Jo 1800-luvun lopulla perustetun Urheilupuiston rakennettu ympäristö kehittyi voimakkaasti 1920-luvulta eteenpäin. Tämä liittyi osaltaan Suomen itsenäistymisen jälkeiseen vaiheeseen, jolloin suomalaisurheilijoiden saavuttama kansainvälinen maine nivoutui osaksi kansallisen identiteetin rakennustyötä. Esimerkiksi Urheilupuistoa vuokrannut yhdistys, Turun Urheilun Ystävät, vetosi marraskuun 1924 kirjelmässään kaupugin urheilulautakunnalle juuri Suomen urheilumaineeseen ja sen tunnetuimman edustajan, Paavo Nurmen, turkulaisuuteen, kun se kannusti kaupunkia Urheilupuiston kehittämiseen.

Eräs Urheilupuiston näkyvimmistä kehityshankkeista oli alakentän paviljongin korvaaminen uudella puisella katsomolla. Nykyisen Paavo Nurmen stadionin kohdalla sijainneen katsomon rakentaminen käynnistyi syksyllä 1931, pian sen jälkeen kun läheinen yläkenttä oli saanut oman katsomosuojansa. Mainekysymysten ohella hankkeeseen liittyi myös tavoitteita. Muun muassa Turun Sanomat kirjoitti, että katsomon myötä ”ei yleisön kilpailujen aikana tarvitse enää olla riippuvainen sääolosuhteista ja sateen pelko ei ole enää ole aiheena poisjäämiseen kilpailuja katsomasta”. Ylipäänsä Urheilupuistossa perittiin pääsymaksuja aina 1940-luvulle saakka, jolloin kaupunki otti sen hallintaansa.

Uuden katsomon harjannostajaisia vietettiin helmikuussa 1932. Toukokuun alussa lehdistö mainosti katsomon vihkiäisiä, joiden yhteydessä puhuttiin jopa ”Suomen ensimmäisestä stadionista”. Stadion-käsite ei yleisesti ottaen ollut kovinkaan vakiintunut, eikä väite ollut täysin kiistaton. Myöhemmin samana syksynä lehdistössä käytettiin samaa titteliä puhuttaessa Tampereen Ratinaan suunnitellusta rakennuksesta. Yleisimmin sama kunnia lankesi aikalaiskeskustelussa Helsingin Olympiastadionille, joka avautui yleisölle 1930-luvun lopussa.

Selvää oli kuitenkin se, että arkkitehti Albert Richardtsonin suunnittelema katettu katsomo Urheilupuiston alakentällä herätti ylpeyttä kaupunkilaisissa. Kymmenestä penkkirivistä muodostunut, 103 metriä pitkä katsomo tarjosi istumapaikkoja noin 1 600:lle katsojalle. Lisäksi penkkirivien yläpuolella katsojia palveli lasi-ikkunainen ravintolaparveke tarjoilusaleineen. Rakennukseen mahdutettiin myös joukko muita toimintoja, esimerkiksi radiokoppi ja kahdeksan tilavaa pukuhuonetta.

Katsomo vihittiin käyttöön helluntaina. Avajaispuheiden ja Porin Rykmentin soittokunnan esitysten ohella ohjelmaan kuului voimisteluesityksiä, yleisurheilua sekä miesten ja naisten lyhyitä jalkapallo-otteluita. Tapahtumaa todisti noin 2 000 ihmistä ja sitä pidettiin laajalti onnistuneena. Juhlan keskellä kielteisempää huomiota sai osakseen katsomon edustalla sijainneen kentän huono kunto, joka näyttäytyi Urheilupuiston ”kauneuden keskellä ikävänä silmätikkuna”. Sen kunnostamiseen ryhdyttiin hyvin pian ja jo seuraavana keväänä sen paikalle kylvettiin ruohokenttää.

Joonas Kananen

Lähteet

Turun kaupunginarkisto, Urheilulautakunnan pöytäkirjat 1922-1933.

Turun Sanomat, 19.8.1931, nro 220, 1.

Rauno Lahtinen & Hannu Laaksonen. Kävely puistojen Turussa. Turkuseura. 2008.

Turun Sanomat, 1.5.1932, nro 117, s. 6.

Turun Sanomat, 15.5.1932, nro 129, s. 6.

Helsingin Sanomat, 15.5.1932, nro 130, s. 14.

Turun Sanomat, 17.5.1932, nro 130, s. 1.

Helsingin Sanomat, 22.10.1932, nro 287, s. 8.

Turun Sanomat, 14.5.1932, nro 128, s. 1.

Turun Sanomat, 1.10.1932, nro 265, s. 5.