Arkistot kuukauden mukaan: lokakuu 2014

Välikysymykset opposition aseena

Sinin kuva_tyohuone_lowresPerussuomalaiset ja keskusta ovat jättämässä yhteisen välikysymyksen hallituksen talouspolitiikasta ja Suomen talouden kehityksestä. Välikysymys tulee olemaan 20. tällä hallituskaudella. Ylen uutisen mukaan vasemmistoliittoa ja vihreitä ei pyydetty mukaan välikysymyksen valmisteluun. Perussuomalaisten puoluesihteeri Riikka Slunga-Poutsalo kertoi Ylen aamutv:ssä, että välikysymyksen jättäminen ei olisi vaaliteknisesti edes järkevää, vaan kannattavampaa olisi katsella hallituksen rämpimistä huhtikuuhun saakka. Slunga-Poutsalon mukaan välikysymys on kuitenkin tehtävä, koska Suomella ”ei ole varaa enää odottaa”.

Mistä aiheista välikysymyksiä on jätetty kuluvan vaalikauden aikana? Onko oppositio ollut välikysymysten takana yhtenä rintamana? Mikä hallituksen politiikassa on ollut erityisesti kritiikin kohteena, ja puuttuuko jokin politiikan sektori välikysymysaiheiden joukosta?

Välikysymyksen jättäminen on eduskunnan keino selvittää hallituksen luottamus. Välikysymyksen tekevät tavallisesti oppositiopuolueet, ja siihen tarvitaan vähintään 20 edustajan allekirjoitus. Välikysymys voidaan kohdistaa koko valtioneuvostolle tai yksittäiselle ministerille. Välikysymys jätetään keskuskansliaan, ja ensimmäinen allekirjoittaja esittelee kysymyksen täysistunnossa. Jos täysistunnon keskustelussa ehdotetaan epäluottamuslauseen antamista hallitukselle tai ministerille, toimitetaan eduskunnassa luottamusäänestys. Itsenäisyyden aikana Suomen hallitus on kaatunut neljä kertaa välikysymykseen, kaksi kertaa 1920-luvulla ja kaksi kertaa 1950-lopulla.

Keskusta ja perussuomalaiset ovat opposition suurimmat ja ainoat alkuperäiset puolueet. Syyskuun loppuun mennessä on jätetty kaikkiaan 19 välikysymystä. Osassa näistä välikysymyksistä allekirjoittajina on myös vasenryhmän, muutos2011:n ja vasemmistoliiton edustajia.

Oppositio on toiminut yhteisessä rintamassa vain alle kolmasosassa välikysymyksiä. Yhteistyö on kuitenkin selvästi tiivistynyt loppua kohden. Vuosien 2011–2012 aikana vain yksi välikysymys kymmenestä, joka koski euroalueen talouskriisiä, keräsi molemmat puolueet taakseen. Sen sijaan vuosien 2013–2014 aikana jätetyistä yhdeksästä välikysymyksestä yhteinen sävel on löytynyt viiteen kertaan. Näissä aiheina ovat olleet asuntopolitiikka, lasten kotihoidon tuki, hallituksen kuntapolitiikka, hallituksen perhepolitiikka ja työttömyys. ”Työttömyystilanne Suomessa”-otsikolla jätetty välikysymys on kerännyt eniten allekirjoittajia, yhteensä 87 nimeä.

Puolet keskustan välikysymyksistä, joihin perussuomalaiset eivät ole yhtyneet, käsittelee kuntapolitiikkaa. Huolenaiheina ovat olleet kunnalliset lähipalvelut, kuntauudistus ja sote-palvelut. Loput keskustan omista välikysymyksistä käsittelevät lapsiperheiden hyvinvointia, ikäihmisten hoivaa ja kansalaisten eriarvoistumista.

Perussuomalaiset on jättänyt omalla joukollaan seitsemän välikysymystä. Näistä kolmessa aiheena on euroalueen talouskriisi. Muut välikysymykset käsittelevät puolustusvoimia, kuntauudistusta, hallituksen talous- ja teollisuuspolitiikkaa ja poliisia.

Suosituin aihe on siis ollut kuntapolitiikka, josta on kauden aikana jätetty kaikkiaan kuusi välikysymystä.  Toiseksi eniten on ollut esillä euroalueen talouskriisi, josta perussuomalaiset ovat jättäneet välikysymyksen neljä kertaa. Huomionarvoista on myös se, että eri tavalla sosiaalipolitiikkaan liittyvät aiheet, kuten palvelut, perheet ja eläkkeet, ovat olleet esillä joka toisessa välikysymyksessä.

Kullakin puolueella on oma vahvuusalueensa politiikan sektoreista. Kokoomusta pidetään uskottavana talouspolitiikassa, SDP:n vahvuus on sosiaalipolitiikka, keskustan kivijalka on alueelliset kysymykset, vihreillä ympäristöpolitiikka ja perussuomalaisilla Euroopan unioni. Puolueille on edullista päästä keskustelemaan julkisesti nimenomaan sellaisista aiheista, joissa niiden koetaan olevan uskottavia.

Keskusta ja perussuomalaiset ovat jättäneet välikysymyksiä ennen muuta niistä aiheista, jotka kuuluvat puolueiden omiin vahvuusalueisiin. Toki sekä kuntapolitiikka että euroalueen talouskriisi ovat olleet politiikassa esillä muutenkin, mutta silmiinpistävää on, että ainuttakaan välikysymystä ei ole jätetty esimerkiksi ympäristöpolitiikasta tai valtion omistajapolitiikasta.

Välikysymyksen jättäminen on enemmistöhallituksen aikana opposition keino nostaa tiettyjä aiheita julkiseen keskusteluun. Hallituksen linjaukset eivät ole läheskään aina merkittäviä impulsseja välikysymysten syntymiseen. Sen sijaan oppositiopuolueet liikkuvat hallitusta haastaessaan mielellään omalla vahvuus- ja mukavuusalueellaan.

Parlamentaarisen demokratian näkökulmasta välikysymys on mahdollisuus haastaa hallituksen harjoittama politiikka, ja mahdollisesti myös vaikuttaa tuleviin päätöksiin. Toisaalta jos välikysymys ei kuitenkaan johda käytännössä koskaan hallituksen kaatumiseen, mikä on sen tosiasiallinen tarkoitus, voidaan kysyä, onko välikysymyksellä muuta kuin eduskuntaa työllistävä vaikutus. Onko välikysymyksistä hyötyä vai haittaa eduskunnan lainsäädäntötyölle?

Niukin mahdollinen enemmistöhallitus on Suomessa vallassa todennäköisesti ensi kevään eduskuntavaaleihin. On mielenkiintoista nähdä, millaisista aiheista suurin mahdollinen vähemmistöoppositio haastaa hallitusta, ja toimiiko poliittisesti laaja oppositio yhtenä rintamana. Hallituksen talouspolitiikka näyttäisi olevan ainakin yksi sellainen teema, josta perussuomalaiset ja keskusta pystyvät nyt esittämään yhteisen välikysymyksen.

Sini Ruohonen

Tohtorikoulutettava, Eduskuntatutkimuksen keskus

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Perusruotsalaiset ja suomidemokraatit?

JokisipilaVierailin keskiviikkona 24.9. YLEn A-Studio -ohjelmassa keskustelemassa syyskuun puolivälin valtiopäivävaaleissa ennätykselliset 12.86 prosenttia äänistä ja 49 paikkaa 349 edustajan joukossa saavuttaneen Sverigedemokraterna-puolueen (SD) eli ruotsidemokraattien ja perussuomalaisten (PS) eroista ja yhtäläisyyksistä. Koska aika televisiossa on aina kortilla ja käytössä olleen lyhyen ajan puitteissa oli mahdollista käsitellä vain perusasiat, jatkan pohdintaa tässä.

Perussuomalaisiin kuuluva Euroopan parlamentin jäsen Jussi Halla-aho on todennut, että jos Sverigedemokraterna toimisi missä tahansa muualla kuin Ruotsissa, sitä pidettäisiin täysin normaalina puolueena. Jos tarkastelee ruotsidemokraattien 2011 julkaistua periaateohjelmaa, Halla-aho on pitkälti oikeassa. Siitä nimittäin löytyy hyvin vähän sellaista, mikä oikeuttaisi puolueen täydellisen eristämisen, joka on ollut muiden puolueiden ruotsidemokraatteja kohtaan valitsema linja. Korostaessaan nationalismia ja ruotsalaiskansallista identiteettiä sekä kritisoidessaan monikulttuurisuusajattelua ja maahanmuuttopolitiikkaa ohjelma toki haastaa Ruotsissa vallitsevia poliittisen korrektiuden rajoja, mutta mitään lainvastaista tai normaalin demokraattisen poliittisen kilvoittelun käytäntöjen kanssa ristiriidassa olevaa sieltä ei löydy.

Puoluejohtaja Jimmie Åkesson on tehnyt hartiavoimin töitä tuodakseen puolueensa valtavirtaan ja tehdäkseen siitä poliittisesti salonkikelpoisen. Hänen johdollaan puolueessa on toteutettu reipasotteinen sisäinen puhdistus, jossa riveistä on siivottu rasistisia ja muukalaisvihamielisiä kannanottoja julkisuudessa esittäneitä jäseniä. Omissa esiintymisissään hän on toistuvasti torjunut syytökset puolueen rasistisuudesta. Tämä ei kuitenkaan vielä ole riittänyt murtamaan saartorengasta puolueen ympärillä.

Ruotsidemokraatit tekee ongelmalliseksi puolueen tausta. Sen perustivat vuonna 1988 joukko aiemmin Bevara Sverige Svensktin, Framstegspartietin ja Sverigepartietin kaltaisissa äärinationalistisissa, oikeistoradikaaleissa, maahanmuuttovastaisissa ja rasistisissa liikkeissä toimineita henkilöitä. Tässä SD:n ensimmäisessä versiossa vaikuttivat esimerkiksi ruotsalaisen uusnatsismin johtohahmoihin kuulunut Robert Vesterlund ja kansallissosialistisessa Nordisk Rikspartietissa aiemmin toiminut Anders Klarström. Juuri nämä ulkoparlamentaarisissa rasistisissa äärijärjestöissä piilevät juuret saavat muut puolueet karttamaan ruotsidemokraatteja kuin ruttoa.

SD ei pääse pakoon menneisyyttään. Muiden puolueiden keskuudessa ollaan vakuuttuneita, että kaikesta julkisesta kasvojenpesusta ja päinvastaisista vakuutteluista huolimatta nyt Riksdagetiin valitun 49 ruotsidemokraatin joukossa on rasistisesti ja islamofobisesti ajattelevia henkilöitä. Näitä epäilyjä ruokkii se, että monen tuoreen SD-parlamentaarikon kampanja rakentui lähes yksinomaan maahanmuuton ja monikulttuurisuuden vastustamiselle. Voimakkaat vastareaktiot selittyvät sillä, että Ruotsissa monikulttuurisuus, suvaitsevaisuus ja inklusiivisuus kuuluvat suorastaan valtiolliseen identiteettiin. Moni ruotsalainen tulkitsee niiden avoimen haastamisen suorana hyökkäyksenä kansankodin arvomaailman keskeisimpiä pilareita vastaan.

Suomessa on luonnollisesti seurattu tarkkaan, mitä naapurimaassa tapahtuu. Ruotsidemokraattien nousussa on nähty samoja piirteitä kuin perussuomalaisten vuonna 2011 ottamassa jytkyssä. Esimerkiksi Södertörnin yliopiston tutkija Ann-Cathrin Jungar on niputtanut SD:n ja PS:n yhdessä Tanskan työväenpuolueen kanssa samaksi oikeistopopulistiseksi puolueperheeksi. Tällainen näkemys ei kuitenkaan tee oikeutta perussuomalaisten ruotsidemokraateista olennaisella tavalla eroavalle historialliselle kehitykselle ja ideologiselle taustalle.

Siinä missä SD:n kasvualustana oli maahanmuuttokriittinen tai oikeammin suoran muukalaisvihamielinen ulkoparlamentaariseen toimintaan suuntautunut yhden asian liike, perussuomalaiset on alusta saakka profiloitunut parlamentaarisen järjestelmän kautta vaikuttamaan pyrkivänä ja politiikkavaihtoehtoja laajalla rintamalla tarjoavana puolueena. Perussuomalaisiin on toki vuosien saatossa syntynyt vahva maahanmuuttokriittinen siipi, mutta puolueen eksistentiaalinen perusolemus on löydettävissä muualta. Maahanmuuttokriittisyyttä tärkeämpiä määrittäviä tekijöitä perussuomalaisille ovat EU-kriittisyys ja ns. vanhojen puolueiden eli entisen kolmen suuren (SDP, Keskusta, Kokoomus) haastaminen.

Perussuomalaisten ideologiset juuret löytyvät agraaripopulistisesta SMP:stä, joka aikanaan kelpuutettiin maan hallitukseenkin. Vuoden 2011 vaaleissa saavuttamansa 19 prosentin kannatuksen ja 39 eduskuntapaikan kautta perussuomalaisten yleinen poliittinen uskottavuus ja kansanvaltainen mandaatti ovat olleet aivan toista luokkaa kuin vuoteen 2010 Ruotsin neljän prosentin valtakunnallisen äänikynnyksen alle jääneiden ruotsidemokraattien. Toisin kuin 15 vuoden parlamentaarisen kokemuksen puolueena omaavat perussuomalaiset, ruotsidemokraatit ovat vasta institutionalisoitumistaipaleensa alussa.

Toisin kuin ruotsalaisessa kahteen blokkiin (sosialidemokraattien johtama punavihreä ryhmittymä ja maltillisen kokoomuksen johtama porvarillinen allianssi) perustuvassa parlamentaarisessa käytännössä, Suomen puoluekentässä ei perinteisesti ole ollut sellaisia raja-aitoja, joita ei hallituskoalitiota muodostettaessa olisi voitu ylittää. Meillä on ollut SDP:n ja Maalaisliitto-Keskustan yhteistyöhön nojanneita punamultahallituksia, kokoomuksen ja SDP:n muodostamia sinipunakoalitioita sekä koko oikeisto-vasemmisto-spektrin läpäisseitä sateenkaarihallituksia. Toisin kuin Ruotsissa, Suomessa äänestäjät eivät ole päässeet päättämään hallituspohjasta, vaan sen ratkaisemisen puolueet ovat varanneet omaksi oikeudekseen.

Vaalivoittonsa jälkeenkään ruotsidemokraatit eivät vielä ole aivan samoissa lukemissa perussuomalaisten kanssa. Nyt puolueen kannatus on kuitenkin jo niin suurta, että sen eristäminen kokonaan yhteiskunnallisen keskustelun ja parlamentaarisen yhteistyön ulkopuolelle on yhä hankalampaa ja demokratian kannalta entistä ongelmallisempaa. Puolueen omana lähiajan tavoitteena on päästä käymään kauppaa hallituskoalitiolle antamallaan tuella, mutta hallitusvastuuseen se ei suoranaisesti pyri. Perussuomalaisille taas hallitukseen meno on julkilausuttu tavoite ja lähitulevaisuudessa oikeastaan väistämätönkin askel, mikäli puolue haluaa säilyttää uskottavuutensa aitona poliittisena vaihtoehtona, ei pelkkänä pysyvästi oppositiossa istuvana protestipuolueena.

Perinteinen vasemmisto-oikeisto –jaottelu on puutteellinen työkalu SD:n ja PS:n analysoinnissa. Oikeistolaista niiden agendalla on kansallismielisyys, maahanmuuttokriittisyys, lain ja järjestyksen korostaminen sekä yleinen arvokonservatismi, mutta talouspolitiikassa ne ovat lähempänä keskustavasemmistoa. Varsinkin perussuomalaisilla mutta myös ruotsidemokraateilla on vahvasti perinteiseen pohjoismaiseen sosialidemokratiaan nojaavia talouspoliittisia näkemyksiä. Ne haluavat säilyttää hyvinvointivaltion, puolustavat valtion oikeutta säädellä markkinoiden toimintaa ja haluavat tukea pienyrittäjien toimintaa.

Markku Jokisipilä

Johtaja, Eduskuntatutkimuksen keskus

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather