Arkistot kuukauden mukaan: lokakuu 2017

Pakko on uusi musta

”Pakkolaki”, ”pakkoyhtiöittäminen” ja kiinteistöveron ”pakkokorotukset”. Viime viikkojen sote-kiistan ja -ratkaisun aikaan uutis- ja some-virtaan ilmestyi uusin tulokas: ”pakkoseteli”. Mitä nämä poliittiseen kieleen pesiytyneet pakko-alkuiset sanat kertovat tämänhetkisistä käsitekamppailuista ja poliittisesta julkisuudesta Suomessa?

Sosiaali- ja terveysuudistuksen takaraja meinasi jälleen kerran ylittyä, mutta hallitus pääsi kuin pääsikin sopuun viime viikon torstai-iltaan mennessä.

Suurin erimielisyys syntyi odotetusti valinnanvapautta koskevista kysymyksistä. Hallituspuolueista erityisesti kokoomus on halunnut edistää valinnanvapautta eli sitä, että myös yksityiset yritykset pääsisivät jatkossa tuottamaan sote-palveluita laajemmin kuin nykyisin on ollut mahdollista.

Valinnanvapauden – ja toisaalta keskustan hellimän maakuntauudistuksen – keskeinen asema on muodostunut jo kliseeksi keskustan ja kokoomuksen välisessä köydenvedossa: ”ei maakuntauudistusta ilman sotea, ei sotea ilman valinnanvapautta”, kuten Ben Zyskovicz (kok.) asian ilmaisi.

Poliittisen julkisuuden kannalta on erityisen mielenkiintoista, miten hallituksen sote-esitykset ja -päätökset on otettu vastaan oppositiossa.

SDP:n ryhmyri Antti Lindtman arvioi 9. lokakuuta Helsingin Sanomissa, että ”markkina-ajattelu voitti” hallituksessa sote-ratkaisua tehtäessä. Lindtman kiitteli, että ”pakkoyhtiöittäminen saatiin pois” sote-ratkaisusta. Samalla hän kuitenkin arvosteli ”pakkoseteleitä”, joita maakuntien olisi annettava asukkailleen tiettyihin palveluihin, kun hoidontarve on todettu.

Perjantaina vihreiden Outi Alanko-Kahiluoto osallistui keskusteluun Ylen Politiikkaradiossa ja Twitterissä tiivistämällä, että ”Pakkoyhtiöittäminen korvataan pakkoseteleillä. Sotepalvelut heitetään markkinoille.”

”Yhtiöittämisvelvoite” vai ”pakkoyhtiöittäminen, ”asiakasseteli” vai ”pakkoseteli”?

Pakko-alkuiset muunnokset ovat olleet ensisijaisesti oppositiopuolueiden ja -poliitikkojen käyttämiä käsitteitä.

Hallituksen esityksissä ja hallituspuolueiden edustajien puheissa on käytetty käsitteitä ”yhtiöittämisvelvoite” ja ”asiakasseteli”. Samanlainen käsitepaini on nähty aikaisemmin muun muassa työmarkkinapolitiikassa ”pakkolakien” (pakottava lainsäädäntö) ja viime vuoden budjettiriihen kiinteistöveron ”pakkokorotuksen” (lisäkorotuksen) yhteydessä.

Kun pakko-alkuisia käsitteitä tarkastelee politiikan tai historiantutkijan näkökulmasta, huomaa nopeasti, että kyseessä on ilmiö tai käsitekamppailun muoto, jota tutkija Quentin Skinner on kuvannut paradiastole-käsitteen avulla.

Skinneriä mukaillen paradiastole on klassisessa retoriikassa uudelleenkuvailun muoto, jonka keinoin positiivisena miellettyyn käsitteeseen liitetään sellaisia merkityksiä ja arvotuksia, että käsitteen mielleyhtymä muuttuu negatiiviseksi tai moraalisesti vääräksi.

Suomalaisessa julkisessa keskustelussa tällainen uudelleenkuvailu on toteutettu varsinkin Juha Sipilän pääministerikaudella pakko-sanan avulla.

Osaltaan syynä voi olla se, että Sipilän hallitus on alusta lähtien halunnut luoda mielikuvaa itsestään päämäärätietoisena hallituksena, jolle tärkeintä ovat tavoitteet, eivät keinot niiden toteuttamiseksi.

Esimerkiksi työmarkkinapolitiikan pattitilanteessa vuonna 2015 hallitus yritti härkäpäisesti toteuttaa suunnitelmiaan, vaikka keinona olisi ollut työmarkkinaosapuolet sivuuttava lainsäädäntö eli ay-liikkeen ja opposition kielellä ”pakkolait”.

Hallituksen esityksille on annettu kielellinen kuolemansuudelma – pakko-etuliite

Tämä mielikuva härkäpäisestä hallituksesta on jäänyt elämään ainakin ay-liikkeen ja eduskunnan opposition keskuuteen, koska hallituksen esityksille ja päätöksille on annettu hyvin usein kielellinen kuolemansuudelma – pakko-etuliite.

Käsitehistoriallisin termein kuvattuna vaikuttaa siltä, että edellä mainituissa käsitekamppailuissa ay-liikkeen ja opposition määrittelyt ovat nousseet julkisessa keskustelussa valta-asemaan.

”Pakkolaki” ja ”pakkoseteli” ovat hyviä esimerkkejä käsitteistä, jotka jäävät ihmisten mieliin ja joiden kielteinen arvolataus tunnistetaan helposti.

Opposition ja ay-liikkeen ääntä on vahvistanut myös media, jolle ytimekkäät ja arvottavat käsitteet ovat arvokasta valuuttaa – etenkin otsikoita laadittaessa. Media ei tietenkään ole monoliitti. On mielenkiintoista huomata, että esimerkiksi Helsingin Sanomien toimittaja Marjukka Liiten kirjoitti Lindtman-osuudessaan ”pakkosetelit” lainausmerkeissä.

Lindtman, Alanko-Kahiluoto ja esimerkiksi Iltalehti kirjoittivat ”pakkosetelit” sujuvasti ilman lainausmerkkejä.

HS:n toimituksessakaan ei luultavasti jakseta ikuisuuksiin olla tarkkoja käsitteistä, vaan lainausmerkit liudentuvat pois ajan myötä. Uudelleenkuvailtu muoto jää lopulta elämään, ja mielikuvakamppailun voittajaksi selviytyy ”pakkoseteli”-käsitettä pönkittänyt taho.

Jos katsoo ainoastaan pakko-alkuisia käsitteitä, voidaan todeta, että hajanaiseksi moitittu oppositio on ollut paljon yhtenäisempi ja tehokkaampi kuin muu maine antaisi olettaa.

 

VTM Topi Houni

Kirjoittaja työskentelee  Eduskuntatutkimuksen keskuksessa projektitutkijana

 

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather