Voittamisen psykopatologiaa kilpailullistuvassa tutkimusmaailmassa

Kun tein aikoinaan päätöksen siirtyä pelisuunnittelusta lelujen ja leikin tutkimusmaailmaan ajattelin heittäytyväni säännöistä täysin vapautettuun toiminnan kenttään, jossa vallitsisi luovuutta ruokkiva, energisoiva ja anarkistinenkin kaaos. Vuodet, joiden aikana tutustuin aloittelevana tutkijana leikillisen vuorovaikutuksen periaatteisiin, veivät entistä vahvemmin kohti ymmärrystä siitä, miten leikin valtakunnassa on omat lainalaisuutensa. Ihmisen leikki on ennen kaikkea sosiaalista toimintaa, jossa leikkijät kehittävät ketterästi säännönmukaisuuksia ja tapoja. Yksi ratkaiseva tekijä avoimen leikin ja pelaamisen rajapinnasta kuitenkin löytyi: Se mikä leikin pelaamisesta erottaa, on tiedostettu ja tavoitteellinen kilpailu. Leikki ei ole voittoon tähtäävä projekti, vaan leikkijöistä itsestään syntyvä prosessi. Toisin sanoen, kun leikkiin ryhdytään, ei sille voi asettaa tiukkoja raameja, vaan annettava tilanteen viedä.

Leikin valjastaminen eri-ikäisten oppimiseen näyttää leikillistyvässä ajassa hyödylliseltä tieltä, mutta suoritteet eivät voi olla syy leikkimiseen. Lapsiasiavaltuutettu Elina Pekkarinen sivuaa aihetta kommentoimalla: ”Suomalaisen varhaiskasvatuksen vahvuutena on tähän asti ollut juuri leikki, vapaus ja ilo. Meidän ei pitäisi juurruttaa lapsiin ja nuoriin suorittamista ja kilpailua. Siitä ei seuraa kuin entistä uupuneempia nuoria ihmisiä” (Yhteishyvä 5/20). Silloin leikki vakavoituu ja sopii paremmin puhua pelillistämisestä. Vakava leikki (serious play) taas tuo toimintaan mielikuvitusta näivettävän ehdottomuuden, pinnistelyn ja pakon kulkea jotakin ennalta määrättyä kohti. Tämä on ongelmallista, sillä leikkivä ihminen on utelias löytämään oman tiensä.

On mahdollista, että yhteiskunnan pelillistyminen on tuonut suoritekeskeisen ajattelun myös akateemisen asiantuntijatyön kontekstiin luovuuden jäädessä kilpajuoksun jalkoihin. Viisas, minua nuorempi tutkijakollegani sanoikin: ”Enää ei tehdä tutkimusta, vaan kirjoitetaan papereita”. Tutkimus itsessään ei siis näyttäisi olevan toiminnan ensisijainen kannustin, vaan syöte kiivaasti louskuttavan paperikoneen kitaan. Julkaisukoneen, josta putkahtelee kiihkeällä tahdilla eri mittarein luokiteltavia suoritteita. Tutkijantyön suorituskeskeisyys on piirtynyt selkeänä omaan tajuntaani etenkin tilanteissa, joissa taideorientoitunut humanisti asetetaan meriitteineen samalle viivalle muista tutkimustraditioista tulevien kanssa. Leikilliset lähestymistavat taipuvat siinä asetelmassa määrällisen tutkimuksen ja meta-analyysien alle, sillä se mikä on mitattavissa perinteisin mittarein ja siksi helpommin paremmuusjärjestykseen laitettavaksi, koetaan usein tärkeimmäksi.

Tutkimuksen kilpailullistumisesta kantavat osittain vastuun myös tutkijat itse: Voittamisen psykopatologia hyökyy selkeimmin silmille tutkijoiden omien julkaisuprofiilien metriikassa. Someleikkiin lähtiessään tutkija asettautuu julkisen mittauksen piiriin kilpaillakseen paitsi muun tutkimusmaailman, myös itsensä kanssa. Vaikuttavuus ja voittopotentiaali ovat virtuaalisilla alustoilla houkuttelevasti läsnä, mutta ne realisoituvat usein onnenkantamoisten kautta, jos silloinkaan. Ne ovat tavoitettavissa hieman kuten monissa peleissä, mutta ajanvietepelaamista huomattavasti totisemmin—ja usein myös kollegoita vastaan pelaten. Kasvavilla mittariluvuilla kasvaa myös näennäinen vaikutus ympäröivään maailmaan—näennäinen niin kauan, kunnes se konkretisoituu tutkijakollegojen yhteydenottoina—kiitoksina, kannustuksina, jopa kutsuina lähteä kanssakirjoittajaksi tuleviin tutkimuksiin.

Avoimessa leikissä yksilöllä ei ole julkilausuttuja voittotavoitteita. Leikissä sepitetään ja simuloidaan, kehitetään skenaarioita yhdessä kuvittelemalla. Leikillä onkin paikkansa elämänmittaisessa oppimisessa ja tulevaisuuden työelämässä: Leikillisyyteen kannustava asenneilmapiiri ja vapaamuotoinen vuorovaikutus ovat avainsanoja kun haasteita ratkotaan yhdessä. Tarinallisten rooli- ja rakenteluleikkien avulla vauhditetaan kollektiivista ongelmanratkaisua ja sosiaalista mielikuvitusta: leikillisiin lähestymistapoihin nojaavat luovuus, yhteistyö, rohkeus ja keskustelu ovat keskeisiä esimerkiksi yrittäjyyteen liittyvinä työelämätaitoina. Luovat ja avoimet, eli ei-kilpailulliset lähestymistavat leikkiin kasvattavat empatiaa ja solidaarisuutta sekä leikillisenä resilienssinä ymmärtämääni optimismia ja palautumiskykyä. Onneksi yhteistyöhön perustuvat mekaniikat kasvattavat tällä hetkellä suosiotaan myös pelimaailmassa. Kollektiiviset voittotavoitteet kuulostavat ihmiskunnan kehittymisen kannalta yksilökeskeistä kilpailua paljon valoisammilta (ja leikkisämmiltä).

Leikkien ei siis menestytä, mutta leikissä voidaan jäljitellä ja mallintaa menestymisen tarinoita. Vaikka leikissä ei myöskään voi epäonnistua, on leikin kokeilevaan luonteeseen sisäänrakennettu ajatus mokasta lahjana, joka vie toimintaa uusiin suuntiin. David Lynchin elämänkerrassa Tilaa unelmoida (2018, Like) taiteilija kirjoittaa seuraavin sanoin: ”Sanon aina, että epäonnistuminen ei ole paha juttu, koska sen jälkeen pääsee vain ylöspäin. Toisin sanoen epäonnistumisessa on vapauden tuntua. Menestys saattaa sekoittaa pään, kun alkaa murehtia putoavansa, eikä paikallekaan voi koskaan jäädä. Niin se vain on. Menestyksestä pitää olla kiitollinen, koska ihmiset ovat rakastaneet jotakin, mitä on tehty. Siltikin kyse on kuitenkin aina vain työstä.”

Menestys vie ylöspäin, kehitys eteenpäin. Kehittymisen tunnistaminen akateemisessa työssä on yksilön kompetenssit ylittävää ja siksi laajemmin voitokasta; se on tutkimustyön näkyväksi tekemistä ja arvostuksen merkki paitsi tutkijalle itselleen, myös tutkimuksen aihealueelle—se mikä tunnistetaan koetaan arvokkaaksi. Merkityksellisyyden kokemuksen ohella juuri arvokeskustelun näkökulmien paikantaminen kiehtoo ja kutkuttaa leikintutkijan mieltä: Mitkä ovat leikillisyyden mahdollisuudet ajassa, jossa ihmisen leikkikäyttäytyminen halutaan ensisijaisesti ja korostetusti ymmärtää tuloksellisuutta, tehokkuutta ja voittamista korostavassa pelillistymisessä? Mikä on leikin arvo 2020-luvulla? Onko olo kuin voittajan, kun omat julkaisut saavuttavat tutkijoiden someprofiilissa 10 000 lukijaa? Miten voitokkaalta tuntuu pokata kansainvälinen tutkimuspalkinto tuhatpäisen konferenssiyleisön edessä? Vai voiko leikkivä ihminen milloinkaan voittaa kilpailullistuvassa tutkimusmaailmassa? Ehkä hän toteaa sittenkin, David Lynchiä mukaillen: Voittamattomuudessa on vapauden tuntu.

Katriina Heljakka

TaT, FM, Ekon.mag. Katriina Heljakka tekee tutkimusta leikin digiloikasta Turun yliopiston Kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen tutkinto-ohjelmassa ja johtaa Pori Laboratory of Play -tutkimusryhmää Porin yliopistokeskuksessa.