Turun yliopiston Digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkinto-ohjelman opiskelijoiden, henkilökunnan ja yhteistyökumppaneiden näkemyksiä kulttuurista, yhteiskunnasta ja yliopistoelämästä.
Kuukausi: toukokuu 2020
Mustekynä Seurasaaren ulkomuseon kokoelmista. Kuva: Kansallismuseo, CC BY 4.0.
Yksi koulutusohjelmamme kevään 2020 etäkursseista oli aineopintojen kurssi Kulttuuriperinnön toimijat. Harjoittelimme Moodle-pohjaisella verkkokurssilla eläytymistä eri rooleihin, joissa kulttuuriperintöä tuotetaan, vaalitaan ja käytetään. Toimija, jota kulttuuriperinnöstä keskusteltaessa ei voi ohittaa, ovat tietysti KAMUT eli kirjastot, arkistot ja museot –muistiorganisaatiomme. KAMUT-kerralla yksi tehtävistä oli sukeltaa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran elämäkerrallisiin tietokantoihin, koronakevään vuoksi avoimesti saataville tuotuun Kansallisbiografiaan sekä Kynällä Kyntäjät-hankkeessa tuotettuun kansankirjoittajia esittelevään kokonaisuuteen.
Elämäkerrallisia verkkoaineistoja hyödyntämällä opiskelijat harjoittelivat tieteellisen tiedon yleistajuistamista laatimalla valitsemastaan henkilöstä kuvitteellisen, tähän päivään tuodun haastattelun tai henkilökuvauksen. Kirjoittajien luvalla Humanistina Porissa-blogi julkaisee muutamia näytteitä kurssitöistä. Haastattelujen kohteena on sekä kansallisia merkkihenkilöitä että harvan tuntemia kiinnostavia henkilöitä. Tavoittelimme tunnelmaa, jossa historiallinen henkilö istuisi haastattelijaa ja lukijaa vastapäätä. Lue linkeistä, millaisia aikakoneita tällä kurssilla rakennettiin.
Sarjassa julkaistaan näytteitä kevään 2020 Kulttuuriperinnön toimijat etäkurssin harjoituksista, joissa tuotettiin kuvitteellisia henkilöhaastatteluita Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran elämäkerrallisten tietokantojen pohjalta.
Beautiful sisters, come high up on to the strongest rocks, we are all warriors, heroines, horsewomen, eyes of innocence, heavenly foreheads, rose masks, heavy breakers and birds flown by, we are the least expected and the deepest red, stripes of tigers, taut strings, stars without vertigo.
— Violet Dusks (1916), Edith Södergran
“I do not write poems, I create myself,” Finnish poet Edith Södergran explains when asked about her poetry. She looks pensive, then continues, “my poems are the way to myself.”
Edith Södergran sitting with a bear statue in her hand, photo: The Society of Swedish Literature in Finland
You’re a Swedish-speaking Finn, correct?
– Yes. I grew up in a town in Eastern Finland called Raivola, but my parents were Swedish-Finnish. Swedish was the language we spoke at home, but Finnish was the language we spoke when we were in town.
So your writing is done in Swedish.
– And German, and French, and sometimes Russian. I attended a girls’ school in St. Petersburg for seven years, where instruction was in German, so my first poems were written in German. But, yes. A large collection of my poems has been written in Swedish.
Has this multicultural background and studying in St. Petersburg influenced your writing? If so, how?
– It has, to some extent. Many of my earlier poems were influenced by my surroundings. For example, when I was living in Raivola, nature played a big part in my poems, but when I was attending school in St. Petersburg, the focus was no longer on nature, but on the Russian urban life.
My poetry has evolved a lot since then. Falling ill also showed in my writing.
Indeed. Diagnosed with tuberculosis in 1908, you travelled to Switzerland to deal with this disease. How was this experience different from living in Finland?
– My stay in Swiss sanatoriums lasted for six years, until 1914. During this time, while I was being treated for tuberculosis, a disease that my father died of, I had access to a lot of literature through the sanatorium reading-rooms. It helped my intellect and to improve my writing.
Your book “The September Lyre” was published in 1918, and you received some criticism for it.
– Yes… I wrote most of the poems included in “The September Lyre” during the Finnish Civil War, an event that completely changed my and my mother’s lives.
I have been told I’m too self-assertive, and that this book is the mere proof of it. And I get it. This book is not intended to be for everyone, only for those few individuals who stand closest to the boundary of the future. I am self-critical about my own writing, and I am sure that, looking back, I will regret having written some of the poems written during the war.
Talking about looking back, and to wrap this up, do you think poetry has changed your life?
– Absolutely. Through poetry I can escape, I can create, I can be. I do not write poems, I create myself; my poems are the way to myself.
Sarjassa julkaistaan näytteitä kevään 2020 Kulttuuriperinnön toimijat etäkurssin harjoituksista, joissa tuotettiin kuvitteellisia henkilöhaastatteluita Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran elämäkerrallisten tietokantojen pohjalta.
Pöydän ääressä minua vastapäätä istuu melkein kaikkien suomalaisten tuntema kirjailija, juoden vahvaa mustaa kahvia ja polttaen tupakkaa. Nimi on varmasti monelle tuttu. Mies jolle perhe, ystävät, työtoverit sekä vierellä taistelleet sotilaat merkitsivät paljon. Torpparin poika, monessa mukana ollut, paljon kokenut, arkisen aherruksen hyvät ja huonot puolet nähnyt sekä suomalaista elämää uudella tavalla rehellisesti, joskus raa’asti, kirjoissaan kuvannut mies. Toisten rakastama, toisten parjaama – Väinö Linna.
– Teistä tuli nopeasti sodanjälkeisen Suomen ja samalla tavallisen työläisen kokemusten kertoja romaanienne kautta, uskallan kysyä.
– Olen romaaneissani palannut niille alueille, jotka tunnen läpikotaisesti: yhteiskunnan alempien kerrostumien elämäntavan ja kulttuuripiiriin. Ehkä ne kuvasivat sitä elämää, jolla oli lukijoiden kokemusmaailmassa oma paikkansa. Tunnustin kansanomaisuuden omaksi luonnolliseksi olotilakseni, lähtökohdakseni, Linna kertoo.
– Mitkä olivat ne lähtökohdat, jotka saivat teidät kirjoittamaan paljon kohua aiheuttaneen Täällä Pohjantähden alla -trilogian ja samalla vaaransitte oman terveytenne?
-Olen aina ollut intohimoinen lukija ja minua on kiinnostanut Suomen historian merkittävät ja dramaattiset tapahtumat. Pitkään mielessäni oli pyörinyt ajatus oman lapsuuden ajan ympäristöön sijoittuvasta romaanista. Tuo ajatus syveni pitemmälle menneisyyteen ja samalla se laajeni suunnitelmaksi kirjoittaa suomalaista yhteiskuntaa kuvaava historiallinen eepos. Prosessi edellytti mittavaa taustaselvitystyötä: tutustumista kaunokirjallisuuteen, kansankulttuuriin, paikallishistoriaan ja arkistomateriaaliin ja se söi miestä, Linna kertoo.
Väinö Linna ravisteli romaaneillaan historiantutkimuksen kenttää, nostaen esiin aiemmin vaietun, muistissa eletyn ja koetun julkiseksi. Romaaneille oli sosiaalinen ja yhteiskuntapoliittinen tilaus ja Linna sovelsi tuotannossaan kansalliskirjallisuuden teemoja, tyyppejä sekä rakenteita. Samalla hän ravisteli yhteiskuntaa trilogian Tolstoilaiseen historianfilosofiaan perustuvan ”historiaan projisoidun elämännäkemyksen kautta”, kuten Linna asian ilmaisi.
”Tunnustin kansanomaisuuden omaksi luonnolliseksi olotilakseni, lähtökohdakseni.”
Väinö linna
-Trilogia kuvaa arkista elämää ja kansanomaista tapakulttuuria sekä siinä hitaasti muuttuvaa maailmankuvaa, Linna toteaa.
-Romaani on siis tavallaan kuvaus myös omasta elämästänne ja kokemuksistanne, kysyn.
-Trilogian keskiössä oleva Pentinkulman kylän elämä edustaa suurten historiallisten voimien katvealuetta, elämänpiiriä, joka yleensä jää historiantutkimuksen ulkopuolelle. Romaanin keskiössä on jatkuvasti suurten historiallisten muutosten kannalta merkityksetön ja vähäpätöinen arkinen elämä. Ehkä juuri tästä syystä se aiheutti kiivasta keskustelua, Linna toteaa.
Linnan kansallinen maisema on leimallisesti sosiaalinen: se on yhteisö, yhteiskunta, kansakunta. Näkökulma yhteiskuntaan on suunnattu alaviistosta. Siksi sen etualaa hallitsee kansanomainen maailmankuva. Kirjallisuus, kansallisuus ja yhteiskunta muodostavat Linnalle kiinteän aihepiirin; hän on modernin demokraattisen yhteiskunnan puolestapuhuja mutta samalla sen kriitikko, ja aivan erityisestä suunnasta: hän toi kansalliseen keskusteluun näkökulman alhaalta. Linnalle oli ajassaan poliittinen, kulttuurinen ja kirjallinen tilaus.
Sarjassa julkaistaan näytteitä kevään 2020 Kulttuuriperinnön toimijat etäkurssin harjoituksista, joissa tuotettiin kuvitteellisia henkilöhaastatteluita Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran elämäkerrallisten tietokantojen pohjalta.
Tässä henkilöhaastattelussa tutustumme yhteen varmasti Suomen tunnetuimmista taiteilijoista, sekä kirjailijoista, Tove Janssoniin. Hänet tunnetaan Muumien luojana, mutta millainen oli hänen lapsuutensa?
Hei Tove, kiitos, että pääsit ottamaan osaa tähän haastatteluun. Ensimmäisenä, lukijoitamme kiinnostaa, miten päädyit uravalintaasi? Miksi sinusta tuli taiteilija?
– Totta puhuakseni, en koskaan edes harkinnut mitään muuta, kuin taiteilijan uraa. Kasvoin ateljeekodissa, ja molemmat vanhempani olivat taiteilijoita. En koskaan opiskellut uraani varten, enkä edes ryhtynyt taiteilijaksi. Olin sitä lapsesta saakka. Minulla on myös kaksi pikkuveljeä, ja hekin ovat molemmat taiteilijoita.
Todella kiinnostavaa. Millaiseksi muuten kuvailisit lapsuuttasi?
– Vanhempieni ammattien vuoksi elämä lapsuudenkodissani oli pakostakin vuorottelua taiteellisten tempausten ja arkielämän kompromissien välillä. Isäni elämä hallitsi kotioloja, hänen, joskus vuorokausiakin kestävät, juhlansa muiden artistien kanssa pakotti äitini huolehtimaan yksin meistä lapsista. Vaikka meillä olikin joskus taloudellisesti vaikeaa, äitini hoiti perheen taloutta, eikä meillä lapsilla ollut koskaan mistään puutetta. Äitini oli minulle aina todella läheinen, ja hän ymmärsi minua paremmin kuin kukaan muu. Kannoin myös huolta äidistäni, sillä perheeni elannon ansaitseminen oli lähes kokonaan hänen vastuulla.
Äitisi oli siis sinulle erittäin tärkeä ihminen?
– Kyllä. Hän inspiroi minua. Hänen luova selviytymiskyky ja ilmeinen tyytyväisyys elämän perusasioihin olivat kerrassaan ihmeellisiä. Äitini antoi minulle lähtökohdat pitkään, monipuoliseen ja tuotteliaaseen uraan. Halusin aina muistuttaa häntä, ja oppia piirtämään kuten hän. Äitini kuoleman jälkeen päädyin ratkaisuun lopettaa muumikirjojen kirjoittamisen. Tein surutyötä kirjoittaessani viimeisen muumikirjani, Muumilaakson marraskuu.
Vietit suuren osan urastasi poissa julkisuudesta. Miksi?
– Taiteilijan urallani minulle tärkeintä ei ollut massojen suosio. Halusin vain lähimpien, vertaisten ymmärryksen sekä hyväksynnän. Taiteeni on ainutlaatuista, enkä ole tehnyt sitä miellyttääkseni muita.
Kiitos Tove. Elämäsi ja urasi on ollut todella mielenkiintoinen ja värikäs, on hienoa tietää, että äitisi oli merkittävä henkilö urallasi.
Kuva: Tove Jansson ja Yngve Bäck ystävineen Taitelijaseuran 80-vuotisjuhlissa Taidehallissa 1944. Kuva: F. E. Fremling. Museovirasto, Historian kuvakokoelma CC BY 4.0.
Sarjassa julkaistaan näytteitä kevään 2020 Kulttuuriperinnön toimijat etäkurssin harjoituksista, joissa tuotettiin kuvitteellisia henkilöhaastatteluita Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran elämäkerrallisten tietokantojen pohjalta.
Tänään haastattelussani on oopperalaulaja Aino Ackté (1876-1944). Hän oli 1800-1900-luvun vaihteen maineikkain suomalaislaulaja ja yksi ensimmäisiä suomalaisia suuren luokan tähtiä. Usein hänestä puhutaan diivana — olihan hän oopperoiden primadonna.
Nyt matkustamme vuoteen 1905. Aino Ackté on juuri ollut esiintymässä pitkästä aikaa kotimaansa Kansallisteatterissa. Hän oli tällöin jo maailmankuulu oopperatähti, mutta suurimmat ja itselleen rakkaimmat roolit olivat vielä edessä.
Hei, Aino. Miltä tuntui esiintyä pitkästä aikaa Suomessa? Aino Ackté Toscan roolissa:
— Hei. On hienoa palata Suomeen esiintymään. Varsinkin tällaisessa nimiroolissa Puccinin Tosca-oopperassa. Se on tietysti ollut kunnia. Olen juuri ollut kahden kauden ajan New Yorkissa, mutta en juuri nauttinut ajastani siellä. Hieno kokemushan se oli, mutta en voi sanoa sen sopineen minulle yhtä hyvin kuin esimerkiksi Pariisi. Ikävöin tänä aikana kovasti Eurooppaa, minkä takia on nyt ollut mukava käydä Suomessa. Matkustan urani myötä niin paljon. Toivon kuitenkin jääväni Eurooppaan.
Hienoa, toivottavasti viihdyt nyt täällä. Mitä teet Helsingin viisiittisi jälkeen? Onko sinulla tulevaisuuden haaveita?
— Nyt onkin jo joulukuu, joten ensi vuoden puolella jätän Suomen taas jälkeeni. Minulla on jo sovittuja esiintymisiä Pariisissa ja Saksassa. Tavoittelen menestystä ja suuria rooleja. Haluan oppia ja kokea uutta. Tehdä jatkuvaa tutkimusmatkaani. Olen saanut kokemusta paljon Richard Wagnerin oopperoista. Nyt unelmanani on työskennellä Richard Straussin oopperassa. Tiedän, että minusta on siihen. Mutta vain aika näyttää minne tieni vie.
Mistä itsevarmuutesi ja kunnianhimosi on peräisin?
— Ei oopperamaailmassa voi menestyä ilman varmuutta omaan itseensä. On himoittava menestystä ja kunniaa! Vanhempani opettivat minut tällaiseen asenteeseen. Tulen musikaalisesta perheestä, ja äitini alusta saakka toivoi minulle uraa musiikin parissa. Hän auttoi minut alkuun. Tärkeintä oli, että tiesin alusta alkaen kykyni — mihin kaikkeen minusta on!
Sarjassa julkaistaan näytteitä kevään 2020 Kulttuuriperinnön toimijat etäkurssin harjoituksista, joissa tuotettiin kuvitteellisia henkilöhaastatteluita Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran elämäkerrallisten tietokantojen pohjalta.
Tervehdys! Voisitko esitellä itsesi niille, jotka eivät välttämättä tunne sinua niin hyvin, herra Ahlström?
-Olen teollisuuspatruuna Antti Ahlström. Hopealusikka suussa en kuitenkaan syntynyt, vaan olen taustaltani talonpoikaisista lähtökohdista. Suotuisan avioliiton ja menestykseen yritysjohtamisen avulla nousin harmaan kansan joukosta yhdeksi Suomen rikkaimmista miehistä. Isäni oli Erkki Ahlström, ja äitini oli Anna, tyttönimeltään Norrgård. Perheemme, kuten niin moni tuohon aikaan Suomen länsirannikolla, oli kaksikielinen.
-Rikkaiden häiden jälkeen pääsin isännäksi suurelle ja hyvin menestyvälle tilalle, jossa maataloutta täydensi pienimuotoinen tehdastoiminta: vesimylly ja pieni lumppupaperitehdas itse tilalla, sekä osakkuus Lankosken kylän kotitarvesahasta. Avioliiton mukana tulleet rahanlähteet eivät tietenkään riittäneet ja niinpä lähdin töihin vanhan äijäni kanssa. Isäni kanssa aloin työskentelemään puutavaran parissa. Ostimme ja myimme puuta. Veljeni kanssa oli myös toimintaa, lähinnä merenkulkuun liittyviä juttuja. Laivanvarustamo oli tärkeä tulonlähde 1860-luvulla.
Mikä oli se lopullinen niitti, että teistä tuli niin tunnettu patruuna?
-Rautaruukin osto Noormarkusta oli käännekohta. Varatuomari K.J. Lönegrenin omaisuus pakkohuutokaupattiin. Siihen kuului rautaruukin lisäksi useita muita teollisuus- ja maatalouskomplekseja. Hankin näistä omistuksiini suuren osan. Siitä sain laajan ja mittavan yritysportfolion.
Miten teollinen tuotanto muuttui, aikojen saatossa?
-Alkutaipaleella, kuten tulikin mainittua, raha tuli vaimoni tilalta. Veljeni kanssa aloitettu laivanvarustaminen oli myöskin tuottoisaa aluksi. Luovuin kuitenkin laivoista 1870-luvulla ja aloin sijoittamaan rautaruukkeihin ja puutavaraan. Vuonna 1896 yhteenlasketusta jalostusarvosta 5 prosenttia tuli rautaruukeista ja 95 prosenttia sahoista. Sahateollisuus oli siis tuottoisinta.
Sarjassa julkaistaan näytteitä kevään 2020 Kulttuuriperinnön toimijat etäkurssin harjoituksista, joissa tuotettiin kuvitteellisia henkilöhaastatteluita Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran elämäkerrallisten tietokantojen pohjalta.
Tänään tutustumme Talon emäntä Kaisa Juhantyttäreen, sekä hänen kirjoituksiinsa. Kaisa kirjoitti virsiä, joiden jokainen säkeistö päättyi lauseeseen ”Saan Halle Luia Laula waik maailma mitä pauha.” (Saan halleluja laulaa, vaikka maailma mitä pauhaa.) Tämä kertosäe ilmaisee sitä omanarvontuntoa ja uhmakkuutta, mitä varmasti löytyi tältä talonpojan tyttäreltä, joka vastoin kaikkia tilastoja oli kirjoitustaitoinen. Kerro ensiksi hieman itsestäsi.
”Synnyin Satakunnan Siikaisissa, Otamon kylässä vuonna 1782. Meidän tilamme oli paikkakunnan mahtitaloja. Äitini nimi oli Maria Heikintytär ja Isäni Juha Mikaelinpoika, hän oli talonpoika ja lautamies. Perheemme ei kuulunut vähäväkisiin, mutta maata viljelevään väestöön. Viljely- ja muut taidot opeteltiin käytännön kautta. Enoni oli oikein pappi ja toimi kappalaisena Siikaisissa. Naimisiin minä päädyin noormarkkulaisen Abraham Matinpojan kanssa ja me saimme kolme tytärtä.”
Kertoisitko vielä hieman kirjoituksistasi? Entä mitkä asiat innostivat sinua kirjoittamisen pariin?
”Minun aikanani 1700-luvulla Länsi-Suomessa vaikutti kansanherätyksiä. Niissä naisilla oli suuri rooli puhujina, näkijöinä ja sielunhoitajina. Minunkin pikkuserkkuni Juliana Söderborg oli tärkeä kansanherätyksen johtohahmo. Nämä herätysliikkeet mursivat sääty-yhteiskunnan rakenteita ja korostivat yksilöiden henkilökohtaista uskoa ja jumalsuhdetta. Kyllä voisin sanoa, että varmasti näillä herätysliikkeillä oli vaikutusta minun kirjoittamiseeni, sillä kirjoitin 46-sivuisen virsivihon. Sinne sepitin omia virsiä, joissa käsittelin Raamatun naisia. Virsiin minua innoittivat tietyt Raamatun jakeet, jotka merkitsinkin jokaisen säkeen kohdalle. Lisäsin muutenkin mukaan omia mietteitäni ja selityksiäni virsiin, ja jopa hieman piirustuksia.
Olin hyvin onnekas, kun lapsuuteni perheellä oli varaa omistaa Raamattu. Se oli melko harvinaista. Mutta harvinaista oli myös se, että minä, talonpojan tytär, olin luku- ja kirjoitustaitoinen. ”
Kun eräänä kesäkuisena
päivänä päätin huvikseni katsoa, jospa yhteishaun tulokset olisivat jo tulleet,
sain iloisia uutisia: minut oltiin valittu opiskelemaan Kulttuurituotannon ja
maisemantutkimuksen koulutusohjelmaan!
Kaikki jännittävät
yhteishakua, sitä ensimmäistä varmaan eniten. Olin henkisesti varautunut
välivuoteen, sillä korkeakouluun pääsemisestä käydään kovaa kilpailua. Kun
tilanne olikin nyt toinen, piti kaikki suunnitelmat laittaa uusiksi. Olin
onnesta soikeana, mutta samalla peloissani.
Muutto täysin vieraaseen
kaupunkiin, uudet ihmiset ja yliopiston aloittaminen tuntuivat isoilta
muutoksilta, enkä ollut varma, miten selviäisin näin suurista
elämänmuutoksista. Lopulta en antanut pelkojeni pysäyttää minua. Tämä oli se,
mistä olin aina haaveillut, enkä aikonut perääntyä mahdollisuudesta.
Kun vihdoin opiskelupaikan
hyväksymisen ja muuttohässäkän jälkeen pääsin asettumaan aloilleni, alkoi seikkailuista
suurin. Kaikki kävi niin pian, etten edes tajunnut ensimmäisellä luennolla
istuessani, että tämä on uusi arkeni. Vastuu, vapaus ja uudet velvollisuudet
tuntuivat mahtavilta, mutta samalla opin paljon siitä, miten asiat tulisi
hoitaa.
Sanottakoon, että kokemus
karttuu erityisesti silloin, kun joutuu käymään läpi vastoinkäymisiä. Samalla
oppii, että kaikesta voi selvitä ja nyt olen varmaan ihmisenä vahvempi kuin
koskaan. Lopulta ajan vieriessä, ystävien karttuessa ja talon tapoihin tottuessa
kotiuduin viimein Poriin.
Aluksi pelkäsin
tavattoman paljon, etten ikinä kotiutuisi, mutta ensimmäisen joululoman jälkeen
pystyin jo varmuudella sanomaan Porin olevan uusi kotini.
Olen kuitenkin
tosiasiassa viihtynyt Porissa ensimmäisestä päivästäni lähtien, enkä epäile
sekuntiakaan etteikö Pori olisi ollut oikea valinta. Myös kokemuksien ja
muistojen karttuessa ystävien sekä opiskelijatapahtumien lomassa, Porista tuli
minulle yllättävän tärkeä. Erityisesti fuksivuoteni orientaatioviikko ja viime
kesä jäivät mieleeni, ehkä elämäni onnellisimpina aikoina.
Aluksi pelkäsin Porin
olevan liian pieni ”ison kaupungin tytölle”. Olin väärässä. Pori on paras
mahdollinen starttikaupunki niille, jotka muuttavat ensikertaa omilleen tai
vieraaseen kaupunkiin. Pori on sopivan kompakti yhdistelmä kaikkea sitä, mitä
ihminen voi elämiseensä tarvita kiven heiton päässä.
Jos keskustaa pidemmälle
uskaltaa lähteä, Satakunta tarjoaa myös mittavan määrän piilotettuja jalokiviä,
joissa kannattaa vierailla. Tunnetuin näistä on varmasti Yyteri, mutta mainittakoon
Ankkalampi ”Ankkis”, Yyterin lietteet ja Noormarkun ruukki. Porin kaupungin
yksi omista sloganeista ”todella outo, ehdottoman uniikki”, pitää kyllä hyvin
paikkansa ja pelkästään positiivisella tavalla.
Pelkäsin myös, ettei
Porissa olisi kokonsa takia ”kunnon opiskelijaelämää”. Olin tässäkin asiassa hyvin
väärässä. Tapahtumia riittää ja pienien piirien takia kaikkiin on helpompi
tutustua, on aina joku, johon tukeutua, ja ryhmähenki on korkea. Tämä helpottaa
myös opinnoissa, sillä opettajilla on kaikille aikaa pienten ryhmäkokojen
ansiosta.
Tämän lisäksi itsestäni tuntui
siltä, että löysin heti orientaatioviikolla paikkani opiskelijayhteisöstä.
Isommassa kaupungissa tilanne olisi voinut olla toinen. Varsinkin, kun
helmikuussa sai ensikertaa ulkoiluttaa omia haalareita, tuntui siltä, että nyt
olen viimeistään osa vakiokalustoa.
Ennen kaikkea Pori on opettanut minulle paljon siitä, kuka minä olen. Tukiverkko kotona levisi Poriin uusien ihmisten kautta. Uudet ystävät ja kumppani, joista syntyi toinen perheeni ja tukeni Porissa, mahdollistivat kotiutumiseni kaupunkiin. Ilman heitä en olisi tässä nyt.
Toivon myös uutena
tutorina, että tulevat fuksit kokisivat olonsa yhtä tervetulleeksi ja
kotiutuvat aikanaan Poriin, kuten minä pari vuotta sitten. Löysin digitaalisen
kulttuurin avulla myös unelma-alani ja mahdollisuuden kivuta kohti haluamaani
ammattia.
Parasta humanistien
keskuudessa on kuitenkin se, että osataan myös revitellä, nauraa itselleen ja
olla oma itsensä täysin pyyteettömästi. Humanistina oleminen antaa vapauden
siihen, että voi olla juuri sellainen kuin on kaikessa tavanomaisuudessaan ja
erikoisuuksissaan.
On varmaan parasta olla humanisti ja erityisen mahtavaa siitä tekee juuri oma opiskelijayhteisömme ja ainutlaatuinen kampuksemme.
Enni Eerikäinen, toisen vuoden kandiopiskelija
Kuva: Rami Mähkä
Gustafssonin veljekset ja Kustaa Järvenpää tuntemattoman kuvaajan 1920-luvulla ottamassa kuvassa Reposaaren ulkorannalta. Reposaaressa tansseja järjestettiin muun muassa rantakallioilla ja satamalaiturilla. Kuva: Satakunnan museo, CC BY 4.0.-lisenssi.
Kevätlukukausi on kääntymässä loppusuoralle ja nyt voi katsoa jo taaksepäin, miten kolmatta kuukautta jatkunut etäopetus lopulta sujui. Otan esimerkiksi kulttuuriperinnön syventävien opintojen kurssin, jossa tuotettiin taustatutkielmia Porin Reposaaren satamayhteisöstä tekeillä olevaa dokumenttielokuvaa varten. Maaliskuun 12. päivä olin jännittyneissä tunnelmissa, sillä pian aloittaisimme yli 20 opiskelijan kanssa kurssin, jossa kiertäisimme Porin arkistoja ja vierailisimme Reposaari-talolla kotiseutuaktiiveja haastattelemassa ja heidän kokoamaansa huomattavaa asiakirjakokoelmaa tutkimassa. Etukäteissukellukseni lähteiden äärelle antoi vahvaa signaalia siitä, että tutkittavaa taatusti riittäisi kaikille, olihan aikanaan Suomen merkittävimpiin vientisatamiin lukeutunut merenkulku- ja teollisuuspaikkakunta kulttuuriperinnöltään hyvin rikas – kuin suomalaisen yhteiskunnan tarina pienoiskoossa. Tunnustusta oli vuosien varrella tullut esimerkiksi valtakunnallisesti merkittävänä rakennettuna kulttuuriympäristönä ja Kotiseutuliiton vuoden 2016 kaupunginosana. Kaiken kruunasi vireä paikallisyhteisö, joka oli oitis ottamassa vastaan jälleen kerran yhden ”Räpsööstä” kiinnostuneen tutkijaryhmän. Heitä olikin saarella nähty tasaisesti sitten Turun yliopiston 1980-luvun kansatieteellisten keruiden.
Maaliskuun 13. päivä ja etäopiskelun alkaminen muuttivat kaiken. Suunnitelmat menivät uusiksi muutamassa tunnissa – mistä nyt korvaavia aineistoja tutkielmiin, miten ihmeessä toteuttaisimme kurssin, jota leimasi vuorovaikutukseen perustuva seminaarityöskentely ja intensiivinen ”kädet savessa” (tarkemmin sanoen puuvillahanskoissa) -metodi arkistojen uumenissa? Tuona viikonvaihteena internetin syövereissä ryömi taatusti ison festariyleisön verran kaltaisiani opettajia etsimässä kuumeisesti korvaavia oppimateriaaleja – ja kyllä niitä vain löytyikin!
Kirjastot, arkistot ja museot tiedottivat pikavauhtia avaamistaan tai jo entuudestaan avoimesti saatavilla olevista kokoelmistaan. Kaiken lisäksi apu oli lähellä: Satakunnan museon amanuenssi Timo Nordlund digitoi pikavauhtia kurssin tarpeisiin pyytämiäni lähteitä ja museon oma digitointityö esimerkiksi Reposaarellakin ateljeeta 1900-luvun alussa pyörittäneen John Englundin valokuvien parissa eteni kovaa vauhtia. Koulutusohjelmamme opintosihteeri Laura Tarkkio lähetti kurssin käyttöön taittamansa Kertomusten Reposaari -teoksen (2018) sähköisen version ja kollegani, kyseisen kirjan toinen toimittaja Riina Haanpää luovutti käyttöömme koulutusohjelmassa takavuosina tehtyjä haastatteluja.
Olennaisimmat paikallishistorialliset julkaisut löytyivät Satakirjastojen digitoimana. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot sanomalehtineen, aikakauslehtineen, pienpainatteineen ja jatkuvasti lisääntyvine muine materiaaleineen aiheutti yhdessä Kansallisarkiston digitaaliarkiston kanssa pikemminkin vakavia rajausongelmia kuin niukkuuden jakamista. Pian käytössämme oli Moodle-alusta, joka pursuili ”tutkimuksen raaka-aineita”: sataman ja laivaliikenteen monisatavuotisia vaiheita, paikallisväestön ja merenkulkijoiden kohtaamisia, ruotsalaista väestöä saarelle tuoneen höyrysahan meteliä, merellistä lapsuutta ja huvilakulttuuria, eksoottisia painolastikasveja sekä mielenkiintoisia henkilöhahmoja olympiapainija Kelpo Gröndahlista laivantäyttäjä Emma Lehtoseen. Digitaalisen aineiston runsaus opetti meille tärkeitä tutkijan taitoja: suurikaan määrä menneisyyden jälkiä ja todisteita ei sellaisenaan aukene, ellei joku ota, jäsentele, tulkitse ja tee niitä ymmärrettäväksi.
Lopulta kaikkein tärkeintä oli etäkurssille osallistuneiden opiskelijoiden epäröimätön asenne. Porukka pieneni vain hieman alkuperäisestä ja kukin oli valmis tekemään tutkielmansa niistä aineksista, mitä käytössä oli. Tarvittaessa he jatkoivat lähteitä omalla salapoliisityöllään: Reposaaren edustalle uponneita hylkyjä tutkiva otti yhteyttä Porin Urheilusukeltajiin ja merihistoria-aktiiveihin, valokuvia tutkiva Valokuvataiteen museoon ja sisällissodasta kirjoittava aihepiirin tutkijaan. Toteuttipa yksi opiskelija kyselynkin Reposaaren omaleimaisesta kulttuurista saaden yli 50 vastausta. Kaikki tapahtui seitsemässä viikossa.
Kurssin edistyessä huomasimme, että mikään ei korvaa vapaamuotoisia, kasvokkain tapahtuvia seminaarikeskusteluja. Viikoittaiset kuulumisten vaihdot Moodlen keskustelualustaa, chattia ja joskus videoyhteyttäkin hyödyntäen ajoivat kelvollisen korvikkeen asemaa. Sekä opettaja että opiskelijat tulivat kurssin aikana kommunikoineeksi paljon enemmän kirjallisessa muodossa kuin mitä normaalioloissa olisi tapahtunut. Näppäimistö parka! Kaiken huipensi 4,5 tuntinen seminaaripäivä, jossa valmiita lopputuloksia saatiin ihastella. Näyttää siltä, että edes pandemia ei voi sammuttaa tiedon- ja tieteenjanoa ja että aineistojen avoimuuden tärkeyttä ei voi koronakeväänä liikaa korostaa. Odotamme innolla, että tutkielmien satoa päästään soveltamaan tuleviin käyttötarkoituksiin.
Pirita Frigren, kulttuuriperinnön tutkimuksen yliopisto-opettaja
Teollista
kulttuuriperintöä on monenlaista. Vapun kynnyksellä korkeakouluissa ja
yliopistoissa jännitetään, kun tamperelainen kenkätehtailija Emil Aaltonen
nousee hetkeksi kummittelemaan ja jakaa rahoitusta tutkimukselle. Tuhannet
rahoitushakemuksensa jättäneet nuoret tutkijat odottavat sähköpostiin
kilahtavaa tuomiota. Tuhannet pettyvät, mutta sadat riemastuvat ja korkkaavat
vappusimansa onnellisina. Rahoitus mahdollistaa työn jatkamisen. Varttivuosisata
sitten kuuluin itse noihin onnellisiin simankorkkaajiin.
Kenkätehtailija-vainajan nimeä kantava säätiö oli päättänyt rahoittaa
tutkimustani. Tutkimusaiheeni ei liittynyt sen enempää kenkiin kuin
tehtaisiinkaan. Tehtaat alkoivat kiehtoa
minua vasta myöhemmällä iällä.
Tampereella ja Porilla on
paljon yhteistä. Ne ovat omaleimaisuudestaan ylpeitä vanhoja
teollisuuskaupunkeja. Teollisuuskaupunkien
rakastettu kansallisrunoilija Juice Leskinen kuvaa eräässä suurteoksessaan
tamperelaisen vappupäivän valkenemista: ”Tehtaat vetää henkeä meiltä
itselleen.” Se on se biisi, jossa onnellinen on sammunut kukkiin. Älkää tehkö
niin.
Näiden kaupunkien
keskustoissa teollinen menneisyys on jykevästi läsnä maisemaa hallitsevina
punatiilisinä rakennusmassoina. Entiset tehtaat ovat kummassakin kaupungissa
saaneet suojiinsa museoita, tietoyrityksiä, kauppoja ja kapakoita. Tehtaiden
julkisivut ovat löytäneet tiensä osaksi eurooppalaisten kaupunkilaisten
identiteettiä. Teollinen kulttuuriperintö ei kuitenkaan koostu pelkästä
tiilestä ja teräksestä. Teolliseen kulttuuriperintöön kuuluu myös mesenaattien
toiminta ja ajatus siitä, että työntekijä on palkkansa ansainnut. ”Industrious”
tarkoittaa ahkeraa. Tällainen ajattelu on taustalla, kun tehtailija,
perikuntansa kiusaksi tai omaksi huvikseen, päättää testamentata ison osan
omaisuudestaan tieteelle, taiteelle ja tutkimukselle.
Teollinen kulttuuri
yhdisti maailman ennen näkemättömällä tavalla. Se synnytti ajan, joka kulki
kaikkialla maailmassa samalla raksutuksella. Se yhtenäisti raaka-aineiden
hintoja ja yhdisti kaupungit toisiinsa rautateillä, joiden myötä yksi ja sama
rautatieaika levittäytyi kaikkialle, minne raiteet veivät. Juna ei kulkenut
auringon ajassa, vaan maailmanlaajuisen rautatieajan mukaan. Saman ajan mukaan
soivat tehtaiden pillit.
Teollisuus yhdisti
maailman ja jätti jälkeensä paitsi iloisia, myös surullisia perintöjä.
Valeuutiset ja tarttuvat taudit ovat 2020-luvulla oppineet leviämään vähintään
samalla tehokkuudella ja nopeudella, millä teollistuneessa maailmassa
levittäytyvät tiedot, hyödykkeet ja vauraus.
Kirjoitan tätä
vapputervehdystä punatiilisen tehtaan korkeimman savupiipun takaa. Täällä puuvillatehtaalla on hiljaista, koska
kaikki muut Kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen koulutusohjelman työntekijät
ovat etätöissä. Käyn täällä pitämässä päivittäin pari tietoverkkovälitteistä
palaveria. Palaverien jälkeen ohjaan ja tarkastan graduja, joita
koronaviruskaranteenissa nyt jo yli kuukauden olleet opiskelijat ovat alkaneet
saada valmiiksi. Ilmeisesti kotona ei oikein pysty muutakaan tekemään.
Vitsailen, että täällä tehtaalla
pyörii taas tuotantolinja. Täällä kehrätään tietoa ja kudotaan tulkintoja. Digitaalisen kulttuurin leikkisä
jatko-opiskelija on luonut tehtaan ikkunoihin vappuhenkisiä taideteoksia.
Katsokaa niitä, kun kuljette tästä vappuna ohi turvallisesti viiden metrin
päässä toisistanne.
Tippaleipiä, simaa ja
leivosten leikkiä ilmassa, toivottaa
Viimeisimmät kommentit