Nuoret tarvitsevat rahaa menestyäkseen

Vaalikahvit hypermarketin edessä, rintanappeja ohikulkijoille, lentolehtisiä naapuristoon, somemarkkinoinnin kohdentamista, mainos lehteen tai ehkä jopa televisioon..

Hyvä vaalikampanja maksaa. Suurella vaalibudjetilla kampanjoivat saavat tutkitusti etulyöntiaseman muihin ehdokkaisiin nähden. Osalle ehdokkaista vaalirahoituksen kerääminen on kuitenkin huomattavasti helpompaa kuin toisille.

Yksi vaikeassa asemassa oleva ryhmä ovat nuoret ehdokkaat, joilla on käytössään keskimääräistä vähemmän rahaa, mutta jotka tarvitsisivat rahaa mahdollisesti kaikkein kipeimmin.

Nuorilla muita vähemmän kampanjarahaa

Vuoden 2015 eduskuntavaaleissa oli ehdolla yhteensä 521 alle 35-vuotiasta henkilöä. Lähes joka neljäs ehdokas oli alle 35-vuotias.

Kuvio 1. Kaikkien eduskuntavaaliehdokkaiden vaalibudjetit ikäryhmittäin vuoden 2015 eduskuntavaaleissa (%). Lähde: MTV 3:n vaalikonevastaukset. (Kuvio suurenee klikkaamalla sitä.)

74 prosenttia oman vaalibudjettinsa ilmoittaneista alle 35-vuotiaista ehdokkaista kampanjoi alle 10 000 euron budjetilla. Vanhemmista ehdokkaista taas noin 40 prosenttia käytti vaaleihin yli 10 000 euroa. Edellisvaaleissa läpimenneiden kansanedustajien keskibudjetti oli puolestaan yli 38 000 euroa.

Nuorten ehdokkaiden enemmistö raportoi kampanjoivansa alle 5 000 eurolla. Samaisissa vaaleissa näin pienellä budjetilla eduskuntaan pääsi vain kolme kansanedustajaa. Yksi heistä oli silloin 28-vuotias Tiina Elovaara (ps, myöh. sin), joka valittiin eduskuntaan ensimmäistä kertaa.

Nuoret kansanedustajat eivät ole tyhjätaskuja

Kuvio 2 Valittujen kansanedustajien keskibudjetit ja ulkoisten lahjoitusten määrä vuoden 2015 eduskuntavaaleissa (€). Lähde: Vaalirahailmoitukset. (Kuvio suurenee klikkaamalla sitä)

Vuoden 2015 vaaleissa valittiin yhteensä 35¹ alle 35-vuotiasta kansanedustajaa. Jokainen heistä käytti vaalikampanjaansa keskimäärin 40 300 euroa (mediaani 36 200).

Nuoret kansanedustajat käyttivät siis keskimäärin 2 300 euroa enemmän kuin heidän vanhemmat kollegansa, joiden keskibudjetti oli 38 000 (mediaani 34 900).

Nuoret kansanedustajat eivät myöskään joutuneet turvautumaan yhtä usein omiin säästöihinsä tai ottamaan henkilökohtaista lainaa kuin vanhemmat kansanedustajat. Nuorten kansanedustajien kampanjarahoituksesta keskimäärin 70 prosenttia oli peräisin ulkopuolisilta lahjoittajilta, yli 35-vuotiailla noin puolet.

Rahan ei siis voi sanoa olevan ongelma kaikille nuorille. Menestyksekkäät nuoret poliitikot ovat keränneet rahaa kaiken kaikkiaan kiitettävästi. Vuoden 2015 vaaleissa eduskuntaan nousi useita silloisia tai entisiä nuorisojärjestöjohtajia, joilla voidaan olettaa olevan monipuolisia kontakteja ja verkostoja, mikä helpottaa varainhankintaa.

On myös mahdollista, että nuorille haastajille suuri vaalibudjetti on erityisen tärkeä heidän kampaillessaan vanhempia ja tunnetumpia ehdokkaita vastaan. [Lue lisää nuorten kampanjointiedellytyksistä esimerkiksi täältä.]

Sosiaalinen media apuun?

Sosiaalisesta mediasta on odotettu vaalirahoituksen demokratisoijaa, sillä verkossa taitava ehdokas voi tavoittaa suuriakin ihmisryhmiä pienellä rahalla. Sosiaalinen media ei kuitenkaan ole siinä mielessä lunastanut tätä lupausta, sillä vaaleihin käytetyn rahan määrä on trendinomaisesti kasvanut vuosien saatossa.

Tämän kertaisissa vaaleissa huomattavaa on kuitenkin ollut, että useampi nuori ehdokas on pyrkinyt kerryttämään kampanjakirstuaan sosiaalisessa mediassa lanseeratuilla varainkeruukampanjoilla. Tarkoituksena on kerätä pienlahjoituksia yksityishenkilöiltä käyttäen apuna esimerkiksi MobilePayn kaltaisia mobiilimaksusovelluksia.

Nähtäväksi jää, tuovatko pienlahjoitukset ja muut uudet varainkeruumuodot helpotusta nuorten ehdokkaiden vaalirahatuskaan. Rahalla olisi taatusti käyttöä.

¹Mukaan on laskettu myös valintahetkellä 34-vuotias Mikko Kärnä (kesk), joka nousi eduskuntaan Paavo Väyrysen siirryttyä Europaan parlamenttiin kesällä 2015.

YTM Annu Perälä

Kirjoittaja on Eduskuntatutkimuksen keskuksen tohtorikoulutettava

Facebooktwitterlinkedinrssyoutubeby feather
Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmailby feather

Kuinka paljon valtaa äänestäjillä on eri Euroopan maissa?

Suomessa on tunnetusti erittäin henkilökeskeinen vaalijärjestelmä. Itse asiassa yleinen trendi koko Euroopassa on viimeisen 25 vuoden aikana ollut se, että vaalit ovat muuttuneet henkilövalintoja korostavaan suuntaan.

Tarkoittaako tämä sitä, että muualla Euroopassa äänestetään samalla tavalla kuin Suomessa?

Ei aivan. Suomessa on yhä eurooppalaisittain hyvin ainutlaatuinen vaalijärjestelmä. Eurooppalaiset maat ylipäänsä eroavat toisistaan suuresti siinä, kuinka paljon yksittäinen äänestäjä voi vaikuttaa siihen, ketkä henkilöt tulevat valituksi kansallisiin parlamentteihin.

Valittavana vain yksi voittaja

Valtaosassa Euroopan maita parlamentaarikot valitaan suhteellista vaalitapaa noudattaen. Suhteellinen vaalitapa tarkoittaa sitä, että puolue saa 30 prosentin kannatuksella noin 30 prosenttia jaossa olevista edustajanpaikoista.

Kuvio Euroopan maissa käytössä olevat vaalijärjestelmät (49) 

(Klikkaa kuvaa suuremmaksi)

Enemmistövaalitapa on käytössä vain neljässä Euroopan maassa, tunnetuimpana Isossa-Britanniassa. Enemmistövaalitavan maissa vaalit käydään pääsääntöisesti yhden hengen vaalipiireissä. Jokainen puolue asettaa yhden ehdokkaan, ja eniten ääniä saanut ehdokas tulee valituksi.

Enemmistövaalitapa antaa puolueille paljon valtaa määrittää valittavan ehdokkaan henkilöllisyys, sillä puolue asettaa vain yhden ehdokkaan – joka joko tulee valituksi tai sitten ei.

Tämän lisäksi enemmistövaalitavan maissa on usein niin sanottuja turvallisia vaalipiirejä, eli sellaisia vaalipiirejä, joissa toinen kahdesta valtapuolueesta voittaa poikkeuksetta äänten enemmistön. Valitessaan ehdokasta ”turvalliseen vaalipiiriin” puolue-eliitti tosiasiallisesti päättää kenestä tulee seuraava kansanedustaja.

Äänestäjillä on mahdollisuus valita eri puolueita edustavien ehdokkaiden väliltä. Mikäli äänestäjälle on kuitenkin ensisijaista äänestää tiettyä puoluetta, ei hänelle jää mahdollisuutta ottaa kantaa ehdokkaan henkilöön.

Suhteellisen vaalitavan ja enemmistövaalitavan rinnalla kaiken kaikkiaan 11:ssä Euroopan maassa on käytössä niin sanottu hybridivaalijärjestelmä. Hybridijärjestelmissä osa parlamentaarikoista valitaan enemmistövaalitapaa soveltamalla ja osa listavaalia.

Puolue osoittaa läpimenojärjestyksen

Listavaalit ovat suosituin vaalijärjestelmä niin Euroopassa kuin maailmalla. Listavaalit voidaan jakaa edelleen suljettuihin, joustaviin ja avoimiin listavaaleihin. Kolmessa Euroopan maassa kansanedustajat valitaan eri listavaalityyppejä yhdistämällä.

Suljetuissa ja joustavissa listavaaleissa puolueilla on huomattavaa valtaa määrittää, keillä sen ehdokkaista on tosiasiallinen mahdollisuus nousta parlamenttiin.

Suljetuissa listavaaleissa puolue asettaa ehdokkaat läpimenojärjestykseen, ja äänestäjän tehtäväksi jää valita pelkästään itselleen mieluisa puolue. Mikäli puolueelle on tiedossa vaalikannatusta, vaalilistan kärkeen sijoitettujen nimien läpimenoa voidaan pitää käytännössä itsestäänselvyytenä.

Joustavissa listavaaleissa äänestäjillä on mahdollisuus antaa preferenssiääni yhdelle tai usealle ehdokkaalle. Mikäli ehdokkaan henkilökohtainen äänisaalis ylittää ennalta määrätyn äänikynnyksen, tulee hän valituksi. Loput edustajat valitaan vaalilistalta puolueen asettaman läpimenojärjestyksen mukaisessa järjestyksessä.

Preferenssiäänten käytännön merkitys on tavallisesti hyvin rajallinen, sillä vain pieni osa edustajista lunastaa mandaattinsa henkilökohtaisten äänten turvin. Etenkään puoluelistan häntäpäähän asetetut ehdokkaat tulevat vain harvoin valituksi henkilökohtaisilla äänillä.

Tästä syystä joustavia vaalilistoja onkin kutsuttu valeasuun pukeutuneiksi suljetuiksi listoiksi.

Henkilökohtainen kampanjointi ei kuitenkaan mene täysin hukkaan, vaikka ovet parlamenttiin aukenevatkin vain harvoin. Puolueet nimittäin palkitsevat hyvin ääniä keränneitä ehdokkaita antamalla heille parempia listasijoituksia seuraavissa vaaleissa.

Preferenssiäänten kerääminen toimii siis eräänlaisena esivaalina seuraavien vaalien listasijoitusta ajatellen.

Avoimet listavaalit eivät ole veljiä keskenään

Avoimia listavaaleja yhdistää se, että äänestäjät valitsevat sen järjestyksen, jossa ehdokkaat tulevat valituksi. Erot avoimien listavaalien kesken ovat kuitenkin suuria.

Yksi keskeinen ero on preferenssiäänen antamisen pakollisuus. Suomesta poiketen vain harvassa muussa avointa listavaalia soveltamassa maassa yksittäisen ehdokkaan valitseminen on pakollista. Muualla äänestäjä voi siis halutessaan antaa äänensä pelkälle puoluelistalle.

Myöskään äänten määrä ei ole vakio, vaan useat maat antavat äänestäjilleen mahdollisuuden lunastaa useita preferenssiääniä. Esimerkiksi Sveitsin suurimmassa kantonissa äänestäjä voi jättää kaiken kaikkiaan 34 preferenssiääntä. Lähimpänä Suomen äänestysmallia on Puola, jossa jokaisen äänestäjän pitää valita yksi – ja vain yksi – ehdokas.

Poliittisten mieltymyksien ilmaiseminen ei rajoitu vain äänimäärään. Osassa maita äänestäjä voi äänestää samaa ehdokasta useampaan kertaan tai vastaavasti antaa miinusääniä epämieluisalle kandidaatille. Myöskään äänten jakaminen eri puolueita edustavien ehdokkaiden kesken ei ole ennen kuulumatonta.

Avoimissa listavaaleissa voidaan myös hyödyntää suljetuista listavaaleista tuttua listajärjestystä, vaikkei se vaikutakaan äänten laskemiseen. Esimerkiksi Latviassa, Puolassa ja Sveitsissä puolueet asettavat ehdokkaansa preferenssijärjestykseen ja antavat näin äänestäjille epäsuoria äänestysehdotuksia.

Tämän kaltaisilla listasijoituksella on merkitystä, sillä listan kärkipäähän sijoitetut ehdokkaat keräävät enemmän ääniä kuin muut. Tosin on mahdotonta sanoa saavatko listan kärkeen asetetut ehdokkaat paljon ääniä listasijoituksensa vuoksi, vai sijoitetaanko listan kärkeen sellaisia ehdokkaita, jotka keräävät paljon ääniä.

Suomeen on vakiintunut käytäntö, jossa ehdokkaat asetetaan vaalilistalle aakkosjärjestyksessä. Viime eduskuntavaaleissa ainoastaan SDP sovelsi toisenlaista listajärjestystä osassa vaalipiirejä. Puolueen ehdokkaat sijoitettiin vaalilistalle ehdokasjäsenäänestyksen tulosten mukaisessa järjestyksessä.

Kun ehdokkaat asetetaan vaalilistalle aakkosjärjestyksessä, listasijoitus ei vaikuta ehdokkaan saamiin ääniin. Jäsenäänestystuloksen mukaisella listajärjestyksellä taas on vaikutusta ehdokkaiden saamiin äänimääriin.

Tämä voi tosin johtua siitä, että puolueen jäsenet suosivat ehdokkaissa samanlaisia ominaisuuksia kuin puolueen äänestäjät ja siitä, että jäsenäänestyksessä menestyneet ehdokkaat panostavat vaalikampanjointiin muita ehdokkaita enemmän.

Tarjolla valtaa, muttei ilman kustannuksia

Eurooppalaiset maat poikkeavat toisistaan siinä, kuinka paljon valtaa yksittäisellä äänestäjällä on vaikuttaa siihen, ketkä tulevat valituiksi. Vaikka yleinen trendi on korostanut vaalijärjestelmien henkilöitymistä, puolueilla on yhä usein vahvasti näppinsä pelissä määrittämässä ketkä voivat nousta vallan huipulle ja ketkä eivät.

Vaikka erilaisten preferenssien ilmaiseminen lisää kansalaisten vaikutusvaltaa, se myös vaatii paljon. Preferenssiääniin pohjautuvan vaalijärjestelmän lähtöoletuksena on, että kansalainen pystyy vertailemaan keskenään suurta joukkoa ehdokkaita ja valitsemaan heistä itselleen sopivimman.

Esimerkiksi Belgiassa, jossa preferenssiäänten antaminen on vapaaehtoista, on havaittu, että politiikasta kiinnostuneet ja poliitikkoja joko henkilökohtaisesti tai median välityksellä tuntevat äänestävät todennäköisemmin yksittäistä henkilöä kuin politiikkaa vähemmän seuraavat.

Samasuuntaisia havaintoja on tehty myös vertailevassa tutkimuksessa. Politikan tutkija Aina Gallego havaitsi, että äänestyserot koulutettujen ja vähemmän koulutettujen välillä ovat suurempia siellä, missä äänestäminen on monimutkaisempaa. Kognitiiviset kyvyt eivät kuitenkaan kummassakaan tutkimuksessa yksin selittäneet äänestämisen todennäköisyyttä, vaan olivat yksi osatekijä.

Preferenssiäänien ilmaiseminen siis sekä antaa – mutta myös vaatii.

YTM Annu Perälä

Kirjoittaja on Eduskuntatutkimuksen keskuksen tohtorikoulutettava

Facebooktwitterlinkedinrssyoutubeby feather
Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmailby feather

Sinisten tulevaisuus on suurten puolueiden käsissä

Vuoden 2019 eduskuntavaalit tulevat olemaan Sinisen tulevaisuuden kohtalonhetki. Sinisten gallup-kannatus on laahannut muutamassa prosentissa aina puolueen perustamisesta lähtien. Puuttuvien kannattajien lisäksi puolueen vaaliponnisteluja vaikeuttavat rahanpuute, heikko kenttäorganisaatio – ja ehdokasrekrytointi.

Mikäli puolue haluaa jättää täydet vaalilistat kaikissa Manner-Suomen vaalipiireissä, ehdokkaita tarvitaan yhteensä 216. Sinisten ääneen lausuttu tavoite on solmia vaaliliittoja muiden puolueiden kanssa, sillä silloin puolue tarvitsisi vain muutamia kärkiehdokkaita. Mutta miltä näyttää sinisten potentiaali rekrytoida ehdokkaita ilman vaaliliittoja?

Istuvat kansanedustajat ovat tunnettuina kasvoina haluttuja ehdokkaita ja menestyvät vaaleissa kaikista ehdokkaista parhaiten. Helsingin Sanomien juuri tekemän kyselyn mukaan vain kahdeksan sinisten 18 kansanedustajasta lähtee varmasti ehdolle kevään vaaleissa. Varsinaisia kieltäytyjiä oli vain kaksi, loput kahdeksan joko vielä harkitsevat tai jättivät ottamatta kantaa.

Toinen suuri potentiaalisten ehdokkaiden ryhmä on kunnanvaltuutetut. Yleisesti ottaen kaikista kunnanvaltuutetuista vain pieni osa tavoittelee eduskuntaan valintaa, mutta eduskuntavaaliehdokkaista suuri osa on myös kunnanvaltuutettuja. Valittujen keskuudessa kunnanvaltuutettujen osuus on vielä ehdokasjoukkoakin suurempi, ja uuden kansanedustajan tie eduskuntaan käykin tyypillisesti juuri valtuuston kautta.

Sinisellä tulevaisuudella on 56 kunnanvaltuutettua ympäri Suomen, kuten alla olevasta listauksesta ilmenee. Ero kilpailijoihin on suuri: suurimmilla eduskuntapuolueilla kunnanvaltuutettuja on tuhansia ja pienemmilläkin satoja. Esimerkiksi eduskunnan tämän hetken pienimmällä puolueella, kristillisdemokraateilla, on 316 valtuutettua.

Sinisten kunnanvaltuutetut eduskuntavaalipiireittäin (kansanedustajien määrä suluissa) verrattuna eduskuntavaalien vaalipiirikohtaisiin ehdokkaiden maksimimääriin ilman vaaliliittoja

Helsinki 2(1) – 22

Uusimaa 9(3*) – 36

Varsinais-Suomi 4(1) – 17

Satakunta 1(1) – 14

Häme 1(1) – 14

Pirkanmaa 10(3) – 19

Kaakkois-Suomi 5(1) – 17

Savo-Karjala 11(3**) – 15

Vaasa 6(2**) – 16

Keski-Suomi 0(0) – 14

Oulu 3(1) – 18

Lappi 4(1) – 14

Yhteensä 56(18) – 216

*Jussi Niinistö on Helsingin kaupunginvaltuuston jäsen, mutta Uudenmaan kansanedustaja.

**Kansanedustajat Pentti Oinonen (Kaakkois-Suomi) ja Vesa-Matti Saarakkala (Vaasa) eivät ole kunnanvaltuutettuja, kaikki muut kansanedustajat toimivat samanaikaisesti myös kunnanvaltuutettuina.

Sinisten valtuutettujen ja kansanedustajien yhteismäärä on niin pieni, että ainoastaan Savo-Karjalan vaalipiirissä he voisivat keskenään päästä edes lähelle vaalipiirikohtaista ehdokkaiden maksimimäärää. Muissa vaalipiireissä tästä jäädään hyvin kauas.

Puoluejäseniä sinisillä on oman ilmoittaman mukaan noin 800, eli periaatteessa puolue voi pyrkiä täyttämään ehdokaslistansa myös muilla aktiiveilla. Tämä kuitenkin edellyttäisi noin joka neljännen jäsenen aktivointia ehdokkaaksi, mitä voidaan pitää erittäin kunnianhimoisena tavoitteena. Ja vaikka aktivointi onnistuisi, voi rivijäsenien yleinen tunnettavuus nousta ongelmaksi. Äänestäjät painottavat puolueen ohella vahvasti myös ehdokasta, jolloin ehdokkaan henkilö on hyvin keskeisessä roolissa.

Sinisten ainoaksi selviytymisstrategiaksi jää siis vaaliliittojen solmiminen. Vaaliliitot ovatkin erityisen suosittuja juuri pienten puolueiden keskuudessa, sillä niiden on yksinään vaikea saada edustajiaan läpi. Vaaliliittoja solmittaessa sinisten etuna on se, että puolueella on istuvia kansanedustajia kaikissa vaalipiireissä Keski-Suomea lukuun ottamatta, joskaan ei ole vielä selvää ketkä kaikki aikovat asettua ehdolle myös seuraavissa vaaleissa.

Ei ole siis ihme, että siniset mielellään solmisivat vaaliliittoja toisten puolueiden kanssa, mutta löytääkö puolue halukkaita kumppaneita? Sami Borgin ja Heikki Paloheimon laskelmien mukaan vaaliliitot ovat olleet hyödyllisiä juuri pienille puolueille, kun taas verrattain ahkerasti vaaliliittoja solminut keskusta on hävinnyt vaaliliittojen myötä kaikista eduskuntapuolueista eniten. Sinisten tulevaisuus onkin siis merkittäviltä osin suurempien puolueiden käsissä.

YTM Annu Perälä

Kirjoittaja on Eduskuntatutkimuksen keskuksen tohtorikoulutettava

Facebooktwitterlinkedinrssyoutubeby feather
Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmailby feather

Pakko on uusi musta

”Pakkolaki”, ”pakkoyhtiöittäminen” ja kiinteistöveron ”pakkokorotukset”. Viime viikkojen sote-kiistan ja -ratkaisun aikaan uutis- ja some-virtaan ilmestyi uusin tulokas: ”pakkoseteli”. Mitä nämä poliittiseen kieleen pesiytyneet pakko-alkuiset sanat kertovat tämänhetkisistä käsitekamppailuista ja poliittisesta julkisuudesta Suomessa?

Sosiaali- ja terveysuudistuksen takaraja meinasi jälleen kerran ylittyä, mutta hallitus pääsi kuin pääsikin sopuun viime viikon torstai-iltaan mennessä.

Suurin erimielisyys syntyi odotetusti valinnanvapautta koskevista kysymyksistä. Hallituspuolueista erityisesti kokoomus on halunnut edistää valinnanvapautta eli sitä, että myös yksityiset yritykset pääsisivät jatkossa tuottamaan sote-palveluita laajemmin kuin nykyisin on ollut mahdollista.

Valinnanvapauden – ja toisaalta keskustan hellimän maakuntauudistuksen – keskeinen asema on muodostunut jo kliseeksi keskustan ja kokoomuksen välisessä köydenvedossa: ”ei maakuntauudistusta ilman sotea, ei sotea ilman valinnanvapautta”, kuten Ben Zyskovicz (kok.) asian ilmaisi.

Poliittisen julkisuuden kannalta on erityisen mielenkiintoista, miten hallituksen sote-esitykset ja -päätökset on otettu vastaan oppositiossa.

SDP:n ryhmyri Antti Lindtman arvioi 9. lokakuuta Helsingin Sanomissa, että ”markkina-ajattelu voitti” hallituksessa sote-ratkaisua tehtäessä. Lindtman kiitteli, että ”pakkoyhtiöittäminen saatiin pois” sote-ratkaisusta. Samalla hän kuitenkin arvosteli ”pakkoseteleitä”, joita maakuntien olisi annettava asukkailleen tiettyihin palveluihin, kun hoidontarve on todettu.

Perjantaina vihreiden Outi Alanko-Kahiluoto osallistui keskusteluun Ylen Politiikkaradiossa ja Twitterissä tiivistämällä, että ”Pakkoyhtiöittäminen korvataan pakkoseteleillä. Sotepalvelut heitetään markkinoille.”

”Yhtiöittämisvelvoite” vai ”pakkoyhtiöittäminen, ”asiakasseteli” vai ”pakkoseteli”?

Pakko-alkuiset muunnokset ovat olleet ensisijaisesti oppositiopuolueiden ja -poliitikkojen käyttämiä käsitteitä.

Hallituksen esityksissä ja hallituspuolueiden edustajien puheissa on käytetty käsitteitä ”yhtiöittämisvelvoite” ja ”asiakasseteli”. Samanlainen käsitepaini on nähty aikaisemmin muun muassa työmarkkinapolitiikassa ”pakkolakien” (pakottava lainsäädäntö) ja viime vuoden budjettiriihen kiinteistöveron ”pakkokorotuksen” (lisäkorotuksen) yhteydessä.

Kun pakko-alkuisia käsitteitä tarkastelee politiikan tai historiantutkijan näkökulmasta, huomaa nopeasti, että kyseessä on ilmiö tai käsitekamppailun muoto, jota tutkija Quentin Skinner on kuvannut paradiastole-käsitteen avulla.

Skinneriä mukaillen paradiastole on klassisessa retoriikassa uudelleenkuvailun muoto, jonka keinoin positiivisena miellettyyn käsitteeseen liitetään sellaisia merkityksiä ja arvotuksia, että käsitteen mielleyhtymä muuttuu negatiiviseksi tai moraalisesti vääräksi.

Suomalaisessa julkisessa keskustelussa tällainen uudelleenkuvailu on toteutettu varsinkin Juha Sipilän pääministerikaudella pakko-sanan avulla.

Osaltaan syynä voi olla se, että Sipilän hallitus on alusta lähtien halunnut luoda mielikuvaa itsestään päämäärätietoisena hallituksena, jolle tärkeintä ovat tavoitteet, eivät keinot niiden toteuttamiseksi.

Esimerkiksi työmarkkinapolitiikan pattitilanteessa vuonna 2015 hallitus yritti härkäpäisesti toteuttaa suunnitelmiaan, vaikka keinona olisi ollut työmarkkinaosapuolet sivuuttava lainsäädäntö eli ay-liikkeen ja opposition kielellä ”pakkolait”.

Hallituksen esityksille on annettu kielellinen kuolemansuudelma – pakko-etuliite

Tämä mielikuva härkäpäisestä hallituksesta on jäänyt elämään ainakin ay-liikkeen ja eduskunnan opposition keskuuteen, koska hallituksen esityksille ja päätöksille on annettu hyvin usein kielellinen kuolemansuudelma – pakko-etuliite.

Käsitehistoriallisin termein kuvattuna vaikuttaa siltä, että edellä mainituissa käsitekamppailuissa ay-liikkeen ja opposition määrittelyt ovat nousseet julkisessa keskustelussa valta-asemaan.

”Pakkolaki” ja ”pakkoseteli” ovat hyviä esimerkkejä käsitteistä, jotka jäävät ihmisten mieliin ja joiden kielteinen arvolataus tunnistetaan helposti.

Opposition ja ay-liikkeen ääntä on vahvistanut myös media, jolle ytimekkäät ja arvottavat käsitteet ovat arvokasta valuuttaa – etenkin otsikoita laadittaessa. Media ei tietenkään ole monoliitti. On mielenkiintoista huomata, että esimerkiksi Helsingin Sanomien toimittaja Marjukka Liiten kirjoitti Lindtman-osuudessaan ”pakkosetelit” lainausmerkeissä.

Lindtman, Alanko-Kahiluoto ja esimerkiksi Iltalehti kirjoittivat ”pakkosetelit” sujuvasti ilman lainausmerkkejä.

HS:n toimituksessakaan ei luultavasti jakseta ikuisuuksiin olla tarkkoja käsitteistä, vaan lainausmerkit liudentuvat pois ajan myötä. Uudelleenkuvailtu muoto jää lopulta elämään, ja mielikuvakamppailun voittajaksi selviytyy ”pakkoseteli”-käsitettä pönkittänyt taho.

Jos katsoo ainoastaan pakko-alkuisia käsitteitä, voidaan todeta, että hajanaiseksi moitittu oppositio on ollut paljon yhtenäisempi ja tehokkaampi kuin muu maine antaisi olettaa.

 

VTM Topi Houni

Kirjoittaja työskentelee  Eduskuntatutkimuksen keskuksessa projektitutkijana

 

Facebooktwitterlinkedinrssyoutubeby feather
Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmailby feather

Onko politiikka kiinnostunut nuorista?

Usein kuulee todettavan, etteivät nuoret ole kiinnostuneet politiikasta. Perinteisen poliittisen osallistumisen – äänestäminen, puoluejäsenyys ja ehdokkaaksi asettuminen – osalta nuoret näyttäytyvätkin melko passiivisilta. Myös uudet poliittisen osallistumisen muodot kasaantuvat pääasiassa niille, jotka ovat jo muutenkin aktiivisia.

Samaan aikaan nuorisobarometrit osoittavat, että nuorten kiinnostus politiikkaa kohtaan on ollut kasvussa koko 2000-luvun. Kasvanut mielenkiinto ei kuitenkaan kanavoidu perinteiseksi osallistumiseksi. Tästä voi vetää johtopäätöksen, että poliitikoissa ja puoluepolitiikassa on joitain vikaa. Kääntäen voisikin kysyä, onko politiikka kiinnostunut nuorista?

Tähän kysymykseen pureutuu Eduskuntatutkimuksen keskuksen ja Nuorten kansanedustajien yhteinen SuomiAreena-paneeli. Paneelissa tutkijajuontajat ja kuuden eduskuntaryhmän nuoret kansanedustajat pohtivat rennossa ja rakentavassa hengessä, miten poliitikot ja puoluepolitiikka voisivat puhutella nuoria paremmin.

Paneelissa pohditaan niin politiikan asialistaa ja poliittista viestintää, poliittisten puolueiden toimintatapoja ja uusia ideologisia jakolinjoja kuin vaalikampanjointiakin. Panelistit pääsevät myös kertomaan, mikä sai heidät innostumaan politiikasta.

Tervetuloa!

#NuPo #SuomiAreena

Onko politiikka kiinnostunut nuorista? -paneeli järjestetään 11.7. klo 17–18.15 BEPOP-lavalla, Porissa. Paneelia voi seurata myös MTV:n Katsomo-palvelusta, josta se on löydettävissä myös paneelin jälkeen.

Panelisteina toimivat kansanedustaja Petri Honkonen (kesk.), Simon Elo (uv.), Susanna Koski (kok.), Ilmari Nurminen (sd.), Hanna Sarkkinen (vas.) sekä varapuheenjohtaja Maria Ohisalo (vihr.). Tilaisuuden juontavat Eduskuntatutkimuksen keskuksen erikoistutkijat Mari K. Niemi ja Erkka Railo.

 

Facebooktwitterlinkedinrssyoutubeby feather
Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmailby feather

Poliittinen uskottavuus hyvässä ja pahassa

Helsingin Sanomat julkaisi tänään viimeisimmät mielipidemittaukset. Olennaista eivät ole viimeisen kuukauden aikana tapahtuneet muutokset, vaan pidemmät trendit. Niistä ilmenee, että keskustan kannatus on ollut tasaisessa laskussa suurin piirtein vuoden alusta lähtien. Samana aikana kokoomuksen kannatus on selvästi kasvanut.

Näiden kuukausien aikana olemme saaneet kuulla jatkuvia hyviä uutisia voimistuvasta taloudesta. Miksi hyvät talousuutiset näyttävän hyödyttävän kokoomusta, mutta eivät keskustaa? Eikö luulisi, että pääministeripuolueena juuri keskusta saisi suurimman kiitoksen Suomen taloudellisen tilanteen kääntämisestä nousuun?

Vastaus on, että puolueen uskottavuus vaikuttaa myös siihen, mistä puolue saa kiitoksen. Kaikilla puolueilla on uskottavuutta tietyillä ydinalueilla. Esimerkiksi SDP:een luotetaan hyvinvointivaltion puolustamisessa, vihreisiin ympäristökysymyksissä ja kokoomukseen talouspolitiikassa. Uskottavuus vaikuttaa siihen, minkä takia puoluetta vaaleissa äänestetään ja epäsuorasti myös siihen, mikä puolue vaaleissa voittaa. Yksinkertaistaen sanottuna, jos kansalaiset ovat vaalien alla huolissaan ennen muuta taloudesta, heistä useampi äänestää kokoomusta.

Uskottavuus on samalla sekä voimavara että ongelma. Jos asiat menevät puolueen uskottavuusalueella hyvin, puolue saa kiitosta, mutta jos asiat menevätkin huonosti, kannattajat kääntävät selkänsä. Nyt näyttää siltä, että koska kokoomuksella on ollut uskottavuutta talouskysymyksissä ja talouskasvu on lähtenyt vauhtiin, kansalaiset kiittävät sitä maan kohentuneesta taloustilanteesta.

Keskustalla on käynyt päinvastoin.

Keskustalla on ollut tyypillisesti eniten uskottavuutta suurten kaupunkien ulkopuolisten alueiden palveluiden ja elinvoiman puolustajana. Huoli näistä alueista lienee yksi tärkeimmistä syistä, miksi äänestäjät antoivat keskustalle vaalivoiton vuonna 2015. Kuten Sirkka-Liisa Anttila sanoo, keskustan kannattajat eivät ole vakuuttuneita siitä, että maakuntamalli on heille hyvä ratkaisu: sosiaali- ja terveyspalveluista päättämisen siirtäminen pois kunnista tuntuu herättävän huolta ja tyytymättömyyttä keskustan potentiaalisissa kannattajissa.  Siinä missä kokoomus näyttää lunastaneen puolueen talouspoliittiseen uskottavuuteen sisältyvän lupauksen, keskusta näyttää pettäneen omansa.

Tilanne on keskustan kannalta huolestuttava. Voimistuva talouskasvu sataa kasvavan kannatuksen muodossa juuri kokoomuksen laariin. Maakuntavaaleihin on vain runsas puoli vuotta. Jos nykyinen kannatuksen kehityksen trendi jatkuu, kokoomus menee kohti vaalivoittoa. Keskustalla tulee kiire vakuuttaa äänestäjät siitä, että nykyiset uudistukset ovat heidän etunsa mukaisia.

 

Facebooktwitterlinkedinrssyoutubeby feather
Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmailby feather

Vihreiden voitto – ja tappio

Viimeisimmät mielipidemittaukset osoittavat, että vihreät on hurjassa vedossa. Kannatus on noussut peräti 14,6 prosenttiin. Vihreät ovat ymmärrettävästi riemuissaan.

Menestys sisältää kuitenkin myös ongelman. Kuten kuntavaaleissa kävi ilmi, vihreiden kannatuksen kasvu tulee ennen muuta SDP:n entisten kannattajien piiristä.

Tämä on luonnollista. Vihreät on Ville Niinistön johdolla asemoinut itsensä talouspolitiikassa selkeästi vasemmistolaiseksi puolueeksi. Tämän seurauksena vasemmistolaisesti asennoituvien ihmisten äänet on jaettu SDP:n ja vihreiden välillä uudestaan. Tämä heikentää SDP:tä ja vahvistaa vihreitä.

SDP:n heikkoudesta ei kuitenkaan ole vihreille pelkkää hyötyä. Itse asiassa vihreiden näkökulmasta siitä on myös haittaa, sillä SDP:n heikkouden myötä seuraavissa eduskuntavaaleissa suurin puolue on näillä näkymin kokoomus. Tämä on vihreille suurempi ongelma, kuin he näyttävät ymmärtävän.

Vihreille olisi paljon parempi tilanne, jos suurin puolue seuraavissa eduskuntavaaleissa olisi SDP. Ensinnäkin SDP ottaisi vihreät paljon todennäköisemmin mukaan samaan hallitukseen kanssaan kuin kokoomus, koska vihreiden vasemmistolaisuus tekee siitä luontevan hallituskumppanin. Toiseksi SDP:n johtamassa vasemmistohallituksessa vihreillä olisi vahvempi asema kuin kokoomuksen johtamassa porvarihallituksessa, jossa mukana olisivat kokoomus ja keskusta.

Vihreillä onkin tukalampi tilanne, kuin mitä mielipidemittaukset antavat ymmärtää. Viemällä kannatusta SDP:ltä vihreät petaa itselleen joko paikkaa oppositiossa tai heikkoa asemaa kokoomuksen johtamassa oikeistohallituksessa.  Suurempi menestys edellyttäisi kannattajien saamista myös muualta.

Facebooktwitterlinkedinrssyoutubeby feather
Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmailby feather

Väärin meni.

Viikko sitten ryhtyessäni kirjoittamaan uutta Kalevan aliota ajattelin, että maahanmuuttopoliittiseen keskusteluun osallistuminen on niin hurjaa hommaa, että se miltei täyttää itsetuhoisen käyttäytymisen tunnusmerkit.  Siinä olin oikeassa.

Perjantaina (21.4.) Kaleva julkaisi turvapaikkapolitiikkaa käsittelevän kirjoitukseni.

http://www.kaleva.fi/mielipide/vieras/kuka-on-voitolla-pakolaiskeskustelussa/757775/

Kolumnin keskeinen viesti oli, että nykyisen hallituksen maahanmuuttopolitiikan kiristykset eivät ole johtaneet myönnettyjen turvapaikkojen suhteellisen osuuden merkittävään laskuun Suomessa. Kolumnini keskeinen sanoma tiivistyi tähän lauseeseen:

”Tilastojen perusteella nämä päätökset eivät ole kuitenkaan johtaneet mihinkään dramaattiseen muutokseen myönnettyjen turvapaikkojen määrässä. Päinvastoin kansainvälisen suojelun statuksen saaneiden suhteellinen osuus on korkeampi kuin kaksi vuotta sitten.”

Valitettavasti olin väärässä.

En osannut lukea maahanmuuttoviraston taulukoita oikein. Laskin mukaan rauenneet ja käsittelemättä jääneet hakemukset, minkä seurauksena Suomen turvapaikkapolitiikasta syntyy olennaisesti myönteisempi kuva kuin muuten.

Todellisuudessa keväällä 2015 (ennen turvapaikanhakijoiden määrän merkittävää nousua) runsas 60 % turvapaikanhakijoista sai turvapaikan Suomesta. Vuonna 2016, jolloin turvapaikanhakijoiden määrä oli korkeimmillaan, myönnettyjen turvapaikkojen suhteellinen osuus laski noin 35 prosenttiin. Kun käsiteltyjen hakemusten määrä on vuoden 2017 alussa tippunut kolmannekseen vuodenvaihteessa 2015–2016 saavutetusta huipusta, myönnettyjen turvapaikkojen suhteellinen osuus ei ole olennaisesti palautunut, vaan on jäänyt vajaaseen 40 prosenttiin. Ero on tosiaan, kuten vastineen minulle Kalevaan kirjoittanut tutkija Erna Bodström huomautti, noin 25 prosenttiyksikköä.

Toisin sanoen alkuvuonna 2015 – aikana ennen nykyistä hallitusta ja turvapaikanhakijoiden määrän voimakasta kasvua – turvapaikan sai merkittävästi helpommin kuin nyt. Maahanmuuttovirasto myöntää tämän, mutta väittää että syynä on ennen kaikkea hakijoiden profiilin muutos, eikä poliittinen päätös tai painostus turvapaikkapolitiikan kiristämisestä.

http://www.migri.fi/medialle/tiedotteet/lehdistotiedotteet/lehdistotiedotteet/1/0/paatoksenteon_lahtokohta_kansainvalista_suojelua_niille_jotka_sita_tarvitsevat_69682

Maahanmuuttovirasto siis yhtäältä kiistää poliittisen ohjailun, mutta toisaalta toteaa, että turvapaikan saaminen on nykyisin vaikeampaa, koska hallitus velvoitti viraston laatimaan ”turvapaikkapäätöksenteon kansainvälisen vertailun”, mikä johti turvapaikan saamisen kriteereiden tiukentumiseen. Viimeistään tässä kohtaa hallituksen poliittinen ohjaus ja maahanmuuttoviraston itsenäiset arviot turvapaikkakriteereistä liukenevat yhteen tavalla, jossa asianosaistenkin voi olla vaikea osoittaa, missä yksi päättyy ja toinen alkaa.

Vaikuttaa kuitenkin ilmeiseltä, että pelkällä turvapaikanhakijoiden profiilin muutoksella tai lähtömaiden turvallisuustilanteen kohenemisella ei näin suurta ja äkillistä muutosta voi selittää.

Joka tapauksessa linjan kiristyminen on tosiasia ja minä erehdyin kolumnissani.

Pyydän anteeksi. Yritän olla tarkempi jatkossa.

Suurimman vahingon kärsivät tietysti lukijani ja Kaleva, joilla on oikeus olettaa, että kolumneissani sanotut asiat pitävät paikkansa. Voin vain todeta, että voitte aina luottaa siihen, että jos huomaan erehtyneeni tai antaneeni väärää informaatiota, kerron sen varmasti jälkikäteen. Minulle ei yliopistossa makseta maineeni suojelemisesta, vaan totuuteen pyrkimisestä.

Lopuksi haluan kiittää kaikkia niitä, jotka osallistuivat aiheesta käytyyn vilkkaaseen keskusteluun Twitterissä ja muualla julkisuudessa sekä lukijoitani kaikesta saamastani palautteesta.

Facebooktwitterlinkedinrssyoutubeby feather
Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmailby feather

Kommentti: Politiikan uusi tarina

Politiikassa voittaa se, jolla on paras tarina.

Muutaman vuoden ajan Euroopassa ja Yhdysvalloissa on seurattu politiikan tarinaa, jossa on paljon hyviä aineksia jännittävään käsikirjoitukseen. Kutsun sitä populismin tarinaksi. Populismin tarinassa konnan roolissa on ollut kansasta vieraantunut korruptoitinut ja ylikansallinen eliitti, joka on kahminut itselleen kohtuuttomia etuja. Tarinan mukaan kansa ensin kyllästyi perinteisiin puolueisiin ja näitä edustaviin poliitikkoihin. Kansa halusi muutosta ja äänesti sen mukaan vaaleissa. Suomessa tuli jytky, Iso-Britanniassa Brexit ja Yhdysvalloissa Trumpista tuli presidentti. Populismin tarinassa kansojen tuli vapautua ylikansallisten organisaatioiden kahleista.

Kesästä 2017 lähtien julkisuudessa on kuitenkin alkanut hahmottua myös toinen tarina, kutsuttakoon sitä vaikka liberalismin tarinaksi. Siinä tarinassa populististen johtajien ja puolueiden voitot Euroopassa ovat uhka demokratialle.  Liberalismin tarinassa populistiset puolueet edustavat äärioikeistoa, jonka pääsy valtaan voisi hajottaa Euroopan unionin ja äärimmillään ajaa maanosan samanlaisen sodan ja vihan kierteeseen kuin kävi 1900-luvulla. Liberalismin tarinassa kansaa kutsutaan puolustamaan demokratiaa ja kansojen välistä yhteistyöta, jota EU:n kaltaiset instituutiot tarinan mukaan ilmentävät.

Kutsun näitä kahta tarinaa tarinoiksi juuri sen vuoksi, että kuten tarinat aina, ne ovat kärjistyksiä, jotka sisältävät totuuksien lisäksi myös liioittelua, jopa suoranaisia “vaihtoehtoisia totuuksia”. Tarinoiden valta on kuitenkin niiden kyvyssä luoda uhkakuvia ja mobilisoida suurin piirtein samalla tavalla ajattelevat ihmiset jonkun poliittisen liikkeen ja sen johtajan taakse. Vielä syksyllä näytti siltä, että populismin tarina vie voiton. Ranskan ja Hollannin vaalien jälkeen asia on kaikkea muuta kuin selvä.

Nyt varmaa on vain se, että populismin ja liberalismin tarinat ovat edelleen kesken.

Facebooktwitterlinkedinrssyoutubeby feather
Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmailby feather

Miten valta jakaantuu maakuntavaaleissa?

Suomen ensimmäiset maakuntavaalit järjestetään yhdeksän kuukauden päästä, tammikuussa 2019. Maakuntavaalit toimitetaan 18 maakunnan alueella, ja maakuntavaltuustoihin valitaan tuolloin 59–99 valtuutettua riippuen maakunnan koosta.

Tässä blogissa tarkastelen, miltä maakuntien poliittiset valtasuhteet näyttäisivät, jos ääniä annettaisiin samalla tavalla kuin parin viikon takaisissa kuntavaaleissa. Kaikkien 18 maakunnan tulokset on koottu alta löytyvään taulukkoon.

Kuntavaalituloksien perusteella maakuntavaalit ovat keskustan juhlaa. Se olisi suurin puolue peräti yhdeksässä maakunnassa. Keskustan vahvimmat alueet sijoittuisivat Itä- ja Pohjois-Suomeen. Kuntavaalien 17,5 prosentin kokonaiskannatuksella keskusta saisi lähes neljänneksen maakuntavaltuustojen paikkamäärästä. Tämä selittyy sillä, että keskustan ydinkannatusalueet levittäytyvät maantieteellisesti suurimmalle alueelle.

Kaksi seuraavaksi suurinta puoluetta tulisi olemaan SDP ja kokoomus. SDP tulisi olemaan suurin puolue kuudessa maakunnassa. SDP:n vahvimmat alueet löytyisivät Hämeen ja Itä-Suomen suunnalta. Kokoomus tulisi olemaan vahvoilla Etelä-Suomen suurimmissa maakunnissa. Kokoomus nousisi suurimmaksi puolueeksi Uudellamaalla ja Varsinais-Suomessa. Toiseksi suurin puolue olisi muun muassa Pirkanmaalla. Kokoomuksella tulee siis olemaan paljon valtaa suurimmissa maakunnissa.

Vihreät onnistuivat kuntavaaleissa erinomaisesti isoissa kaupungeissa, kuten Helsingissä ja Tampereella, mutta tämä ei heijastu maakuntien voimasuhteisiin. Tämä johtuu siitä, että maakuntatasolla tarvittavat äänimäärät ovat niin suuria, että onnistuminen yksittäisissä kaupungeissa ei vielä takaa menestystä maakuntatasolla. Kuntavaalituloksen perusteella vihreät sijoittuu Uudellamaalla toiseksi suurimmaksi puolueeksi ja Pirkanmaalla kolmen kärkeen.

Perussuomalaisten vahvin maakunta tulisi olemaan Keski-Pohjanmaa, missä puolue sijoittuisi kolmanneksi suurimmaksi puolueeksi. Muissa maakunnissa perussuomalaiset ei näyttäisi mahtuvan kolmen suurimman puolueen joukkoon.

Vasemmistoliitto sijoittuisi toiseksi isoimmaksi puolueeksi sekä Kainuussa että Lapissa. Lisäksi puolue sijoittuisi kolmanneksi suurimmaksi puolueeksi Pohjois-Pohjanmaalla. RKP puolestaan tulisi hallitsemaan Pohjanmaata, jossa puolue saisi lähes puolet maakunnan äänistä.

Täytyy lopuksi kuitenkin muistaa, että maakuntavaalit tulevat olemaan oma vaalinsa. Maakuntavaalien voittajan ratkaisee ajankohdan poliittinen tilanne ja maakuntavaalien erityiskysymykset. Puolueiden ehdokasasettelulla tulee niin ikään olemaan suuri merkitys vaalien lopputuloksen kannalta. Lisäjännityksensä maakuntavaaliin tuo se, että sekä kuntavaalien suurin voittaja, vihreät, että suurin häviäjä, perussuomalaiset, on vaihtamassa puheenjohtajaansa kesäkuussa.

Klikkaa kuvaa suuremmaksi

Jussi Aaltonen

Kirjoittaja on Eduskuntatutkimuksen keskuksen harjoittelija

Facebooktwitterlinkedinrssyoutubeby feather
Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmailby feather

Pakolaispolitiikasta pitääkin välillä kohista – mutta siinä on vaaransa

Tiesin jo ennalta, että maahanmuuttopoliittiset kannanotot saavat ihmiset riehaantumaan.

Tiistaina lähetin pari twiittiä, joissa muistutin Suomen historian kahdesta kipukohdasta: vuoden 1918 vankileireistä ja jatkosodan aikana natsi-Saksaan lähetetyistä ihmisistä.

Twiittien tarkoitus oli varoittaa siitä mahdollisuudesta, että tulevaisuudessa nykyinen maahanmuuttopoliittinen linjamme saattaisi vaikuttaa epäeettiseltä samalla tavalla kuin Suomen ja suomalaisten käyttäytyminen historiassa ei aina ole kestänyt jälkikäteistä kriittistä tarkastelua. Tarkennettakoon, että tarkoitukseni EI ollut rinnastaa Afganistania ja natsi-Saksaa, kuten muutama keskustelija tulkitsi.

Sain twiiteistäni paljon monenlaista palautetta. Kriittinen ja asiallinen palaute on minusta aina tervetullutta. Se pakottaa miettimään, olenko oikeassa ja olenko ylireagoinut. Pitäisikö omia mielipiteitä muuttaa ja mihin suutaan?

Ehkäpä kaikkein terävin kritiikki oli kysymys, miten kykenen ottamaan kantaa afganistanilaisten palauttamiseen. Tunnenko heidän tapauksensa? Olenko sitä mieltä, että heille olisi pitänyt antaa oikeus jäädä Suomeen? Kysymys oli hyvä, vaikka en twiiteissäni ottanut kantaa yksittäisiin palautuksiin.

Lyhyt vastaus tietysti on, etten osaa sanoa, olisiko näille afganistanilaisille pitänyt myöntää turvapaikka. Ei sitä voi tietää, koska en tunne, enkä edes voi tuntea heidän henkilökohtaisia tapauksiaan.

Mutta juuri yksityiskohtien puutteen vuoksi julkisuudessa keskustelu näyttää siltä, että ihmiset jakautuvat kahteen ryhmään: niihin, jotka haluavat ottaa Suomeen kaikki turvapaikanhakijat ja niihin, jotka eivät halua ottaa Suomeen ketään. Koska konkreettisiin tapauksiin ja noudatetun politiikan yksityiskohtiin ei pysty ottamaan kantaa, keskustelussa tehdään todella rajuja yksinkertaistuksia.

Ei ihme, että keskustelu tällaisesta lähtökohdasta on kauniisti sanottuna värikästä.

Se on kuitenkin myös pahasti vääristynyttä, koska se ei anna kansalaisten enemmistön mielipiteistä oikeaa kuvaa. Kuten ajatuspaja e2 kesällä 2016 julkaistussa raportissaan huomautti, suurin osa suomalaisista vieroksuu keskustelua, jota ihmisten mielestä hallitsevat räyhäkkäät ”ääripäät”.

Pidän itsestäänselvyytenä, että valtaosa ihmisistä sijoittuu kahden edellä mainitun ryhmän väliin. Suurin osa halunnee antaa turvapaikan niille, jotka sitä aidosti tarvitsevat. On toistaalta vaikea uskoa, että kovin moni haluaisi ottaa Suomeen kaikki turvapaikkaa hakevat – en minä ainakaan – ja ymmärtääkseni vain pieni vähemmistö haluaisi sulkea rajat turvapaikanhakijoilta kokonaan.

Onko tällaisesta julkisesta keskustelusta sitten mitään hyötyä?

Ajattelen, että on. On tärkeää, että palautuksista ajoittain keskustellaan ja että niitä tarkastellaan kriittisesti. Ihmisten on hyvä ymmärtää, millaista politiikkaa Suomen valtio toteuttaa ja mitkä ovat sen inhimilliset seuraukset. Se ei välttämättä tarkoita, että politiikkaa pitäisi aina muuttaa, kuten ei muutakaan politiikkaa pidä välttämättä heti muuttaa ensimmäisen epäkohdan tullessa ilmi, mutta maahanmuuttopolitiikastakin on hyvä keskustella. Se voi myös tarkoittaa, että välillä tulee vääriin tietoihin perustuvia kohuja, kuten muutenkin käy, mutta on tärkeämpää että keskustellaan kuin että vaietaan.

Toisaalta aggressiivinen julkinen keskustelu sisältää vaaroja myös suvaitsevampaa maahanmuuttopolitiikkaa ajaville. Jos viranomaisten ja oikeusjärjestelmän päätökset kyseenalaistetaan väärin perustein tai jos virkatehtävissä olevien poliisien vastustamiseen suhtaudutaan hyväksyvästi, niin sallivamman pakolaispolitiikan kannattajat menettävät asiansa oikeutuksen edellä mainitun enemmistön silmissä. Ja se enemmistö viime kädessä päättää, mihin suuntaan suomalainen pakolaispolitiikka menee.

On ilmeistä, että pakolaispolitiikkaan ja maahanmuuttoon liittyy monien suomalaisten mielissä paljon uhkia. Uhkat voivat olla todellisia tai kuviteltuja, mutta jos syntyy vaikutelma, että niitä ei oteta vakavasti, suvaitsevampaa maahanmuuttopolitiikkaa ajavien tahojen peli on menetetty. Se ei välttämättä tarkoita tiukempaa maahanmuuttopolitiikkaa, mutta silloin huolia täytyy jotenkin rauhoitella tai lieventää.

On helppo torjua ihmiset, jotka hakevat jonkinlaista kompromissia keskustelussa maahanmuutossa, kuten esimerkiksi tasavallan presidentti Sauli Niinistön puhe ”tolkun” ihmisistä, mutta tosiasiassa tässäkin asiassa kamppailu ratkaistaan siellä, mikä ihmisten mielestä asettuu poliittiseen keskustaan. Jos pitäisi veikata, arvaisin, että maahanmuuttopolitiikassa vahvoilla on se puolue tai poliitikko, joka pystyy uskottavasti ottamaan ihmisten asiaa koskevat huolet huomioon samalla kun tarjoaa inhimillisesti kestävää pakolaispolitiikkaa.

Erkka Railo
Poliittisen historian dosentti

Facebooktwitterlinkedinrssyoutubeby feather
Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmailby feather

Nuorisojärjestöjen jäsenkato heijastuu nuorten kuntavaaliehdokkaiden määrään

Vuoden 2017 kuntavaaleissa alle 30-vuotiaden ehdokkaiden määrä on alhaisin koko 2000-luvulla.

Nuorten ehdokkaiden määrä on pudonnut niin absoluuttisesti kuin suhteellisesti. Yhteensä alle 30-vuotiaita ehdokkaita on hieman alle 3 000, eli 8,9 prosenttia kaikista ehdokkaista. Edellisissä neljissä vaaleissa nuorten ehdokkaiden osuus on ollut 10–11 prosentin välillä.

Nuorten ehdokkaiden osuus on ollut laskussa lähes kaikissa eduskuntapuolueissa. Keskustan, kokoomuksen ja SDP:n nuorten ehdokkaiden määrä on laskenut noin sadan ehdokkaan verran vaali vaalilta. Vihreillä, vasemmistoliitolla ja kristillisdemokraateilla nuorten osuus kaikista ehdokkaista on niin ikään laskenut vuosituhannen mittaan. Perussuomalaisten nuorisoehdokkaiden määrä nousi aluksi, mutta notkahti sekin 2017 vaaleissa.

Ainoa puolue, jossa nuorten ehdokkaiden osuus on pysynyt tasaisena ja jopa noussut, on RKP.

Klikkaa kuvaa suuremmaksi

Ilmeisimpänä syynä nuorten ehdokkaiden katoon on ohentunut rekrytointipohja. Poliittisten nuoriso- ja opiskelijajärjestöjen jäsenmäärät ovat laskeneet emopuolueiden jäsenmääriäkin nopeammin 2000-luvun aikana.

Klikkaa kuvaa suuremmaksi

Suurimpien nuorisopuolueiden, eli keskustan, kokoomuksen ja SDP:n, nuoriso- ja opiskelijajärjestöjen yhteenlasketut jäsenmäärät ovat pienentyneet noin puolella – ja SDP:ssa vielä tätäkin enemmän. Trendi heijastuu suoraviivaisesti nuorten ehdokkaiden määrään: alle 30-vuotiaiden ehdokkaiden määrä on lähes puolittunut kaikissa näissä kolmessa puolueessa.

Myös RKP:n nuorisojärjestön jäsenmäärä on puolittunut 2000-luvun aikana. Tästä huolimatta puolue on kyennyt aktivoimaan nuoria ehdolle. Päinvastainen kehityssuunta on ollut KD:n parissa: puolueen nuorisojärjestön jäsenmäärä on kasvanut, mutta nuorten ehdokkaiden osuus laskenut.

Vihreiden ja perussuomalaisten nuorisojärjestöjen jäsenmäärät ovat kasvaneet joistakin sadoista tuhannen ja kahden tuhannen paremmalle puolelle. Myös vasemmistonuorten jäsenmäärä on kasvanut sadoilla jäsenillä. Huomattavaa on, että näiden järjestön emopuolueidenkin jäsenmäärät ovat kasvaneet. Vihreät ja PS aloittivat kasvun jo 2000-luvun alussa ja vasemmistoliitto 2010-luvulla. Emopuolueiden jäsenmäärän kasvu on ollut absoluuttisin luvuin mitattuna huomattavasti nopeampaa kuin nuorisojärjestöjen.

Miksi ehdokkaiden iällä on merkitystä? Ehdokastarjonta määrittelee valitut edustajat. Esimerkiksi naisten määrä niin kunnanvaltuustoissa  kuin eduskunnassa  on kasvanut sitä mukaa kun ehdokkaaksi on saatu enemmän naisia. Naisten nousua on tosin avittanut myös naisten kohonnut äänestysinto. Nuorten äänestysaktiivisuus sen sijaan on muuta väestöä huomattavasti laimeampaa.

Nuorten osallisuus kuntapolitiikassa edistää kunnanvaltuustojen edustavuutta ja tuo päätöksentekoon uusia ääniä ja näkökulmia. Kunnanvaltuustot toimivat myös tärkeinä välietappeina matkalla kohti ylintä päätöksentekoelintä, eduskuntaa.

YTM Annu Perälä

Kirjoittaja on Eduskuntatutkimuksen keskuksen tohtorikoulutettava

 

Facebooktwitterlinkedinrssyoutubeby feather
Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmailby feather

Kansanedustajien vaalirysä

Vuoden 2017 kuntavaaleissa valtuustopaikkaa tavoittelee entistä pienempi joukko ehdokkaita. Kyse on jo pitempään jatkuneesta trendistä, johon ovat vaikuttaneet niin pienentyneet valtuustokoot kuin puolueiden supistuneet jäsenmäärät.

Näiden kuntavaalien ehdokasrekrytointia on lisäksi leimannut suunnitteilla oleva maakuntauudistus, jonka myötä merkittävä osa kuntien tehtävistä siirtyy perustettaville maakunnille. Ensimmäisten maakuntavaltuustopaikkojen on määrä olla jaossa jo alle vuoden päästä, tammikuussa 2018. Epäselvyys tulevien kuntien tehtäväkentästä ja maakuntavaalien läheisyys ovat voineet vaikuttaa ehdokashankintaan kielteisesti.

Vaaliapatian keskellä on kuitenkin yksi ryhmä, jonka into kuntapolitikkaa kohtaan ei ole kadonnut minnekään ­– istuvat kansanedustajat.

kesk. kok. ps. sd. vihr. vas. rkp. kd. kaikki
Ehdolla 2017 olevat kansanedustajat 40 29 31 30 10 10 7 5 162
% 82 78 84 86 67 83 70 100 81
Valtuutettuna 2012–2017 olleet kansanedustajat 39 28 33 29 10 11 8 2 160
% 80 76 89 83 67 92 80 40 80

Vuoden 2017 kuntavaaleissa valtaosa kansanedustajista (81 %) tavoittelee valtuustopaikkaa kotipaikkakuntansa valtuustosta. Kansanedustajien kiinnostus kuntapolitiikkaa kohtaan kasvoi aavistuksen edellisvaaleista: valtuustopaikkaa tavoittelee 162 kansanedustajaa ja istuvia valtuutettuja on 160. Ensi tammikuussa siintävät maakuntavaalit eivät ole siis vaikuttaneet kansanedustajien alttiuteen asettua ehdolle kuntavaaleissa.

Kansanedustajat ovat monin tavoin tärkeitä kuntavaaliehdokkaita puolueilleen. Kansanedustajat kannustavat esimerkillään muita puolueaktiiveja asettumaan ehdolle ja vauhdittavat puolueensa kampanjointia. Kansanedustajaehdokkaat voivat olla jopa ratkaisevia puolueen vaalimenestyksen kannalta, sillä he keräävät tavanomaisesti paljon ääniä. Esimerkiksi vuoden 2012 kuntavaalien ääniharavoista suurin osa oli istuvia kansanedustajia.

Kansanedustajille taas vaalien tuoma julkisuus ja osallisuus paikallisessa päätöksenteossa ovat tärkeitä tavoiteltaessa kansanedustajan mandaatin uusimista.

Kansanedustajien yhtäaikainen jäsenyys kaupungin- tai kunnanvaltuustossa merkitsee väistämättä vallan keskittymistä. Vallan keskittyminen kiihtynee maakuntavaltuustojen aloittaessa toimintansa. Maakuntatasolla kansanedustajien kaltaisten koko vaalipiirin alueella tunnettujen ehdokkaiden merkitys, kansanedustajien saama näkyvyys sekä jaossa oleva valta kasvavat entisestään.

Mikäli kansanedustajien kiinnostus ensimmäisiä maakuntavaaleja kohtaan on yhtä suurta kuin kuntapolitiikkaa kohtaan, meillä voi vuoden 2018 alussa olla reilusti yli toista sataa henkilöä, jotka ovat edustettuina kaikilla kolmella hallinnon tasolla.

 

Ehdokastiedot 2017: Oikeusministeriö

Tiedot valtuutetuista kaudella 2012–2017 koonnut: Jussi Aaltonen, harjoittelija, Eduskuntatutkimuksen keskus

 

YTM Annu Perälä

Kirjoittaja on Eduskuntatutkimuksen keskuksen tohtorikoulutettava

Facebooktwitterlinkedinrssyoutubeby feather
Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmailby feather

Naisten matka poliittiseen valtaan on yhä kesken – etenkin kunnissa

Suomessa muistellaan mielellään vuoden 1906 vaaliuudistusta, jonka seurauksena äänestäjien määrä kymmenkertaistui ja äänestämään sekä ehdolle pääsivät myös naiset. Seuraavana vuonna järjestettyjen vaalien tuloksena Suomi sai 19 naiskansanedustajaa – maailman ensimmäiset naiskansanedustajat. Kunnallisvaaleissa yleinen- ja yhtäläinen äänioikeus tuli käyttöön vuonna 1917.

Naisille annettu rooli politiikassa oli kuitenkin rajattu lähinnä perhe- ja sosiaalikysymyksiin. Kovaksi politiikaksi määritellyt rahan ja turvallisuuden kysymykset kuuluivat miehille. Yhtä lyhyttä poikkeusta lukuun ottamatta ennen toista maailmansotaa hallitukset koottiin miesministereistä. Sotien jälkeen hallitukseen pääsi silloin tällöin nainen, yleensä hoitamaan sosiaali- ja terveyskysymyksiä.

Naisten nousu pois politiikan marginaalista alkoi todella vasta 1900-luvun jälkimmäisellä puoliskolla.

Vuonna 1956 Suomen kunnanvaltuutetuista naisia oli 7,3 prosenttia ja kansanedustajista 15 prosenttia. Naisehdokkaiden ja valittujen määrä alkoi kasvaa rivakammin vasta 1960-luvun lopulla, sitä ennen viiden prosenttiyksikön nousuun oli tarvittu 50 vuotta. Useissa yhteyksissä merkkipaaluna pidetty kolmanneksen edustus saavutettiin eduskunnassa vuonna 1983 ja kunnanvaltuustoissa vasta 1992.

Tämän jälkeen kasvuvauhti on hidastunut ja viimeisissä eduskunta- ja kuntavaaleissa valittujen naisten osuus väheni – tosin ainoastaan marginaalisesti. Äänioikeutetuista naisia on aina ollut enemmän kuin miehiä. Nykyään naiset myös äänestävät aktiivisemmin kuin miehet, mutta äänestyslippuun valitaan useammin miespoliitikko. Kunnanvaltuustoihin viime vaaleissa valituista naisia on vain 36 prosenttia. Vain kuudessa kunnassa on valtuustossa naisenemmistö.

On arvioitu, että tätä tahtia eduskunnassa päästään sataan naiskansanedustajaan vuoden 2027 vaaleissa ja puoleen kunnanvaltuutetuista joskus 2100-luvulla.

Vaalitulokseen vaikuttaa ehdokkaiden asettaminen ja tutkimusten mukaan naisia äänestetään enemmän, jos heitä on enemmän ehdolla. Tuleviin kuntavaaleihin monet puolueet ovat raportoineet ehdokashankinnan vaikeudesta – kärjistynyt poliittinen tilanne ei houkuttele mukaan. Myös tulevat maakuntavaalit asettavat kysymysmerkkejä. Puolueet haluavat listoistaan demografisesti kattavia, mutta kriittinen massa naisia toistaiseksi puuttuu – sellainen, että voisimme todeta politiikan olevan todella tasa-arvoista. Erityisesti viime vaaleissa 30­-40 -vuotiaita naisia on ollut vaikea saada ehdolle.

Kuntapolitiikka on tärkeää lähidemokratiaa ja kaikella kuntien toiminnalla on vaikutusta sukupuolten asemaan ja tasa-arvoon. Kuntatasolla päätetään erityisesti juuri ruuhkavuosia viettävien nuorten vanhempien elämään liittyvistä kysymyksistä, muun muassa varhaiskasvatuksesta, kouluista, kohtuuhintaisesta asumisesta, terveyskeskuksista ja kirjastoista. Lisäksi kunta-alan henkilöstöstä noin 80 prosenttia on naisia ja kuntasektori on naisten suurin työnantaja Suomessa.

Politiikassa naiset ovat myös päässeet korkeimpiin asemiin Suomessa presidenttiä myöten. Onko siis niin, että koska naiset ovat jo hoitaneet tehtäviä, asetelmaa ei tarvitse enää perustella? Siirtyykö valta jälleen miehille talouskysymysten hallitessa poliittista keskustelua? Onko pelkästään ajan kysymys, että politiikka Suomessa ja poliittinen edustuksellisuus on täysin tasa-arvoista vai vaikuttavatko asenteet tai yhteiskunnan rakenteet vielä naisten miehiä vähäisempään poliittiseen osallistumiseen? Miten naiset kokevat kampanjoinnin vaalikentällä?

Näitä kysymyksiä pohditaan ulkoasiainministeriön ja Puolueiden kansainvälinen demokratiayhteistyö – Demon kansainvälisen naistenpäivän seminaarissa 8.3. Säätytalolla.

Seminaarin pääpuhuja on presidentti Tarja Halonen. Seminaariin kansainvälisen näkökulman tuo Zambia National Women’s Lobbyn puheenjohtaja Beauty Katebe, joka valottaa millaisia haasteita ja onnistumisia naiset kohtasivat Sambian yleisvaaleissa viime syksynä. Eduskuntatutkimuksen keskuksen erikoistutkija Mari K. Niemi pitää puheenvuoron naisten poliittisesta johtajuudesta Suomessa. Seminaarin paneelissa kansanedustajat ja kaupunginvaltuutetut Tiina Elovaara (Perussuomalaiset), Silvia Modig (Vasemmistoliitto) ja Saara-Sofia Sirén (Kokoomus) yhdessä Beauty Kateben kanssa pohtivat aihetta omista kokemuksistaan lähtien. Tilaisuuden avaa tasa-arvosuurlähettiläs Anne Lammila ja yhteenvedon tekee kansanedustaja, Demon puheenjohtaja Eva Biaudet.

Lisätietoja seminaarista: http://demofinland.org/women-elections-and-campaigning-perspectives-from-finland-and-zambia/?lang=en

Ilmoittautuminen seminaariin on auki torstaihin 2.3. asti: https://goo.gl/forms/E8fBvd13LTihuLIq1.

Tilaisuus on englanniksi.

 

Hanne Lyytikkä

Puolueiden kansainvälinen demokratiayhteistyö – Demo on eduskuntapuolueiden yhteistyöjärjestö, joka tukee monipuoluedemokratiaa uusissa ja kehittyvissä demokratioissa.

 

Facebooktwitterlinkedinrssyoutubeby feather
Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmailby feather

Kommentti: “Vahva mandaatti”

Viikonloppuna SDP:n puoluekokous valitsi Antti Rinteen jatkamaan puolueen puheenjohtajana. Rinne sai 281 ääntä, mikä oli noin 57 % äänistä. Tulos oli jopa yllättävän lähellä ennen vaaleja tehtyjä mielipidemittauksia.

Antti Rinne itse arvoi saaneensa “vahvan mandaatin” omalle puheenjohtajuudelleen.

Tiedotusvälineet kautta linjan jakoivat Rinteen tulkinnan. Niin Helsingin Sanomat,  Yleisradio kuin MTV toistivat arvion “vahvasta mandaatista”.

Olisi hyvät perusteet väittää, että 57 % äänistä ei ole kovin vahva mandaatti. Ylipäänsä se, että istuva puheenjohtaja haastetaan ja joutuu kamppailemaan omasta asemastaan olisi tulkittavissa myös heikkoudeksi.

Mutta se ei ole enää tärkeää. Tärkeämpää on tulkinta. Kukaan ei todennäköisesti enää muista, että useat politiikan toimittajat arvioivat kolme vuotta sitten Antti Rinteen olevan vain välikauden puheenjohtaja. MIelikuva heikosta puheenjohtajasta on elänyt aina näihin päiviin asti. Nyt se näyttää muuttuneen. Se on tärkeää Rinteelle ja ennen muuta se on tärkeää SDP:lle, kun edessä on todellinen vaalien suma.

Usein politiikan johtajat joutuvat käymään läpi kauden, jolloin heidän johtajaominaisuuksiaan epäillään. Kaikkea, mitä he yrittävät, kritisoidaan julkisuudessa ankarasti. Heidän uskottavuutensa vaikuttaa vähäiseltä ja johtajuutensa heikolta. Jos siitä prässistä selviää, on hyvät mahdollisuudet johtaa puolue menestykseen ja nostaa itsensä valtiomiesten joukkoon.

Olisiko Antti RInne vihdoin selvinnyt omasta kiirastulestaan?

 

 

 

Facebooktwitterlinkedinrssyoutubeby feather
Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmailby feather

Puoluehistorian mieli

Menneisyydessä oli aika, jolloin puolueiden, suurmiesten ja valtaapitävien edesottamukset olivat historiantutkimuksen keskeisintä työsarkaa. Nuo päivät ovat kuitenkin kaukana – ja poliittisen historian tutkijana rohkenen todeta, että hyvä niin.

Nykyään mikään elämän osa-alue ei ole historiantutkimukselle vieras. Katto on korkealla ja seinät leveällä.

Uudet aluevaltaukset eivät kuitenkaan ole tehneet puolueiden ja niiden historian tutkimista tarpeettomaksi, sillä edustuksellinen demokratia rakentuu kaikesta kritiikistä ja puolueiden kuolemaa vuosikymmenet povanneista puheista huolimatta edelleen puolueiden varaan.

Poliittinen järjestelmämme edellyttää puolueiden olemassaoloa. Ne asettavat ehdokkaat, joista kansa valtaansa käyttäen valitsee edustajansa, ja ne luovat ideologiset reunaehdot, joiden valossa edustajat kansakunnan asioita hoitavat.

Puolueen historian tuntemus on luonnollisesti arvo myös puolueelle itselleen. On tärkeää tuntea jo kuljettu tie, ja juhlapäivänä on mukava muistella menneitä. Tämän kirjoituksen taustalla onkin yhden organisaation, Satakunnan Kokoomuksen, halu tuntea oma historiansa ja juhlistaa lähes 100 vuotista taivaltaan.

Miten puoluehistoria sitten asettuu aikaan, jossa politisoitunutta keskustelua tulvii ovista ja ikkunoista, mutta perinteinen puoluepoliittinen vaikuttaminen ei innosta tai tuntuu osasta jopa vastenmieliseltä? Mikä on puoluehistorian mieli, kun hahmotetaan vakiintuneen poliittisen järjestelmän kohtaamia haasteita ja pyritään vastaamaan niihin?

Puoluehistoria tarjoaa mahdollisuuden ymmärtää, mistä puolueet ja niiden poliittinen ideologia ovat tulleet. Miten ne ovat sovittaneet omat periaatteensa kulloinkin vallinneen ajan yleisiin tendensseihin ja virtauksiin.

Puolue – kuten ihminen – on aina aikansa lapsi.

Pidemmän aikavälin tarkastelu paljastaa sen, millaisen lapsen kukin aikakausi on kasvattanut – ja antaa kenties viitteitä siitä, millaisen lapsen oma aikamme tuottaa. Esimerkiksi Vihreiden värikäs puheenjohtajakamppailu tai Keskustan tavoittelema maakuntahallinto asettuvat luontevasti puolueiden historian jatkumoon.

Puolueen piirijärjestön historian kirjoittaminen lähes vuosisadan ajalta tarjoaa tekijälle ainutlaatuisen näköalapaikan puoluehistorian ja poliittisen järjestötoiminnan pitkään linjaan.

Usean vuosikymmenen perspektiivi osoittaa tapahtuneet muutokset, mutta myös monessa suhteessa pysyvyyden. Ihmisten halu ja tarve vaikuttaa oman kuntansa, maakuntansa ja kansakuntansa asioihin omien arvojensa pohjalta on pysyvää. Periaatteet kohtaavat vuosikymmen toisensa jälkeen uudet tekijät.

Painotukset vaihtelevat, mutta pohja pysyy.

Pitkä tarkastelujakso – ja rajallinen sivumäärä – johtaa toisaalta myös siihen, että monta mielenkiintoista yksityiskohtaa tai kehityskulkua jää vaille ansaitsemaansa analyysiä. Ovi on kuitenkin avattu muiden tutkijoiden käydä sisään.

Kohteena piirijärjestö on mielenkiintoinen, sillä sen tutkiminen avaa horisontin kahteen suuntaan: paikallisyhdistyksien ruohonjuuritasolle ja valtakunnan politiikkaan. Piirijärjestö onkin kuin kahden tulen välissä. Se välittää viestit niin alhaalta ylös kuin ylhäältä alas, ja toimii eri osapuolten tuntojen tulkkina ja suodattimena.

Jos puoluehistorioiden synniksi on ajoittain laskettu keskittyminen puolueen yläkerroksen historian kirjoittamiseen, laskeutuu tutkija piirijärjestön historiaa tarkastellessaan piirun verran alaspäin, kohti poliittisen järjestötoiminnan tyveä.

Tällainen tarkastelu vahvistaa käsitystä, ettei puoluehistoria ole vain vaalitaisteluiden tai ministerien historiaa. Siinä nostetaan esiin myös toimintamuotojen ja -edellytysten kehitys ja järjestön sisäinen dynamiikka kulloinkin vallinneiden olosuhteiden paineessa ja nosteessa.

Sen hahmottaminen, miten kohdattuja onnistumisia ja haasteita on käsitelty ja mitä niistä on opittu, on puoluehistorian mieli ja anti.

Vaikka politiikkaa ja poliitikkoja kohtaan koettu epäluulo värittää aikaamme, ei politiikka, yhteisten asioiden hoitaminen, kuitenkaan ole katoamassa mihinkään. Voisi jopa sanoa, että päinvastoin.

Vuoden kuluttua on edessä mittava muutos, mitä tulee edustukselliseen demokratiaan ja politiikan arkeen: maakuntauudistus. Maakuntavaltuustoista muodostuu poliittiseen päätöksentekoon yksi porras ja maakuntavaltuutetuista yksi vallankäyttäjäryhmä lisää.

Tuleva hallintorakenne on uusi, mutta kuntien ja puolueiden välistä yhteistyötä on maakuntatasolla tehty jo pitkään. Maakuntapolitiikalla on pitkät perinteet.

Piirijärjestön historian tarkastelu osoittaa, että yhteistyöhön oman maakunnan hyväksi on kyetty. Ei aina yksimielisesti tai helpolla, mutta kuitenkin. Yksi maakuntatason yhteistyön haasteista oli poliittisissa voimasuhteissa tapahtuneiden muutosten välittyminen maakunnan yhteistyöelimien ja -organisaatioiden tasolle. Menestystä oli ajoittain haastavaa saada muutettua todelliseksi vaikutusvallaksi.

Uuteen maakuntahallintoon muodostuvat virat, toimet ja luottamuspaikat jaetaan ensimmäisen valtuustokauden aikana, joten, edellä todettu silmällä pitäen, ensimmäisten maakuntavaltuustojen kokoonpanolla voikin olla yhtä valtuustokautta pidemmälle ulottuvia vaikutuksia.

Jenni Karimäki

Kirjoittaja on eduskuntatutkimuksen keskuksen erikoistutkija

Blogitekstin pohdintoihin on innoittanut kirjoittajan joulukuussa 2016 valmistunut ja 10.2.2017 julkaistava tilaushistoria Karhun kämmenellä – Satakunnan Kokoomus 1919-2016.

 

 

 

Facebooktwitterlinkedinrssyoutubeby feather
Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmailby feather

Voiko rasismia vastustaa väärin?

Viime vuosina niin Euroopassa kuin Yhdysvalloissa rasismin kanssa enemmän tai vähemmän avoimesti flirttailevat oikeistopopulistiset liikkeet ovat nostaneet kannatustaan. Etenkin tilanteissa, joissa nationalistiset populistipuolueet ovat saavuttaneet merkittävää valtaa, on niitä vastaan hyökätty voimakkaasti niiden suhteesta rasistiseen puheeseen, rasistisiin liikkeisiin ja rasistisiin ideologioihin. Tiukasta journalistisesta ja kansalaisyhteiskunnan aikaansaamasta julkisuuspaineesta ja esimerkiksi jatkuvista rasismiskandaaleista huolimatta oikeistopopulistiset liikkeet eivät juuri ole menettäneet toimintamahdollisuuksiaan tai kannatustaan. Mistä tämä voi johtua?

Miksi antirasistinen puhe ja rasismin poliittisen hyödyntämisen journalistinen valvonta on niin tehotonta?

Lähestyn kysymystä erityisesti populistipuolueiden rasistisista piirteistä käytävän julkisen keskustelun ja rasismin institutionalisoitumisen näkökulmista. Esitän seuraavassa neljä kriittistä huomiota, jotka provosoivat pohtimaan, onko kaikenlainen rasismin vastustus aina hyödyllistä.

Ensimmäinen huomioni liittyy rasismin vastustamisen tavoitteiden ja tulosten väliseen ristiriitaan. Jos rasisminvastaisen puheen tavoite on lähinnä kiinnittää huomiota rasismin olemassaoloon, on vaarana lisätä rasistisen puheen ja rasististen agendojen näkyvyyttä ja legitimiteettiä. Vaikka rasismin ilmi tuominen kylläkin saa suuret yleisöt tietoisemmiksi esimerkiksi populistipuolueiden edustamista ideologisista sisällöistä, se myös mahdollistaa puolueiden tavoittaa sellaisia henkilöitä ja kannattajajoukkoja, joita rasistinen retoriikka kutkuttaa.

Oikeistopopulistiset toimijat ovat hyvinkin tietoisia siitä herkkyydestä, jolla rasistisiin provokaatioihin julkisuudessa tartutaan, ja tätä herkkyyttä myös epäröimättä käytetään hyväksi. Kysyn siis, mihin rasismin vastaisella puheella pyritään ja ovatko sen tavoitteet mahdollisesti ristiriidassa sen tosiallisten vaikutusten kanssa. Tullaanko rasismia vastaan puhuttaessa tahattomasti lisättyä rasististen toimijoiden painoarvoa yhteiskunnallisina keskustelijoina?

Toinen huomioni liittyy rasisminvastaisen puheen argumentaatioon. Rasismisyytöksiä esitetään julkisuudessa usein epämääräisin argumentein tuettuna tai pahimmassa tapauksessa kokonaan ilman pitävää todistusaineistoa. Rasismisyytökset eivät välttämättä edes pyri kumoamaan esitettyjä argumentteja tai korjaamaan julkisuudessa esiintyviä virhekäsityksiä, vaan ne pikemminkin pyrkivät invalidoimaan rasismista syytettyjen argumentit sellaisinaan arvottomina. Näin ollen rasismin vastustus on usein luonteeltaan voimakkaan ulossulkevaa.

Huonosti perustellut ja lähtökohtaisesti ulossulkevat rasismisyytökset on helppo ohittaa, ne ovat helposti valjastettavissa retorisiin vastahyökkäyksiin ja kaiken lisäksi ne myös syövät muun rasisminvastaisen puheen tehokkuutta ja uskottavuutta. Esitän siis toisen kriittisen kysymyksen: Onko rasisminvastainen puhe aina riittävän hyvin argumentoitua? Tämän kautta päästäänkin kolmanteen näkökulmaan.

Hyvin harva rasismista syytetty henkilö tuntee itsensä rasistiseksi, ja yksilötasolla meillä ihmisillä on vakavia syytöksiä kohdatessamme taipumus turvautua voimakkaisiin puolustusreaktioihin. Jos rasismisyytökset kohdennetaan koskemaan suuria ihmisjoukkoja, esimerkiksi kokonaista puoluetta tai kansanliikettä, onko vaarana että rasismin aggressiivinen vastustus vieraannuttaa yksilöitä, jotka kokevat tulleensa syytetyksi rasismista perusteetta?

Voiko olla, että rasismin aggressiivinen vastustus saattaa jopa radikalisoida tekemällä yksilöistä alttiimpia hyväksymään polarisoivia maailmanselityksiä esimerkiksi siitä, miten eliitit ohittavat heidän aitoina kokemansa huolenaiheet perusteetta?

Neljäntenä ja viimeisenä selityksenä rasisminvastaisen puheen tehottomuuteen tarjoan journalismin hampaattomuutta rasismin institutionalisoitumisen käsittelyssä. Rasismisyytökset vähentävät populistipuolueiden mahdollisuuksia hyödyntää rasistisia äänestäjäjoukkoja vain ja ainoastaan silloin kun rasismisyytöksen yhteydessä puolueen johto on pakotettu ottamaan julkisesti ja yksiselitteisesti ottamaan etäisyyttä rasistisiksi syytettyihin toimijoihin ja heidän lausuntoihinsa. Tätä kuitenkin tapahtuu erittäin harvoin.

Nyt rasismin ilmentymien journalistisessa käsittelyssä keskitytään ehkä liiaksi yksilöiden tikunnokkaan nostamiseen, ja samalla annetaan poliittisille johtajille turhan paljon siimaa käyttää esimerkiksi viestintästrategioita, joiden avulla heidän on mahdollista ylläpitää kaksijakoista ja epämääräistä suhdetta rasismiin.

Tiivistääkseni haluan siis peräänkuuluttaa itsekriittisempää, empaattisempaa, inklusiivisempaa, faktapohjaisempaa ja keskustelevampaa mutta poliittisten eliittien suhteen huomattavasti kriittisempää rasismin haastamista. Ja ehkä eniten peräänkuulutan empatiaa, vaikka se tässä yhteydessä voi vaikealta tuntuakin.

 

Tohtorikoulutettava Niko Hatakka

Teksti perustuu esitelmään, jonka pidin Allianssin ja Mediakasvatusseuran järjestämässä disinformaatiota ja vihapuhetta käsitelleessä seminaarissa 2.12.2016. Jos kirjoituksen teemat kiinnostavat, suosittelen tutustumaan artikkeliini ”When logics of party politics and online activism collide: The populist Finns Party’s identity under negotiation” sekä Mari K. Niemen ja Matti Välimäen kanssa laatimaani tutkimukseen ”Confrontational yet submissive: Calculated ambivalence and populist parties’ strategies of responding to racism accusations in the media”.

Facebooktwitterlinkedinrssyoutubeby feather
Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmailby feather

Historioitsijan lohdutus

Vuosi 2016 on tosiaan ollut karmea, ainakin minunkaltaiselleni liberaalille, länsimieliselle henkilölle.

Liberaalilla, länsimielisellä henkilöllä tarkoitan, että kannatan Euroopan unionia, yksilönvapauksia ja tasa-arvoa sekä vapaata kansainvälistä kauppaa.

Ensimmäiseksi vuoden 2016 hirveyksistä tulee mieleen Nizzan järkyttävä terrori-isku. Jätetään se kuitenkin hetkeksi syrjään ja puhutaan poliittisista muutoksista.

Niistä päällimmäisenä tulevat tietysti mieleen brexit ja Donald Trumpin valinta Yhdysvaltojen presidentiksi. Iso-Britannian päätös erota Euroopan unionista heikensi unionia merkittävästi ja Trump on puolestaan ajanut ”Yhdysvallat ensin” -politiikkaa, joka saattaa heikentää NATO:a ja aiheuttaa kauppasotia USA:n ja Euroopan välillä.

Venäjän aseman vahvistuminen on jo useamman vuoden jatkunut ilmiö. Vuonna 2016 Venäjä puuttui Syyrian sotaan, esti Assadin hallinnon kaatumisen ja käänsi sodan kulun oppositiota vastaan. Tuloksena oli raakalaismainen Aleppon piiritys ja uusi pakolaisten vyöry Turkkiin. Suomessa kehitys näkyy Suomen ja Venäjän entistä jännittyneimmissä suhteissa.

Pahalta näyttää.

Historioitsija, jollainen minäkin olen, tarjoaa tässä tilanteessa hiukan kehnoa lohtua: asiat voisivat olla vielä paljon huonommin.

Totta se silti on. Viimeisten parin vuoden aikana koetut vastoinkäymiset ovat pientä, jos muistetaan, että niitä edelsi ainakin 25 vuotta kestänyt liberalismin jatkuva voittojen sarja. Suuri osa entisen itäblokin ja Neuvostoliiton tasavalloista muuttui demokratioiksi. Venäjälläkin demokratia näytti hetken voittavan, kunnes Putinin valtakausi vähitellen jäädytti myönteisen kehityksen.

Noihin vuosiin verrattuna nyt menee huonosti, mutta se olikin poikkeuksellisen hyvää aikaa.

Huono kehitys saattaa vielä jatkua. Ensi vuonna Euroopan unionin ja vapaakaupan vastustajilla on mahdollisuus yllättää ainakin Saksan, Alankomaiden ja Ranskan vaaleissa. Siinä riittää jännitettävää.

Historioitsija minussa tarjoaa toisenkin lohdutuksen. Historialla on taipumus edetä sykäyksittäin tai heiluriliikkeenä. Osittain tämä johtuu uusien sukupolvien kasvamisesta, mutta osittain muista tekijöistä. Vanhat opit yksinkertaisesti unohtuvat tai niihin kyllästytään ja halutaan kokeilla jotain uutta. Tämä voi näyttää aika ajoin melkoiselta sekoilulta, mutta se on usein myös yhteiskuntien dynaamisuuden perusta.  Autoritääriset valtion näyttävät vahvoilta ja yksituumaisilta, koska ne eivät salli keskustelua tai muutosta. Tosiasiassa juuri se tekee niistä heikkoja.

Nykyaikaisen sananvapauden käsitteen uranuurtaja John Stuart Mill painotti, että huonoillakin mielipiteillä on oikeus tulla kuulluiksi. Ne auttavat yhteiskuntia monella tapaa. Ensinnäkin mistään ajatuksista ei voi ennalta tietää, ovatko ne huonoja tai hyviä ennen kuin ne on kokeiltu. Huonoina pidetyt ajatukset saattavatkin osoittautua hyviksi.

Toiseksi huonot ajatukset muistuttavat siitä, miksi hyvät ajatukset ovat hyviä. Ovatko Euroopan Unioni ja vapaakauppa todellakin huonoja asioita? Se selviää, kun yritetään tulla toimeen ilman. Toivon vain, että sinä aikana ei rikota mitään korvaamatonta.

Kolmanneksi historioitsija tietää, että viime kädessä suuret kehityslinjat ratkaisevat  valtioiden väliset voimasuhteet. Tällaisia ovat esimerkiksi demografia, valtion instituutioiden vahvuus, talouden kehitys ja rakenne, teknologian kehitys ja yhteiskuntien valmius omaksua se käyttöönsä sekä tietysti globaalit ympäristötekijät, ennen muuta ilmastonmuutos.

Nämä tekijät vaikuttavat valtioiden voimasuhteisiin kymmenien vuosien kuluessa – vaivihkaa, mutta vääjäämättä. Ne tekevät Intian ja Kiinan kaltaisista valtioista supervaltoja yhdessä sukupolvessa edellyttäen, että niiden valtion instituutiot kestävät muutoksen. Ne heikentävät Venäjää, joka toistaa kylmän sodan lopun aikaisia virheitään. Sen talous nojaa liikaa raaka-aineisiin, se ylläpitää liian suurta armeijaa ja yrittää jähmettää yhteiskuntansa kyvyn muuttua. Pitkällä, yli kymmenen vuoden tähtäimellä Venäjä voi vain hävitä nykyisen vastakkainasettelun.

Globalisaation taustalla on viime kädessä teknologian nopea kehitys ja ihmisten halu ottaa se käyttöön. Se tekee maailmasta jatkuvasti pienemmän ja rajoista aikaisempaa keinotekoisempia. Yhä useampi ihminen löytää joko puolisonsa ulkomailta tai on töissä ulkomailla. Sellaisessa maailmassa rajat ovat vain tiellä. Nykyinen nationalismin nousu tarjoaa ihmisille mukavaa tuulensuojaa ajatukselta, että asioiden on pakko muuttua, mutta valitettavasti tai onneksi tämä toive vaikuttaa epärealistiselta.

Teknologian kehitys ja talouskasvu ovat samalla luonteet haasteita, joihin kansallisvaltiot eivät kykene vastaamaan ilman monimutkaista kansainvälistä koordinaatiota. Ilmastonmuutos on tästä hyvä esimerkki ja merien saastuminen on toinen. Nekin ovat asioita, joilta sinnikkäimmätkään meistä eivät voi pitkään sulkea silmiään.

Historioitsijan viimeinen lohdun sana on mukaelma Winston Churchillin amerikkalaisista esittämästä arvioista. Voit aina luottaa siihen, että ihmiset lopulta valitsevat oikein – kokeiltuaan ensin kaikkia muita vaihtoehtoja.

Kirjoitus on alun perin julkaistu Kalevassa 30.12.2016.

Kirjoittaja on Eduskuntatutkimuksen keskuksen erikoistutkija

 

Facebooktwitterlinkedinrssyoutubeby feather
Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmailby feather

Tehoton yliopisto?

 

Erkka-Railo-44Syksy on yliopistolla aina poikkeuksellisen jännittävää aikaa. Silloin laaditaan rahoitushakemuksia ja odotetaan niiden tuloksia.

Pari viikkoa sitten Alfred Kordelinin säätiö ilmoitti, että se oli saanut 5232 apurahahakemusta. Apurahan sai 6 % hakijoista.

Raivokas kilpailu rahasta palautti mieleeni alkusyksyn keskustelun Suomen yliopistojen tehokkuudesta.

Tuolloin Aalto yliopiston professor of practice Pekka Mattila kohahdutti toteamalla, ettei hän ”ole koskaan nähnyt niin tehottomia työpaikkoja kuin yliopistot”. Se loi mielikuvan, että yliopistoissa työskentelevät ihmiset löysäilevät helpon rahan turvin.

Olen sitä mieltä, että organisaation ulkopuolelta tulevaa kritiikkiä on syytä kuunnella herkällä korvalla. Siinä saattaa olla totuuden siemen, eikä omien toimintatapojen  ajoittaisessa kyseenalaistamisessa voi hävitä mitään. Joka tapauksessa toimintaa on tietysti koko ajan kehitettävä ja tehostettava.

Silti uskon, että yliopistojen tutkijoiden enemmistöstä Mattilan kommentit tuntuivat käsittämättömiltä. Näin on jo sen vuoksi, että  kansainvälisten tieteellisten artikkeleiden määrässä ja laadussa suomalaiset yliopistot pärjäävät kansainvälisessä kilpailussa erittäin hyvin ottaen huomioon kuinka pieni maa Suomi on.

Vaikuttaa siltä, että Mattila ei tiedä, kuinka kovaa kilpailu akateemisessa maailmassa on.

Enemmistö yliopistojen tutkijoista on tällaisia kuin minä: meidän työuramme koostuu apurahoista, pätkätöistä ja sijaisuuksista. Esimerkiksi Eduskuntatutkimuksen keskuksessa ei ole periaatteessa yhtään pysyvää työpaikkaa. Johtajan pesti on viisi vuotta. Me muut kahdeksan tutkijaa saamme tulomme erilaisista sijaisuuksista, apurahoista ja hankkeista. Itse olen määräaikainen yliopistolehtori ja erikoistutkija. Työsuhteeni on katkolla vuoden 2017 lopussa. Me kaikki haemme rahaa käytännössä koko ajan. Jos sitä ei tule, työt loppuu siihen.

Ihmiset hakevat apurahoja ansaitakseen elantonsa. Siinä tilanteessa kaikki yrittävät varmasti kaikkensa.

On mahdoton ajatus, että kilpailussa rahasta tai työpaikasta olisi löysää, koska silloin kuka tahansa voisi hankkia itselleen kilpailuedun olemalla tehokas. Ei sellaista ole. Päinvastoin Suomen Akatemian hakemuksista ilmenee toistuvasti, että ihmiset saavat parhaat mahdolliset arvosanat, mutta rahaa ei tule, koska sitä ei ole tarpeeksi edes huipuille.

Jos tutkijoilta itseltään kysyy, mikä on tehotonta, niin sitä on jatkuva rahan hakeminen. Nuoremmat tutkijat tekevät hakemuksia ja vanhemmat tutkijat, kuten professorit, arvioivat niitä. Kordelinin säätiön saamien viidentuhannen hakemuksen kirjoittamiseen ja arvioimiseen on käytetty yhteensä vuosia tehokasta työaikaa. Se on kaikki pois tutkimuksesta ja opetuksesta.

 

Facebooktwitterlinkedinrssyoutubeby feather
Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmailby feather

Voittajan vankkureilla kohti kuntavaaleja

Erkka-Railo-44Puolen vuoden päästä Suomessa pidetään kuntavaalit. Sitä ennen ehditään julkaista useita mielipidemittauksia, joissa tarkastellaan puolueiden kannatuksen kehitystä. Tavallisesti ainakin MTV, Yleisradio ja Helsingin Sanomat julkaisevat kerran kuussa oman mielipidemittauksensa tulokset. Onko näillä mittauksilla vaikutusta puolueiden kannatukseen? Usein vastausta pidetään itsestään selvänä.

Suomessa puhutaan ”voittajan vankkurit” -ilmiöstä, joka on taidokas suomennos ilmauksesta ”bandwagon effect”. Sillä viitataan psykologiseen ilmiöön, jossa ihmiset haluavat olla voittajan puolella. Voittajan vankkurit -teorian mukaan mielipidemittauksissa menestyneen puolueen kannatuksen kasvu johtaa kierteeseen, jossa yhä uudet äänestäjät siirtyvät todennäköisen voittajan puolelle.

Voittajan vankkurit -ilmiö on yksi kiistellyimpiä aiheita vaalitutkimuksen saralla. Sitä on tutkittu ensimmäisen kerran jo ennen toista maailmansotaa, mutta sen olemassaoloa ei ole kyetty aivan kiistattomasti osoittamaan. Vaikuttaa ilmeiseltä, että se vaikuttaa joissakin vaaleissa, mutta toisissa ei.

Jo mielipidemittausten uranuurtaja George Gallup harmitteli, että voittajan vankkurit -ilmiöstä oli helppo puhua, mutta sitä oli vaikea tutkia. Tutkimukset eivät antaneet johdonmukaisesti merkkiä siitä, että ilmiö olisi vaikuttanut ihmisten käyttäytymiseen.

Kaikkein selkeimmin voittajan vankkurit ilmenee Yhdysvaltojen ja Iso-Britannian kaltaisissa enemmistövaalitapaa käyttävissä maissa. Näissä maissa vain vaalipiirin eniten ääniä saanut ehdokas pääsee läpi.

Tällaisessa järjestelmässä voittajana pidetyllä ehdokkaalla on selkeä etulyöntiasema. Ennakkosuosikin asemaan päässyt ehdokas innostaa menestyksellään liikkuvia äänestäjiä ja toisaalta häviäjäksi leimatulla ehdokkaalla on todennäköisesti vaikeuksia motivoida omia kannattajiaan. Erityisen voimakkaasti voittajan vankkurit -ilmiö vaikuttaa kaksivaiheisessa vaalissa. Henkilö, joka voittaa vaalien ensimmäisen kierroksen lähtee miltei aina vahvana ennakkosuosikkina toiselle kierrokselle.

Sen sijaan suhteellista vaalitapaa käyttävissä maissa ja niiden vaaleissa, kuten Suomen eduskunta- ja kuntavaaleissa, voittajan vankkurit -ilmiötä on ollut vaikea havaita johdonmukaisesti. Kun äänestäjillä on kokonainen kirjo erilaisia puolueita joista valita, voittajan vankkurit -ilmiö supistuu vain yhdeksi vaikuttimeksi monista.

Samaan suuntaan vaikuttaa, että suhteellista vaalitapaa käyttävissä maissa puolueiden erot ovat usein suuret ja niiden kannatus perustuu edelleen osittain luokkapohjaan. Tosin liikkuvien äänestäjien määrän kasvu heikentää luokkapohjaista äänestämistä ja lisää voittajan vankkurit -ilmiön voimakkuutta.

Suomessa puhuttiin voittajan vankkurit -ilmiöstä vuosina 2010–11, jolloin perussuomalaiset puolueen kannatus nousi noin 10 prosenttiyksikköä vuodessa. Menestys kannatusmittauksissa tuntui ruokkivan aina uutta ennätystä seuraavassa mittauksessa. Miksei näin tapahdu aina? Miksei puolueiden kannatus lähde aina nousukiitoon, kun se pärjää mielipidemittauksissa?

Tutkimusten mukaan pienet puolueet kärsivät siitä, että äänestäjät kokevat niille annetun äänen menevän hukkaan. Koetaan, että kun ”kukaan ei niitä kuitenkaan äänestä”, niin omallakaan äänellä ei ole vaikutusta. Kun mielipidemittaukset osoittivat, että muutkin aikovat äänestää perussuomalaisia, niin potentiaaliset kannattajat rohkaistuivat. Lisäksi Suomessa on monessa vaalipiirissä korkea piilevä äänikynnys, mikä vahvistaa äänestäjien kokemusta siitä, ettei pieniä puolueita kannata äänestää.

Näemmekö nyt saman ilmiön käänteisen puolen? Kun perussuomalaisten kannatus on valunut alle kymmenen prosentin, sen kannattajat saattavat kokea, ettei sitä kannata äänestää. Toisaalta, onko vihreiden nousu pysyvällä pohjalla, kun se on noussut jo useissa mittauksissa selkeästi yli 10 prosentin?

Tutkimuksissa havaitaan, että voittajan vankkurit -ilmiötä tulisi tarkastella samanaikaisen politiikan julkisuuden kanssa. Mielipidemittaukset eivät sellaisenaan näytä vaikuttavan kansalaisten mielipiteisiin, mutta tiedotusvälineiden tulkinnat tekevät niin. Kun keskustan kannatus 2012 kuntavaalien jälkeen nousi, se liitettiin mediassa Juha Sipilän taitoihin puheenjohtajana. Puhe taitavasta puheenjohtajasta on omiaan houkuttelemaan puolueelle lisää kannattajia. Sama toimii myös toisin päin. Kun mielipidemittauksissa tulee takkiin, media toteaa puolueen epäonnistuneen, mikä voi ruokkia heikkoa kannatuskehitystä.

Voimakkaimmin voittajan vankkurit –ilmiö näkyy Suomessa vaalien jälkeen. Kun vaalit on pidetty, kesän mielipidemittauksissa puolueiden kannatus jatkaa vaalien tulosta. Jos puolue voitti vaalit, kesällä sen kannatus nousee. Sen sijaan vaalit hävinneiden puolueiden kannatus tyypillisesti niiaa kesällä. Syksyyn mennessä ilmiö on tavallisesti jo tasaantunut.

Kirjoittaja Erkka Railo on erikoistutkija Turun yliopistossa.

Kirjoitus on alun perin julkaistu Kalevassa 4.11.2016.

Facebooktwitterlinkedinrssyoutubeby feather
Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmailby feather