Aihearkisto: Tiede

Tehoton yliopisto?

 

Erkka-Railo-44Syksy on yliopistolla aina poikkeuksellisen jännittävää aikaa. Silloin laaditaan rahoitushakemuksia ja odotetaan niiden tuloksia.

Pari viikkoa sitten Alfred Kordelinin säätiö ilmoitti, että se oli saanut 5232 apurahahakemusta. Apurahan sai 6 % hakijoista.

Raivokas kilpailu rahasta palautti mieleeni alkusyksyn keskustelun Suomen yliopistojen tehokkuudesta.

Tuolloin Aalto yliopiston professor of practice Pekka Mattila kohahdutti toteamalla, ettei hän ”ole koskaan nähnyt niin tehottomia työpaikkoja kuin yliopistot”. Se loi mielikuvan, että yliopistoissa työskentelevät ihmiset löysäilevät helpon rahan turvin.

Olen sitä mieltä, että organisaation ulkopuolelta tulevaa kritiikkiä on syytä kuunnella herkällä korvalla. Siinä saattaa olla totuuden siemen, eikä omien toimintatapojen  ajoittaisessa kyseenalaistamisessa voi hävitä mitään. Joka tapauksessa toimintaa on tietysti koko ajan kehitettävä ja tehostettava.

Silti uskon, että yliopistojen tutkijoiden enemmistöstä Mattilan kommentit tuntuivat käsittämättömiltä. Näin on jo sen vuoksi, että  kansainvälisten tieteellisten artikkeleiden määrässä ja laadussa suomalaiset yliopistot pärjäävät kansainvälisessä kilpailussa erittäin hyvin ottaen huomioon kuinka pieni maa Suomi on.

Vaikuttaa siltä, että Mattila ei tiedä, kuinka kovaa kilpailu akateemisessa maailmassa on.

Enemmistö yliopistojen tutkijoista on tällaisia kuin minä: meidän työuramme koostuu apurahoista, pätkätöistä ja sijaisuuksista. Esimerkiksi Eduskuntatutkimuksen keskuksessa ei ole periaatteessa yhtään pysyvää työpaikkaa. Johtajan pesti on viisi vuotta. Me muut kahdeksan tutkijaa saamme tulomme erilaisista sijaisuuksista, apurahoista ja hankkeista. Itse olen määräaikainen yliopistolehtori ja erikoistutkija. Työsuhteeni on katkolla vuoden 2017 lopussa. Me kaikki haemme rahaa käytännössä koko ajan. Jos sitä ei tule, työt loppuu siihen.

Ihmiset hakevat apurahoja ansaitakseen elantonsa. Siinä tilanteessa kaikki yrittävät varmasti kaikkensa.

On mahdoton ajatus, että kilpailussa rahasta tai työpaikasta olisi löysää, koska silloin kuka tahansa voisi hankkia itselleen kilpailuedun olemalla tehokas. Ei sellaista ole. Päinvastoin Suomen Akatemian hakemuksista ilmenee toistuvasti, että ihmiset saavat parhaat mahdolliset arvosanat, mutta rahaa ei tule, koska sitä ei ole tarpeeksi edes huipuille.

Jos tutkijoilta itseltään kysyy, mikä on tehotonta, niin sitä on jatkuva rahan hakeminen. Nuoremmat tutkijat tekevät hakemuksia ja vanhemmat tutkijat, kuten professorit, arvioivat niitä. Kordelinin säätiön saamien viidentuhannen hakemuksen kirjoittamiseen ja arvioimiseen on käytetty yhteensä vuosia tehokasta työaikaa. Se on kaikki pois tutkimuksesta ja opetuksesta.

 

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Oodi puoluearkistoille

matti_valimaki_19_low-resArkistotyöskentely on sietämätöntä uurastusta; pettymyksiä ja toivottomuutta. Kuin pitääkseen tutkijaa koukussa, se tarjoaa kuitenkin myös yksittäisiä löytöjä ja älynväläyksiä. Saman voi todennäköisesti sanoa kaikesta tutkimustyöstä.

Historiantutkija ei monesti tiedä, mitä etsii.

Hän on pakotettu selailemaan, kokeilemaan onneaan, ampumaan tyhjyyteen ja löytämään sattumalta. Ajoittain hän onnistuu löytämään myös tarkoituksella. Etsiminen tapahtuu usein arkistojen kautta ja löydöt potkivat tutkijaa eteenpäin ja koukuttavat etsimään edelleen.

 


 

Haluan kiittää arkistojen henkilökuntaa avusta – näitä alati avuliaita, kiinnostuneita ja asiantuntevia tukihenkilöitä. Te selvitätte, jos ette tiedä, ja työskentelette tutkijan vierellä.

Kaikki omalle tutkimukselleni tärkeät aineistot sijaitsevat Helsingissä ja Espoossa. Kulutan ennen muuta Keskustan ja maaseudun arkiston, Porvarillisen työn arkiston ja Työväen arkiston penkkejä.

Varsinkin ulkopaikkakuntalaiselle palvelun joustavuus ja nopeus ovat elinehto. Muutaman päivän vierailulla tulisi käydä mahdollisimman paljon aineistoa läpi ja kerätä oleelliset talteen. Pääkaupunkiseudun ulkopuolella työskentelevälle tämä tarkoittaa huolellista valmistautumista etukäteen. On selvitettävä, mitä tulee tässä vaiheessa tutkimusta käydä läpi, mitä ehtii käytössä olevassa ajassa arkistossa tehdä, ja millä tarkkuudella aineisto kammataan. Onko edessä asiakirjojen läpiluku, silmäily vai mahdollisesti päätöspöytäkirjojen läpikäynti?

Osittain joustavuutta rajoittaa se, että useat puoluearkistoista ovat korkeintaan seitsemän tuntia päivässä auki. Motivoitunut tutkija voisi työskennellä pidempäänkin. Toki esimerkiksi Työväen arkisto on muutamina päivinä pidempään auki ja neuvotteluvaraa työskentelyajoista kerrotaan muissakin olevan.

Palvelun joustavuuden lisäksi toinen kauempaa arkistoja hyödyntämään pyrkivälle tutkijalle hyödyllinen seikka ovat digitoidut aineistot. Se, että on mahdollista käydä aineistoa läpi etäyhteyden avulla helpottaa tutkimustyötä. Puoluearkistojen digitaalisten aineistojen lisäksi muun muassa valtiopäiväasiakirjojen digitoinnin ulottuminen yhä pidemmälle on otettu poliittisen historian piirissä tyytyväisinä vastaan. Kannustamme arkistojen sähköistämisen jatkamiseen! Se helpottaa tutkijoita vuosikymmenten ajan.

 


 

Monen Suomen poliittisen historian aiheen selvittäminen ei olisi mahdollista ilman puoluearkistoja.

Puoluehistorian lukuisat aiheet, kuten itseäni kiinnostava puolueiden maahanmuuttolinjausten, ja niistä puolueissa käydyn mielipiteenvaihdon, kehitys jäisi pimentoon.

Moni asia on selvittämättä, ja mikään aihepiiri ei tule loppuun tulkituksi. Historiantutkimus on loputtomasti tarkentuva ala, jossa uudet tulkinnat syntyvät aiempien vierelle ja päälle, olemassa oleviin näkemyksiin nojautuen ja aiempaa viilaten. Näin tarkentuu kokonaiskuva menneestä.

Pohjimmiltaan menneisyyden jäänteet ovat mykkiä ja tutkija saa ne puhumaan kysymyksillään kuin perinnetiedon kyllästämän kylän vanhimman. Samalla eettisesti toimivan tutkijan tulee kuitenkin turvautua mahdollisimman vähän kallisarvoisten, työnsä mahdollistavien, aineistojensa kiduttamiseen mieluisia vastauksia saadakseen.

Kun historioitsija maalaa kuvaa menneestä, arkistot ovat hänen pyyteettömänä tukenaan.

 

Matti Välimäki

Työstää väitöstutkimusta Eduskuntatutkimuksen keskuksessa eduskuntapuolueiden maahanmuuttolinjausten kehityksestä

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Vuoden tieteentekijä 2015 -puhe

Mari_K_Niemi-11

“Arvoisat professorit, tutkijat, kollegat ja ystävät

Honoured professors, researchers, colleagues and friends

Kun aloin miettiä tätä puhetta, yksi ensimmäisistä ajatuksistani oli: muista antaa ihmisille lupa twiitata.

Annan sen luvan nyt!

Puhelimia saa räplätä, saa twiitata ja feisbookata.

Jos kukaan ei kumarru puhelimensa puoleen, minä huolestun.

Enkö ole sanonut mitään tarpeeksi tärkeää, hauskaa tai hätkähdyttävää, että se olisi tviitin arvoinen?

Minulle on suuri ilo ja kunnia saada puhua teille tänään.

Ehdotan, että jaamme tämän päivän ajatukset myös suuren yleisön kanssa.

Kerrotaan myös sosiaalisessa mediassa, mikä meitä tutkijoita askarruttaa.

Hashtag: tieteentekijä2015

 

Arvoisat läsnäolijat!

Kun kuulin Vuoden tieteentekijä-ehdokkuudestani, mietin, mikä yhdistää tämänvuotisia ehdokkaita.

Vappu Sunnari, Juhana Aunesluoma ja Saara Särmä ovat rohkeasti ja sitkeästi raivanneet tietään tutkijoina niin kotimaassa kuin ulkomailla.

Tämä on tarkoittanut myös tarttumista tutkimusaiheisiin, joihin kohdistuu tavallista enemmän paineita. Sukupuolen ja tasa-arvon tutkimus on yksi tällaisista. Vappu Sunnari on alan uranuurtajia Suomessa.

Rohkeus on tarkoittanut myös uusia otteita, esimerkiksi huumorin ja taiteen ennakkoluulotonta yhdistämistä tieteeseen, kuten Saara Särmä on tehnyt.

Hänen tiedemaailman miesvoittoisuutta huumorin keinoin kuvaavasta all male panelistaan tuli maailmankuulu.

Usein tienraivaajan rooli on tarkoittanut myös vahvaa kansainvälistä vaikuttamista niin akateemisessa maailmassa kuin sen ulkopuolella.

Juhana Aunesluoma on aidosti, perustavalla tavalla kansainvälinen suomalainen tutkija, jolle myös mediaesiintymiset ovat luonteva osa työtä.

Uskallan sanoa, että Vuoden tieteentekijä -ehdokkuus oli meille kaikille odottamaton ilo ja suuri kunnia. Näin on siksi, että usein juuri kollegoilta tuleva palaute on meille tutkijoille kaikkein arvokkainta.

Tieto ehdokkuudesta oli minulle pysäyttävä, syvästi onnelliseksi tekevä hetki.

Tulkitsen tämän tunnustuksena kaikille julkiseen keskusteluun osallistuville tutkijoille.

Lämpimät kiitokset minua Vuoden tieteentekijäksi 2015 ehdottaneille.

Suuret kiitokset tästä tunnustuksesta.

 

Honoured friends, I am very happy to be standing here right now.

Speaking in front of different audiences—be it a university lecture or a scientific presentation at a conference—is part of a researcher’s job.

To me, participating in public discussions in the media has become a rewarding aspect of my everyday life as a researcher.

Finding my own voice, and using it, has been an empowering experience.

Of course, sitting down to be interviewed on a TV talk show doesn’t make anyone a better researcher.

But it doesn’t make them any worse either.

Answering calls from journalists doesn’t make anyone’s research superficial, nor does it express a desire for publicity.

It surprises me how often you can still hear researchers saying that appearing in the media takes too much time away from real work.

To me, explaining your area of expertise to the public is an important, valuable part of a researcher’s real work.

 

Dear friends! I am completely and utterly interested in politics. Studying it is my job, and following it is my hobby.

My own actions stem from two underlying convictions.

First, I think that politics belongs to everyone. However, it is not interesting or accessible to everyone.

I do my best to change this. I wish that others would see how fascinating, important, exciting and even entertaining politics is.

Second, politics and political commentary are mainly male territory both in Finland and elsewhere.

But I think it’s also important for women and girls to embrace politics as their own.

Politics belongs to us, too, even though the all-male political panels don’t always give us that impression.

These are some of the reasons why I return journalists’ phone calls.

 

This way of understanding my role as a researcher stems from the work community in which I became a researcher.

This happened at the Centre for Parliamentary Studies at the University of Turku, where my career as an academic began about 10 years ago.

The topics being researched by the centre’s young researchers interested both journalists and the general public.

Our team was led by Ville Pernaa, whose phone started ringing more and more. When he couldn’t meet the demand, he began to delegate responsibility to his research group.

Sometimes, when I hesitated to give an interview, Ville nearly wrote it into my job description. He also accompanied me to my first live television broadcast on Yle’s morning TV.

Soon, my colleagues Erkka Railo, Ville Pitkänen, and I appeared quite often in different interviews.

This supportive, safe work community has played an important role in our development as commentators in the media.

 

Many funny incidents have occurred during this journey. One of the most peculiar ones was a live broadcast on Czech television a couple of years ago.

I can’t remember actually agreeing to appear on this particular programme.

I had been invited to give a presentation on populism at a conference taking place at the Czech parliament. The inviter said he would arrange a few interviews to go with it.

“Sure, why not?” I said.

It turned out that, on top of meeting print journalists, I would spend an evening being grilled by the general public on TV.

Citizens were able to participate in the live TV broadcast by sending their questions to the researcher.

I was the only interviewee, and the programme was entirely in Czech.

But there was nothing to worry about!

Two lovely ladies translated the studio host’s comments into my earpiece, and my replies in English were dubbed to the viewers in Czech.

Having survived that tense, almost hour-long broadcast, I thought to myself, “After this, there’s no need to get nervous about anything.”

Especially, if that “anything” happens to be in Finnish!

 

Arvoisat kuulijat! Tutkijoiden viestinnästä puhuttaessa on tärkeätä sanoa ääneen sekin, että kaikki tutkijat eivät ole samanlaisia. Ei tarvitse ollakaan.

Kaikki tutkijat eivät halua lähteä päiväkohtaisten uutisten kommentointiin. Osa tutkimusaiheista on myös vaikeammin viestittävissä suurelle yleisölle.

 

Kuten kaikki muutkin tutkijan työn osat, myös tiedeviestintä ja esimerkiksi politiikan analysointi julkisuudessa, vaativat myös omia, erityisiä taitojaan.

Politiikan kommentoinnin osalta noihin taitoihin kuuluvat esimerkiksi kyky arvioida osapuolten vaikuttimia, syvällinen ymmärrys puolueista ja niiden keskinäisistä suhteista, stressinsietokyky ja taito reagoida nopeasti, esittää asioita selkeästi ja erottaa olennainen epäolennaisesta.

Paljon esillä oleva tutkija tarvitsee kanttia, rohkeutta ja lyhyen muistin.

Pitää uskaltaa sanoa, mutta palautteen vuoksi ei kannata menettää yöuniaan.

 

Hyvät kuulijat!

Meidän on tärkeätä yhteisönä puolustaa tutkijoiden äänen kuulumista yhteiskunnassa.

Tutkijoiden ja tieteen ääntä tarvitaan julkisessa keskustelussa, jossa esillä ovat suuret, yhteiskunnan suuntaan vaikuttavat linjaratkaisut ja myös koulutukseen, tieteeseen ja innovaatioihin kohdistuvat leikkaukset.

Tutkijoiden kriittisille, perustelluille ja rohkeille ajatuksille on mediassa myös kysyntää.

Samalla meidän on tärkeätä hyväksyä sekin, että tutkijoilla on jatkossakin erilaisia profiileja myös julkisten esiintymisten suhteen.

Aina kun tutkijayhteisö itse ryhtyy määrittelemään, millaisia tutkijoiden tulee olla tai ei tule olla, tai kuka saa tehdä mitäkin, me kavennamme omaa vapauttamme.

Tämä koskee ajatusta siitä, että jokaisen tutkijan pitäisi jatkuvasti viestiä kaikilla mahdollisilla alustoilla ja olla tavoitettavissa aina, kun joku toimittaja jossain tarttuu puhelimeen.

Mutta se koskee myös yhteisön sisältä toisinaan kuuluvaa toppuuttelua ja jopa paheksuntaa siitä, kenen sopii esiintyä, missä ja miten.

 

Yliopistojen rahoituksen niukkenemisesta on tänä syksynä keskusteltu paljon. Tilannetta pahentaa se, että taloudellisesti vaikeat ajat koettelevat myös monille tieteenaloille elintärkeiden säätiöiden mahdollisuuksia tukea tiedettä.

Yliopistoihin kohdistuvat leikkaukset voivat luoda painetta arvottaa toinen toisiamme.

Olipa kyse eri tieteenalojen arvosta tai tavoista olla tutkija, olemme vaarassa lähteä osoittelemaan keskuudestamme niitä, joita ei ihan niin välttämättä tarvita.

Katsomme ympärillemme ja mietimme, kuka joutaa jäädä pois kyydistä.

Onko se aikaansa mediassa kuluttava turhan puhuja, vai esimerkiksi joutavaa, taloudellisesti kannattamatonta humanistista tutkimusta tuottava sukupuolentutkija?

 

Yhteisönä meidän tutkijoiden ei ole syytä lähteä leikkiin, jossa itse kavennamme omaa liikkumavaraamme.

Harvassa muussa työssä kuin tutkijana on samanlainen sanomisen vapaus.

Meidän on pidettävä tästä kiinni.

Kaikki viisaus ei asu professoreissa. Kaikki viisaus ei myöskään asu miehissä tai tietyillä aloilla.

Minusta suomalainen yhteiskunnallinen keskustelu kaipaa enemmän myös humanistien ja luonnontieteilijöiden ääntä.

Se kaipaa tutkijanaisten asiantuntemusta, heidän yhteiskuntakritiikkiään ja ajatteluaan.

Myös meidän yliopistojen helmassa roikkuvien pätkätyöläisten panosta kaivataan. Me voimme esimerkiksi osaltamme kertoa, millaista työ tutkijana Suomessa nyt on.

Honoured listeners!

I encourage us as researchers to keep it clear in our minds that our enemies are not other researchers whose choices differ from ours and who fulfil their roles in different ways, at different universities and in different areas of expertise.

Our enemies are ignorant cuts in education, science and innovation.

Our enemies are also the insecurity, short-sightedness and lack of future prospects that are characteristic of the careers of temping researchers.

We are in danger of losing not only many talented researchers but also the pull of science and research as an appealing career choice.

If this happens, the results may be detrimental, far-reaching and costly.

Our particular enemy is the loss of respect for science—in other words, studied facts—in our society.

 

Taloudellisesti vaikeat ajat vaativat paljon meiltä kaikilta, sanotaan.

Annetaan siis mekin omalta osaltamme. Annetaan äänemme kuulua, osallistutaan keskusteluun.

Jos päättäjiltä on unohtunut, mihin meitä yliopistoissa työskenteleviä oikein tarvitaan, kerrotaan se heille.

Tehdään se yhdessä.

 

Kiitos!

Thank you!”

 

Vuoden tieteentekijäksi valitun Turun yliopiston Eduskuntatutkimuksen keskuksen erikoistutkija Mari K. Niemen puhe Communicate, Influence and Internationalize -seminaarissa 19.10.2015.

Valokuva: Veikko Somerpuro

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

VAU! Onko tieteellisten artikkeleiden julkaisu näitä outoja vinkkejä noudattamalla lasten leikkiä?

Ei.Hatakka150x200 Vertaisarvioitujen journaaliartikkeleiden julkaisuun vaadittavien taitojen oppiminen on vaikeaa ja se vie paljon aikaa. Korkeatasoinen tiede puhuu puolestaan, mutta töiden julkaistuksi saamiseen kuitenkin sisältyy useita piirteitä, joita tutkija ei välttämättä edes tule ajatelleeksi.

Osallistuin viime viikolla Tanskassa järjestettyyn eurooppalaisten poliittisen viestinnän tutkijoiden vuosittaiseen konferenssiin. Sen yhteydessä järjestettiin erinomainen paneeli- ja keskustelutilaisuus journaaleissa julkaisemisesta. Kovatasoista keskustelua vetivät Political Communication -lehden päätoimittaja, professori Claes de Vreese; varapäätoimittaja, professori Jesper Strömbäck sekä useiden journaaleiden arvioitsija, apulaisprofessori Katharina Kleinen-von Königslöw.

Tilaisuuden laadukkuudesta johtuen koin lähes velvollisuudekseni muita väitöskirjailijoita ja vanhempia tieteentekijöitä kohtaan pyrkiä muistamani mukaan referoimaan keskustelun parasta antia. Osa pointeista saattaa vanhoista kehäketuista haiskahtaa itsestäänselvyydeltä, mutta toivon että jo pitkällekin urallaan ehtineet tieteilijät voisivat viimeviikkoisen keskustelun pohjalta oivaltaa jotain paitsi julkaisukynnyksen ylittämisestä myös julkaisemisesta hyötymisestä.

 

MISSÄ JULKAISTA?

Ensimmäinen askel julkaisuprosessissa on lehden valinta. Akateemista tutkimusta työkseen tekevät todennäköisesti tuntevat alansa keskeisimmät julkaisut. Kuitenkin etenkin poikkitieteellisissä hankkeissa julkaisualustan valinta ei välttämättä ole mitenkään päivänselvää. Panelistien mukaan journaalin ranking tai aiheen istuvuus lehden yleiseen profiiliin eivät aina ole kaikki kaikessa. Tutkijan urakehityksen näkökulmasta voi olla hyödyllisempää tarjota työtään matalatasoisempaan julkaisuun, jos sitä kautta onnistuu tavoittamaan oikean kohderyhmän ja oman uran kannalta merkittävimpiä ihmisiä.

Panelisteista Königslöw jakoi mielenkiintoisen kokemuksen ensimmäisestä kv-artikkelistaan, joka julkaistiin politologian ja taloustieteen aloilla arvostetussa Common Market Studies -journaalissa. Julkaisu oli periaatteessa erittäin meritoiva, mutta suurelle osalle hänelle merkityksellisistä viestinnäntutkimuksen kollegoistaan Euroopan integraatiopolitiikkaa käsittelevä kolmostason journaali jäi lukematta ja näin ollen artikkeli hyödyntämättä.

Yhä kilpaillummilla akateemisilla työmarkkinoilla julkaisutasosta tinkiminen täsmälleen oikeiden ihmisten tavoittamiseksi voi kuitenkin olla ylellisyyttä, johon monella tutkijalla ei ole varaa. Tieteen edistymisen näkökulmasta journaalirankingien tuijottamisen ja tutkimustulosten saavuttavuuden ristiriita on epäilemättä ongelma. Tieteenalojen rajat ylittävää temaattista kohtaavuutta on kuitenkin jossain määrin helpottanut esimerkiksi tietokantojen hakuominaisuuksien kehittyminen ja tutkijoiden nettivälitteinen verkostoituminen.

Nykypäivän akateemisessa työnhaussa kansainväliset kovan tason artikkelit peittoavat parhaimmatkin pienten kielialueiden yleistajuiset julkaisut. Alueellisesti suppeita mutta merkittäviä aiheita ei silti kannata etenkään yhteiskuntatieteilijöiden väheksyä. Kansallisiin keskusteluihin osallistumalla tutkijat toteuttavat yliopistojen yhteiskunnallista palvelutehtävää, mikä erityisesti suomalaisten tutkijoiden on häviävän pienen kielialueen edustajina hyvä muistaa. Kyky soveltaa korkeimman tason tieteellistä osaamista kansallisesti merkittäviin keskusteluihin on osoitus ammattitaidosta, josta hyötyvät paitsi yhteiskunta myös tutkija itse esimerkiksi hakeutuessaan töihin akateemisen maailman ulkopuolelle.

Tutkijoille eniten harmaita hiuksia tuntuu julkaisemisessa aiheuttavan käsittelyprosessien hitaus; artikkelin ensimmäisestä lähetyksestä voi julkaisuun kulua pahimmissa tapauksissa jopa vuosia. Paras tapa selvittää eri julkaisuiden prosessien pituutta on kysellä kollegoiden kokemuksista. Nopeimmat lehdet vastaavat niinkin nopeasti kuin parissa kuukaudessa, mutta osa julkaisuista elää panelistien mukaan edelleen ajassa, jolloin sähköpostia ei ollut keksitty. Jos journaali pyytää ainoastaan postitettua fyysistä versiota, voi olla järkevää harkita lähettämistä jonnekin muualle – jos ei ole valmis varautumaan pitkään odotteluun.

Tutkijaa voi myös mietityttää, miten journaalien erikoisnumerot vaikuttavat prosessin nopeuteen ja läpipääsyn mahdollisuuksiin. Yleisesti erikoisnumeroita pidetään erinomaisina ponnahduslautoina juuri oman tutkimusalan asiantuntijoiden tietoisuuteen. Erikoisnumeroilla on yleensä oma toimituskuntansa, ja niiden prosessit saattavat olla verrattain nopeita. Hyvin spesifisissä erikoisnumeroissa julkaisukynnyksen ylittämisen mahdollisuudet voivat olla tavallisia julkaisuita korkeammat, olettaen että tarjottu tutkimus sopii numeron tematiikkaan.

Toisaalta rajaukseltaan löyhiin erikoisnumeroihin saatetaan tarjota niin suuria määriä papereita, että vaarana on oman artikkelin hukkuminen muiden yrittäjien massaan. Panelistit suosittelivatkin, että jos erikoisnumeron arvioitsijat hylkäävät käsikirjoituksen, kannattaa paperi lähettää palaute huomioiden uudelleen emojulkaisuun. Ei myöskään kannata lannistua lähettämästä paperia sellaiseen varteenotettavaan lehteen, joka on julkaisemassa seuraavat pari numeroaan erikoisnumeroina, joihin oma artikkeli ei mitenkään tunnu sopivan. Siinä vaiheessa, kun artikkeli mahdollisesti pääsee kierrokseen, kyseiset tukkona olleet erikoisnumerot ovat jo menneen talven lumia.

 

MITÄ TARJOTA JULKAISTAVAKSI?

Mikään ei ärsytä arvioitsijaa enemmän kuin hiomattoman käsikirjoituksen lukeminen. Vaikka tutkimus olisi periaatteessa erinomainen, mutta erinomaisuuden viestittäminen ontuu, tulevat ontumaan myös mahdollisuudet julkaistuksi tulemisesta. Käsikirjoitusta palautettaessa on ehdottoman tärkeää, että joka ikinen käsikirjoituksen osa vastaa täsmälleen kirjoittajille osoitettua ohjeistusta. Perusteellinen kielenhuolto kannattaa tehdä jo ensimmäiseen arvioitsijoille lähetettävään versioon. Kielen ja esitystavan puutteet antavat arvioitsijalle mahdollisuuden päätyä ajatukseen, että ehkä myöskään artikkelin tieteellistä sisältöä ei ole loppuun asti mietitty.

Jos käsikirjoitus hylätään, useimmissa tapauksissa ei kannata lähettää samaa artikkelia muokkaamattomana johonkin muuhun lehteen. Pahimmassa tapauksessa uusi journaali asettaa artikkelille saman arvioitsijan, joka paitsi polttaa päreensä myös copy-pastettaa jo aiemmin lähettämänsä vastauksen – kettuilulla varustettuna. Hylkäämisestä kannattaa aina ottaa opikseen, ja usein onkin suotavaa muokata artikkelia saadun palautteen pohjalta ja vasta sitten tarjota sitä jonnekin muualle. Myönteisiä kokemuksia kuultiin esimerkiksi tapauksista, joissa arvioitsija oli saanut pöydälleen jo aiemmin toisessa journaalissa hylkäämänsä paperin jopa siinä määrin parannettuna versiona, että julkaisukynnys oli ylittynyt.

Vain harvoissa tapauksissa käy niin, että arvioitsija on tehnyt selvän virheen tai on ansaitsemattomasti ymmärtänyt jonkun keskeisen pointin täysin väärin. Julkaisijat ja arvioitsijatkin ovat kuitenkin vain ihmisiä, ja joskus virheitä sattuu. Käsikirjoitukset saattavat hautautua papereiden alle, metodologisesti tärkeitä yksityiskohtia saatetaan lukea väärin ja kommentteja voidaan vahingossa jättää liittämättä hylkäyskirjeeseen. Kustantajan ja erityisesti arvioitsijan virheitä osoitettaessa kannattaa kuitenkin olla mahdollisimman diplomaattinen.

Vielä harvinaisemmissa tapauksissa arvioitsija on ammattitaidoton kusipää – mutta näinkin panelistien mukaan valitettavasti joskus käy. Eräs kulttuurintutkimuksen tohtoriopiskelija jakoikin osallistujille saamansa kuvaavan yhden lauseen mittaisen hylkäyksen: ”Nobody cares about semiotics anymore”. Tämänkaltaisissa tapauksissa uudelleenlähetys uuteen lehteen ilman korjauksia saattaa olla jopa suositeltavaa. Sopimattomien ja tökeröiden palautteiden tapauksessa Claes de Vreese rohkaisi olemaan asiallisesti yhteydessä lehden päätoimittajaan, jotta epäammattimaisesti käyttäytyvien arvioitsijoiden käyttöä saadaan lehdissä karsittua.

Erittäin tärkeää on, että käsikirjoitus lähetetään ainoastaan yhteen julkaisuun kerrallaan. Näin yksinkertaisen asian voisi luulla olevan itsestäänselvyys, mutta keskustelijoiden kokemusten mukaan sarjalähettely on yllättävän yleistä. Suurimmissa kustantamoissa arvioitsijalta nykyään kysytäänkin heti ensimmäisenä, onko hän mahdollisesti nähnyt saman paperin jossain muualla.

 

MITEN VASTATA KORJAUSPYYNTÖIHIN?

Korjausten tekeminen on yhtä oleellinen osa julkaisuprosessia kuin ensimmäisen lähetettävän version laatiminen. Menestyksellinen korjauspyyntöihin vastaaminen edellyttää reagointia jokaiseen arvioitsijan esille nostamaan kritiikkiin. Reagointi ei kuitenkaan tarkoita kaikkien korjausehdotusten sokeaa toteuttamista. Tämän vuoksi arvioitsijalle lähetettävä vastauskirje on julkaistuksi tulemisen näkökulmasta lähes yhtä tärkeä dokumentti kuin itse käsikirjoitus.

Vastauskirje ei ole ainoastaan lista artikkeliin toteutetuista muutoksista. Panelistien mukaan se on pikemminkin suostutteleva teksti, jolla pyritään osoittamaan, että käsikirjoituksen lähettäjä arvostaa arvioijan tekemää työtä ottamalla tarkkaan huomioon kunkin korjausehdotuksen. Toisin kuin artikkelin merkkimäärää, vastauskirjeen pituutta ei ole rajoitettu. Tätä ilmaisullista vapautta on mahdollista hyödyntää esimerkiksi kierrettäessä arvioijien usein vaatimien lisäysten ja laajennusten aiheuttamia ongelmia. Kuvaavaa onkin, että de Vreese kertoi lähettäneensä arvioitsijoille jopa alkuperäisiä käsikirjoituksia mittavampia vastauskirjeitä.

Miten sitten laajentaa käsittelyä, kun sanamäärät paukkuvat jo valmiiksi? Ilmaisullisesti virtaviivaistetun artikkelin kaventamisen kivuttomin polku on kirjallisuusviitteiden karsiminen, mutta senkin tuottamat sanasäästöt ovat varsin maltillisia. Laajojen lisäysten toteuttamisen sijaan suotavaa onkin käyttää vastauskirjettä alustana osoittaa arvioitsijalle, että tutkija on tutustunut hänen esittämäänsä problematiikkaan tai kirjallisuuteen, ja ennen kaikkea vakuuttavasti perustella, miksi muutosehdotusten toteuttaminen ei arvioitsijan ehdottamassa laajuudessa ole ehdottoman pakollista. Koska yhä useammat julkaisijat ovat siirtäneet julkaisutoimintaansa nettiin, journaalit eivät nykyään aina kuitenkaan ole korjausvaiheessa enää ole niin tarkkoja lopullisesta sanamäärästä.

Koska julkaisuprosessit ovat erittäin pitkiä ja akateemiset tekstit usein ovat eläviä kokonaisuuksia, tutkijan ajatusprosessi on saattanut edetä pidemmälle korjausehdotusten ilmestyessä sähköpostiin. Tehtäessä omaehtoisia muutoksia julkaistavaksi esitettyyn artikkeliin kannattaa kuitenkin käyttää malttia. Esimerkiksi keskeisen terminologian tai teoreettisen viitekehyksen muuttaminen saattaa viedä artikkelia suuntaan, jonka hyödyllisyydestä arvioitsija ei välttämättä ole samaa mieltä.

 

MITEN SELVIYTYÄ TORJUTUKSI TULEMISESTA?

Sekä Jesper Strömbäck että Claes de Vreese saivat heti ensimmäisellä yrittämällään julkaistua artikkelin maailman parhaissa lehdissä. Tästä rohkaistuneina miehet lähtivät ennakkoluulottomasti tavoittelemaan tempun toistamista. Kummankin julkaisulista kertoo, että kyseisessä tempussa on useammin onnistuttu kuin epäonnistuttu.

Suurella osalle tutkijoita kansainvälisen julkaisulistan kartuttamisen alkuun pääseminen on kuitenkin huomattavasti kivisempi tie. Valtaosa käsikirjoituksen lähettäjistä tulee joko heti tai – mikä raskaampaa – jopa useampien korjauskierrosten jälkeen lopulta hylätyiksi. Tilanne voi olla henkisesti musertava. Panelistit korostivat, että hylätyksi tulemisen sietäminen ja vastoinkäymisistä oppiminen ovat merkittävä osa tieteellistä työtä. Erityisen tärkeää on välttää tieteellisen identiteetin liiallista sitomista omaan minuuteen ja arvoon ihmisenä.

Ehkä parhaiten kiteytetyn ohjeistuksen torjutuksi tulemisesta selviytymiseen kuitenkin antoi eräs Turun yliopiston psykologian emeritusprofessori pari vuotta sitten. Jos muistan oikein, musertavaa palautetta vastaanotettaessa kannattaa toimia jotenkuten näin:

Vaihe 1: Vedä kännit.

Vaihe 2: Kuvittele miltä arvioitsija näyttää kuolleena.

Vaihe 3: Kun olet saanut tilanteeseen riittävästi etäisyyttä, omaksu palaute ja tee artikkelistasi parempi.

 

Voimia työhön!

 

Niko Hatakka

Tohtorikoulutettava,  Eduskuntatutkimuksen keskus

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather