Arkistot kuukauden mukaan: syyskuu 2014

Miksi poliittinen johtajuus on sukupuolikysymys?

Mari 3Mari K. Niemen Lectio Precursoria Turun yliopiston väitöstilaisuudesta 30.8.2014

Suomalaiset naiset saivat äänioikeuden vuonna 1906, yhtä aikaa miesten kanssa. Naisia valittiin jo ensimmäiseen eduskuntaan, ja ensimmäinen naisministerikin nousi tehtäväänsä jo 20-luvulla.

Kansainvälisissä vertailuissa Suomi on ollut edelläkävijä sukupuolten tasa-arvossa. Pohjoismainen tasa-arvomalli, johon kuuluvat työelämään ja poliittiseen päätöksentekoon aktiivisesti ja runsaslukuisesti osallistuvat naiset, on olennainen osa Suomi-kuvaa.

Suomalaisista kansanedustajista 42 prosenttia on naisia. Esimerkiksi Isossa-Britanniassa vastaava luku on 23 prosenttia. Nyky-Suomessa hallitusten ministerinsalkut jaetaan tasapuolisesti naisten ja miesten kesken. Britanniassa tällainen käytäntö on vielä kaukainen ajatus.

Ehkäpä juuri Suomessa varhain saavutetut merkkipaalut ja maan hyvä menestys kansainvälisissä vertailuissa ovat tuottaneet ajattelua, että tasa-arvo on meillä jo saavutettu.

*

Hugo, Emil, Antti, Kyösti, Paavo, Juho Kusti, Pekka, Edvin, Kustaa Fredrik, Arvo, Jussi, Juha, Harri, Ilkka, Pertti, Sauli, Ville, Jyrki ja Alexander – he kaikki ovat vuorollaan johtaneet nykyistä pääministeripuoluettamme, kokoomusta. Yhteensä SDP:llä, keskustalla ja kokoomuksella on historiansa aikana ollut 58 johtajaa. Heistä kolme on ollut naisia.

Tänä elokuisena lauantaina Suomen tasavallan presidentti, pääministeri, ulkoministeri ja valtiovarainministeri ovat miehiä. Yhtäkään neljästä suurimmasta puolueesta ei johda nainen. Itse asiassa kahdella niistä ei ole koskaan ollut naista johtajanaan.  Kahdeksasta eduskuntapuolueesta vain yhtä, sitä kaikkein pienintä, johtaa nainen. Eduskunnan kolme puhemiestäkin ovat – miehiä.

Eri puolueissa ja eri aikoina johtajaksi on valikoitunut melko erilaisiakin henkilöitä. Yksi asia suurten suomalaispuolueiden johtajia on kuitenkin yhdistänyt. Heistä 95 prosenttia on ollut miehiä.

Tutkimukseni sai alkunsa ristiriidasta, joka vallitsee puolueiden varhain omaksuman tasa-arvo-ajattelun ja niiden omissa organisaatioissa toteutuneiden konkreettisten johtajavalintojen välillä.

*

Väitöstutkimukseni käsittelee Suomen ehkä tärkeintä rekrytointiprosessia. Suuren suomalaisen puolueen johtajaksi valikoituminen on olennainen etappi matkalla pääministeriksi, maamme poliittisesti vaikutusvaltaisimpaan tehtävään.

Minua kiinnosti, miten tuohon tehtävään pääsee.

Naiset tulivat mukaan suurten puolueiden johtajavaaleihin 80- ja 90-lukujen taitteessa. Lukumääräisesti naisia on ollut ehdokkaana miehiä vähemmän. Naiset ajateltiin pitkään toistensa kilpailijoiksi: useamman ehdokasnaisen pelättiin syövän toistensa ääniä.

Naisten johtajavaaleissa saaman niukan kannatuksen valossa heidän roolinsa oli usein lähinnä symbolinen, naisten aktiivisuutta ja politiikan osallisuutta kuvastava. Vasta 2000-luvun alussa ensimmäiset naiset nousivat suurten puolueiden johtajiksi ja pääministereiksi.

Vaikka tärkeitä lasikattoja on rikottu, naisten läpimurto poliittisiksi johtajiksi on Suomessakin vielä kesken.

*

Tutkimukseni on artikkeliväitöskirja, joka koostuu neljästä artikkelista ja johdanto-osasta. Artikkeleita yhdistävinä tekijöinä ovat nousu suuren puolueen johtajaksi ja median ja politiikan vuorovaikutus.

Kolmen perinteisesti suuren suomalaisen puolueen, SDP:n, kokoomuksen ja keskustan johtajavalintoja analysoin kolmen suuren suomalaisen sanomalehden uutisoinnin valossa.

Aamulehden, Helsingin Sanomien ja Turun Sanomien uutisointi 1980-luvun lopulta 2010-luvulle tarjosi ensi vaiheessa lähtökohdan johtajavaihdosten ajoittumisen ja niiden keskeisten vaiheiden paikantamiselle. Tutkimuksen toisessa vaiheessa analysoin sanomalehdissä johtajuudesta käytyä keskustelua etenkin siitä näkökulmasta, miten ajatusta naisen noususta puoluejohtajaksi käsiteltiin.

Tutkimuksen edetessä huomasin, että tiedotusvälineiden rooli johtajavaihdoksissa muuttui ja monipuolistui tarkastelemani kauden aikana.  Media tarjoaa puolueille areenan, jolla käydä johtajavaaleja. Samalla mediasta on tullut vaalia julkisuustapahtumana tuottava, tulkitseva ja siihen kantaaottava osapuoli. Tämän roolin ottaminen ei olisi ollut mahdollista ilman puolueiden myötämieltä.

Kansalaisten huomion toivossa puolueet ovat kutsuneet tiedotusvälineet osaksi tärkeintä rekrytointiprosessiaan. Median tulkintavallan kasvun myötä myös arvaamattomuus ja riskit tuossa prosessissa ovat puolueiden näkökulmasta kasvaneet.

Toisinaan kesytön media on kritisoinut puolueiden johtajavaaleja ja niiden ehdokkaita tylsyydestä ja tähtipotentiaalin puutteesta. Puolueiden sisäisiä riitoja on käsitelty julkisuudessa tavalla, joka ei ole niille eduksi. Median suosimat ehdokkaat eivät aina ole olleet samoja, joita puolueiden sisäpiirissä on johtajaksi kaavailtu.

Joskus nämä median suosikit ovat olleet naisiakin.

*

Miksi vaikutusvaltaisimpien puolueiden johtajuus on Suomessa vakiintunut miesten työksi?

Yhtä selitystä ei ole. Merkitystä on perinteellä, mutta myös esimerkiksi sattumalla. Keskustan Eeva Kuuskoski-Vikatmaa oli lähellä tulla valituksi puolueensa johtajaksi vuonna 1990. Hän voitti vaalin ensimmäisen kierroksen. Jos hän olisi voittanut toisenkin kierroksen, olisiko naisten poliittisen johtajuuden kuva Suomessa tänään toisenlainen?

Selittäviä tekijöitä löytyy myös puolueissa vakiintuneista toimintatavoista, kuten käytännöstä jota kutsun manttelinperijäkulttuuriksi. Tätä perinnettä kuvastaa pieni tarina, jonka teille nyt kerron. Sen tapahtumat sijoittuvat 1960-luvun Turkuun.

*

Vuonna 1969 SDP piti puoluekokoustaan Turussa. Puoluetta johti Rafael Paasio, mutta puoluesihteerin paikka oli auki. Paasio on kuvannut muistelmissaan tuon puoluekokouksen asetelmia. Hänen mukaansa puoluesihteerivalinta äityi sodaksi, jota yritettiin ohjailla puoluetoimistolta käsin.

”Näytti siltä, että pojat olivat jakaneet paikat keskenään valmiiksi”, Paasio muistelee.

Paasiolle eivät kelvanneet puoluetoimiston puoluesihteeriksi tarjoamat ehdokkaat, Pekka Korvenheimo ja Esko Niskanen. Hänen mielestään kummastakaan ei ollut tuohon tehtävään. Kuten Paasio asiaa kuvasi:

”Puoluesihteeri – – Se on raskas ja vaativa tehtävä, joka kuluttaa miehen nopeasti. Tällaiseen tehtävään piti kuitenkin mies hakea.

Kokouksessa oli puoluesihteeriasiaa käsiteltäessä hyvin kireä tunnelma. Korvenheimo piti itseään jo varmana puoluesihteerinä. Niin minä sen käsitin ja lienen ollut oikeassa. ’Pojat’ olivat luvanneet!” Paasio päättää pohdintansa.

Puoluejohtaja puuttuikin omakätisesti puoluesihteerin valintaan. Hänelle oli vinkattu vielä tuntemattoman mutta lupaavaksi, käyttökelpoiseksi ja kansainväliseksi sanotun Kalevi Sorsan nimi. Paasio etsi puoluekokouksessa Sorsan käsiinsä. Tämä löytyi Turun konserttitalon ravintolasta syömästä hernekeittoa.

”Kyselin, mitä mieltä hän olisi puoluesihteerin tehtävistä”, Paasio kuvaa miesten kohtaamista.

Ehdotus hämmensi Sorsaa, joka halusi kysyä asiasta Irene-vaimonsa mielipidettä. Puolison suhtauduttua myönteisesti, Kalevi Sorsan ura SDP:n puoluesihteerinä aukeni. Puoluejohtajan auktoriteetti riitti nostamaan tuntemattoman Sorsan tehtävään, vaikka tapaa ”sinkauttaa yön lopputunteina” uusi ehdokas vaaliin kritisoitiinkin.

Kun Paasio vuonna 1975 väistyi SDP:n puoluejohtajan paikalta, hänen jatkajakseen oli vain yksi ehdokas. Sorsa nousi tehtävään äänestyksittä.

Valmisteltu oli myös puolueen seuraava johtajavaihdos Kalevi Sorsasta Pertti Paasioon vuonna 1987. Särön sujuvaan menettelyyn toivat puolueen naiset SDP:n naisliiton Vappu Taipaleen johdolla. He eivät hyväksyneet menettelyä jossa, Vappu Taipaleen sanoin, pojat näyttivät jakavan Sorsan perintöä. Naisliitto asettikin omat ehdokkaansa kaikkiin keskeisiin tehtäviin, myös puolueen puheenjohtajaksi.

Puoluekokousedustajille jäi kumileimasimen rooli. Myös politiikasta uutisoivat tiedotusvälineet jäivät tuolloin vielä prosessin ulkopuolelle.

*

Vuonna 1993 turkulainen Maija Perho-Santala oli haastanut kokoomuksen puheenjohtaja Pertti Salolaisen johtajavaaliin.

Perho-Santalaa vaalissa tukenut Ilkka Suominen toivoi, ettei yksin sukupuoli ratkaisisi käsillä ollutta johtajavaalia naisehdokkaan tappioksi, ja jatkoi: ”Klassista sanontaa käyttäen, Maija on hyvä jätkä”.

Samana vuonna SDP valitsi johtajakseen Paavo Lipposen. Lipponen lohdutti johtajavaalissa vain 14 ääntä saanutta Tarja Halosta toteamalla, että ”joskus miestä etsiessä niitä ei löydy miesten joukosta”.  Ilmeisesti Lipponen halusi sanoa, että Tarja Halosessa olisi riittävästi ”miestä” johtajaksikin.

Kesällä 2014 Paula Risikko tavoitteli puolueensa kokoomuksen puheenjohtajuutta. Hänen kampanjapäällikkönsä Pekka Selenius totesi kampanjan aikana, että ”Paula on niin kova jätkä” ettei vaalista missään nimessä tule sukupuolikysymystä.

Johtajavalintojen yhteydessä on mietitty, kuka voisi täyttää edeltäjän suuret saappaat. Kuka olisi valtiomiesainesta?

Kun naisehdokkaita on haluttu tukea johtajavaalissa, heitä on ikään kuin puhuttu miehiksi. Naisten kannattaminen johtajiksi puhumalla heistä hyvinä jätkinä, kertoo jotakin siitä, mitä ajattelemme naisista ja miehistä. Se kertoo myös siitä, mitä ajattelemme johtajuudesta.

”Sukupuolikysymykseksi” on ymmärretty vain ajatus naisten johtajuudesta. Johtajuus on kuitenkin sukupuolikysymys ennen kaikkea siksi, että johtajat ovat olleet miehiä.

*

Tutkimukseni jo käynnistyttyä suomalainen politiikka asettui uuteen asentoon vuoden 2011 eduskuntavaalien myötä. Eduskunnan pienin puolue, perussuomalaiset, sai historiallisen suuren vaalivoiton.

Perinteisesti suuren puolueen johtajaksi oli noustu puoluekokouksessa käydyn johtajavaalin kautta. Perussuomalaisten voiton myötä aukeni kuitenkin uusi väylä suuren puolueen johtajuuteen: pienen puolueen nostaminen suurten joukkoon.

Myös tässä prosessissa median merkitys oli keskeinen. Timo Soinin onnistumisessa kristallisoitui se, miksi puolueet kasvavasti odottavat johtajiltaan taitoa median käsittelyssä ja julkisuuden hallinnassa.

Noiden vaalien jälkeen SDP, keskusta ja kokoomus ovat kaikki vaihtaneet johtajiaan. Väitän tutkimuksessani, että perussuomalaisten vaalivoiton aiheuttama järistys heijastui noihin johtajavaihdoksiin, joskin eri tavoin.

Kunkin puolueen luonne ja puoluekulttuuri vaikuttavat siihen, millaisia johtajia ne valitsevat, mutta merkitystä on myös puolueiden välisellä kilpailuasetelmalla.

Vuonna 1990 keskustan nuori ja mediaketterä uusi puoluejohtaja Esko Ahon sai kiitosta esiintymisistään. Hänen onnistumisensa tv-lamppujen loisteessa näytti vaikeuttavan SDP:tä tuolloin johtaneen, kömpelöistä esiintymisistä moititun Pertti Paasion asemaa. Paasion seuraajaksi valitun Ulf Sundqvistin tärkeiksi avuiksi nähtiin elegantti ulkoasu ja sulava esiintyminen.

Johtaja valitaan aina joissakin olosuhteissa ja johonkin tiettyyn kilpailuasetelmaan. Tämän vuoksi olosuhteiden, sen kontekstin, jossa johtaja vaihtuu ja uusi johtaja valitaan, on oltava mukana tuon vallanvaihdon analyysissä.

Mari K. Niemi (väit.)

Tutkija, Eduskuntatutkimuksen keskus & University of Strathclyde, Glasgow.

Linkki väitöskirjaan: Kaksi tietä huipulle. Media ja puoluejohtajuus Suomessa naisten noususta populismin aaltoon.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather