Aihearkisto: Tiedotusvälineet

Kommentti: “Vahva mandaatti”

Viikonloppuna SDP:n puoluekokous valitsi Antti Rinteen jatkamaan puolueen puheenjohtajana. Rinne sai 281 ääntä, mikä oli noin 57 % äänistä. Tulos oli jopa yllättävän lähellä ennen vaaleja tehtyjä mielipidemittauksia.

Antti Rinne itse arvoi saaneensa “vahvan mandaatin” omalle puheenjohtajuudelleen.

Tiedotusvälineet kautta linjan jakoivat Rinteen tulkinnan. Niin Helsingin Sanomat,  Yleisradio kuin MTV toistivat arvion “vahvasta mandaatista”.

Olisi hyvät perusteet väittää, että 57 % äänistä ei ole kovin vahva mandaatti. Ylipäänsä se, että istuva puheenjohtaja haastetaan ja joutuu kamppailemaan omasta asemastaan olisi tulkittavissa myös heikkoudeksi.

Mutta se ei ole enää tärkeää. Tärkeämpää on tulkinta. Kukaan ei todennäköisesti enää muista, että useat politiikan toimittajat arvioivat kolme vuotta sitten Antti Rinteen olevan vain välikauden puheenjohtaja. MIelikuva heikosta puheenjohtajasta on elänyt aina näihin päiviin asti. Nyt se näyttää muuttuneen. Se on tärkeää Rinteelle ja ennen muuta se on tärkeää SDP:lle, kun edessä on todellinen vaalien suma.

Usein politiikan johtajat joutuvat käymään läpi kauden, jolloin heidän johtajaominaisuuksiaan epäillään. Kaikkea, mitä he yrittävät, kritisoidaan julkisuudessa ankarasti. Heidän uskottavuutensa vaikuttaa vähäiseltä ja johtajuutensa heikolta. Jos siitä prässistä selviää, on hyvät mahdollisuudet johtaa puolue menestykseen ja nostaa itsensä valtiomiesten joukkoon.

Olisiko Antti RInne vihdoin selvinnyt omasta kiirastulestaan?

 

 

 

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Voittiko vuoden 2015 vaalit valtiovarainministeriö?

Erkka-Railo-44Viime viikolla julkaistiin kirjamme Kamppailu vallasta – Eduskuntavaalikampanjat 1945–2015. Yksi kirjan väitteistä herätti erityistä kiinnostusta SDP:n Demokraatti-lehdessä. Väitämme Sini Ruohosen kanssa, että valtiovarainministeriön maaliskuussa 2015 julkaisema raportti Talouspolitiikan lähtökohdat 2015–2019 vaikutti eduskuntavaalien tulokseen.

Tässä blogissa vastaan kahteen erilliseen, mutta helposti toisiinsa sekoittuvaan kysymykseen:

Ensinnäkin, vaikuttiko valtiovarainministeriön puheenvuoro vaalitulokseen, ja toiseksi, onko valtiovarainministeriöllä oikeus osallistua julkiseen keskusteluun eduskuntavaalien alla?

Väite valtiovarainministeriön raportin vaikutuksesta vaalitulokseen ei itse asiassa ole uusi. Esitimme saman väitteen jo kesällä 2016 julkaistussa raportissa Poliittisen osallistumisen eriytyminen – Eduskuntavaalitutkimus 2015. Väite ei tuolloin saanut juurikaan huomiota, koska raportin toimittajat Hanna Wass ja Kimmo Grönlund halusivat perustellusti keskittyä raportin paljon tärkeämpään havaintoon eli eri yhteiskuntaryhmien äänestysaktiivisuuden suuriin eroihin.

Julkisuudella on taipumus karata käsistä siten, että yksittäisiin väitteisiin liitetään paljon suurempia asioita, kuin mistä alun perin on kysymys. Mitä siis väitimme?

Väitimme, että valtiovarainministeriön täsmälleen kuukautta ennen vaalipäivää julkaisema raportti Talouspolitiikan lähtökohdat 2015–2019 kehysti vaalikamppailun aikana käydyn julkisen keskustelun siten, että Suomen talouden tilaa tarkasteltiin erityisesti valtiontalouden velkaantumisen näkökulmasta ja että tämä asetti suomalaiset puolueet eriarvoiseen asemaan vaalikamppailussa.

Emme väittäneet, että valtiovarainministeriö olisi tarkoituksellisesti ”pilannut” Suomen vaalit (mitä Demokraatin artikkelin otsikossa kysyttiin). Emme myöskään väittäneet, että valtiovarainministeriö ryhtyi määrätietoiseen yritykseen estää SDP:n vaalivoitto tuhoamalla Antti Rinteen uskottavuuden, vaikka näinkin sanomaamme jo ehdittiin tulkita. Sen sijaan analysoimme, että Rinteen uskottavuus selvästi joutui kovalle koetukselle hänen yrittäessään pitää kiinni SDP:n talouspolitiikasta, joka poikkesi merkittävästi valtiovarainministeriön suosittelemasta linjasta.

Vaalien tutkimuksen itsestäänselvyys kuitenkin on, että politiikan julkisuus vaikuttaa vaalitulokseen. Jos joku taho onnistuu vaikuttamaan vaalien julkisuuteen, niin hän vaikuttaa samalla myös vaalitulokseen.

Puolueilla oli olemassa vaihtoehtoja, millä tavalla reagoida valtiovarainministeriön ulostuloon. SDP:n ei olisi ollut pakko pitää kiinni linjastaan, vaan se olisi voinut yrittää vastata valtiovarainministeriön raporttiin toisella tavalla kuin se teki. Tosin silloin valtiovarainministeriö olisi joka tapauksessa ”voittanut” julkisen keskustelun, koska se olisi pakottanut SDP:n linjalleen.

Jos tuntuu siltä, että minun ja Sini Ruohosen väite valtiovarainministeriön raportin vaikutuksesta julkiseen keskusteluun on uskalias, niin Eduskuntavaalitutkimus 2015 -kirjaan kirjoitti myös Helsingin yliopiston politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksen johtaja, professori Juri Mykkänen, joka päätyi itsenäisesti vielä askelta rohkeampaan loppupäätelmään. Hän toteaa laajan haastatteluaineiston pohjalta, että valtiovarainministeriö oli jo pitkään pyrkinyt lisäämään omaa vaikutusvaltaansa hallituksen työskentelyssä. Raportin julkistamista Mykkänen pitää ”harvinaislaatuisena vaikuttamisoperaationa”, jonka seurauksena ministeriö ”pystyi kehystämään vaalitaistelun aikaisen keskustelun valtiotalouden tilasta omien näkemystensä mukaisesti”.

Mykkänen näkee Talouspolitiikan lähtökohdat -raportin siis osana laajempaa valtiovarainministeriön operaatiota, jonka tavoitteena oli, että hallituspuolueet sitoutuvat aikaisempaa tiukemmin ministeriön suosittelemaan talouspolitiikkaan. Mykkänen päättelee jopa, että valtiovarainministeriön asettamat vaatimukset johtivat käytännössä myös nykyiseen hallituskokoonpanoon. Kun hallitusneuvotteluiden pohjaksi otettiin valtiovarainministeriön talouspoliittiset linjaukset, SDP joutui neuvotteluissa sivuraiteille.

Pyynnöstä soitin valtiovarainministeriön osastopäällikölle Markus Sovalalle ja kysyin hänen mielipidettään näistä väitteistä. Hän kiisti tällaisen suunnitelmallisuuden. Sovalan mukaan raportin julkaisun tarkka ajankohta oli sattumaa: raportti julkaistaan, kun se tulee valmiiksi. Sen tarkka ajoittaminen olisi mahdotonta sen monimutkaisuuden vuoksi. Lisäksi Sovala muistutti, että ministeriö laatii samantyyppisiä katsauksia säännöllisin väliajoin ja on julkaissut niitä toistuvasti myös vaalien alla.

Sovalan puolustuspuhe ei kuitenkaan muuta itse asiaa: Valtiovarainministeriön raportti vaikutti vaalitulokseen.

Tämä vastaus on selvästi ärsyttänyt eri tahoja, koska valtiovarainministeriön ei periaatteessa kuuluisi osallistua poliittiseen vaikuttamiseen vaan olla puolueeton asiantuntijataho. On kuitenkin sisäisesti ristiriitaista väittää osallistuvansa vaalien alla käytävään keskusteluun, mutta ei vaikuttaa vaalitulokseen. Osallistuminen keskusteluun on vaikuttamista vaalitulokseen.

Kaikki julkiseen keskusteluun osallistuvat tahot vaikuttavat vaalitulokseen. On hyvä myös muistaa, että kaikkihan sitä tekevät. Tällaisia tahoja ovat puolueiden lisäksi esimerkiksi virkamiehet ja viranomaistahot, työmarkkinajärjestöt, erilaiset lobbarit, yliopistot ja tutkijat sekä tietysti toimittajat. Valtiovarainministeriö ei erotu tästä joukosta oikeastaan muuten, kuin että sillä on herkästi enemmän vaikutusvaltaa kuin muilla.

Tämä antaa jo vastauksen toiseen kysymykseen: totta kai valtiovarainministeriöllä on oikeus osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun. Ihan ongelmatonta se ei toki ole.

Tässä nimenomaisessa tapauksessa valtiovarainministeriön kommentit olivat demokratian näkökulmasta jännitteisiä sen vuoksi, että puolueiden näkökulmasta niillä oli selvä ideologinen painotus. Tämä ilmenee siinä, että oikeistopuolueiden oli selvästi helpompi hyväksyä virkamiesten suositukset kuin vasemmistopuolueiden. Vasemmistopuolueet olisivat ehkä voineet hyväksyä ministeriön suositukset, mutta se puolestaan olisi merkittävästi rajoittanut kansalaisten vaihtoehtoja näissä vaaleissa. Ennen vaaleja tätä oli vaikea nähdä, mutta vaalien jälkeen katsottuna näyttää siltä, että valtiovarainministeriö oli vaalien suurin voittaja.  Jos valtiovarainministeriö ei halua näyttää siltä, että se vaikuttaa vaalikamppailun kulkuun, sen ei kannata julkaista asiaa koskevia näyttäviä raportteja vaalikamppailun ollessa kuumimmillaan.

Tämä ei ole kannanotto harjoitettuun talouspolitiikkaan.

Vielä on jäljellä kysymys, minkä vuoksi valtiovarainministeriöllä oli vuoden 2015 vaaleissa niin paljon vaikutusvaltaa? Niin ei toki aina ole. Kuten Kampanja vallasta –kirjassa toteamme, vuoden 2011 vaaleissa valtiovarainministeriön legendaarisen kansliapäällikön Raimo Sailaksen julkiset varoitukset poliitikoille kaikuivat kuuroille korville.

Vuoden 2015 vaaleissa valtiovarainministeriön vaikutusvalta syntyi ensinnäkin siitä, että ministeriön raportti oli poikkeuksellisen mittava työ, joka julkaistiin kirjana päivälleen kuukausi ennen vaaleja. Toiseksi, siinä missä vuonna 2011 kaikki poliitikot torjuivat valtiovarainministeriön neuvot, vuonna 2015 erityisesti kokoomus asettui näyttävästi niitä kannattamaan. Kolmanneksi, vuonna 2015 monet toimittajat omaksuivat valtiovarainministeriön näkemykset oman kriittisen journalismin lähtökohdaksi.

Vaikuttaa siltä, että puolueiden toistuvat talouspoliittiset epäonnistumiset olivat vuosina 2011–2015 syöneet poliitikkoja kohtaan tunnetun luottamuksen, mikä antoi valtiovarainministeriölle erityistä uskottavuutta.

On poliittinen päätös, halutaanko valtiovarainministeriön ottavan vaalien alla kantaa myös jatkossa vaalien jälkeen harjoitettavaan talouspolitiikkaan. Jos valtiovarainministeriön profiilia julkisessa keskustelussa ei haluta rajoittaa, voi vaihtoehto olla muiden toimijoiden suositusten näkyvämpi esilletuonti. Tällainen taho voisi olla vaikka talouspolitiikan arviointineuvosto, joka sekin osallistui vuoden 2015 yhteiskunnalliseen keskusteluun, mutta jonka puheenvuorot tuolloin jäivät paljon vähäisemmälle huomiolle kuin valtiovarainministeriön.

 

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Vuoden tieteentekijä 2015 -puhe

Mari_K_Niemi-11

“Arvoisat professorit, tutkijat, kollegat ja ystävät

Honoured professors, researchers, colleagues and friends

Kun aloin miettiä tätä puhetta, yksi ensimmäisistä ajatuksistani oli: muista antaa ihmisille lupa twiitata.

Annan sen luvan nyt!

Puhelimia saa räplätä, saa twiitata ja feisbookata.

Jos kukaan ei kumarru puhelimensa puoleen, minä huolestun.

Enkö ole sanonut mitään tarpeeksi tärkeää, hauskaa tai hätkähdyttävää, että se olisi tviitin arvoinen?

Minulle on suuri ilo ja kunnia saada puhua teille tänään.

Ehdotan, että jaamme tämän päivän ajatukset myös suuren yleisön kanssa.

Kerrotaan myös sosiaalisessa mediassa, mikä meitä tutkijoita askarruttaa.

Hashtag: tieteentekijä2015

 

Arvoisat läsnäolijat!

Kun kuulin Vuoden tieteentekijä-ehdokkuudestani, mietin, mikä yhdistää tämänvuotisia ehdokkaita.

Vappu Sunnari, Juhana Aunesluoma ja Saara Särmä ovat rohkeasti ja sitkeästi raivanneet tietään tutkijoina niin kotimaassa kuin ulkomailla.

Tämä on tarkoittanut myös tarttumista tutkimusaiheisiin, joihin kohdistuu tavallista enemmän paineita. Sukupuolen ja tasa-arvon tutkimus on yksi tällaisista. Vappu Sunnari on alan uranuurtajia Suomessa.

Rohkeus on tarkoittanut myös uusia otteita, esimerkiksi huumorin ja taiteen ennakkoluulotonta yhdistämistä tieteeseen, kuten Saara Särmä on tehnyt.

Hänen tiedemaailman miesvoittoisuutta huumorin keinoin kuvaavasta all male panelistaan tuli maailmankuulu.

Usein tienraivaajan rooli on tarkoittanut myös vahvaa kansainvälistä vaikuttamista niin akateemisessa maailmassa kuin sen ulkopuolella.

Juhana Aunesluoma on aidosti, perustavalla tavalla kansainvälinen suomalainen tutkija, jolle myös mediaesiintymiset ovat luonteva osa työtä.

Uskallan sanoa, että Vuoden tieteentekijä -ehdokkuus oli meille kaikille odottamaton ilo ja suuri kunnia. Näin on siksi, että usein juuri kollegoilta tuleva palaute on meille tutkijoille kaikkein arvokkainta.

Tieto ehdokkuudesta oli minulle pysäyttävä, syvästi onnelliseksi tekevä hetki.

Tulkitsen tämän tunnustuksena kaikille julkiseen keskusteluun osallistuville tutkijoille.

Lämpimät kiitokset minua Vuoden tieteentekijäksi 2015 ehdottaneille.

Suuret kiitokset tästä tunnustuksesta.

 

Honoured friends, I am very happy to be standing here right now.

Speaking in front of different audiences—be it a university lecture or a scientific presentation at a conference—is part of a researcher’s job.

To me, participating in public discussions in the media has become a rewarding aspect of my everyday life as a researcher.

Finding my own voice, and using it, has been an empowering experience.

Of course, sitting down to be interviewed on a TV talk show doesn’t make anyone a better researcher.

But it doesn’t make them any worse either.

Answering calls from journalists doesn’t make anyone’s research superficial, nor does it express a desire for publicity.

It surprises me how often you can still hear researchers saying that appearing in the media takes too much time away from real work.

To me, explaining your area of expertise to the public is an important, valuable part of a researcher’s real work.

 

Dear friends! I am completely and utterly interested in politics. Studying it is my job, and following it is my hobby.

My own actions stem from two underlying convictions.

First, I think that politics belongs to everyone. However, it is not interesting or accessible to everyone.

I do my best to change this. I wish that others would see how fascinating, important, exciting and even entertaining politics is.

Second, politics and political commentary are mainly male territory both in Finland and elsewhere.

But I think it’s also important for women and girls to embrace politics as their own.

Politics belongs to us, too, even though the all-male political panels don’t always give us that impression.

These are some of the reasons why I return journalists’ phone calls.

 

This way of understanding my role as a researcher stems from the work community in which I became a researcher.

This happened at the Centre for Parliamentary Studies at the University of Turku, where my career as an academic began about 10 years ago.

The topics being researched by the centre’s young researchers interested both journalists and the general public.

Our team was led by Ville Pernaa, whose phone started ringing more and more. When he couldn’t meet the demand, he began to delegate responsibility to his research group.

Sometimes, when I hesitated to give an interview, Ville nearly wrote it into my job description. He also accompanied me to my first live television broadcast on Yle’s morning TV.

Soon, my colleagues Erkka Railo, Ville Pitkänen, and I appeared quite often in different interviews.

This supportive, safe work community has played an important role in our development as commentators in the media.

 

Many funny incidents have occurred during this journey. One of the most peculiar ones was a live broadcast on Czech television a couple of years ago.

I can’t remember actually agreeing to appear on this particular programme.

I had been invited to give a presentation on populism at a conference taking place at the Czech parliament. The inviter said he would arrange a few interviews to go with it.

“Sure, why not?” I said.

It turned out that, on top of meeting print journalists, I would spend an evening being grilled by the general public on TV.

Citizens were able to participate in the live TV broadcast by sending their questions to the researcher.

I was the only interviewee, and the programme was entirely in Czech.

But there was nothing to worry about!

Two lovely ladies translated the studio host’s comments into my earpiece, and my replies in English were dubbed to the viewers in Czech.

Having survived that tense, almost hour-long broadcast, I thought to myself, “After this, there’s no need to get nervous about anything.”

Especially, if that “anything” happens to be in Finnish!

 

Arvoisat kuulijat! Tutkijoiden viestinnästä puhuttaessa on tärkeätä sanoa ääneen sekin, että kaikki tutkijat eivät ole samanlaisia. Ei tarvitse ollakaan.

Kaikki tutkijat eivät halua lähteä päiväkohtaisten uutisten kommentointiin. Osa tutkimusaiheista on myös vaikeammin viestittävissä suurelle yleisölle.

 

Kuten kaikki muutkin tutkijan työn osat, myös tiedeviestintä ja esimerkiksi politiikan analysointi julkisuudessa, vaativat myös omia, erityisiä taitojaan.

Politiikan kommentoinnin osalta noihin taitoihin kuuluvat esimerkiksi kyky arvioida osapuolten vaikuttimia, syvällinen ymmärrys puolueista ja niiden keskinäisistä suhteista, stressinsietokyky ja taito reagoida nopeasti, esittää asioita selkeästi ja erottaa olennainen epäolennaisesta.

Paljon esillä oleva tutkija tarvitsee kanttia, rohkeutta ja lyhyen muistin.

Pitää uskaltaa sanoa, mutta palautteen vuoksi ei kannata menettää yöuniaan.

 

Hyvät kuulijat!

Meidän on tärkeätä yhteisönä puolustaa tutkijoiden äänen kuulumista yhteiskunnassa.

Tutkijoiden ja tieteen ääntä tarvitaan julkisessa keskustelussa, jossa esillä ovat suuret, yhteiskunnan suuntaan vaikuttavat linjaratkaisut ja myös koulutukseen, tieteeseen ja innovaatioihin kohdistuvat leikkaukset.

Tutkijoiden kriittisille, perustelluille ja rohkeille ajatuksille on mediassa myös kysyntää.

Samalla meidän on tärkeätä hyväksyä sekin, että tutkijoilla on jatkossakin erilaisia profiileja myös julkisten esiintymisten suhteen.

Aina kun tutkijayhteisö itse ryhtyy määrittelemään, millaisia tutkijoiden tulee olla tai ei tule olla, tai kuka saa tehdä mitäkin, me kavennamme omaa vapauttamme.

Tämä koskee ajatusta siitä, että jokaisen tutkijan pitäisi jatkuvasti viestiä kaikilla mahdollisilla alustoilla ja olla tavoitettavissa aina, kun joku toimittaja jossain tarttuu puhelimeen.

Mutta se koskee myös yhteisön sisältä toisinaan kuuluvaa toppuuttelua ja jopa paheksuntaa siitä, kenen sopii esiintyä, missä ja miten.

 

Yliopistojen rahoituksen niukkenemisesta on tänä syksynä keskusteltu paljon. Tilannetta pahentaa se, että taloudellisesti vaikeat ajat koettelevat myös monille tieteenaloille elintärkeiden säätiöiden mahdollisuuksia tukea tiedettä.

Yliopistoihin kohdistuvat leikkaukset voivat luoda painetta arvottaa toinen toisiamme.

Olipa kyse eri tieteenalojen arvosta tai tavoista olla tutkija, olemme vaarassa lähteä osoittelemaan keskuudestamme niitä, joita ei ihan niin välttämättä tarvita.

Katsomme ympärillemme ja mietimme, kuka joutaa jäädä pois kyydistä.

Onko se aikaansa mediassa kuluttava turhan puhuja, vai esimerkiksi joutavaa, taloudellisesti kannattamatonta humanistista tutkimusta tuottava sukupuolentutkija?

 

Yhteisönä meidän tutkijoiden ei ole syytä lähteä leikkiin, jossa itse kavennamme omaa liikkumavaraamme.

Harvassa muussa työssä kuin tutkijana on samanlainen sanomisen vapaus.

Meidän on pidettävä tästä kiinni.

Kaikki viisaus ei asu professoreissa. Kaikki viisaus ei myöskään asu miehissä tai tietyillä aloilla.

Minusta suomalainen yhteiskunnallinen keskustelu kaipaa enemmän myös humanistien ja luonnontieteilijöiden ääntä.

Se kaipaa tutkijanaisten asiantuntemusta, heidän yhteiskuntakritiikkiään ja ajatteluaan.

Myös meidän yliopistojen helmassa roikkuvien pätkätyöläisten panosta kaivataan. Me voimme esimerkiksi osaltamme kertoa, millaista työ tutkijana Suomessa nyt on.

Honoured listeners!

I encourage us as researchers to keep it clear in our minds that our enemies are not other researchers whose choices differ from ours and who fulfil their roles in different ways, at different universities and in different areas of expertise.

Our enemies are ignorant cuts in education, science and innovation.

Our enemies are also the insecurity, short-sightedness and lack of future prospects that are characteristic of the careers of temping researchers.

We are in danger of losing not only many talented researchers but also the pull of science and research as an appealing career choice.

If this happens, the results may be detrimental, far-reaching and costly.

Our particular enemy is the loss of respect for science—in other words, studied facts—in our society.

 

Taloudellisesti vaikeat ajat vaativat paljon meiltä kaikilta, sanotaan.

Annetaan siis mekin omalta osaltamme. Annetaan äänemme kuulua, osallistutaan keskusteluun.

Jos päättäjiltä on unohtunut, mihin meitä yliopistoissa työskenteleviä oikein tarvitaan, kerrotaan se heille.

Tehdään se yhdessä.

 

Kiitos!

Thank you!”

 

Vuoden tieteentekijäksi valitun Turun yliopiston Eduskuntatutkimuksen keskuksen erikoistutkija Mari K. Niemen puhe Communicate, Influence and Internationalize -seminaarissa 19.10.2015.

Valokuva: Veikko Somerpuro

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Perussuomalaisten jatkuva mediahuomio ei ole itsestäänselvyys

Erkka_Railo-282_lowresPerussuomalaisten mediasuhteesta on keskusteltu viime päivinä kiivaasti. Suhtautuuko media liian kriittisesti perussuomalaisiin? Suhtautuvatko perussuomalaiset liian herkkänahkaisesti arvosteluun ja erityisesti median kritiikkiin?

Vuonna 2012 Eduskuntatutkimuksen keskus laati laajan tutkimuksen Eduskuntavaalien 2011 mediajulkisuus, jossa mittavan materiaalin avulla tarkasteltiin Jytky-vaaleja edeltävää politiikan julkisuutta. Tutkimuksessa perehdyttiin erityisesti kysymykseen, hyödyttikö mediajulkisuus perussuomalaisten nousua vai ei. Samalla siinä tarkasteltiin laajemminkin sitä, millä tavoin media kohteli perussuomalaisia.

Ensimmäiseksi on sanottava, että näihin kysymyksiin ei ole yksiselitteistä vastausta. Syyn ja seurauksen suhdetta on tällaisessa monimutkaisessa tilanteessa vaikea selkeästi osoittaa, varsinkin kun samassakin mediassa saattoi olla monenlaisia kirjoituksia perussuomalaisista. Muutamia keskeisiä havaintoja kannattaa kuitenkin tuoda esille.

Ensinnäkin median perussuomalaisiin kohdistama valtava huomio oli seurausta perussuomalaisten kannatuksen voimakkaasta kasvusta. Tämä näkyi erityisen selkeästi maakuntien johtavissa lehdissä. Kun perussuomalaisten kannatus kasvoi tarpeeksi korkealle, tyypillisesti lähelle tai ohi Sdp:n, lehdet ryhtyivät kirjoittamaan perussuomalaisista erityisen kiivaasti. Tästä syystä olisi vaikea yksiselitteisesti väittää, että mediahuomio aiheutti perussuomalaisten kannatuksen kasvun. On pikemminkin todennäköistä, että vahvalla jalkatyöllä oli suurempi merkitys kannatuksen kasvussa kuin median huomiolla.

Samalla on kuitenkin todettava, että Timo Soini on jo useissa vaaleissa ollut politiikan julkisuuden väriläikkä, jota toimittajat eivät ole voineet ohittaa. Puolueen puheenjohtaja on saanut enemmän huomiota kuin puolueen koko olisi antanut aihetta. Tämä epäilemättä on tukenut perussuomalaisia.

Media siis kiinnitti paljon huomiota perussuomalaisiin erityisesti kun puolueen kannatus saavutti Sdp:n kannatuksen. Tässä ei ole mitään yllättävää. Kun politiikan valtarakenteissa tapahtuu merkittävä muutos, tiedotusvälineet reagoivat siihen. Yhtälailla nyt näemme tilanteen, jossa valtasuhteissa on jälleen tapahtunut olennainen muutos: protestipuolue perussuomalaisista on tullut hallituspuolue. Totta kai se kiinnostaa.

Toiseksi havaitsimme tutkimuksessa, että tiedotusvälineiden perussuomalaisiin kohdistama huomio oli voittopuolisesti erittäin kriittistä. Kuten tutkija Niko Hatakka on ansiokkaassa artikkelissaan yksityiskohtaisesti kuvaillut, perussuomalaiset haukuttiin pystyyn kaikin mahdollisin tavoin kaikissa tutkituissa tiedotusvälineissä kautta maan. Oma arvioni on, että tällä oli vaikutusta perussuomalaisten kannatukseen ennen vaaleja. Kannatus kääntyi helmikuussa saavutetun huipun jälkeen laskuun, kunnes Portugalin hallituksen kaatuminen maaliskuun loppupuolella jälleen nosti perussuomalaisten kannatusta.

Perussuomalaiset saattavat kokea voitonriemua siitä ajatuksesta, että media on todellakin ja jopa tutkijoiden mielestä arvostellut heitä ankarasti. Ennen kuin Putkonen avaa samppanjan, muistutan kuitenkin, että samalla havainto osoittaa ajatuksen punavihreästä kuplasta perusteettomaksi. Perussuomalaisia kritisoitiin ankarasti niin Helsingin Sanomissa kuin Lapin Kansassa ja pohjalaisessa Ilkassa. Maakuntalehdillä on todistetusti vahva kontakti oman alueensa valtapuolueisiin ja totta kai esimerkiksi perinteisesti keskustan vahvoilla alueilla perussuomalaisten nousu herätti kiukkua. Tutkimuksessa vastaamatta jäi myös kysymys, oliko median kritiikissä ehkä jotain perää.

Samanaikaisesti perussuomalaisten arvostelussa oli yksi tärkeä poikkeus: Timo Soinia kohdeltiin melko varovaisesti. Yleisesti ottaen voi todeta, että Soini hyväksyttiin ”tavallisen kansan” edustajaksi ja Suomen köyhien puolustajaksi. Samalla Soiniin asetettiin toiveita, että hän pitäisi kurissa puolueensa maahanmuuttovastaiset tahot. Toimittajat korostivat, että Soini ei hyväksy rasismia. Soinin väitettä, että puolueessa ei ole rasisteja, ei kyseenalaistettu.

Tilanne on vuodesta 2011 hiukan muuttunut, mutta perusasetelma näyttää edelleen olevan sama. Monet toimittajat näyttävät ajattelevan, että puolueessa on sellainen maahanmuuttovastainen siipi, jonka ajatuksia perussuomalaisten valtaosa ei hyväksy ja jonka maltillinen Soini pitää kurissa. Kannattaa kuitenkin muistaa, että puolue on yhteisesti hyväksynyt maahanmuuttopoliittisen ohjelman. Ainakaan tässä mielessä puolueessa ei ole sellaisia linjaerimielisyyksiä, jotka johtaisivat puolueen hajaannukseen. Soini ei ole myöskään ottanut minkäälaista selkää kantaa tapaus Immoseen “kunnollisesta harjauksesta” puhumattakaan.

Professori Anu Koivunen tuonut todennut, että populistinen puolue tarvitsee ”hyviä vihollisia” erityisesti nyt kun puolue on hallituksessa. Vaikeiden poliittisten kompromissien myötä puolueen kannatukseen kohdistuu kovia paineita, joita se haluaa lievittää syyttämällä mediaa vainosta. Tutkija Mari K. Niemi on puolestaan muistuttanut, että populistiset puolueet pyrkivät provosoivilla heitoilla muokkaamaan julkista keskustelua haluamaansa suuntaan. Provokaatioista tietysti seuraa runsaasti mediahuomiota. Ne myös ruokkivat sitä vastakkainasettelua, jonka perusteella perussuomalaiset voivat syyttää toimittajia, poliitikkoja ja tutkijoita vainoamisesta.

On kuitenkin hyvä pitää mielessä, ettei populistien mediahuomio ole itsestäänselvyys tai jatku ikuisesti. Julianne Stewartin, Gianpietro Mazzolenin ja Bruce Horsfieldin vertailevassa tutkimuksessa on havaittu, että eri maissa populistien mediahuomio etenee kolmessa samankaltaisessa vaiheessa. Ensimmäisessä populistinen puolue on pieni ja media kiinnittää siihen vain vähän huomiota. Samanaikaisesti tiedotusvälineet saattavat kuitenkin arvostella valtapuolueita kipakastikin, mikä syö näiden puolueiden uskottavuutta ja tukee epäsuorasti populistien kannatusta. Toisessa vaiheessa populistien kannatus alkaa kasvaa. Kasvava kannatus luo kierteen, jossa kannatuksen kasvu lisää huomiota, mikä lisää kannatusta kunnes tietty raja on saavutettu. Kolmannessa vaiheessa populistipuolueet ovat menettäneet uutuuden viehätyksensä. Niiden provokaatioihin on kyllästytty ja niistä on jopa saattanut tulla vakiintunut osa poliittista järjestelmää. Silloin kiinnostus niihin lopahtaa, kunnes ne ryhtyvät uudelleen provosoimaan tai saavuttavat uuden valta-aseman.

Suomessa eletään selvästi nyt intensiivisen kiinnostuksen vaihetta, mutta median jatkuva huomio ei ole itsestäänselvyys. Osa puolueen kansanedustajista ja johtohenkilöistä voi yrittää uusien provokaatioiden kautta säilyttää median kiinnostuksen ja siihen liittyvän “me vastaan muut” -vastakkainasettelun. Toisaalta osa puolueen johdosta varmaan mielellään tyytyisi “tavallisen” hallituspuolueen arkeen ilman jatkuvia kohuja.

 

 

  • Erikoistutkija Erkka Railo

 

 

 

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Jähmeät tv-keskustelut

matti_valimaki_19_low-res

MTV3 esitti keskiviikkona Pääministeritentin ja eilen nähtiin Yleisradion Suuri puheenjohtajatentti. Näiden kanavien tärkeimpien tv-keskustelujen toteutuksessa oli jonkin verran eroja, mutta aihevalikoima oli hyvin samanlainen ja erot puolueiden linjojen välillä jäivät kovin epäselviksi.

Molemmissa tenteissä kaksi toimittajaa kyseli puoluejohtajilta, jotka vastasivat, tai pyysivät puheenvuoroa ja odottivat useimmiten kohteliaasti vuoroaan. Edettiin aiheesta toiseen, niin että jokainen keskustelija esitti useimmiten korkeintaan muutaman näkemyksen kustakin. Käsiteltiin verotusta, työllisyyttä, rakenneuudistusten tarvetta, Venäjään ja NATO:on suhtautumista sekä maahanmuuttoa.

Näkemyseroja tuntui olevan kanssakilpailijoiden sijaan useammin toimittajien tai Ylen tapauksessa paikalle opponoimaan kutsuttujen talousasiantuntijoiden kanssa. Keskustelukumppanien haastamista tapahtui lähinnä arvokysymyksissä, joiden käsittely oli kuitenkin pienessä roolissa. Suurimmaksi osaksi keskustelut etenivät sujuvasti, eikä ilmassa ollut suurta ristiriitojen tai vaaran tuntua.

Puheenjohtajien tv-keskustelujen konsepti on pysynyt perusperiaatteiltaan samanlaisena jo vuosia. Olisivatko muutokset paikallaan? Miten voitaisiin saada ohjelmista kiinnostavampia, informatiivisempia, ja miksei yleisöystävällisempiäkin? Kuinka palveltaisiin parhaiten äänestäjää ja kansanvaltaa?

Joissain tenteissä on otettu mukaan katsojien kysymyksiä ja mielipiteitä, millä on pyritty interaktiivisuuteen. Tässä lienee vielä pohtimisen aihetta, sillä yksittäisten twiittien ilmaantuminen ruudun alalaitaan ei vielä kovin kummoisesti tuo dialogisuutta keskustelijoiden ja yleisön välille.

Keskittyminen vain tiettyyn politiikan sektoriin tarjoaisi mahdollisuuden syventyä aiheeseen ja puolueiden kantojen erilaisuuteen. Esimerkiksi EU-politiikkaa, koulutuspolitiikkaa tai pakolaispolitiikkaa on käsitelty paneeleissa vaalien alla, mutta johtavat tiedotusvälineet uskovat puoluejohtajatenteissään useita aihealueita ruotiviin yleiskeskusteluihin.

Puhe puoluejohtajien tenteissä on ollut teknistä, abstraktia ja pitkälti samoja aiheita kiertävää jo monta viikkoa. Tällainen keskustelu ei tarjoa paljoa tavalliselle äänestäjälle. Tiedotusvälineissä vaikuttaa olevan yhteisymmärrys siitä, mitkä ovat tulevan hallituksen tärkeimmät haasteet ensi vaalikaudella: taloustilanne, ulko- ja turvallisuuspolitiikka, hallituksen johtaminen ja kesken jääneet rakenteelliset uudistukset.

Monet varmasti haluaisivat, että käsiteltäisiin enemmän kansalaisten arkeen liittyviä aiheita, kuten perhepolitiikkaa, vanhuspalveluita tai syrjäytymistä. Myös kulttuuri-, koulutus-, sivistys- tai ympäristöpolitiikka on pitkälti rajattu keskusteluista sivuun.

Puoluejohtajat ovat toistaneet päälinjauksensa keskustelusta toiseen useiden viikkojen ajan. Muutama päivä ennen vaaleja tavoitteet tulevat jo miettimättä kuin nauhuri pyöräytettäisiin käyntiin. Puoluejohtajat osaavat suunnata lauseensa todennäköisen vastaan väittäjän suuntaan ja jopa täydentää toistensa lauseita. Keskustelu vaikuttaa ulkoa opetellun toistamiselta.

Myös julkinen keskustelu kyllääntyi jo muutama viikko ennen vaalipäivää. Puolueiden tärkeimmät erimielisyydet ja erottautumistavat oli käyty niin moneen kertaan tiedotusvälineissä läpi, että uutisointi tv-tenteistä on johtanut usein muun kuin asiakysymysten huomiointiin. Tyylit ja tunteet puhuttavat.

Jähmeissä tv-keskusteluissa on osaltaan kyse eriskummallisesta poliittisesta tilanteesta, jota mielipidemittaustulokset pönkittävät.

Pienempien puolueiden johtajat pyrkivät kyllä ponnekkaasti haastamaan suurempia vastapelureitaan tai saman äänestäjäkunnan osan äänistä kamppailevaa kilpakumppaniaan. Pienet puolueet ovat kuitenkin ikään kuin näytelmän sivuroolissa. Tämä kävi ilmi kuvaavasti Ylen tentin keskivaiheilla, kun neljä kannatukseltaan pienimmän puolueen johtajaa ohjattiin taustalle, jotta neljä kannatukseltaan suurinta saivat rauhassa suorittaa ”mini-hallitustunnustelut” keskenään.

”Neljä suurta” eivät kuitenkaan ole juuri antautuneet väittelemään muiden kanssa. Puolueet ovat lakaisseet erimielisyytensä sivuun ja asettuneet odottamaan hallitusneuvotteluja. Suurimmat ristiriidat näkyvät kahden johtavan hallituspuolueen, kokoomuksen ja Sdp:n välillä, mikä on poikkeuksellista. Hallituspuolueet on totuttu vaalikeskusteluissa näkemään kehumassa kautensa aikaansaannoksia, mutta tällä kertaa itsekehulle on ollut niukemmin aineksia.

Gallup-johtaja keskusta sen sijaan tyytyy liukumaan pääministeripuolueeksi pysyttelemällä taka-alalla. Yleensä oppositio on räksyttänyt estoitta hallituspuolueille, mutta myös toisen, neljä vuotta hallitusvastuusta sivussa olleen perussuomalaisten Timo Soini on valinnut aiempaa rauhallisemman, valtiomiesmäisen lähestymistavan.

Mihin himmennetyin lyhdyin ja kortit lähellä rintaa vaaleihin eteneminen johtaa?

Kun puolueiden väliset erot asia-aiheissa eivät ole selvemmin esillä, äänestäjä joutuu luottamaan aiempiin käsityksiinsä, tai henkilöihin ja tunteisiin perustuviin motiiveihin äänestyspäätöstä tehdessään.

 

Matti Välimäki

Tohtorikoulutettava, Eduskuntatutkimuksen keskus

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Populismin rehellisin muoto

Hatakka150x200Yle on lähtenyt hullun (hienoon) hommaan haastatellessaan jokaisen eduskuntavaaliehdokkaan. Viime vuonna samalla formaatilla toteutetun Meppigallerian videoiden suosituimmiksi teemoiksi nousivat esimerkiksi suuhun oksentaminen, sianranskanpuhunta ja – ihan noin näppituntumalta – kaikenlainen kiusallinen epäpätevyys.

Kuriositeettien vetovoima ei ole näköjään jäänyt hyödyntämättä, sillä kirjoitushetkellä ehdokasgallerian ylivoimaisella ykköspaikalla on piraattien Hansi Harjunharja. Haastattelu on erittäin hauska, vaikka sen taianomaisuutta vähentääkin shown opportunistinen tarkoitushakuisuus. Joka tapauksessa harmittaa, ettei ohjaaja saanut kuvaan pilvenpolttoon kuolleen lemmikkigerbiilin polttohautausta.

Samaan tapaan kuin voi olla antitaidetta, voi myös olla antipolitiikkaa. Dadaismilla on politiikassa tärkeä tehtävänsä, erityisesti jos se pitäytyy sisällöttömyydessään täysin vilpittömänä.

Suomalaisen politiikan edelleen aktiivisten dadaistien kuningas lienee videomuotoista kansantaidetta Youtubessa julkaiseva Kari Tykkyläinen (PS). Siinä missä Harjunharjan näennäinen sekoilu muistuttaa mainostemppua, Tykkyläinen on tehnyt hankalasti ymmärrettävästä toiminnastaan manifestin. Tykylevits-nimimerkillä paremmin tunnetun taiteilijan videoita on katsottu yli 26 miljoonaa kertaa; viime eduskuntavaaleissa Tykkyläisen lähes kolmetuhatta ääntä olisivat Oulua pienemmässä vaalipiirissä riittäneet läpimenoon.

Dadailulla on myös päästy valtaan.

Neuvostoajan jälkeisen Puolan ensimmäisten vaalien yllättäjä oli Polska Partia Przyjaciół Piwa – suomalaisittain ehkäpä ”Puolalainen Oluen Rakastajain Puolue” – joka sai kuusitoista paikkaa ensimmäisestä demokraattisesti valitusta parlamentista sitten 1920-luvun alun. Televisiomainoksessa vuodelta 1991 puolueen johtaja, satiristi ja koomikko Janusz Rewinski, nauttii ilmeisen vastentahtoisesti maitoa kehuen sen terveydellisiä vaikutuksia. Spotin lopussa hän tarttuu huomattavasti innostuneemmin tuopilliseen olutta, kehottaa hymy huulillaan puolalaisia pysymään maidonjuonnissa ja tyhjentää lasin yhdellä janoisella siemauksella. Parlamentissa puolue muodosti kaksi ryhmää: Iso- ja Pikku-bissen.

Viime vuoden lopussa paikastaan luopunut Reikjavikin pormestari, koomikko Jon Gnarr, on puolestaan hämmmentänyt islantilaista politiikkaa. Vuoden 2010 kunnallisvaaleissa hänen johtamansa ”Paras puolue” sai yli kolmasosan pääkaupungin äänistä. Puolue oli ohjelmassaan vaatinut kaupungin eläintarhaan hankittavaksi jääkarhua ja maauimaloihin ilmaisia pyyhkeitä. Gnarr totesi kampanjan aikana voivansa luvata enemmän kuin muut puolueet, koska hänen puolueensa ”ei missään nimessä aikonut pitää lupauksiaan”.

Älyvapaudella menestyneet ehdokkaat ja poliittiset liikkeet ovat ennen kaikkea vastalauseita, joilla pyritään enemmän tai vähemmän onnistuneesti satirisoimaan poliittista järjestelmää. Humoristisen protestiperformanssin kehyksessä esimerkiksi Tero-gerbiilin polttaminen, itsensä folioon kääriminen tai tuuban soittaminen puussa eivät vaadi poliittista agendaa ollakseen politiikka- ja yhteiskuntakriittisiä tekoja.

Janusz Rewinski totesi eräässä haastattelussa, ”meidän puolueemme myötä asiat eivät muutu paremmiksi, mutta ehkä hauskemmiksi”. Dadaismi on populismin rehellisin alakategoria – siinä sisällöttömyys on sanoma mitään peittelemättä.

Niin Rewinski, Tykkyläinen kuin Gnarr ovat sanomansa merkityksettömyydessä eettisempiä kuin sellaiset populistit, jotka pyrkivät naamioimaan sisällöttömyytensä ontoksi ohjelmallisuudeksi. Dadaistiset populistit kiinnittävät huomiota järjestelmän ja kulttuurin ongelmiin viemättä elintilaa toteutuskelpoisilta poliittisilta ratkaisuilta.

Tykylevits on ilmaissut halunsa seuraavan hallituksen kulttuuriministeriksi. Olen täysin hänen pyrkimyksensä takana – ikään kuin osana performanssia.

 

Niko Hatakka

Tohtorikoulutettava, Eduskuntatutkimuksen keskus

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Piiri pieni pyörii?

Hatakka150x200Kun arabikevät on kuivunut käsiin ja Occupy Wall Streetin hipit ovat joutuneet menemään töihin, digi-emansipaatiosta pääsevät nauttimaan lähinnä venäläiset trollimaakarit ja NSA. Jos yhteiskunnallisten keskustelunaiheiden painavuutta arvotettaisiin muoti-ilmausten käyttötiheydellä, ”sosiaalisen median demokratisoivan voiman” hautajaiskulkueessa arkunkantajilla olisi pian helppo homma. Ehkä kuoppajaisia ei kuitenkaan tarvitse vieläkään järjestää.

Osallistuin eilen Helsingin Sanomain Säätiön järjestämään Tviittien politiikkaa -seminaariin. Tilaisuuden antoisimmaksi keskustelunaiheeksi nousi suomalaisten politiikan ja journalismin eliittien suhde Twitterissä.

Eliisa Vainikan ja Jukka Huhtamäen mielenkiintoisen ja jo huomiota saaneen verkostoanalyysin mukaan edellisten eurovaalien aikaan suomalaiset korkean tason poliitikot ja politiikan toimittajat paitsi seurasivat enimmäkseen toisiaan myös kommunikoivat ennen kaikkea toistensa kanssa. Toimittajat ja heidän lähteinään toimivat poliitikot siis näyttäisivät olevan voimakkaimmin verkostoituneet keskenään. Järkeenkäypä tulos kertoo palvelun matalan käyttöasteen lisäksi suomalaisten poliittisten piirien kotikutoisesta pienuudesta ja ammatillisesti läheisistä väleistä.

Käytössäni olevan toisen, EU-vaalien Twitter-viestintää tarkastelevan, aineiston perusteella viime vaaleissa EU-politiikasta keskustelleiden suomalaisten verkosto oli kohtalaisen tiivis. Tätä selittää ainakin se, että neljä viidestä keskusteluun osallistuneesta tilistä oli ammatillisesti suoraan tekemisissä joko EU-instituutioiden tai vaalien kanssa. Siinä missä EP-vaaleista keskustelleista tileistä vain joka kymmenes kuului kansalaisille, reippaasti yli puolet oli yksittäisiä toimittajia ja poliitikkoja.

Vainikan ja Huhtamäen tutkimus oli metodologisesti rakennettu niin, että esimerkiksi oppositio- ja pienpuolueiden sekä kansalaisyhteiskunnan edustajien sijoittuminen suomalaiseen Twitter-kenttään jäi tarkastelun ulkopuolelle tai ainakin voimakkaasti syrjään. Myös toimittajien valinnassa oli painotettu perinteikkäitä mediainstituutioita. Tulos kertoo parlamentaarisista eliiteistä, koska tutkimus käsitteli parlamentaarisia eliittejä. Tutkijat eivät muuta väittäneetkään.

Vallitsevaksi tulkinnaksi niin tiedotusvälineissä kuin tutkimuksen uutisointia ruotineissa nettikeskusteluissa kuitenkin tuntui jääneen, että pienen piirin pyörittämänä sosiaalinen media vähintään ylläpitää, ellei jopa vahvista, yhteiskunnan vakiintuneita valtasuhteita. Joissain puheenvuoroissa tämä tulkittiin merkkinä verkkoteknologioiden lähtökohtaisesta kyvyttömyydestä demokratisoida politiikan julkisuutta. ”Eliittien eliitin foorumista” puhuttaessa alkaa itse teknologiakin vaikuttaa epädemokraattiselta.

Jos etabloituneet yhteiskunnalliset valtasuhteet toistuvat myös verkossa, näytetäänkö digitaalisille vastarannankiiskille peukun ja voitonmerkin sijaan eliitin manikyroitua keskisormea?

Kysymys tuo kaikuja ajalta, jolloin twittersfäärin elitistisyyden sijaan puhuttiin eliitin blogosfääristä. Kuten sittemmin on huomattu, yhteiskunta on olemassa myös eliittijulkisuuksien ulkopuolella – etenkin jos elonmerkkejä etsii. Valtaa ja sen käyttäjiä nimittäin lymyää myös muualla kuin perinteisen parlamentaarisen demokratian ja sen valvonnan ylimmillä tasoilla, myös sosiaalisessa mediassa.

Vaikka eliitillä on Twitterissä oma piirinsä, nettivälitteinen ihmisten vuorovaikutus mahdollistaa myös eriytyneitä maailman selittämisen verkostoja ja vastajulkisuuksia. Näissä julkisuuksissa organisoituvien ihmisjoukkojen tavoitteet, heidän esittämänsä ongelmat sekä yhteiskunnallisen vaikuttamisen motivaatiot kumpuavat usein muualta kuin institutionalisoituneista parlamentaarisista ja ideologisista perinteistä.

Suomea suuremmissa eurooppalaisissa Twitter-julkisuuksissa on ollut merkkejä populististen puolueiden ja kansalaisliikkeiden eriytymisestä kansallisten kuplien sisällä. Podemos, Syriza, halla-aholainen perussuomalaisuus ja miksei vaikkapa #gamergate ovat erilaisuudestaan huolimatta esimerkkejä merkittäviltä osin verkossa organisoituneista kansalaislähtöisistä vaihtoehtoliikkeistä. Valtajulkisuudessa ne ovat tulleet huomatuiksi vasta saavutettuaan merkittävää valtaa – tai aiheutettuaan eliiteissä riittävästi pahennusta.

Poliittisen spektrin monissa väreissä näyttäytyvien uusien nettiliikkeiden nousu osaksi yhteiskunnallisen keskustelun ydintä vaatii eliitin ja kansalaisyhteiskunnan välistä keskustelua uusien tulokkaiden sanomasta ja toimintatavoista. Noteeratuksi tuleminen onkin useimmiten johtanut liikkeiden toimintakulttuurien, puhetapojen ja tietynlaisen yhteiskunnallisen hyväksyttävyyden julkiseen ruotimiseen.

Meillä perussuomalaiset ovat olleet tämänkaltaisen tarkastelun alla aina vuoden 2011 vaaleista, jolloin Arkadianmäelle nousi joukko ennen kaikkea verkossa profiloituneita edustajia. Nyt Timo Soini on jo kaksi kuukautta ennen vaaleja joutunut esittämään retorisista tempuistaan näyttävimpiä, vaikka erityisen tarkassa syynissä ollut Jussi Halla-aho ei ole tällä kertaa edes ehdolla.

Toimittaja Janne Zareff totesi eilisen tilaisuuden kommenttipuheenvuorossaan, että eliittien kanssakäyminen muistuttaa performanssia. Puheviestinnän professori Pekka Isotalus täydensi lausuntoa tweetissään: Kaikki julkinen keskustelu ON performanssia. Ja kuten performansseilla on seuraajansa, meillä on kansalaisina mahdollisuus osallistua niin eliittien kuin vaihtoehtoisten liikkeiden määrittelykamppailuihin sekä seuraajina että kommentaattoreina.

Netti ei ole pelkkä eliitin leikkikenttä, mutta parlamentaarisen demokratian käytännön toteuttaminen ja sen julkinen valvonta pitkälti on. Se on hyvä asia siihen asti kunnes poliittiset ja journalistiset eliitit kategorisesti kieltävät suostuvansa ottamaan uusien – esimerkiksi netissä ilmaantuvien – yhteiskunnallisten voimien tavoitteita ja ajatusmaailmaa asiallisesti aukirevittäviksi. Tämä on välttämätöntä paitsi hyvien ideoiden löytämiseksi myös pahimpien foliohattujen tunnistamiseksi.

 

Niko Hatakka

Tohtorikoulutettava, Eduskuntatutkimuksen keskus

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Why media relies on men’s expertise?

Mari 3“This is appalling. It is impossible to explain away these results”, said Marko Junkkari, the Editor of the business, economics and politics news desk of Helsingin Sanomat newspaper after the results of our research project ‘Expertise in the Media’ were revealed in November.

In our study we had scrutinised the use of academic and other experts in Finnish news journalism. Indeed, the results were disconcerting and disappointing. According to our study, less than 30 per cent of the experts interviewed in Finnish news journalism were women.

Finns are used to seeing themselves as forerunners in gender equality. This is why the research results showing how little foothold women have in public expertise may be difficult to accept.

Whether one looks back in history or evaluates the current situation in Finnish society, there are good grounds for viewing Finland as a country that supports gender equality.

Finnish women were the first in the world to fully exercise the right both to vote and to stand as a candidate in elections. Today, the amount of women in the national parliament exceeds 40 per cent, and since early 2000 the cabinet portfolios have been shared equally between male and female politicians. Also, when it comes to family life, Finland has been named the best country in the world to be a mother.

In working life, the employment rate of Finnish women is almost as high as men. In terms of full time employment, Finnish women score highest in Europe. Women in Finland are also highly educated. With regards to the level of university degrees, working age women have already bypassed men.

So why is it that women’s expertise appears less valued in public debate and in news journalism than that of men?

One could easily suggest that this is because there are fewer female experts available or that such women are less inclined to appear in the media, but the answer is more complicated.

Firstly, male and female employees are fairly evenly matched among university researchers and lecturers in Finland. In some universities, women even constitute a majority. It is true, there are less female than male professors in Finnish academia, but the media are not confined to interviewing only professors. Individuals interviewed include junior academics and other experts who hold a variety of positions in the society.

In fact, men dominate also the field of public expertise outside academia: more than 70 per cent of all interviewed and named experts in the news were male. Furthermore, even among professors, male scholars are interviewed more frequently than their female colleagues.

Secondly, our survey of social scientists in the three largest Finnish universities proved that women scholars were just as willing as their male counterparts to appear as experts in the media. They just were contacted far less often by media organisations.

When editorial staff are making decisions on whom to interview, gender is not given much thought. In the often hectic reality of the media houses, journalists tend to rely on experts that have been interviewed before and are known to be knowledgeable, quick-witted and familiar to journalistic practices. And, when gender is not actively considered, journalists are likely to turn to male experts.

The results of our study may be disappointing, but its reception has brought more than just a glimmer of hope. Several columnists, journalists and academics, both men and women, have shared their views on the topic and offered suggestions on how to improve the situation.

Some of the actions have been purely practical yet brilliant.  The day after the results were published the Head of Communications in the Bank of Finland, Jenni Hellström, sent out a press release listing all women experts working for her organisation.

Most notably, Marko Junkkari, of Helsingin Sanomat, and his colleague Mauri Liukkonen, from Savon Sanomat, have publicly announced that their newspapers will revise their practises in order to narrow down the groundless gender gap revealed in the study.

Junkkari’s and Liukkonen’s responses were more than welcome. If things were to change, it is the readers who will benefit the most.

A narrow range of interviewed experts may be convenient to journalists but it has several negative consequences.  If only a very limited group of academic and other experts get their voices heard, the perspectives provided by the media are likely to remain restricted. Finding the best experts and achieving a multi-voiced public debate is likely to benefit us all. And more importantly, by giving women academics a platform to become visible, to be seen and heard, media will contribute to a more equal and accurate picture of Finnish society.

Mari K. Niemi

Senior Researcher, Centre for Parliamentary Studies, University of Turku

Visiting Scholar, University of Strathclyde, Glasgow 

 

 

The Project in a Nutshell

‘Expertise in the Media’ project was based on three separate research materials. The first set of data was gathered in 2013 and included 1,131 news stories (from Helsingin Sanomat newspaper, national broadcasting corporation YLE and news agency STT) in which individuals were given expert positions. The second set of research material included 11 semi-structured interviews with experienced journalists and managing editors (from Helsingin Sanomat, Iltalehti and Ilta-Sanomat newspapers, YLE, STT and commercial broadcaster MTV3). Seven of the interviewees were women, five were men. These interviews were conducted in the spring of 2014. The third set of research data included a survey that was sent out in spring 2014 to 1,125 researchers working in the fields of social sciences in the University of Helsinki, University of Tampere and University of Turku. In total, there were 293 respondents, of which 146 were women and 147 men.

The study was carried out by Senior Researcher, Dr. Ville Pitkänen, and Senior Researcher, Dr. Mari K. Niemi, and it was funded by Helsingin Sanomat Foundation.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Kärkiehdokkaat esittäytyivät tyhjälle katsomolle

matti_valimaki_19_low-res

Viime viikon torstaina kello 22 Suomen aikaa Euroopan parlamentin ryhmittymien kärkiehdokkaat – ja ehdokkaat EU:n komission puheenjohtajaksi – ottivat yhteen ympäri Eurooppaa televisioidussa väittelyssä. Yleisradio esitti ohjelman suorana verkossa ja tekstitetyn uusinnan Yle TV1:llä perjantaina kello 15.15, eli juuri sopivasti ennen kuin työssä käyvät suomalaiset olivat saapuneet olohuoneisiinsa.

Suoran lähetyksen tavoittavuutta haittasi vähäinen mainostus sekä se, että osa ehdokkaista ei käyttänyt suositeltua englantia keskustelun kielenä. Vain harva katsoja luultavasti keksi kääntyä Euroopan parlamentin sivustolle, jossa oli mahdollisuus simultaanitulkkaukseen.

Mitä suuri osa suomalaisista äänestäjistä menetti?

Debatti aaltoili lukuisissa eurooppalaisen politiikan aihepiireissä digitaalisista sisämarkkinoista ja Ukrainan kriisin hoidosta EU:n yhteiseen turvapaikkajärjestelmään ja Euroopan parlamentissa tapahtuvaan lobbaukseen. Taloudelliset kysymykset nousivat laajimmaksi keskustelunaiheeksi. Vasemmiston Alexis Tsipras (GUE-NGL) muun muassa katsoi, että EU:n olisi tullut voimakkaammin tukea Kreikkaa sen talousahdingosta nousemiseksi, mutta keskustaoikeistolaisen EPP:n ehdokas Jean-Claude Juncker ja sosialistien Martin Schulz (S&D) puolustivat EU:n toimintaa.

Esiintymiseltään Juncker ja Tsipras jäivät hieman etäisiksi ja epäselviksi, kun taas vihreitä edustava Ska Keller (Greens-EFA) ja liberaalidemokraattien Guy Verhofstadt (ALDE) erottuivat tunteellisesti ja aatteellisesti latautuneilla puheenvuoroillaan. Juncker ja Schulz taas ilmaisivat kantojansa korostetun rauhalliseen sävyyn ja valtiomiesmäiseen jämäkkyyteen pyrkien.

Kaikki keskustelijat vaikuttivat yksimielisiltä sen suhteen, että EU:ssa on epäkohtia ja keinottelua, jotka tulee kitkeä. Keskustelijat pitivät niin ikään selvänä, että tulevan komission puheenjohtaja olisi joku illan väittelijöistä. Ns. mustan hevosen mahdollinen esille nousu nähtiin pöyristyttävänä ja todettiin, ettei Euroopan parlamentti tulisi ikinä hyväksymään senkaltaista ratkaisua.

Väittelyyn olisi tuonut mielenkiintoisen lisän Euroopan unionin yhteiseen päätöksentekoon huomattavan epäilevästi suhtautuneen keskustelijan läsnäolo. Aika ajoin visioiden esittely vaikutti jopa kaipaavan vastapainokseen tiukempaa kyseenalaistajaa, kun väittelyä vetäneet toimittajatkaan eivät juuri haastaneet keskustelijoiden näkökantoja.

EU:n yhteistyön ja sääntelyn lisäämiseen kielteisesti suhtautuvat ryhmittymät eivät kuitenkaan ole nimenneet kärkiehdokkaita komission johtoon. Eri Euroopan maista kantautuvien mielipidemittaustulosten valossa näyttää siltä, että näiden vaalien jälkeen ”euroskeptiset” tuskin enää ovat sivussa vastaavista keskusteluista.

EU2

 

 

 

 

 

Kärkiehdokkaiden tentti tarjosi katsojille mahdollisuuden ymmärtää eurooppalaista politiikkaa, ja teemoja, joihin äänestäjät ottavat joko tietoisesti tai tietämättään kantaa kirjoittaessaan äänestyskopissa ehdokkaansa numeron paperille. Esimerkiksi näiden vaalien suomalaisten puheenjohtajien vaalikeskusteluista poiketen fokus oli ennen muuta Euroopan parlamentin päätösvallassa olevissa asioissa sekä eurooppalaisen politiikan tulevaisuuden suunnassa. Ehdokkaat totesivat kysyttäessä uskonnollisten symbolien kantamisesta julkisilla paikoilla sekä Skotlannin ja Katalonian itsenäistymispyrkimyksistä niiden olevan jäsenmaiden oman päätöksenteon alaisia asioita.

Suomalaisissa korkean tason eurovaalitenteissä puoluejohtajat taas laitetaan turhauttavan usein kinaamaan sisä- tai ulkopolitiikan kysymyksistä, joista europarlamentti ei ole päättämässä. Kyseenalaista on myös se, että suomalaiset puoluejohtajat ovat itseoikeutetusti keskustelemassa ”suurissa vaalikeskusteluissa”. Pitäisikö tärkeimpiin tentteihin sittenkin rohkeasti kutsua vaaleissa ehdolla olevia henkilöitä – kuten MTV3:n keskiviikkoisessa Suuressa vaalikeskustelussa – vai pelätäänkö tämän pienentävän kiinnostavuutta?

Ohjelman tavoittavuutta vähensivät tekstitetyn lähetyksen huono lähetysaika ja seuraavien päivien vähäinen uutisointi. Väittelyn tapahtumat levisivät suomalaiselle yleisölle lähinnä STT:n suppeana uutisena, jonka julkaisivat verkkosivuillaan ainakin Aamulehti, Turun Sanomat, Ilta-Sanomat ja Iltalehti. Monet suomalaisista tiedotusvälineistä asettivat kyseisen STT:n jutun pohjalta kärjekseen sen, että kreikkalainen Tsipras ja luxemburgilainen Juncker käyttivät äidinkieliään keskustelussa, eivätkä muiden keskustelijoiden tapaan puhuneet englantia.

Tärkeimpien suomalaisten sähköisten medioiden uutisointiin tai paperilehtien sivuille kärkiehdokkaiden väittely ei juuri yltänyt. Helsingin Sanomien viime torstaisen paperiversion pääkirjoituskin tyytyi lähinnä pilkallisesti epäilemään kärkiehdokkaiden vaikutusta äänestysaktiivisuuteen: ”Ajatus on sen verran elämälle vieras, että se on voitu keksiä vain Brysselin sokkeloissa. Kuinka moni suomalainen äänestää kokoomusta sen vuoksi, että sen eurooppalaisen emopuolueen EPP:n kärkiehdokas on luxemburgilainen Jean-Claude Juncker?”

Yleisradio uutisoi väittelystä verkkosivuillaan avaten yksityiskohtaisesti Kreikan talousahdinkoon ja kärkiehdokkaitten ulkopuolelta tulevan komission puheenjohtajan mahdollisuuteen liittynyttä keskustelua. Perjantain Ylen Aamu-tv:ssä Juha Jokela Ulkopoliittisesta instituutista taas pohti kärkiehdokkaiden merkitystä, eroavia näkökantoja sekä parlamentin johtopaikkojen täyttämistä. Muita viestimiä suurempi uutisointi oli toisaalta luonnollista Ylen esitettyä itse ohjelman.

Miksei Euroopan unionin kannalta merkittävä keskustelu kuitenkaan kiinnostanut enempää suomalaisia tiedotusvälineitä?

Suomalaiset eivät tunne kärkiehdokkaita ja eurooppalaiset ryhmittymätkin alkavat vasta hiljalleen vakiintua täkäläiseen poliittiseen keskusteluun. Debatin viihdearvo saattaa kieltämättä olla heikko, mistä vihjaa aiemmin mainitun kielikysymyksen nostaminen keskiöön. Myös keskustelussa esiin tulleet konkreettiset eurooppalaiset kysymykset ovat monille suomalaisille vieraita tai etäisiä.

Tulisiko tilanteesta syyttää kansalaisia, poliitikkoja vai välittävää tiedotusvälinekenttää? Ja ennen kaikkea, tuleeko siihen tyytyä.

 

Matti Välimäki

Tohtorikoulutettava, Eduskuntatutkimuksen keskus

 

Ps. Eduskuntatutkimuksen keskus on mukana edellä käsitellyn eurovaalitentin vaikuttavuutta 24 EU-maassa tarkastelevassa tutkimusprojektissa. Lisätietoja: ville.pitkanen@utu.fi

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather