Aihearkisto: Kansanvalta

Kansanedustajien vaalirysä

Vuoden 2017 kuntavaaleissa valtuustopaikkaa tavoittelee entistä pienempi joukko ehdokkaita. Kyse on jo pitempään jatkuneesta trendistä, johon ovat vaikuttaneet niin pienentyneet valtuustokoot kuin puolueiden supistuneet jäsenmäärät.

Näiden kuntavaalien ehdokasrekrytointia on lisäksi leimannut suunnitteilla oleva maakuntauudistus, jonka myötä merkittävä osa kuntien tehtävistä siirtyy perustettaville maakunnille. Ensimmäisten maakuntavaltuustopaikkojen on määrä olla jaossa jo alle vuoden päästä, tammikuussa 2018. Epäselvyys tulevien kuntien tehtäväkentästä ja maakuntavaalien läheisyys ovat voineet vaikuttaa ehdokashankintaan kielteisesti.

Vaaliapatian keskellä on kuitenkin yksi ryhmä, jonka into kuntapolitikkaa kohtaan ei ole kadonnut minnekään ­– istuvat kansanedustajat.

kesk. kok. ps. sd. vihr. vas. rkp. kd. kaikki
Ehdolla 2017 olevat kansanedustajat 40 29 31 30 10 10 7 5 162
% 82 78 84 86 67 83 70 100 81
Valtuutettuna 2012–2017 olleet kansanedustajat 39 28 33 29 10 11 8 2 160
% 80 76 89 83 67 92 80 40 80

Vuoden 2017 kuntavaaleissa valtaosa kansanedustajista (81 %) tavoittelee valtuustopaikkaa kotipaikkakuntansa valtuustosta. Kansanedustajien kiinnostus kuntapolitiikkaa kohtaan kasvoi aavistuksen edellisvaaleista: valtuustopaikkaa tavoittelee 162 kansanedustajaa ja istuvia valtuutettuja on 160. Ensi tammikuussa siintävät maakuntavaalit eivät ole siis vaikuttaneet kansanedustajien alttiuteen asettua ehdolle kuntavaaleissa.

Kansanedustajat ovat monin tavoin tärkeitä kuntavaaliehdokkaita puolueilleen. Kansanedustajat kannustavat esimerkillään muita puolueaktiiveja asettumaan ehdolle ja vauhdittavat puolueensa kampanjointia. Kansanedustajaehdokkaat voivat olla jopa ratkaisevia puolueen vaalimenestyksen kannalta, sillä he keräävät tavanomaisesti paljon ääniä. Esimerkiksi vuoden 2012 kuntavaalien ääniharavoista suurin osa oli istuvia kansanedustajia.

Kansanedustajille taas vaalien tuoma julkisuus ja osallisuus paikallisessa päätöksenteossa ovat tärkeitä tavoiteltaessa kansanedustajan mandaatin uusimista.

Kansanedustajien yhtäaikainen jäsenyys kaupungin- tai kunnanvaltuustossa merkitsee väistämättä vallan keskittymistä. Vallan keskittyminen kiihtynee maakuntavaltuustojen aloittaessa toimintansa. Maakuntatasolla kansanedustajien kaltaisten koko vaalipiirin alueella tunnettujen ehdokkaiden merkitys, kansanedustajien saama näkyvyys sekä jaossa oleva valta kasvavat entisestään.

Mikäli kansanedustajien kiinnostus ensimmäisiä maakuntavaaleja kohtaan on yhtä suurta kuin kuntapolitiikkaa kohtaan, meillä voi vuoden 2018 alussa olla reilusti yli toista sataa henkilöä, jotka ovat edustettuina kaikilla kolmella hallinnon tasolla.

 

Ehdokastiedot 2017: Oikeusministeriö

Tiedot valtuutetuista kaudella 2012–2017 koonnut: Jussi Aaltonen, harjoittelija, Eduskuntatutkimuksen keskus

 

YTM Annu Perälä

Kirjoittaja on Eduskuntatutkimuksen keskuksen tohtorikoulutettava

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Voittiko vuoden 2015 vaalit valtiovarainministeriö?

Erkka-Railo-44Viime viikolla julkaistiin kirjamme Kamppailu vallasta – Eduskuntavaalikampanjat 1945–2015. Yksi kirjan väitteistä herätti erityistä kiinnostusta SDP:n Demokraatti-lehdessä. Väitämme Sini Ruohosen kanssa, että valtiovarainministeriön maaliskuussa 2015 julkaisema raportti Talouspolitiikan lähtökohdat 2015–2019 vaikutti eduskuntavaalien tulokseen.

Tässä blogissa vastaan kahteen erilliseen, mutta helposti toisiinsa sekoittuvaan kysymykseen:

Ensinnäkin, vaikuttiko valtiovarainministeriön puheenvuoro vaalitulokseen, ja toiseksi, onko valtiovarainministeriöllä oikeus osallistua julkiseen keskusteluun eduskuntavaalien alla?

Väite valtiovarainministeriön raportin vaikutuksesta vaalitulokseen ei itse asiassa ole uusi. Esitimme saman väitteen jo kesällä 2016 julkaistussa raportissa Poliittisen osallistumisen eriytyminen – Eduskuntavaalitutkimus 2015. Väite ei tuolloin saanut juurikaan huomiota, koska raportin toimittajat Hanna Wass ja Kimmo Grönlund halusivat perustellusti keskittyä raportin paljon tärkeämpään havaintoon eli eri yhteiskuntaryhmien äänestysaktiivisuuden suuriin eroihin.

Julkisuudella on taipumus karata käsistä siten, että yksittäisiin väitteisiin liitetään paljon suurempia asioita, kuin mistä alun perin on kysymys. Mitä siis väitimme?

Väitimme, että valtiovarainministeriön täsmälleen kuukautta ennen vaalipäivää julkaisema raportti Talouspolitiikan lähtökohdat 2015–2019 kehysti vaalikamppailun aikana käydyn julkisen keskustelun siten, että Suomen talouden tilaa tarkasteltiin erityisesti valtiontalouden velkaantumisen näkökulmasta ja että tämä asetti suomalaiset puolueet eriarvoiseen asemaan vaalikamppailussa.

Emme väittäneet, että valtiovarainministeriö olisi tarkoituksellisesti ”pilannut” Suomen vaalit (mitä Demokraatin artikkelin otsikossa kysyttiin). Emme myöskään väittäneet, että valtiovarainministeriö ryhtyi määrätietoiseen yritykseen estää SDP:n vaalivoitto tuhoamalla Antti Rinteen uskottavuuden, vaikka näinkin sanomaamme jo ehdittiin tulkita. Sen sijaan analysoimme, että Rinteen uskottavuus selvästi joutui kovalle koetukselle hänen yrittäessään pitää kiinni SDP:n talouspolitiikasta, joka poikkesi merkittävästi valtiovarainministeriön suosittelemasta linjasta.

Vaalien tutkimuksen itsestäänselvyys kuitenkin on, että politiikan julkisuus vaikuttaa vaalitulokseen. Jos joku taho onnistuu vaikuttamaan vaalien julkisuuteen, niin hän vaikuttaa samalla myös vaalitulokseen.

Puolueilla oli olemassa vaihtoehtoja, millä tavalla reagoida valtiovarainministeriön ulostuloon. SDP:n ei olisi ollut pakko pitää kiinni linjastaan, vaan se olisi voinut yrittää vastata valtiovarainministeriön raporttiin toisella tavalla kuin se teki. Tosin silloin valtiovarainministeriö olisi joka tapauksessa ”voittanut” julkisen keskustelun, koska se olisi pakottanut SDP:n linjalleen.

Jos tuntuu siltä, että minun ja Sini Ruohosen väite valtiovarainministeriön raportin vaikutuksesta julkiseen keskusteluun on uskalias, niin Eduskuntavaalitutkimus 2015 -kirjaan kirjoitti myös Helsingin yliopiston politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksen johtaja, professori Juri Mykkänen, joka päätyi itsenäisesti vielä askelta rohkeampaan loppupäätelmään. Hän toteaa laajan haastatteluaineiston pohjalta, että valtiovarainministeriö oli jo pitkään pyrkinyt lisäämään omaa vaikutusvaltaansa hallituksen työskentelyssä. Raportin julkistamista Mykkänen pitää ”harvinaislaatuisena vaikuttamisoperaationa”, jonka seurauksena ministeriö ”pystyi kehystämään vaalitaistelun aikaisen keskustelun valtiotalouden tilasta omien näkemystensä mukaisesti”.

Mykkänen näkee Talouspolitiikan lähtökohdat -raportin siis osana laajempaa valtiovarainministeriön operaatiota, jonka tavoitteena oli, että hallituspuolueet sitoutuvat aikaisempaa tiukemmin ministeriön suosittelemaan talouspolitiikkaan. Mykkänen päättelee jopa, että valtiovarainministeriön asettamat vaatimukset johtivat käytännössä myös nykyiseen hallituskokoonpanoon. Kun hallitusneuvotteluiden pohjaksi otettiin valtiovarainministeriön talouspoliittiset linjaukset, SDP joutui neuvotteluissa sivuraiteille.

Pyynnöstä soitin valtiovarainministeriön osastopäällikölle Markus Sovalalle ja kysyin hänen mielipidettään näistä väitteistä. Hän kiisti tällaisen suunnitelmallisuuden. Sovalan mukaan raportin julkaisun tarkka ajankohta oli sattumaa: raportti julkaistaan, kun se tulee valmiiksi. Sen tarkka ajoittaminen olisi mahdotonta sen monimutkaisuuden vuoksi. Lisäksi Sovala muistutti, että ministeriö laatii samantyyppisiä katsauksia säännöllisin väliajoin ja on julkaissut niitä toistuvasti myös vaalien alla.

Sovalan puolustuspuhe ei kuitenkaan muuta itse asiaa: Valtiovarainministeriön raportti vaikutti vaalitulokseen.

Tämä vastaus on selvästi ärsyttänyt eri tahoja, koska valtiovarainministeriön ei periaatteessa kuuluisi osallistua poliittiseen vaikuttamiseen vaan olla puolueeton asiantuntijataho. On kuitenkin sisäisesti ristiriitaista väittää osallistuvansa vaalien alla käytävään keskusteluun, mutta ei vaikuttaa vaalitulokseen. Osallistuminen keskusteluun on vaikuttamista vaalitulokseen.

Kaikki julkiseen keskusteluun osallistuvat tahot vaikuttavat vaalitulokseen. On hyvä myös muistaa, että kaikkihan sitä tekevät. Tällaisia tahoja ovat puolueiden lisäksi esimerkiksi virkamiehet ja viranomaistahot, työmarkkinajärjestöt, erilaiset lobbarit, yliopistot ja tutkijat sekä tietysti toimittajat. Valtiovarainministeriö ei erotu tästä joukosta oikeastaan muuten, kuin että sillä on herkästi enemmän vaikutusvaltaa kuin muilla.

Tämä antaa jo vastauksen toiseen kysymykseen: totta kai valtiovarainministeriöllä on oikeus osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun. Ihan ongelmatonta se ei toki ole.

Tässä nimenomaisessa tapauksessa valtiovarainministeriön kommentit olivat demokratian näkökulmasta jännitteisiä sen vuoksi, että puolueiden näkökulmasta niillä oli selvä ideologinen painotus. Tämä ilmenee siinä, että oikeistopuolueiden oli selvästi helpompi hyväksyä virkamiesten suositukset kuin vasemmistopuolueiden. Vasemmistopuolueet olisivat ehkä voineet hyväksyä ministeriön suositukset, mutta se puolestaan olisi merkittävästi rajoittanut kansalaisten vaihtoehtoja näissä vaaleissa. Ennen vaaleja tätä oli vaikea nähdä, mutta vaalien jälkeen katsottuna näyttää siltä, että valtiovarainministeriö oli vaalien suurin voittaja.  Jos valtiovarainministeriö ei halua näyttää siltä, että se vaikuttaa vaalikamppailun kulkuun, sen ei kannata julkaista asiaa koskevia näyttäviä raportteja vaalikamppailun ollessa kuumimmillaan.

Tämä ei ole kannanotto harjoitettuun talouspolitiikkaan.

Vielä on jäljellä kysymys, minkä vuoksi valtiovarainministeriöllä oli vuoden 2015 vaaleissa niin paljon vaikutusvaltaa? Niin ei toki aina ole. Kuten Kampanja vallasta –kirjassa toteamme, vuoden 2011 vaaleissa valtiovarainministeriön legendaarisen kansliapäällikön Raimo Sailaksen julkiset varoitukset poliitikoille kaikuivat kuuroille korville.

Vuoden 2015 vaaleissa valtiovarainministeriön vaikutusvalta syntyi ensinnäkin siitä, että ministeriön raportti oli poikkeuksellisen mittava työ, joka julkaistiin kirjana päivälleen kuukausi ennen vaaleja. Toiseksi, siinä missä vuonna 2011 kaikki poliitikot torjuivat valtiovarainministeriön neuvot, vuonna 2015 erityisesti kokoomus asettui näyttävästi niitä kannattamaan. Kolmanneksi, vuonna 2015 monet toimittajat omaksuivat valtiovarainministeriön näkemykset oman kriittisen journalismin lähtökohdaksi.

Vaikuttaa siltä, että puolueiden toistuvat talouspoliittiset epäonnistumiset olivat vuosina 2011–2015 syöneet poliitikkoja kohtaan tunnetun luottamuksen, mikä antoi valtiovarainministeriölle erityistä uskottavuutta.

On poliittinen päätös, halutaanko valtiovarainministeriön ottavan vaalien alla kantaa myös jatkossa vaalien jälkeen harjoitettavaan talouspolitiikkaan. Jos valtiovarainministeriön profiilia julkisessa keskustelussa ei haluta rajoittaa, voi vaihtoehto olla muiden toimijoiden suositusten näkyvämpi esilletuonti. Tällainen taho voisi olla vaikka talouspolitiikan arviointineuvosto, joka sekin osallistui vuoden 2015 yhteiskunnalliseen keskusteluun, mutta jonka puheenvuorot tuolloin jäivät paljon vähäisemmälle huomiolle kuin valtiovarainministeriön.

 

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Suomalainen vaalijärjestelmä kaipaa remonttia

Erkka-Railo-44Suomessa on tapana olla huolissaan eduskuntavaalien äänestysaktiivisuudesta.

Eikä ihme. Vuoden 2015 eduskuntavaaleissa äänestysaktiivisuus oli vain 66,9 prosenttia. Se on vähän. Vuonna 1962 saavutettiin sodanjälkeisten eduskuntavaalien äänestysaktiivisuuden huippu. Tuolloin 85,1 prosenttia äänioikeutetuista osallistui vaaleihin. Äänestysaktiivisuus on laskenut melko tasaisesti vaaleista toiseen. Perussuomalaisten vaalivoitto 2011 ja torjuntavoitto 2015 keskeyttivät laskevan trendin. Jos äänestäjät pettyvät perussuomalaisiin, lasku voi alkaa uudelleen.

Äänestysaktiivisuuden alhaisuus on itsessään huono uutinen, mutta vielä huonompi asia on, että eri väestöryhmissä innokkuus osallistua vaaleihin vaihtelee rajusti. Kesällä julkaistu Poliittisen osallistumisen eriytyminen –tutkimus (toim. Kimmo Grönlund ja Hanna Wass) kertoo tästä karua kieltä.

Vaaleihin osallistuminen korreloi selvästi iän ja koulutuksen kanssa. Kaikkein innokkaimmin äänestävät 55–69 -vuotiaat korkeasti koulutetut henkilöt. Heidän äänestysprosenttinsa oli jopa 92 prosenttia. Kaikkein vähiten äänestävät 25–34 vuotiaat pelkän peruskoulun käyneet  naiset ja miehet. Heistä vain 30 ja 31 prosenttia vaivautui uurnille vaaleissa. Ero on kansainvälisestikin katsottuna todella huomattava.

Kuten yhteiskunnallisen tietoarkiston johtaja Sami Borg tutkimuksen julkistamistilaisuudessa totesi, vaalijärjestelmää on yritetty uudistaa jo 1990-luvulta lähtien ja suomalaiset politiikan tutkijat ovat toistuvasti ehdottaneet siihen samansuuntaisia uudistuksia, joita ei kuitenkaan ole toteutettu. Jostain syystä poliitikot eivät ole ottaneet tutkijoiden ehdotuksia juurikaan huomioon.

Suomalaisen vaalijärjestelmän keskeinen ongelma on, että se ei ole pysynyt muuttoliikkeen mukana. Kun Suoman vaalijärjestelmän peruspiirteet otettiin käyttöön yli sata vuotta sitten, suomalaiset asuivat suhteellisen tasaisesti koko Suomen alueella. Nyt suomalaiset asuvat ennen muuta pääkaupunkiseudulla samalla kun laajat alueet Suomessa ovat hyvin harvaan asutettuja. Tämä on johtanut tilanteeseen, jossa monet vaalipiirit ovat asukasmäärältään liian pieniä. Lapin vaalipiiristä valittiin eduskuntaan vuoden 2015 vaaleissa seitsemän kansanedustajaa ja Satakunnan vaalipiirissä kahdeksan.

Kun kansanedustajia valitaan vaalipiiristä näin vähän, nousee vaalipiirien niin kutsuttu piilevä äänikynnys kohtuuttoman korkeaksi. Lapin ja Satakunnan vaalipiirissä puolueiden oli saatava vähintään 14,2 ja 12,5 prosenttia kaikista äänistä saadakseen edes yhden kansanedustajan eduskuntaan. Käytännössä tämä tarkoittaa, että pienten puolueiden äänestäminen ei ole aina mielekästä, koska niiden mahdollisuus saada edustaja eduskuntaan voi olla todella pieni.

Eikä asia koske aina edes niin kutsuttuja pieniä puolueita. Vuoden 2015 vaaleissa kokoomus menetti ainoan kansanedustajansa Lapin vaalipiirissä. Tämä merkitsi, että Lapissa kokoomuksen saamat yli 10000 ääntä menivät hukkaan, mikä oli yli 10 prosenttia vaalipiirissä annetuista äänistä. Ei ihme, että Lapin vaalipiirissä äänestysaktiivisuus oli vain vajaat 63 prosenttia.

Suomessa asiaa on yritetty korjata yhdistämällä vaalipiirejä. Vuoden 2015 vaaleissa Etelä-Savon ja Kymen vaalipiiri yhdistettiin Kaakkois-Suomen vaalipiiriksi ja Pohjois-Savon ja Pohjois-Karjalan vaalipiiri Savo-Karjalan vaalipiiriksi. Tämä toki laski piilevää äänikynnystä merkittävästi.

Suomen vaalijärjestelmän korjaaminen yhdistämällä vaalipiirejä on kuitenkin kehno tapa yrittää korjata olemassa olevia ongelmia. Vaalipiirien kasvattaminen johtaa tilanteeseen, jossa vaalikampanjan käyminen on kohtuuttoman hankalaa ja kallista. Lisäksi suuremmat vaalipiirit uhkaavat alueellista edustavuutta. Eduskuntaan pääsy on verrattomasti helpompaa sellaisille ehdokkaille, jotka ovat kotoisin vaalipiirien suurista asutuskeskuksista kuin niiden ulkopuolelta. Esimerkiksi Varsinais-Suomen vaalipiiristä kolmea lukuun ottamatta kaikki 17 kansanedustajaa olivat joko Turusta tai sen lähialueilta.

Tilanne on helposti korjattavissa. Suomessa tulisi ottaa käyttöön Ruotsin mallin mukainen tasauspaikkajärjestelmä. Tasauspaikkajärjestelmä tarkoittaa, että kaikki vaalipiireissä annetut äänet vaikuttaisivat vaalitulokseen. Kansanedustajapaikat jaettaisiin puolueiden valtakunnallisen äänituloksen ja vaalipiireissä saatujen henkilökohtaisten äänien mukaan. Ääniä ei enää menisi hukkaan, kuten nykyjärjestelmässä helposti käy. Se tekisi äänestämisestä mielekkäämpää.

Samalla alueellinen edustavuus kohenisi, kun vaalipiirejä voitaisiin pienentää. Vaalikamppailut olisivat yksittäisille ehdokkaille helpompia ja huokeampia, kun ne käytäisiin pienemmillä alueilla. Kansanedustajat tulisivat lähemmäs oman alueensa asukkaita, eivätkä suurten asutuskeskusten ehdokkaat saisi suhteetonta etulyöntiasemaa verrattuna muihin ehdokkaisiin.

(Kirjoitus on julkaistu aiemmin Kaleva-lehdessä)

Dosentti, VTT Erkka Railo on eduskuntatutkimuksen keskuksen tutkija

 

 

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Jähmeät tv-keskustelut

matti_valimaki_19_low-res

MTV3 esitti keskiviikkona Pääministeritentin ja eilen nähtiin Yleisradion Suuri puheenjohtajatentti. Näiden kanavien tärkeimpien tv-keskustelujen toteutuksessa oli jonkin verran eroja, mutta aihevalikoima oli hyvin samanlainen ja erot puolueiden linjojen välillä jäivät kovin epäselviksi.

Molemmissa tenteissä kaksi toimittajaa kyseli puoluejohtajilta, jotka vastasivat, tai pyysivät puheenvuoroa ja odottivat useimmiten kohteliaasti vuoroaan. Edettiin aiheesta toiseen, niin että jokainen keskustelija esitti useimmiten korkeintaan muutaman näkemyksen kustakin. Käsiteltiin verotusta, työllisyyttä, rakenneuudistusten tarvetta, Venäjään ja NATO:on suhtautumista sekä maahanmuuttoa.

Näkemyseroja tuntui olevan kanssakilpailijoiden sijaan useammin toimittajien tai Ylen tapauksessa paikalle opponoimaan kutsuttujen talousasiantuntijoiden kanssa. Keskustelukumppanien haastamista tapahtui lähinnä arvokysymyksissä, joiden käsittely oli kuitenkin pienessä roolissa. Suurimmaksi osaksi keskustelut etenivät sujuvasti, eikä ilmassa ollut suurta ristiriitojen tai vaaran tuntua.

Puheenjohtajien tv-keskustelujen konsepti on pysynyt perusperiaatteiltaan samanlaisena jo vuosia. Olisivatko muutokset paikallaan? Miten voitaisiin saada ohjelmista kiinnostavampia, informatiivisempia, ja miksei yleisöystävällisempiäkin? Kuinka palveltaisiin parhaiten äänestäjää ja kansanvaltaa?

Joissain tenteissä on otettu mukaan katsojien kysymyksiä ja mielipiteitä, millä on pyritty interaktiivisuuteen. Tässä lienee vielä pohtimisen aihetta, sillä yksittäisten twiittien ilmaantuminen ruudun alalaitaan ei vielä kovin kummoisesti tuo dialogisuutta keskustelijoiden ja yleisön välille.

Keskittyminen vain tiettyyn politiikan sektoriin tarjoaisi mahdollisuuden syventyä aiheeseen ja puolueiden kantojen erilaisuuteen. Esimerkiksi EU-politiikkaa, koulutuspolitiikkaa tai pakolaispolitiikkaa on käsitelty paneeleissa vaalien alla, mutta johtavat tiedotusvälineet uskovat puoluejohtajatenteissään useita aihealueita ruotiviin yleiskeskusteluihin.

Puhe puoluejohtajien tenteissä on ollut teknistä, abstraktia ja pitkälti samoja aiheita kiertävää jo monta viikkoa. Tällainen keskustelu ei tarjoa paljoa tavalliselle äänestäjälle. Tiedotusvälineissä vaikuttaa olevan yhteisymmärrys siitä, mitkä ovat tulevan hallituksen tärkeimmät haasteet ensi vaalikaudella: taloustilanne, ulko- ja turvallisuuspolitiikka, hallituksen johtaminen ja kesken jääneet rakenteelliset uudistukset.

Monet varmasti haluaisivat, että käsiteltäisiin enemmän kansalaisten arkeen liittyviä aiheita, kuten perhepolitiikkaa, vanhuspalveluita tai syrjäytymistä. Myös kulttuuri-, koulutus-, sivistys- tai ympäristöpolitiikka on pitkälti rajattu keskusteluista sivuun.

Puoluejohtajat ovat toistaneet päälinjauksensa keskustelusta toiseen useiden viikkojen ajan. Muutama päivä ennen vaaleja tavoitteet tulevat jo miettimättä kuin nauhuri pyöräytettäisiin käyntiin. Puoluejohtajat osaavat suunnata lauseensa todennäköisen vastaan väittäjän suuntaan ja jopa täydentää toistensa lauseita. Keskustelu vaikuttaa ulkoa opetellun toistamiselta.

Myös julkinen keskustelu kyllääntyi jo muutama viikko ennen vaalipäivää. Puolueiden tärkeimmät erimielisyydet ja erottautumistavat oli käyty niin moneen kertaan tiedotusvälineissä läpi, että uutisointi tv-tenteistä on johtanut usein muun kuin asiakysymysten huomiointiin. Tyylit ja tunteet puhuttavat.

Jähmeissä tv-keskusteluissa on osaltaan kyse eriskummallisesta poliittisesta tilanteesta, jota mielipidemittaustulokset pönkittävät.

Pienempien puolueiden johtajat pyrkivät kyllä ponnekkaasti haastamaan suurempia vastapelureitaan tai saman äänestäjäkunnan osan äänistä kamppailevaa kilpakumppaniaan. Pienet puolueet ovat kuitenkin ikään kuin näytelmän sivuroolissa. Tämä kävi ilmi kuvaavasti Ylen tentin keskivaiheilla, kun neljä kannatukseltaan pienimmän puolueen johtajaa ohjattiin taustalle, jotta neljä kannatukseltaan suurinta saivat rauhassa suorittaa ”mini-hallitustunnustelut” keskenään.

”Neljä suurta” eivät kuitenkaan ole juuri antautuneet väittelemään muiden kanssa. Puolueet ovat lakaisseet erimielisyytensä sivuun ja asettuneet odottamaan hallitusneuvotteluja. Suurimmat ristiriidat näkyvät kahden johtavan hallituspuolueen, kokoomuksen ja Sdp:n välillä, mikä on poikkeuksellista. Hallituspuolueet on totuttu vaalikeskusteluissa näkemään kehumassa kautensa aikaansaannoksia, mutta tällä kertaa itsekehulle on ollut niukemmin aineksia.

Gallup-johtaja keskusta sen sijaan tyytyy liukumaan pääministeripuolueeksi pysyttelemällä taka-alalla. Yleensä oppositio on räksyttänyt estoitta hallituspuolueille, mutta myös toisen, neljä vuotta hallitusvastuusta sivussa olleen perussuomalaisten Timo Soini on valinnut aiempaa rauhallisemman, valtiomiesmäisen lähestymistavan.

Mihin himmennetyin lyhdyin ja kortit lähellä rintaa vaaleihin eteneminen johtaa?

Kun puolueiden väliset erot asia-aiheissa eivät ole selvemmin esillä, äänestäjä joutuu luottamaan aiempiin käsityksiinsä, tai henkilöihin ja tunteisiin perustuviin motiiveihin äänestyspäätöstä tehdessään.

 

Matti Välimäki

Tohtorikoulutettava, Eduskuntatutkimuksen keskus

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather