Aihearkisto: Eurovaalit

Piiri pieni pyörii?

Hatakka150x200Kun arabikevät on kuivunut käsiin ja Occupy Wall Streetin hipit ovat joutuneet menemään töihin, digi-emansipaatiosta pääsevät nauttimaan lähinnä venäläiset trollimaakarit ja NSA. Jos yhteiskunnallisten keskustelunaiheiden painavuutta arvotettaisiin muoti-ilmausten käyttötiheydellä, ”sosiaalisen median demokratisoivan voiman” hautajaiskulkueessa arkunkantajilla olisi pian helppo homma. Ehkä kuoppajaisia ei kuitenkaan tarvitse vieläkään järjestää.

Osallistuin eilen Helsingin Sanomain Säätiön järjestämään Tviittien politiikkaa -seminaariin. Tilaisuuden antoisimmaksi keskustelunaiheeksi nousi suomalaisten politiikan ja journalismin eliittien suhde Twitterissä.

Eliisa Vainikan ja Jukka Huhtamäen mielenkiintoisen ja jo huomiota saaneen verkostoanalyysin mukaan edellisten eurovaalien aikaan suomalaiset korkean tason poliitikot ja politiikan toimittajat paitsi seurasivat enimmäkseen toisiaan myös kommunikoivat ennen kaikkea toistensa kanssa. Toimittajat ja heidän lähteinään toimivat poliitikot siis näyttäisivät olevan voimakkaimmin verkostoituneet keskenään. Järkeenkäypä tulos kertoo palvelun matalan käyttöasteen lisäksi suomalaisten poliittisten piirien kotikutoisesta pienuudesta ja ammatillisesti läheisistä väleistä.

Käytössäni olevan toisen, EU-vaalien Twitter-viestintää tarkastelevan, aineiston perusteella viime vaaleissa EU-politiikasta keskustelleiden suomalaisten verkosto oli kohtalaisen tiivis. Tätä selittää ainakin se, että neljä viidestä keskusteluun osallistuneesta tilistä oli ammatillisesti suoraan tekemisissä joko EU-instituutioiden tai vaalien kanssa. Siinä missä EP-vaaleista keskustelleista tileistä vain joka kymmenes kuului kansalaisille, reippaasti yli puolet oli yksittäisiä toimittajia ja poliitikkoja.

Vainikan ja Huhtamäen tutkimus oli metodologisesti rakennettu niin, että esimerkiksi oppositio- ja pienpuolueiden sekä kansalaisyhteiskunnan edustajien sijoittuminen suomalaiseen Twitter-kenttään jäi tarkastelun ulkopuolelle tai ainakin voimakkaasti syrjään. Myös toimittajien valinnassa oli painotettu perinteikkäitä mediainstituutioita. Tulos kertoo parlamentaarisista eliiteistä, koska tutkimus käsitteli parlamentaarisia eliittejä. Tutkijat eivät muuta väittäneetkään.

Vallitsevaksi tulkinnaksi niin tiedotusvälineissä kuin tutkimuksen uutisointia ruotineissa nettikeskusteluissa kuitenkin tuntui jääneen, että pienen piirin pyörittämänä sosiaalinen media vähintään ylläpitää, ellei jopa vahvista, yhteiskunnan vakiintuneita valtasuhteita. Joissain puheenvuoroissa tämä tulkittiin merkkinä verkkoteknologioiden lähtökohtaisesta kyvyttömyydestä demokratisoida politiikan julkisuutta. ”Eliittien eliitin foorumista” puhuttaessa alkaa itse teknologiakin vaikuttaa epädemokraattiselta.

Jos etabloituneet yhteiskunnalliset valtasuhteet toistuvat myös verkossa, näytetäänkö digitaalisille vastarannankiiskille peukun ja voitonmerkin sijaan eliitin manikyroitua keskisormea?

Kysymys tuo kaikuja ajalta, jolloin twittersfäärin elitistisyyden sijaan puhuttiin eliitin blogosfääristä. Kuten sittemmin on huomattu, yhteiskunta on olemassa myös eliittijulkisuuksien ulkopuolella – etenkin jos elonmerkkejä etsii. Valtaa ja sen käyttäjiä nimittäin lymyää myös muualla kuin perinteisen parlamentaarisen demokratian ja sen valvonnan ylimmillä tasoilla, myös sosiaalisessa mediassa.

Vaikka eliitillä on Twitterissä oma piirinsä, nettivälitteinen ihmisten vuorovaikutus mahdollistaa myös eriytyneitä maailman selittämisen verkostoja ja vastajulkisuuksia. Näissä julkisuuksissa organisoituvien ihmisjoukkojen tavoitteet, heidän esittämänsä ongelmat sekä yhteiskunnallisen vaikuttamisen motivaatiot kumpuavat usein muualta kuin institutionalisoituneista parlamentaarisista ja ideologisista perinteistä.

Suomea suuremmissa eurooppalaisissa Twitter-julkisuuksissa on ollut merkkejä populististen puolueiden ja kansalaisliikkeiden eriytymisestä kansallisten kuplien sisällä. Podemos, Syriza, halla-aholainen perussuomalaisuus ja miksei vaikkapa #gamergate ovat erilaisuudestaan huolimatta esimerkkejä merkittäviltä osin verkossa organisoituneista kansalaislähtöisistä vaihtoehtoliikkeistä. Valtajulkisuudessa ne ovat tulleet huomatuiksi vasta saavutettuaan merkittävää valtaa – tai aiheutettuaan eliiteissä riittävästi pahennusta.

Poliittisen spektrin monissa väreissä näyttäytyvien uusien nettiliikkeiden nousu osaksi yhteiskunnallisen keskustelun ydintä vaatii eliitin ja kansalaisyhteiskunnan välistä keskustelua uusien tulokkaiden sanomasta ja toimintatavoista. Noteeratuksi tuleminen onkin useimmiten johtanut liikkeiden toimintakulttuurien, puhetapojen ja tietynlaisen yhteiskunnallisen hyväksyttävyyden julkiseen ruotimiseen.

Meillä perussuomalaiset ovat olleet tämänkaltaisen tarkastelun alla aina vuoden 2011 vaaleista, jolloin Arkadianmäelle nousi joukko ennen kaikkea verkossa profiloituneita edustajia. Nyt Timo Soini on jo kaksi kuukautta ennen vaaleja joutunut esittämään retorisista tempuistaan näyttävimpiä, vaikka erityisen tarkassa syynissä ollut Jussi Halla-aho ei ole tällä kertaa edes ehdolla.

Toimittaja Janne Zareff totesi eilisen tilaisuuden kommenttipuheenvuorossaan, että eliittien kanssakäyminen muistuttaa performanssia. Puheviestinnän professori Pekka Isotalus täydensi lausuntoa tweetissään: Kaikki julkinen keskustelu ON performanssia. Ja kuten performansseilla on seuraajansa, meillä on kansalaisina mahdollisuus osallistua niin eliittien kuin vaihtoehtoisten liikkeiden määrittelykamppailuihin sekä seuraajina että kommentaattoreina.

Netti ei ole pelkkä eliitin leikkikenttä, mutta parlamentaarisen demokratian käytännön toteuttaminen ja sen julkinen valvonta pitkälti on. Se on hyvä asia siihen asti kunnes poliittiset ja journalistiset eliitit kategorisesti kieltävät suostuvansa ottamaan uusien – esimerkiksi netissä ilmaantuvien – yhteiskunnallisten voimien tavoitteita ja ajatusmaailmaa asiallisesti aukirevittäviksi. Tämä on välttämätöntä paitsi hyvien ideoiden löytämiseksi myös pahimpien foliohattujen tunnistamiseksi.

 

Niko Hatakka

Tohtorikoulutettava, Eduskuntatutkimuksen keskus

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Visertämällä valtaan?

Erkka_Railo-282_lowresOn väitetty, että Twitter ja muut sosiaalisen median sovellukset murtavat yhteiskunnallisia hierarkioita. Suurten puolueiden ammattipoliitikoilla oli aikaisemmin ylilyöntiasema vaaleissa, mutta sosiaalinen media tarjoaa välineen saavuttaa tuhansia ihmisiä helposti, nopeasti ja ilmaisesti. Ilmeneekö tämä mahdollisuus vaaleissa? Tarjoaako Twitter tehokkaan keinon tuntemattomille ehdokkaille tehdä läpimurto vaaleissa?

Helmikuun 23. päivä julkaistiin Eduskuntatutkimuksen keskuksen ja Tampereen yliopiston journalismin, viestinnän ja median tutkimuskeskuksen Cometin yhteisen tutkimushankkeen tulokset. Hankkeen yhdessä osassa tarkasteltiin sitä, millä tavoin ehdokkaat hyödynsivät Twitteriä vaalikampanjassaan Euroopan parlamentin vaaleissa keväällä 2014. Tutkimuksen tulokset kertovat, tarjosiko Twitter keinon ohittaa jo ennestään tunnetut ehdokkaat.

Oheisessa taulukossa on nähtävissä, ketkä ehdokkaat lähettivät eniten twiittejä Euroopan parlamentin vaaleja edeltävän kahden kuukauden aikana. Siinä on eritelty 20 eniten twiittejä lähettäneiden ehdokkaiden ikä, sukupuoli, puolue, asema ja asuinpaikka.

Visertämällä valtaan, taul1

Taulukkoa hallitsevat tunnetut ammattipoliitikot. Kahdestakymmenestä eniten twiittejä lähettäneestä henkilöstä vain neljä oli politiikan aloittelijoita: Lisa Sounio, Tom Himanen, Antero Vartia ja Pia Lohikoski. Kuitenkin vain yksi näistä oli todellinen politiikan amatööri, kristillisdemokraattien Tom Himanen. Lisa Sounio on menestynyt yrittäjä, julkisuuden henkilö ja presidentti Martti Ahtisaaren miniä. Antero Vartia on yhtälailla menestynyt yrittäjä ja entinen tv-tähti. Pia Lohikoski on osallistunut jo vuosien ajan kunnallispolitiikkaan. Kaikilla kolmella viimeksi mainitulla oli siis käytössään merkittäviä resursseja, vaikka eivät olekaan tehneet politiikkaa aikaisemmin työkseen.

Entä ketkä ehdokkaat saivat Twitterissä eniten vastauksia? Vaikka joku ehdokas ei olisi aktiivisimpien twiittaajien joukkoon mahtunutkaan, ehkä hän on twiiteillään saanut kuitenkin paljon huomiota ja kannatusta?

Toisessa taulukossa on nähtävissä 20 eniten vastauksia saanutta parlamenttiehdokasta. Lista on hyvin samankaltainen kuin 20 eniten twiittejä lähettäneen ehdokkaan joukko. Ainoastaan yksi henkilö, Antero Vartia, ei ole politiikan ammattilainen.

Visertämällä valtaan, taul2

Taulukot osoittavat, että Twitteriä vaalikampanjan välineenä käyttivät tehokkaimmin hyödykseen politiikan vakiintuneet ammattilaiset. Toisin sanoen Twitter ei kyennyt korvaamaan vaalikampanjan muita resursseja, vaan pikemminkin täydensi niitä. Tunnettuus ja merkittävä yhteiskunnallinen asema vetivät äänestäjiä puoleensa.

Twitteristä on muodostunut suomalaisten poliitikkojen työkalu, jolla osallistutaan poliittiseen keskusteluun. Sellaisena se täydentää niitä muita välineitä, kuten puheita, lehtikirjoituksia, televisioesiintymisiä, joiden avulla vakiintuneilla poliitikoilla on johtava asema julkisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa. Vaadittaisiin aivan poikkeuksellisia taitoja tai muita resursseja saavuttaa vastaava näkyvyys ja vuorovaikutuksen taso Twitterissä, kuin mitä ammatikseen politiikkaa tekevillä ihmisillä on.

VTT Erkka Railo

Eduskuntatutkimuksen keskuksen erikoistutkija

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Kuinka äänestysinto tapetaan?

Tuomas PulsaEuroparlamentista pudonnut SDP:n Mitro Repo harmitteli vaalituloksen selvittyä sitä, miten vähän suomalainen media on kiinnostunut europarlamentaarikoista ja heidän työstään. Revon kommentit olisi helppo tuomita vaalitappion aiheuttamaksi katkeruudeksi, mutta samalla niissä on totuutta enemmän kuin siemeneksi. Vaikka ääniä menettäneiden tilalle saatiin toki uusia äänikuninkaallisia, ei pidä unohtaa, että 60 %:lle äänioikeutetuista vaalien mieluisin vaihtoehto oli jälleen kerran “ei kiinnosta”.

Äänestäjien vähäistä mielenkiintoa eurovaaleja kohtaan on usein selitetty puhumalla ns. toisen asteen vaaleista. EU-politiikka on niin monimutkaista ja etäistä, ettei tavallisen kansalaisen voi olettaakaan kiinnostuvan siitä. Lisäksi vaalituloksen ei nähdä vaikuttavan harjoitettavan politiikan suuntaan, vaan toimivan lähinnä istuvan hallituksen suosion mittarina.

Tällainen meriselitys on kuitenkin liian helppo pakotie todellisen ongelman ääreltä. Monimutkainen ja vaikeaselkoinen politiikka ei ole mikään EU:n yksinoikeus, vaan näkyvissä kaikilla politiikan tasoilla. Kuinka monesta esimerkiksi oheinen “sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämislain valmisteluryhmän loppuraportti” on yksinkertainen ja helppolukuinen?

Kyse ei siis ole niinkään EU-politiikan monimutkaisuudesta, vaan sen saaman huomion vähäisyydestä. Vaikka esimerkiksi eurokriisi on hallinnut otsikoita viime vuosina, on unionin instituutioiden toiminta ja niissä tapahtuva politiikka jäänyt hämärän peittoon. Muutama valistava kirjoitus ei riitä herättämään ihmisten mielenkiintoa, jos niitä edeltää viiden vuoden hiljaisuus.

Matala äänestysprosentti ei siis ole mikään väistämättä Euroopan unioniin liittyvä ilmiö. Mikäli eduskuntavaaleja ja kotimaan politiikkaa käsiteltäisiin samanlaisella otteella kuin EU:ta, saataisiin myös eduskuntavaalien äänestysaktiivisuus tiputettua varsin vaivatta samoihin lukemiin.

Havainnollistetaanpa pienellä ajatusleikillä, miltä eduskuntavaalien ja kotimaan politiikan julkisuus voisivat näyttää, mikäli puolueet ja media kohtelisivat niitä yhtä välinpitämättömästi kuin eurovaaleja.

Aluksi tiedotusvälineet laskevat eduskuntataloon akkreditoitujen toimittajien määrän nykyisestä 125:stä neljääntoista. Sen verran suomalaistoimittajia, freelancerit mukaan lukien, on koko Brysselin kaupungissa tällä hetkellä. Lisäksi eduskunnan toiminnasta uutisoidaan jatkossa ainoastaan muodossa “Suomi päättää” tai “Suomi kieltää”. Samalla ohitetaan erilaisten poliittisten ryhmien sekä vaihtoehtojen olemassaolo ja kilpailu eduskunnan sisällä.

Arvioidessaan kansanedustajien työtä media keskittyy ainoastaan siihen, miten hyvin nämä ajavat vaalipiirinsä etua verrattuna muihin vaalipiireihin. Tämä etu lasketaan ynnäämällä plus- ja miinusmerkkisiä rahavirtoja vaalipiirien välillä. Nettomaksajuus määrittäköön koko poliittisen järjestelmän hyödyllisyyden.

Puolueet rakentavat eduskuntavaalien kampanjat niin teemoiltaan kuin vaaliorganisaatioiltaan täysin piirivetoisiksi, sekä vaikenevat siitä, että Helsingissä puolueet järjestäytyvät valtakunnalliselta pohjalta eduskuntaryhmiksi, joiden yhteinen nimittäjä ei ole edustajan kotipaikka. Kampanjoinnin määrässä tähdätään siihen, että ilman omaa aktiivisuuttaan äänestäjä huomaa vaalit vasta ennakkoäänestyksen jo alettua.

Media kutsuu television vaalitentteihin lähinnä puolueiden piirijärjestöjen puheenjohtajia, jotka eivät ole ehdolla vaaleissa. Tenteissä keskustellaan joko piiri- ja kuntatasoilla päätettävistä asioista tai hyvin abstrakteista kysymyksistä kuten “tarvitaanko Suomessa enemmän vai vähemmän Helsinkiä?”.

Näiden toimien lisäksi vähintään pari puoluetta voisi järjestää puoluekokouksen ja vaihtaa puoluejohtoaan parin viikon sisällä vaalipäivästä. Näin saadaan sekä kansalaisten että omien aktiivien huomio kätevästi vaaleista oleellisempien asioiden äärelle. Äänestäjien mielenkiinnon nujertaminen taataan lopullisesti vaali-iltana keskittämällä analyysi siihen, millaiset lähtöasetelmat tulos antaa seuraaviin kuntavaaleihin.

Leikki sikseen. Olisi toki helppoa kysyä, miksi EU-politiikasta pitää väkisin kirjoittaa, jos se ei kerran kiinnosta sen enempää ihmisiä kuin suurinta osaa puolueista tai mediasta. Totuus kuitenkin on, että maailmassa on suuria, kansallisvaltioiden rajat ylittäviä ongelmia, joiden ratkaisemiseksi jopa eurooppalainen yhteistyö voi olla liian pientä.

