Aihearkisto: Kuntavaalit

Kansanedustajien vaalirysä

Vuoden 2017 kuntavaaleissa valtuustopaikkaa tavoittelee entistä pienempi joukko ehdokkaita. Kyse on jo pitempään jatkuneesta trendistä, johon ovat vaikuttaneet niin pienentyneet valtuustokoot kuin puolueiden supistuneet jäsenmäärät.

Näiden kuntavaalien ehdokasrekrytointia on lisäksi leimannut suunnitteilla oleva maakuntauudistus, jonka myötä merkittävä osa kuntien tehtävistä siirtyy perustettaville maakunnille. Ensimmäisten maakuntavaltuustopaikkojen on määrä olla jaossa jo alle vuoden päästä, tammikuussa 2018. Epäselvyys tulevien kuntien tehtäväkentästä ja maakuntavaalien läheisyys ovat voineet vaikuttaa ehdokashankintaan kielteisesti.

Vaaliapatian keskellä on kuitenkin yksi ryhmä, jonka into kuntapolitikkaa kohtaan ei ole kadonnut minnekään ­– istuvat kansanedustajat.

kesk. kok. ps. sd. vihr. vas. rkp. kd. kaikki
Ehdolla 2017 olevat kansanedustajat 40 29 31 30 10 10 7 5 162
% 82 78 84 86 67 83 70 100 81
Valtuutettuna 2012–2017 olleet kansanedustajat 39 28 33 29 10 11 8 2 160
% 80 76 89 83 67 92 80 40 80

Vuoden 2017 kuntavaaleissa valtaosa kansanedustajista (81 %) tavoittelee valtuustopaikkaa kotipaikkakuntansa valtuustosta. Kansanedustajien kiinnostus kuntapolitiikkaa kohtaan kasvoi aavistuksen edellisvaaleista: valtuustopaikkaa tavoittelee 162 kansanedustajaa ja istuvia valtuutettuja on 160. Ensi tammikuussa siintävät maakuntavaalit eivät ole siis vaikuttaneet kansanedustajien alttiuteen asettua ehdolle kuntavaaleissa.

Kansanedustajat ovat monin tavoin tärkeitä kuntavaaliehdokkaita puolueilleen. Kansanedustajat kannustavat esimerkillään muita puolueaktiiveja asettumaan ehdolle ja vauhdittavat puolueensa kampanjointia. Kansanedustajaehdokkaat voivat olla jopa ratkaisevia puolueen vaalimenestyksen kannalta, sillä he keräävät tavanomaisesti paljon ääniä. Esimerkiksi vuoden 2012 kuntavaalien ääniharavoista suurin osa oli istuvia kansanedustajia.

Kansanedustajille taas vaalien tuoma julkisuus ja osallisuus paikallisessa päätöksenteossa ovat tärkeitä tavoiteltaessa kansanedustajan mandaatin uusimista.

Kansanedustajien yhtäaikainen jäsenyys kaupungin- tai kunnanvaltuustossa merkitsee väistämättä vallan keskittymistä. Vallan keskittyminen kiihtynee maakuntavaltuustojen aloittaessa toimintansa. Maakuntatasolla kansanedustajien kaltaisten koko vaalipiirin alueella tunnettujen ehdokkaiden merkitys, kansanedustajien saama näkyvyys sekä jaossa oleva valta kasvavat entisestään.

Mikäli kansanedustajien kiinnostus ensimmäisiä maakuntavaaleja kohtaan on yhtä suurta kuin kuntapolitiikkaa kohtaan, meillä voi vuoden 2018 alussa olla reilusti yli toista sataa henkilöä, jotka ovat edustettuina kaikilla kolmella hallinnon tasolla.

 

Ehdokastiedot 2017: Oikeusministeriö

Tiedot valtuutetuista kaudella 2012–2017 koonnut: Jussi Aaltonen, harjoittelija, Eduskuntatutkimuksen keskus

 

YTM Annu Perälä

Kirjoittaja on Eduskuntatutkimuksen keskuksen tohtorikoulutettava

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Voittajan vankkureilla kohti kuntavaaleja

Erkka-Railo-44Puolen vuoden päästä Suomessa pidetään kuntavaalit. Sitä ennen ehditään julkaista useita mielipidemittauksia, joissa tarkastellaan puolueiden kannatuksen kehitystä. Tavallisesti ainakin MTV, Yleisradio ja Helsingin Sanomat julkaisevat kerran kuussa oman mielipidemittauksensa tulokset. Onko näillä mittauksilla vaikutusta puolueiden kannatukseen? Usein vastausta pidetään itsestään selvänä.

Suomessa puhutaan ”voittajan vankkurit” -ilmiöstä, joka on taidokas suomennos ilmauksesta ”bandwagon effect”. Sillä viitataan psykologiseen ilmiöön, jossa ihmiset haluavat olla voittajan puolella. Voittajan vankkurit -teorian mukaan mielipidemittauksissa menestyneen puolueen kannatuksen kasvu johtaa kierteeseen, jossa yhä uudet äänestäjät siirtyvät todennäköisen voittajan puolelle.

Voittajan vankkurit -ilmiö on yksi kiistellyimpiä aiheita vaalitutkimuksen saralla. Sitä on tutkittu ensimmäisen kerran jo ennen toista maailmansotaa, mutta sen olemassaoloa ei ole kyetty aivan kiistattomasti osoittamaan. Vaikuttaa ilmeiseltä, että se vaikuttaa joissakin vaaleissa, mutta toisissa ei.

Jo mielipidemittausten uranuurtaja George Gallup harmitteli, että voittajan vankkurit -ilmiöstä oli helppo puhua, mutta sitä oli vaikea tutkia. Tutkimukset eivät antaneet johdonmukaisesti merkkiä siitä, että ilmiö olisi vaikuttanut ihmisten käyttäytymiseen.

Kaikkein selkeimmin voittajan vankkurit ilmenee Yhdysvaltojen ja Iso-Britannian kaltaisissa enemmistövaalitapaa käyttävissä maissa. Näissä maissa vain vaalipiirin eniten ääniä saanut ehdokas pääsee läpi.

Tällaisessa järjestelmässä voittajana pidetyllä ehdokkaalla on selkeä etulyöntiasema. Ennakkosuosikin asemaan päässyt ehdokas innostaa menestyksellään liikkuvia äänestäjiä ja toisaalta häviäjäksi leimatulla ehdokkaalla on todennäköisesti vaikeuksia motivoida omia kannattajiaan. Erityisen voimakkaasti voittajan vankkurit -ilmiö vaikuttaa kaksivaiheisessa vaalissa. Henkilö, joka voittaa vaalien ensimmäisen kierroksen lähtee miltei aina vahvana ennakkosuosikkina toiselle kierrokselle.

Sen sijaan suhteellista vaalitapaa käyttävissä maissa ja niiden vaaleissa, kuten Suomen eduskunta- ja kuntavaaleissa, voittajan vankkurit -ilmiötä on ollut vaikea havaita johdonmukaisesti. Kun äänestäjillä on kokonainen kirjo erilaisia puolueita joista valita, voittajan vankkurit -ilmiö supistuu vain yhdeksi vaikuttimeksi monista.

Samaan suuntaan vaikuttaa, että suhteellista vaalitapaa käyttävissä maissa puolueiden erot ovat usein suuret ja niiden kannatus perustuu edelleen osittain luokkapohjaan. Tosin liikkuvien äänestäjien määrän kasvu heikentää luokkapohjaista äänestämistä ja lisää voittajan vankkurit -ilmiön voimakkuutta.

Suomessa puhuttiin voittajan vankkurit -ilmiöstä vuosina 2010–11, jolloin perussuomalaiset puolueen kannatus nousi noin 10 prosenttiyksikköä vuodessa. Menestys kannatusmittauksissa tuntui ruokkivan aina uutta ennätystä seuraavassa mittauksessa. Miksei näin tapahdu aina? Miksei puolueiden kannatus lähde aina nousukiitoon, kun se pärjää mielipidemittauksissa?

Tutkimusten mukaan pienet puolueet kärsivät siitä, että äänestäjät kokevat niille annetun äänen menevän hukkaan. Koetaan, että kun ”kukaan ei niitä kuitenkaan äänestä”, niin omallakaan äänellä ei ole vaikutusta. Kun mielipidemittaukset osoittivat, että muutkin aikovat äänestää perussuomalaisia, niin potentiaaliset kannattajat rohkaistuivat. Lisäksi Suomessa on monessa vaalipiirissä korkea piilevä äänikynnys, mikä vahvistaa äänestäjien kokemusta siitä, ettei pieniä puolueita kannata äänestää.

Näemmekö nyt saman ilmiön käänteisen puolen? Kun perussuomalaisten kannatus on valunut alle kymmenen prosentin, sen kannattajat saattavat kokea, ettei sitä kannata äänestää. Toisaalta, onko vihreiden nousu pysyvällä pohjalla, kun se on noussut jo useissa mittauksissa selkeästi yli 10 prosentin?

Tutkimuksissa havaitaan, että voittajan vankkurit -ilmiötä tulisi tarkastella samanaikaisen politiikan julkisuuden kanssa. Mielipidemittaukset eivät sellaisenaan näytä vaikuttavan kansalaisten mielipiteisiin, mutta tiedotusvälineiden tulkinnat tekevät niin. Kun keskustan kannatus 2012 kuntavaalien jälkeen nousi, se liitettiin mediassa Juha Sipilän taitoihin puheenjohtajana. Puhe taitavasta puheenjohtajasta on omiaan houkuttelemaan puolueelle lisää kannattajia. Sama toimii myös toisin päin. Kun mielipidemittauksissa tulee takkiin, media toteaa puolueen epäonnistuneen, mikä voi ruokkia heikkoa kannatuskehitystä.

Voimakkaimmin voittajan vankkurit –ilmiö näkyy Suomessa vaalien jälkeen. Kun vaalit on pidetty, kesän mielipidemittauksissa puolueiden kannatus jatkaa vaalien tulosta. Jos puolue voitti vaalit, kesällä sen kannatus nousee. Sen sijaan vaalit hävinneiden puolueiden kannatus tyypillisesti niiaa kesällä. Syksyyn mennessä ilmiö on tavallisesti jo tasaantunut.

Kirjoittaja Erkka Railo on erikoistutkija Turun yliopistossa.

Kirjoitus on alun perin julkaistu Kalevassa 4.11.2016.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Uskottavuus koetuksella kuntavaaleissa

Sini-Ruohonen_ekeskusEnsi kevään kuntavaaleissa käydään kamppailua julkisuuden määrästä, laadusta ja hallinnasta, mikä vaikuttaa osaltaan puolueiden vaalimenestykseen.

Pääministeripuolue on positionsa puolesta esillä mediassa paljon vaalien aikaan – mitä todennäköisimmin eniten kaikista puolueista. Toisekseen puolueiden näkyvyyteen vaikuttaa niiden gallup-menestys. Ennen vuoden 2011 eduskuntavaaleja syntyi mielipidemittausten siivittämänä ilmiö, joka lopulta johti perussuomalaisten historialliseen vaalivoittoon.

Kolmas puolueiden näkyvyyteen vaikuttava  tekijä on, miten kärkipoliitikot keskustelevat vaalien ykkösaiheista.

Vuoden 2012 kuntavaaleissa kuntapalvelut oli ylivoimaisesti näkyvin puheenaihe journalistisessa julkisuudessa[1]. Talouspolitiikka voi kuitenkin nousta ensi keväänä merkittäväksi teemaksi – varsinkin, jos tapahtuu jotain ennakoimatonta.

Vuoden 2015 eduskuntavaalien agenda painottui vahvasti talouspolitiikkaan, jonka hallitsevaksi kehykseksi muodostui huoli julkisen talouden velkaantumisesta.[2]

Vuoden 2015 vaalijulkisuuden erityinen piirre oli se, että valtiovarainministeriö (myöh. VM) otti poikkeuksellisen aktiivisesti osaa talouspoliittisen keskusteluun. Perinteisesti VM laatii taloudellisen katsauksen neljännesvuosittain. Vaalikeväänä VM:n kansantalousosasto julkaisi kuitenkin ylimääräisen raportin, jossa seuraavalle hallitukselle suositeltiin hyvin tiukkaa talouspolitiikkaa.

Valtiovarainministerinä toiminut Antti Rinne ei yhtynyt oman ministeriönsä kuuden miljardin sopeutustavoitteeseen. SDP esitti sen sijaan neljää miljardia. Samaan aikaan Stubbin johtama kokoomus ilmoitti kannattavansa nimenomaan VM:n laskelmia.

SDP:lle ja Antti Rinteelle syntyi uskottavuusongelma. Tilanne heijastui vaalien aikaiseen journalistiseen julkisuuteen: varsinkin talousaiheisissa uutisissa SDP näkyi selvästi vähemmän kuin muut suuret puolueet. Ero oli merkittävä verrattuna myös vuoden 2011 eduskuntavaaleihin ja silloisen valtiovarainministeripuolueen kokoomuksen medianäkyvyyteen.

Vuoden 2011 eduskuntavaalien julkisuudessa puhuttiin eniten Euroopan Unionin talouskriisistä ja valtiontalouden tasapainottamisesta. Uskottavuusongelmasta kärsi tuolloin istuva pääministeri, keskustan Mari Kiviniemi. Hänen kantansa Suomen osuuksiin EU:n vakausrahastoissa osoittautui vaalikamppailun aikana kestämättömäksi.[3]

Kiviniemen uskottavuusongelma johti siihen, että hänen näkyvyytensä määrä julkisuudessa romahti vaalikamppailun viimeisillä viikoilla.

Kuntavaaleissa talouspoliittinen keskustelu liittyy ennen muuta kuntien valtionosuuksiin ja verotukseen. Toisaalta valtiontalouden tila ja talouden kansainvälinen kehitys vaikuttavat myös vaalikeskustelun sisältöön ja näkökulmiin.

Syyskuussa alkavissa eduskunnan budjettikeskusteluissa puolueet pyrkivät saamaan omat linjauksensa kuuluviin. Jos ei sano mitään, ei myöskään saa näkyvyyttä. Jos taas lausuu varomattomasti, voi myöhemmin kärsiä uskottavuusongelmasta ja joutua sen vuoksi paitsioon mediassa.

Puolueiden talouspoliittista uskottavuutta koetellaan ensi kevään vaalikeskusteluissa. Kenen ääni pääsee kuuluviin?

VTM Sini Ruohonen

Kirjoittaja on Eduskuntatutkimuksen keskuksen tohtorikoulutettava.

 

[1] Kuntavaalit mediassa -tutkimusjulkaisu, Kunnallisalan kehittämissäätiö, KAKS

[2] Poliittisen osallistumisen eriytyminen – Eduskuntavaalitutkimus 2015, Oikeusministeriö

[3] Jytky. Eduskuntavaalien 2011 mediajulkisuus, Kirja-Aurora

 

 

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather