä siitä, miten paljon sota on vaikuttanut tähän kaupunkiin ja sen ihmisiin. Sota Porissa -näyttely oli upeasti rakennettu ja vaikuttava kokonaisuus, johon aion mennä uudestaankin tutustumaan, vielä tarkemmin! Tämän antoisan kurssin jälkeen onkin mukava jatkaa seuraaviin haasteisiin, jotka ovat kesätyöt. Uskon pääseväni heti hyödyntämään tällä kurssilla opittua, sillä saan työskennellä tulevan kesän erään suuren festarin parissa, jännää!

Ada Jussila

Kirjoittaja on kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen tutkinto-ohjelman opiskelija Turun yliopistosta. Hän toimii myös tutkinto-ohjelmansa ainejärjestö Kulma ry:n sihteerinä.

Suomen sotia tarkastellaan usein rintaman taisteluiden kautta. Sodalla oli kuitenkin merkittävä vaikutus myös kotirintamalla, missä vallinnut poikkeustila näkyi mahdollisten pommitusten ohessa myös muun muassa mottitalkoiden, säännöstelyn ja koulunkäynnin katkonaisuuden kautta. Sota-aikaan liittyi myös laajat rakennushankkeet, jotka ovat jättäneet pysyvän jäljen ympäri Suomen.

Yksi esimerkki sota-ajan suurista rakennus- ja modernisointihankkeista liittyy lentokenttiin, joiden rakennuskanta ja infrastruktuuri kokivat sotavuosina usein suuria mullistuksia. Tietyillä lentokentillä rakentamisesta vastasi Saksan ilmavoimat, joiden maisemaan ja muistoihin jättämiä jälkiä tutkin väitöstutkimuksessani.

Tapausesimerkkinä Porin lentokenttä

Jatkosodan aikaan suomalaiset tarjosivat saksalaisten liittolaistensa käyttöön useita lentokenttiä, jotka saksalaiset valjastivat omiin käyttötarkoituksiinsa tehokkain rakennushankkein. Valtaosa lentokentistä sijaitsi Lapissa ja Kaakkois-Suomesta, mistä oli lyhyt matka toteuttaa tiedustelu- ja pommituslentoja rintamalinjojen taakse. Samalla saksalaisilla oli kuitenkin tarve löytää paikka huoltokentälle rauhalliselta paikalta kaukana taisteluiden vaikutuksista.

Tällainen paikka löytyi lopulta Porista, joka tarjosi suojaisen sijaintinsa ohessa myös hyvät laiva- ja raideyhteydet. Porin lentokentälle saksalaiset perustivat Pohjois-Norjaan ja Suomeen ryhmitettyjen lentoyksiköiden varaosapalvelusta, suurista huolloista sekä kaluston vaihdosta vastanneen kenttälentovarikon. Virallisissa asiakirjoissa kenttälentovarikosta käytettiin nimitystä Feldluftpark 3/XI Pori tai lyhyemmin FLP-Pori.

Sodan aikana saksalaiset rakensivat lentokentän lähiympäristöön lähes 300 uutta rakennusta ja rakennelmaa, joihin lukeutui lentokonehalleja, parakkeja, elokuvateatteri ja Porin ensimmäinen uimahalli sekä lähimetsään kätketyt lentokoneiden sirpalesuojat, kohdistusammuntapaikka ja rullausteiden verkosto. Lisäksi saksalaiset pidensivät lentokentän kiitoteitä ja päällystivät pääkiitotien tervasepelillä sotavankityövoiman avulla. Saksalaista rakennuskantaa nousi myös muualle Poriin ja Satakuntaan, minkä lisäksi saksalaisia sotilaita majoittui vuokratiloissa kaupungilla.

Koska Porissa oli parhaimmillaan 3000 saksalaista sotilasta ja muuta henkilöstöä, porilaisten ja saksalaisten välille syntyi useita kohtaamisia, jotka johtivat niin ystävyyssuhteisiin, romansseihin kuin nyrkkitappeluihinkin.

Kun Suomi katkaisi suhteensa Saksaan Neuvostoliiton kanssa tehdyn rauhansopimuksen ennakkoehtona syyskuussa 1944, saksalaisille annettiin käsky poistua Suomesta. Porista vetäytyessään saksalaiset tuhosivat kymmeniä rakennuksia ajastetuin räjähtein. Siinä missä suuri osa säilyneistä rakenteista otettiin pian suomalaisten käyttöön, etenkin metsään jääneet rakenteet ja rauniot jäivät lopulta unohduksiin.

Metsien kätköistä osaksi tutkimusta

Vuodesta 2019 alkaen Porin lentokentän sotahistoriaa on tutkittu arkeologian, arkistotutkimuksen ja haastattelun keinoin. Tutkimus on toteutettu tiiviissä yhteistyössä Satakunnan Museon kanssa ja tutkimuksen tuloksia esitellään huhtikuussa 2022 Satakunnan Museoon avatussa näyttelyssä, joka esittelee niin lentokentän vaiheita kuin kotirintaman arkea. Rosenlew-museoon avattu kaksoisnäyttelyn toinen puolisko syventyy puolestaan sota-ajan teollisuuteen ja työntekoon.

Tutkimushankkeen keskiössä on ollut alusta alkaen paikallisyhteisön kanssa toteutettava yhteistyö. Porin metsän alueella järjestetyille arkeologisille kaivauksille on osallistunut lukiolaisia, arkeologian kesäleiriläisiä sekä alueen historiasta kiinnostuneita kansalaisopiston kurssilaisia. Alueella järjestetyt yleisöopastukset ja metsäalueen sota-ajan raunioihin kohdistunut mielenkiinto johtivat puolestaan hankkeeseen, jonka aikana Porin metsään valmistuu sota-ajan rakenteille vievät polut ja alueen sotahistoriasta kertovat kyltit.

Tutkimuksen saama näkyvyys on kannustanut paikallisia asukkaita myös jakamaan omia muistoja ja valokuvia sota-ajalta. Siinä missä useita henkilöitä on jo haastateltu sota-ajan tapahtumiin liittyen, Luftgau Finnland -tutkimushankkeen resurssit eivät ole toistaiseksi riittäneet syvällisiin keskusteluihin kaikkien sota-aikaa muistavien kanssa, minkä johdosta muistoja on alettu kerätä myös kirjallisessa muodossa.

Sodan jäljet muistoissa ja maisemassa

Lentokenttärakenteiden sodanaikaisten vaiheiden lisäksi väitöstutkimuksen huomio kiinnittyy sota-ajan rakentamisen kauaskantoisiin seurauksiin. Esimerkiksi Porin lentokentän laaja rakentamishanke oli syynä lentokentän valikoitumiselle Satakunnan Lennoston tukikohdaksi. Poriin siirtyneelle lennostolle oli valmiina runsaasti saksalaista rakennuskantaa, minkä lisäksi sotavankien päällystämä kiitotie mahdollisti sittemmin kentän soveltumisen Suomen ensimmäisille suihkuhävittäjille.

Vaikka Satakunnan Lennosto on sittemmin siirtynyt edelleen Porista, osa sota-ajan rakennuskannasta on säilynyt käytössä näihin päiviin saakka. Esimerkiksi kaksi lentokonehallia toimivat Suomen Ilmailuopiston ja WinNovan käytössä ja saksalaisten metsään rakentamilla rullausteillä laukkaavat puolestaan ravihevoset. Myös luonnon valtaamat rauniot ovat saaneet uudenlaista käyttöhistoriaa, kun niistä on muodostunut lasten leikkipaikkoja.

Tutkimuskysymyksiä pitkälle tulevaisuuteen

Pori on vain yksi esimerkki Saksan ilmavoimien laajasta lentokenttäverkostosta ja massiivisista rakennushankkeista kautta Suomen. Väitöskirjassani tutkimuksen maantieteellinen skaala onkin laajentunut kattamaan koko Suomen aina Utista Kaamaseen. Sota-ajan rakennushankkeiden ja käyttöhistorian sekä näiden kauaskantoisten vaikutusten lisäksi aihepiiri tarjoaa laajat mahdollisuudet jatkotutkimukselle. Vaikka kirjakauppojen hyllyt notkuvat sotahistoriallista kirjallisuutta, aikakauteen liittyy vielä runsaasti vastaamattomia kysymyksiä.

Osallistu tutkimushankkeeseen jakamalla omat muistosi sota-ajan rakenteisiin liittyen. Muistot voivat olla peräisin mistä tahansa päin Suomea ja liittyä niin sota-aikaan kuin rakenteiden sodanjälkeiseen käyttöhistoriaan. Vastaukset voi lähettää SKS:n keruusivun kautta.

Teemu Väisänen

Kirjoittaja on arkeologi ja väitöskirjatutkija Turun yliopiston maisemantutkimuksen oppiaineessa. Hän on ollut mukana konfliktiarkeologisissa tutkimushankkeissa vuodesta 2017 alkaen niin Hangossa, Porissa kuin Raatteentielläkin.

Muutto Helsingistä Poriin vuonna 2020 tuntui vähintäänkin mielenkiintoiselta. Valmistuin lukiosta vuonna 2018, jonka jälkeen ajatus opiskelusta tuntui kaukaiselta. Halusin pitää ainakin yhden välivuoden, jonka jälkeen armeijan arki kutsuisi. Ensimmäisen välivuoteni aikana työskentelin pätkätöissä eri aloilla, mutta nopeasti sitä alkoi kaivata taas opiskelun pariin. Nuorempana haaveammattini vaihtelivat urheilijan, FC Barcelonan valmentajan ja arkeologin välillä. Kilpaurheilu-ura tyssäsi kuitenkin loukkaantumisiin, joten jotain muuta oli keksittävä. Barcelonallakin alkoi kulkea vähän heikommin.

Nuorena ja kunnianhimoisena arkeologin ammatti Suomessa ei kuitenkaan herättänyt suurempia intohimoja, joten jotain muuta täytyi keksiä. Menin Opintopolkuun josko sieltä löytyisi jotain mielenkiintoista. Ja sieltähän löytyi. Kulttuurituotanto ja maisemantutkimus, Turun yliopisto. Raapustin motivaatiokirjeen kirjastossa eräänä perjantaina, ja mietin että millaistahan olisi opiskella Turussa. Ennen juhannusta sähköpostini kilahti, ja huomasin että olin saanut opiskelunpaikan! Riemusta kiljahtaen huomasin, että tämä Turun Yliopisto sijaitsikin Porissa. Vanhempani onnittelivat asiasta ja nauroivat että kohta on muutto Poriin tiedossa. Otin paikan vastaan, mutta lykkäsin menoa vuodella armeijaan lähdön takia. Kun TJ0 vihdoin koitti yli kolmensadan aamun jälkeen, tiesin että elämä muuttuu kohta kertaheitolla. Mutta millaiseksi se muuttuisi, siitä en vielä tiennyt mitään. Toivottavasti sinä, joka nyt luet tätä, saat jonkinlaisen käsityksen siitä millaista elämä Porissa opiskelijana on!

– Janne Hietamäki

Jannen matkasta poiketen minä tiesin hakevani Poriin opiskelemaan. Löysin tutkinto-ohjelman itseasiassa ohjelmamme sivuaineen, kulttuurituotannon, myötä. Ala oli kiinnostanut minua jo pidemmän aikaa, joten tänne hakeminen ja lopulta pääseminen oli onni. Opintojen alkaessa huomasin kuitenkin kiinnostuvani eniten digitaalisen kulttuurin opinnoista, joiden lomaan tein kulttuurituotannon sivuaineen. Nyt opintoja on kertynyt jo neljän vuoden edestä, enkä päivääkään vaihtaisi pois!

– Julia Pajunen

Tätä tekstiä kirjoittaessa opiskelen jo toista vuotta ja toinen tekstin kirjoittaja, kanssaopiskelijani Julia, opiskelee neljättä vuotta. Näin ollen voisi olettaa, että meillä olisi jo kerrottavaa tutkinto-ohjelmastamme ja Porista opiskelijakaupunkina.

Hyppää siis kyytiin ja ehkä ensi vuonna oletkin jo yksi meidän opiskelijoista!

Opiskelu tutkinto-ohjelmassamme

Tällä hetkellä opiskelemme siis Porin yliopistokeskuksella Turun yliopiston kampuksella Kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen tutkinto-ohjelmassa, jota kutsutaan tuttavallisemmin KTMT:ksi. Tänä vuonna nimi tosin vaihtuu Digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkinto-ohjelmaksi.

Meillä on  tiivis porukka opiskelemassa Suomessa uniikkeja oppiaineita, kuten digitaalista kulttuuria, kulttuuriperinnön tutkimusta ja maisemantutkimusta. Ehkä parasta kuitenkin on mahdollisuus tehdä opinnoista juuri omanlainen kokonaisuus.

Tykkäsit sitten urheilusta, videopeleistä, käsitöistä, historiasta tai ihan mistä tahansa, tutkinto-ohjelmassamme pääset tarkastelemaan omia mielenkiinnon kohteitasi kulttuurin näkökulmasta. Opinnoistasi voit luoda omannäköisesi, ja sivuaineita voit joko valita meidän tutkinto-ohjelmastamme tai Turun yliopiston muista tiedekunnista. Opinnot ovat pienryhmäpainotteisia, keskustelevia ja projektiluontoisia. Kursseja voi suorittaa tenttien ja esseiden lisäksi, myös opintopäiväkirjojen tai projektien muodossa.

Yliopisto-opintoina monet kurssit ovat hyvin, tai jopa suoraan, työelämään suuntautuvia. Mielestämme opinnoissa parasta on ollut huomata niiden hyödynnettävyys niin arkisissa asioissa kuin työelämässäkin. Muun muassa haastattelujen tekeminen, ryhmätyöskentely ja digitaitojen kehittäminen nyt varsinkin etäopiskelun aikana, ovat muodostuneet tarpeellisiksi monessa tilanteessa.

Tiivis opiskelijayhteisö ja henkilökunta auttavat kokoamaan opinnoista halutunlaisen. Kursseilla käsitellään  usein ajankohtaisia ja pinnalla olevia aiheita, joita voi tarkastella oman mielenkiinnon näkökulmasta.

Pori opiskelijakaupunkina

Porin yksi vahvuuksista mielestämme on sen kompakti koko. Kymmeneksi suurin kaupunki tuntui Helsingissä asumisen jälkeen luonnollisesti pieneltä, mutta Porissa on kaikkea mitä elämiseen opiskelija tarvitsee.

Asuminen täällä on halpaa. Yksiön keskimääräinen vuokrahinta on noin 400e/kk, eikä sen hintainen asunto sijaitse keskellä metsää, vaan ydinkeskustassa. Suuremmalla budjetilla voi  sitten vuokrata saunallisen ja parvekkeellisen asunnon, tai vaikkapa kattohuoneiston, kuitenkin pysymällä opiskelijabudjetissa. Keskustan ympärillä on kaikki tarvittava eikä omaa autoa tarvitse liikkumiseen. Kävelemällä ja pyörällä pääsee esimerksisi katsomaaan Ässien matsia tai Kirjuriin kuuntelemaan Jazzeja.

Urheilumahdollisuudet Porissa ovat loistavat! Isometsän alueella, jossa Ässät ja kaksi kaupungin suurinta jalkapallojoukkuetta, Musa ja FC Jazz pelaavat, on mahdollista harrastaa myös itse liikuntaa. Stadionilla voi kesäisin juosta ja treenata ilmaiseksi kuntosalilla, talvisin hiihtoladut ja mäet vetävä talviurheilun ystäviä puoleensa. Porin kuuluisa maauimala tarjoaa virkistystä kesäisin, ja talvella viilennystä saunan jälkeen. Lenkkeilymaastot ovat ympäri vuoden käytössä. Näiden lisäksi on mahdollista pelata tennistä, padelia tai vaikkapa futisgolfia, eli golfia fudispallolla!

Pointer ry eli Porin ylioppilasyhdistys tarjoaa viikoittain jalkapallo-, salibandy- ja jääkiekkovuoroja, joihin kaikilla yliopistokeskuksen opiskelijoilla on mahdollisuus osallistua. Pointer tarjoaa myös alennusta kuntosalille, ryhmäliikuntatunneille sekä uuteen keskustan uimahalliin.

Kulttuurialan opiskelijoina  Porin kulttuuritarjonta on myös tullut meille tutuksi. Kulttuuria alueella tarjoavat muun muassa Porin museot, kaupunginteatteri sekä Annankatu 6, eli tuttavallisemmin Kulttuuritalo Annis. Porissa järjestetään myös kolmet suuret festarit, Pori Jazzit, Porispere sekä Iskelmäfestarit. Monenlaista musiikkia siis riittää! Myös kulttuurihistoriallisesti kiinnostava Reposaari vetää puoleensa matkailijoita, Yyterin hiekkarantaa unohtamatta.

Reposaaren puutaloidylli tarjoaa upeita merinäkymiä sekä porilaisillekkin tuttuja ravintolaelämyksiä. Kulttuurista pääsee nauttimaan opiskelijaystävälliseen hintaan, etenkin meidän tutkinto-ohjelman opiskelijamme.

Ainejärjestömme on nimeltään Kulma ry, jonka hallituksessa me molemmat olemme toimineet. Hallitustoiminta on oiva väylä tutustua sekä oman alan, että muiden alojen opiskelijoihin. Kulma järjestää erilaisia tapahtumia pitkin lukuvuotta, sekä ajaa opiskelijoiden asioita. Opiskelijoiden katseet ovat akateemisessa vapussa, joka on Porissakin merkittävä opiskelijariento.

Mieleenpainuvimpia tapahtumia ovat olleet Wappusafari sekä Octoberfest, jossa pääsimme nauttimaan useita paikallisen panimon oluita edulliseen hintaan. Tuutorina olemista olemme myös molemmat saaneet kokea. Julia meidän fuksien mentorina ja Janne vaihtarien kaitsijana. Tällaistenkin tekemisten kautta pääsee soveltamaan omaa osaamistaan sekä tutustumaan uusiin ihmisiin.

Älä siis epäröi ollenkaan hakemista ja muuttoa Poriin! Lämmin ja yhteisöllinen ilmapiiri tutkinto-ohjelmassamme nappaa sinut varmasti mukaan heti orientaatioviikolla.

Nähdään syksyllä!

Julia Pajunen ja Janne Hietamäki

Maailma on digitalisoitunut 2000-luvulla hurjaa vauhtia ja vaikka erilaiset digitaaliset ympäristöt helpottavat viestintää toistemme kanssa, ne luovat myös negatiivisia ilmiöitä. Kouluissakin painitaan nettikiusaamisen ja muiden digitaalisen maailman lieveilmiöiden kanssa. Lasten tulisi oppia ja opiskella uudenlaisia tunne- ja vuorovaikutustaitoja samalla, kun he opettelevat käyttämään uusia teknologioita.

Kuinka lapsiamme sitten opetetaan toimimaan digitaalisissa ympäristöissä? Tutkin tätä digitaalisen kulttuurin oppiaineeseen tekemässäni pro gradu -työssä ”Kasvaako kouluissa parempi digisukupolvi? Tunne- ja vuorovaikutustaidot tieto- ja viestintäteknologiataitojen opetuksessa perusopetuksen alaluokilla Satakunnassa”.

Tieto- ja viestintäteknologia -taitoja (TVT) on opetettu jo 1970-luvulta alkaen, ja silti niissä painitaan nykypäivänä lähes samojen ongelmien kanssa kuin jo silloin; osaavassa henkilöstössä ja laitteissa on puutteita. Tämä on johtanut siihen, että oppilaille aiheutuu digitaalista eriarvoisuutta eli oppilailla ei ole käytössään esimerkiksi riittävästi laitteita tai opettajaa, jolla olisi riittävää tietotaitoa tai sitoutuneisuutta taitojen opetukseen. Toisaalta myöskään lapset eivät osaa ottaa kaikkea hyötyä irti laitteistaan tai digitaalisista ympäristöistä, jolloin puhutaan käytön laadun heikkoudesta.

Opetuksessa pyritään opastamaan oppilaita koneenkäsittelytaidoissa, sekä esimerkiksi laadukkaassa tiedon etsinnässä. Internetissä voi tehdä muutakin kuin pelata ja katsoa YouTube-videoita. Koska suomalainen yhteiskunta pyrkii tarjoamaan kaikille tasa-arvoiset lähtökohdat riippumatta kotien erilaisista resursseista, on tvt-taitojen opetus tärkeä osa perusopetuksen opetussuunnitelmaa. Satakunnassa tasa-arvoistavana tekijänä on nähty 4-luokkalaisille jaettavat Chromebook-tietokoneet.

Teknologia on kuitenkin suuremmalti osin hyvin integroitunut koulumaailmaan ja sitä käytetään laajasti eri oppiaineissa; opetus ei siis keskity yksittäisiin atk-tunteihin.

Yleisesti tunne- ja vuorovaikutustaitojen opetus taas on koulumaailmassa terminä uusi, vaikka ainakin vuorovaikutustaitoja on aina jossain muodossa opetettu. Kasvatuskulttuurin muutos yhteiskunnassa on tuonut ymmärryksen lapsen tunne-elämän, sosiaalisen ja tiedollinen kehityksen vaikutuksista toisiinsa. Tunne- ja vuorovaikutustaitojen opetuksella onkin tärkeä rooli alakouluissa lasten kokonaisvaltaisen oppimisen kannalta, sillä taitojen hallitseminen tukee akateemisia taitoja ja lapsen opiskelua. Tulevaisuuden taitojen kannalta omien ja toisten tunteiden tunnistaminen ei ole ollenkaan vähäpätöistä, sillä tunneäly on nostettu yhdeksi tulevaisuuden työelämän tärkeimmäksi ominaisuudeksi.

Kouluissa taitojen opetus keskittyy pääosin arkipäivän tilanteisiin, mutta taitoja harjoitellaan myös niille varatuilla paikoilla esimerkiksi ryhmätunneilla tai aamupiireissä. Taitojen oppimista tehostaa opettajan käyttämä moderni opetustyyli, joka tarkoittaa lapsia osallistavaa toimintaa. Tutkimustulosten mukaan tunne- ja vuorovaikutustaitojen opetus vähentää muun muassa kiusaamista ja rasismia.

Lasten haasteet digitaalisessa maailmassa

Maailma on digitalisoitunut verrattain nopeasti ja kouluissa on ollut haasteita pysyä vauhdissa mukana. Oppilaitoksissa kohtaavat sukupolvet, joista osa sai oman kännykän aikuisiällä, toinen ”syntyi puhelin kädessä”. Yhteiskunnassa sekä kouluissa onkin osin vielä vallallaan ajatus lasten diginatiiviudesta, koska he ovat syntyneet digitaalisessa maailmassa, he osaavat myös toimia siinä. Todellisuudessa lapset kuitenkin kaipaavat opastusta digitaalisessa maailmassa toimimiseen ja esimerkiksi tarvitsevat digitaalisten perustaitojen opettelua.

Lapsi saattaa olla näppärä pelaamaan Fortniteä tai tekemään Tiktok-videon, mutta tiedoston tallennus ei onnistu. Nuoret esimerkiksi itse toivovat enemmän opastusta perustietokoneen käyttötaitoihin. Kouluissa tulisikin panostaa kokonaisvaltaisesti lasten digitaalisen kompetenssin parantamiseen elämän kaikilla osa-alueilla. Haastavaksi koetaan kouluissa pienten oppilaiden kohdalla vajavaiset taidot ja taas isompien kohdalla ajatellaan, ettei heille osata välttämättä opettaa mitään uutta.

Uudet opetusmenetelmät osallistavat kuitenkin oppilaita kouluissa enemmän ja murtavat ajatusmallia siitä, että opettaja opettaa ja oppilaat kuuntelevat. Osassa kouluista esimerkiksi vanhemmat oppilaat opastavat nuorempia tietokonetunneilla. Uudenlaiset opetusmenetelmät palvelevat digitaaliseen maailmaan syntyneiden lasten erilaisia oppimiskäytäntöjä. He ovat tottuneita saamaan tiedon nopeasti, tekemään rinnakkaisia prosesseja sekä useita tehtäviä samanaikaisesti. Tästä syystä esimerkiksi pelit toimivat tämän sukupolven opetuksessa hyvin. Suurin osa peleistä tähtää jonkin akateemisen taidon parantamiseen, mutta niitä voitaisiin hyödyntää laajemminkin esimerkiksi vertaisoppimiseen, sosiaalisten taitojen kehittämiseen sekä keskinäisten ristiriitojen sopimisen taitoihin.

Digitaalinen osallisuus vaatii siis tietoa ja osaamista. Lasten tulisi oppia sellainen medialukutaito, joka sisältää vastuullisuuden ja arvo-osaamisen, jotka luovat pohjaa yksilöllisille ja yhteisöllisille päätöksille. Miten vaikkapa kommentoidaan sosiaalisen median julkaisuja, kuinka luokan Whatsapp-ryhmässä puhutaan ja niin edelleen. Vastuullisuus ja arvo-osaaminen tukevat tunne- ja vuorovaikutustaitojen kehitystä digitaalisessa maailmassa. Vastuullinen toiminta on tärkeää, koska kouluissa joudutaan puuttumaan digitaalisissa ympäristöissä tapahtuvaan kiusaamiseen. Koska tunne- ja vuorovaikutustaitojen opetus vaikuttaa positiivisesti kiusaamisen vähenemiseen, on tärkeää opettaa tunne- ja vuorovaikutustaitojen näissä digitaalisissa ympäristöissä tapahtuvien kiusaamistilanteiden läpikäynnin yhteydessä ja auttaa mahdollisesti oppilaita toimimaan jatkossa paremmin. Lasten kommunikoinnissa näkyy digitaalisen maailman lyhytjänteisyys ja helposti saatavilla olo. Lisäksi asioita ei tarvitse sanoa kasvotusten, eikä toisen reaktiota omiin sanoihin näe kasvoilta. On vaikeaa asettua toisen asemaan.

Toisaalta digitaalisen maailman ”läppäkulttuurin” eli vitsailukulttuurin tuleminen mukaan myös kasvokkaiseen kommunikaatioon on ongelma. Ikäviä kommentteja perustellaan vitsillä ja koetaan, että toteamalla asian olevan vitsi, sen saattoi pyyhkiä pois, kuten digitaalisessa maailmassa. Tällä näyttäisi olevan yhtymäkohtia niin sanottuun YouTuben ”prankkikulttuuriin” eli kepposen tekemiseen jollekulle, jonka on tarkoitus hauskuuttaa toisia. Räikein esimerkki tällaisesta on niin kutsuttu ”happy slapping”, jossa uhria pahoinpidellään ”vitsillä”, teko kuvataan, jotta se hauskuuttaisi muita.

Opettajat kokevatkin, että etenkin pienillä lapsilla hämärtyy helposti digitaalisen ja reaalimaailman raja. Koska lasten tunne- ja vuorovaikutustaidot ovat kehittymisen asteella vielä pitkän aikaa, digitaalinen maailma on tuonut haasteeksi sen, että lapset kohtaavat digitaalisissa ympäristöissä asioita, joihin eivät ole vielä valmiita. Tällaisten vahingollisten asioiden käsittely jää lapsella puutteelliseksi, koska heillä ei ole vielä kykyä tai taitoa siihen ja tämä saattaa johtaa häiriökäyttäytymiseen myös kouluissa.

Tutkimuksessani selvisi, että jotta lapset siis pystyisivät toimimaan vastuullisesti ja oikein digitaalisissa ympäristöissä, heillä tulee olla vahva tunne osallisuudesta digitaalisiin toimintaympäristöihin. Jotta henkilö voi olla aktiivinen osallinen nykyajan digitaalisessa kulttuurissa, hänen pitää olla kiinnostunut, oma-aloitteinen sekä omata taitoja digitaalisten laitteiden ja sähköisten palveluiden käyttöön. Tämä vaatii nähdäkseni sitä, että lapsille opetetaan niin perustaitoja tieto- ja viestintäteknologiasta kuin myös tunne- ja vuorovaikutustaitoja. Näiden taitojen opetus ei tietenkään ole yksinomaan koulun vastuulla, mutta pro gradu -työssäni keskityin nimenomaan opetukseen koulumaailman näkökulmasta.

Marika Vapaala-Riikonen

Kirjoittaja on vastavalmistunut filosofian maisteri, joka tekee päivätyötä Tampereen yliopiston verkkoviestintätiimissä sekä hoitaa Tampereen yliopiston Porin yksikön viestintää ja markkinointia. On kiinnostunut koulumaailman digitalisaatiosta ja lasten tunnekasvatuksesta, eikä vähiten siksi, että on kahden alakouluikäisen pojan äiti.

Meitä kehotetaan jatkuvasti käyttämään sosiaalista mediaa vaikuttamiseen, osallistumiseen ja, tosin usein implisiittisesti, (itsemme) brändäämiseen.

Yhdyn kehotukseen täysin, mutta on selvää, etteivät kaikki pidä asiaa yhtä, tai edes kovin, tärkeänä ja toisaalta tyypillisesti kyse on työhön, yrittäjyyteen, opintoihin tai muuhun ”päätoimeen” liittyvästä toiminnasta.

Tämän rinnalla on nykyisin käsitteellisesti somevaikuttajana, influensserina, toimiminen, jonka lähtökohta on tosin usein hieman eri.

Sekin kytkeytyy käytännössä aina johonkin toimintaan, tavoitteeseen, jolla on jokin ”henkilökohtaista” laajempi merkitys.

Samalla toimimme aina somessa myös yksityishenkilöinä, mikä on tärkeää tiedostaa.

Usein julkinen ja yksityinen sekoittuvat. Työminämme ja yksityinen minämme kietoutuvat toisiinsa monesti tiedostamattakin, erityisesti somessa.

Eräs yhteistyökumppani totesi minulle kerran, että vaikka tunnen sinut vain työn kautta, uskon sometuksesi kautta tietäväni, millainen ihminen olet. Se oli osuvasti sanottu, sillä minulla on niin monesta ihmisestä samanlainen vaikutelma. Aivan: vaikutelma.

Yleensä se on osuva, aina ei – eikä ole sääntöä, miten osuvuus toimii. Yleensä asialla ei ole väliä. Kunhan etiikka on kunnossa.

Entä mistä tiedämme, kuinka monet kontaktimme ja tuntemattomatkin postauksemme kulloinkin tavoittaa – onko osallistumis- ja vaikuttamisteoillamme vaikutusta?

Selkein tapa ovat viestiemme saaneet tykkäykset, kommentit (myös erimieliset!) ja jaot. Ensin mainittu on tyypillisin havaittava reaktio, jälkimmäinen on harvinaisin. Oikeastaan viimeksi mainitussa tapauksessa kyse on tyypillisesti julkisuuden henkilön tai instituution postauksen jakaminen, ja tavoitteena on joko levittää tietoisuutta lähtökohtaisesti vaikutusvaltaisen tahon postauksesta, kannattaa sitä, kritisoida sitä, tai pyrkiä synnyttämään keskustelua aiheesta omalla sometilillä.

Niin, keskustelu. Siitähän somessa on pitkälti kyse, vaikka osa alustoista, kuten Instagram, perustuvat päällisin puolin estetiikkaan, visuaalisuuteen.

Sosiaalinen media on toistaiseksi demokraattisin laajamittainen kommunikaatioalusta, joka ihmisen käytössä on ollut. Suosituimmat somealustat keräävät laajat ihmisjoukot ihmiset keskitetysti yhteen, mutta toisaalta enenevästi ”kuplauttaen”. Marshall McLuhanin 1960-luvulla lanseeraaman klassikkokiteytyksen mukaan valittu viestintäkanava on viesti (”the medium is the message”), tarkoittaen, että viestintäväline vaikuttaa siihen, miten viesti vastaanotetaan.

Someaikakaudella voisi taas sanoa, että usein viestijä on viesti. Se, kuka kirjoittaa, ohjaa erityisesti poliittisissa tai muuten herkissä kysymyksissä valmiiksi viestin vastaanottoa. Tuntemattomampienkin somettajien tausta selvitetään heti, jos asia on mielipiteitä jakava ja / tai tekijä esiintyy asiantuntijana.

Viestimet ovat tänään käytännössä kaikille samat. Viestin ei tyypillisesti ole enää viesti, kuten McLuhanin aikaan. Edes hänen kaltaisensa visionääri ei osannut ennustaa someaikakautta, kukaan ei osannut. Ei sellaisena, kuin me sitä rutiininomaisesti olemme vuosia käyttäneet.

Entä se impakti, mahdollisten tykkäysten takana?

Kannattaako vaivautua postaamaan uusimmasta projektistaan tai kannattamastaan, ehkä lähtökohdiltaan pienestäkin asiasta?

Kannattaa, sillä some on tosiaan demokratisoinut yhteiskunnallista ja sosiaalista vaikuttamista vallankumouksellisella tavalla.

Nostan esiin kaksi kontekstia, jotka osoittavat somevaikuttamisen ja -brändäämisen haasteet. Ensimmäinen on kaupallinen, toinen on poliittinen. Molemmissa on kyse alojensa huipputasosta.

Brändäysasiantuntija Douglas Holt on kirjoittanut, miten 2000-luvun ensimmäiseltä vuosikymmeneltä alkaen aluksi Facebook ja YouTube, sittemmin muutkin sosiaaliset mediat, räjäyttivät varsinkin suuyritysten markkinointi- ja brändäysmahdollisuudet. Ajatus oli, että brändit voivat sivuuttaa perinteisen median ja sosiaalisen median kautta kuluttajat, eli potentiaaliset asiakkaat, voisi tavoittaa suoraan.

Näin on tapahtunutkin, mutta lopputulos on ollut oikeastaan päinvastainen: näkyvyydestä huolimatta brändien merkitys onkin pääasiassa vähentynyt, jopa trivialisoitunut. Miksi? Koska yhtäältä tavoitettavuus on alkanut koskea yhä useampaa taloudellisesti markkinointikykyistä brändiä, toisaalta brändit muodostuvat kulttuurin kautta: menestyäkseen brändinä sen on ensin oikeasti vedottava ihmisiin, vasta sitten massamarkkinointi johtaa mahdollisesti pidempiaikaiseen kaupalliseen menestykseen ja brändiin sitoutumiseen.

Somealustat ovat tästä erinomainen esimerkki. Vaikkapa Facebookin kuihtumista ja kuolemaa on ennusteltu vuosia, mutta näyttää siltä, että sen elämää ei jatka niinkään markkinointi kuin se, että niin moni ihminen maailmassa todella käyttää sitä. Kyllä, somealustat ovat käytännössä ilmaisia käyttää, mutta sekin on osa brändiä.

Suomen viime kunnallisvaaleja (2021) edelsivät monet tutut ilmiöt, mutta niissä oli myös yksi uusi piirre: vaaleja kutsuttiin laajalti ”somevaaleiksi”. Tälle oli vankat perusteensa, sillä korona oli jo kerran siirtänyt vaaleja, ja vaalityö muuttui samasta syystä yhä mediapainotteisemmaksi perinteisen ehdokkaiden vaalikiertueiden ja -tempausten sijaan.

Toinen keskeinen perustelu ”somevaalit”-nimitykselle oli, että nyt sosiaalinen media, ”some”, näyttää todellisen potentiaalinsa myös tällä markkinoinnin osa-alueella. Vaikkei käytettävissäni ole tilastoja, uskon, että näin tosiaan kävi.

Äänestysprosentti jäi kuitenkin historiallisen alhaiseksi (55,1), mistä olin itsekin yllättynyt. Syyt yllätykselleni olivat, että oletin vuosia jatkuneen, somessa hyvin havaittavan (huom.!) yhteiskunnallisten vastakkainasetteluiden retorinen jyrkentymien olisi innostanut ihmisiä uurnille noin 10% enemmän. Toisaalta olin ajatellut, että koronan aiheuttama turhautuneisuus ja toisaalta toive paremmasta tulevaisuudesta olisivat synnyttäneet halua vaikuttaa edustuksellisen demokratian kautta.

Olin väärässä. Kiihkeät somedebatit eivät inspiroineet ihmisiä vaaliuurnille.

Digitalisaatio helpottaa monia arkisia toimia, mutta usein se myös etäännyttää. Tuotteet ovat hetkessä saatavilla, mutta myös ostopäätöksen lykkääminen tai kumoaminen käyvät yhtä helposti. Tämä koskee myös äänestämistä, vaikka se edelleen vaati äänestyspaikalle menemistä, tai edes kaupassa tai kirjastossa käynnin yhteydessä suoritettua ennakkoäänestämistä.

”Somevaalien” heikoin lenkki olikin some itse, aivan kuten edellä kuvatussa tuotemerkkibrändäyksessä.

Molemmissa tapauksissa sosiaalisen median viestien silkka määrä, niin muiden julkistoimijoiden kuin ”tavallisten” seurattaviemme taholta, saa helposti unohtamaan suurimman osan juuri lukemaamme.

Pidetään siis mielessä, että pelkät tykkäykset tai muu näkyvä aktiivisuus eivät suoraan indikoi aitoa impaktia. Some on loistava kanava osallistumiselle, vaikuttamiselle ja brändäämiselle.

Myös meitä yliopistomaailmassa toimivia henkilöitä kannustetaan somessa näkymiseen ja vaikuttamiseen. Kannustajina ovat työnantaja – yliopisto – sekä muun muassa elintärkeää tutkimusrahoitusta myöntävät säätiöt. Mainitut tahot ovat itsekin hyvin aktiivisia somessa.

Ollessani tutkijanurani alussa imperatiivi oli: ”julkaise tai kuole”.

Nyt se voisi olla: ”julkaise ja muista somettaa siitä.”

Kyse on näkyvyydestä, joskus myös läpinäkyvyydestä: tiedottaminen, viestintä, niin, sometus, ovat julkista toimijuutta, ja viimeksi mainittu on tärkeä osa suomalaisen yliopistolaitoksen yhteiskunnallista tehtävää.

Tutkimustulokset, yhteistyö yli alarajojen, yhteiskunnallinen toiminta, niin Suomessa kuin kansainvälisesti, ovat yhteiskuntamme ja sivilisaatiomme hyväksi tehtyä työtä. Myös monen ulkopuolisen silmissä ”norsunluutornina” näyttäytyvä akateeminen tutkimus on monin tavoin konkreettisesti verkottunut ympäröivään maailmaan.

Meidän yliopistoihmisten pitää vain muistaa aina kertoa tekemisistämme somen kautta.

***

Valitsin tämän kirjoituksen kuvitukseksi oman keväällä järjestettävän, Turun yliopiston ensi sijassa – muttei eksklusiivisesti –kansainvälisille opiskelijoille suunnatun kurssini avausdiasta, joka on osa Finnish Culture Studies -opintomoduulia. Olisin voinut yhtä hyvin valita jonkun muun tekemiseni, mutta toivon tämän blogin seuraajista löytyvän vielä pari innostuvaa opiskelijaa (yksi tekstin kohderyhmistä).

En sotkenut nimeäni diasta vain ironisena viittauksena ”klikkijournalismiksi” kutsuttuun ilmiöön, jossa otsikosta jätetään tarkoituksella jotain oleellista pois. Ratkaisu ei myöskään edusta hyvää tiedeviestintää, johon kyllä muuten aina pyrin.

Klikkibloggaamista? Keskustelu vapaa!

Jaan kuitenkin tämän tekstin tutkinto-ohjelmamme somekanaviin, sillä otsikkokuvan kurssi kuuluu sisältöömme. Saa nähdä, millaiseksi impakti muodostuu, sillä somessa asia on etukäteen aina täysin arvailujen varassa.

Tsemppiä ja onnea kaikille kanssasomettajille, muistakaa brändätä ja vaikuttaa. Somessa kohdataan.

Hyvää alkanutta kevättä!

Rami Mähkä

Kirjoittaja on Turun yliopiston mediakulttuurin dosentti. Hän työskentelee digitaalisen kulttuurin yliopisto-opettajana Turun yliopiston Digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkinto-ohjelmassa, Porin yliopistokeskuksessa.

Meitä etnologeja ja lähitieteiden edustajia pyydetään usein kertomaan tulossa olevan juhlapäivän viettotavoista. Yksi hyvä esimerkki tästä ovat joulutavat, jotka ovat juuri nyt   hyvin ajankohtaisia. Niissä on sekä yhtäläisyyksiä että eroavaisuuksia, ja myös muoti määrittää joulukoristeita. Joulun muotiväri voi olla kulta, punainen tai vaikka vihreä, jotka toistuvat niin kattauksessa, kuusen koristeissa tai muussa koristelussa. Jonain vuonna suosituimmat koristemallit voivat loppua kaupoista jo joulukuun alussa. Esimerkiksi pähkinänsärkijää voi löytää nyt kaupoista pinkin tai hopean värisenä. Moni voi ajatella, että mikä tekee pähkinänsärkijästä joulukoristeen, mutta sillekin löytyy syynsä.

Monet joulukoristeistamme ovat alun perin kotoisin Saksasta. Yksi tällainen viime vuosien aikana suosituksi myös suomalaisiin luterilaisiin koteihin tullut joulukoriste on seimiasetelma.  

Seimi kertoo jouluyön ja sen jälkeisten päivien tapahtumista. Se on jouluevankeliumin keskeisistä hahmoista koottu asetelma, jossa keskeisellä sijalla on seimessä oleva Jeesus-lapsi. Seimen ympärillä ovat Maria, Joosef sekä paimenet, itämaan tietäjät ja lisäksi tallissa olevia eläimiä sekä kedon lampaita. Yksinkertaisimmillaan se voi koostua vain Pyhästä perheestä eli Jeesuksesta, Mariasta ja Joosefista.

Seimiasetelmien alkuperää ja ikää ei pystytä tarkasti määrittelemään, mutta joulua on alettu viettää kristittyjen keskuudessa 300-luvulla. Siitä kertovat kuvaukset joulun tapahtumista taiteessa ja kirkkonäytelmissä. Paljon myöhemmin eli 1200-luvulla Franciscus Assisialainen mainitaan seimitradition vahvistajana. Hänen sanotaan järjestäneen metsään seiminäytelmän, jossa oli mukana muun muassa eläviä eläimiä. Sen jälkeen seimiä alettiin rakentaa kirkkoihin.

Jouluseimi on luonnollisesti alkujaan katolinen perinne. Seimien suosio on meillä Suomessa kasvanut viime vuosina. Osa seimistä tuodaan matkamuistoina ja nykyään seimiä myydään muun muassa joulumarkkinoilla. Hahmoja voi myös itse tehdä tai ostaa niitä vähitellen, sillä käsityönä tehdyt hahmot ovat kalliita, jos kaikki ostetaan kerralla. Esimerkiksi Turun Suurtorin joulumarkkinoilla on ollut seimien ja niiden osien myyjiä.

Lisäksi joissakin kaupungeissa, kuten Turussa, on ollut seimireittejä. Toisin sanoen liikkeiden ja virastojen näyteikkunoissa on erilaisia seimiä, joita voi julkaistun seimikartan avulla käydä kiertelemässä. Myös museoissa, kuten Kuralan Kylämäessä, tai erilaisilla joulumarkkinoilla, on ulkotiloissa seimiasetelmia.

Sain oman seimeni (ks. kuva yllä) 50-vuotislahjaksi vanhalta tirolilaiselta ystävältäni, jonka isä oli kantava voima paikkakuntansa seimiyhdistyksessä. Seimelläni on vanha esikuva, sillä alkuperäisen seimen on tehnyt Christoph Anton Mayer vuonna 1767 Telfsin Pyhän Pietarin ja Paavalin kirkkoon. Tämän seimityypin nimi on Bretterkrippe, mikä tarkoittaa sitä, että se on tehty lauta- tai levytaustalle.

Minun seimessäni on kolme tapahtumaa, joissa osa hahmoista on vaihdettava joulun aikana. Ensin on Jeesus-lapsen syntymä ja paimenten tulo, sitten nimenanto ja lopuksi kolmen itäisen tietäjän käynti. Joissakin kodeissa seimeen laitetaan Jeesus-lapsi vasta jouluyön jälkeen. Tämän minun seimeni on tehnyt ystäväni isä Robert Heiss, joka on tehnyt useita erilaisia seimiä. Heidän tuvassaan on iso niin sanottu kotiseutuseimi, joka kuvastaa tirolilaista maisemaa ja seimen hahmot ovat paikallisia, kuten kyläläisiä eri toimissaan. Tällainen seimi ei ole koskaan ”valmis”, sillä joka vuodeksi tehdään tai ostetaan uusia hahmoja. Syksyllä haetaan luonnosta oksia, sammalta ja jäkälää seimeä varten.

Muistan hyvin, kun 1980-luvulla interreileillä vieraillessani ystäväni luona tehtiin syksyisin retkiä Alpeilla etsimään näitä luonnonmateriaaleja seimeä varten. Seimissä käytetyt, usein käsintehdyt hahmot ovat kalliita hankkia yhdellä kertaa, mikäli seimi pitää ostaa. Seimet ovat suosittu harrastus ja esimerkiksi Tirolissa melkein jokaisessa kylässä on oma seimiyhdistys, jonka piirissä harrastajat ja taitajat kokoontuvat ja järjestävät seimikursseja. Lisäksi talvella järjestetään tapahtumia, joiden aikana voidaan vierailla ihmisten kotona ihailemassa toisten seimiä – ja ottamassa niistä mallia.

Ruotsalainen etnologian professori Nils-Arvid Bringéus (s. 1926) on kirjoittanut jouluseimitradition tulosta Saksasta Ruotsiin, jonne ne ”kotiutuivat” vähitellen 1800-luvulla. Bringéuksen tuotannosta (ks. esim. artikkeli Julkrubban i vårt moderna samhälle, 1965) löytyy myös tarkempia tietoja seimien tulosta ruotsalaiskirkkoihin. Bringéus on myös Ruotsin kirkon luterilainen pappi, mikä on yksi osoitus protestanttien katolisten perinteiden omaksumisesta ja muokkaamisesta omaan kulttuuriin.

Muun muassa huomattavan kansainvälisen uran luonut ruotsalaisnäyttelijä Max von Sydow on saanut ensimmäisenä joulunaan lahjaksi seimen. Lienee silti sattumaa, että hänen ensimmäinen kansainvälinen roolinsa oli Jeesus Nasaretilainen historiallisessa eepoksessa Mies Nasaretista (The Greatest Story Ever Told, ohj. George Stevens, USA 1965).

Myös Suomessa seimet yleistyivät 1800-luvulla. Turun maakuntamuseon kokoelmissa on   seimi, joka on vuodelta 1825 Kakskerrasta. Se on luultavasti Suomen vanhimpia, jos ei vanhin seimi. Joidenkin tietojen mukaan seimen on Kakskerran kirkolle lahjoittanut vahtimestarin rouva Greflund. Seimi kuvaa vain Pyhää perhettä ja sen hahmot ovat mehiläisvahaa ja seimi on ollut usein näytteillä joulun aikaan Turun tuomiokirkossa.

Seimellä voi nykyään olla monta merkitystä, sillä joillekin sillä on syvä, uskonnollinen merkitys, toisille taas se on rakas muisto matkalta, joillekin taas vain pelkkä joulukoriste.

Erilaiset ja eri-ikäiset joulun traditiot ja merkitykset sekoittuvat usein tiedostamattomillakin tavoilla, mutta se on inhimillistä ja pääsääntöisesti positiivista kulttuurin kehitystä.

Hyvää ja rauhallista joulua kaikille!

Helena Ruotsala

Kirjoittaja on Turun yliopiston etnologian professori.