Euroopan unioni on järjestelmänä kaukana täydellisestä, mutta samalla se on ainoa ylikansallisten ongelmien ratkaisuun rakennettu mekanismi, jossa on mukana myös ylikansallista demokratiaa. Unionin tulevaisuus ei kuitenkaan näytä kovin valoisalta, kun sekä puolueet että media näyttävät suhtautuvan sen toimintaan varsin välinpitämättömästi.

 

Tuomas Pulsa

Kirjoittaja työskentelee tutkimusavustajana Eduskuntatutkimuksen keskuksessa.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Kärkiehdokkaat esittäytyivät tyhjälle katsomolle

matti_valimaki_19_low-res

Viime viikon torstaina kello 22 Suomen aikaa Euroopan parlamentin ryhmittymien kärkiehdokkaat – ja ehdokkaat EU:n komission puheenjohtajaksi – ottivat yhteen ympäri Eurooppaa televisioidussa väittelyssä. Yleisradio esitti ohjelman suorana verkossa ja tekstitetyn uusinnan Yle TV1:llä perjantaina kello 15.15, eli juuri sopivasti ennen kuin työssä käyvät suomalaiset olivat saapuneet olohuoneisiinsa.

Suoran lähetyksen tavoittavuutta haittasi vähäinen mainostus sekä se, että osa ehdokkaista ei käyttänyt suositeltua englantia keskustelun kielenä. Vain harva katsoja luultavasti keksi kääntyä Euroopan parlamentin sivustolle, jossa oli mahdollisuus simultaanitulkkaukseen.

Mitä suuri osa suomalaisista äänestäjistä menetti?

Debatti aaltoili lukuisissa eurooppalaisen politiikan aihepiireissä digitaalisista sisämarkkinoista ja Ukrainan kriisin hoidosta EU:n yhteiseen turvapaikkajärjestelmään ja Euroopan parlamentissa tapahtuvaan lobbaukseen. Taloudelliset kysymykset nousivat laajimmaksi keskustelunaiheeksi. Vasemmiston Alexis Tsipras (GUE-NGL) muun muassa katsoi, että EU:n olisi tullut voimakkaammin tukea Kreikkaa sen talousahdingosta nousemiseksi, mutta keskustaoikeistolaisen EPP:n ehdokas Jean-Claude Juncker ja sosialistien Martin Schulz (S&D) puolustivat EU:n toimintaa.

Esiintymiseltään Juncker ja Tsipras jäivät hieman etäisiksi ja epäselviksi, kun taas vihreitä edustava Ska Keller (Greens-EFA) ja liberaalidemokraattien Guy Verhofstadt (ALDE) erottuivat tunteellisesti ja aatteellisesti latautuneilla puheenvuoroillaan. Juncker ja Schulz taas ilmaisivat kantojansa korostetun rauhalliseen sävyyn ja valtiomiesmäiseen jämäkkyyteen pyrkien.

Kaikki keskustelijat vaikuttivat yksimielisiltä sen suhteen, että EU:ssa on epäkohtia ja keinottelua, jotka tulee kitkeä. Keskustelijat pitivät niin ikään selvänä, että tulevan komission puheenjohtaja olisi joku illan väittelijöistä. Ns. mustan hevosen mahdollinen esille nousu nähtiin pöyristyttävänä ja todettiin, ettei Euroopan parlamentti tulisi ikinä hyväksymään senkaltaista ratkaisua.

Väittelyyn olisi tuonut mielenkiintoisen lisän Euroopan unionin yhteiseen päätöksentekoon huomattavan epäilevästi suhtautuneen keskustelijan läsnäolo. Aika ajoin visioiden esittely vaikutti jopa kaipaavan vastapainokseen tiukempaa kyseenalaistajaa, kun väittelyä vetäneet toimittajatkaan eivät juuri haastaneet keskustelijoiden näkökantoja.

EU:n yhteistyön ja sääntelyn lisäämiseen kielteisesti suhtautuvat ryhmittymät eivät kuitenkaan ole nimenneet kärkiehdokkaita komission johtoon. Eri Euroopan maista kantautuvien mielipidemittaustulosten valossa näyttää siltä, että näiden vaalien jälkeen ”euroskeptiset” tuskin enää ovat sivussa vastaavista keskusteluista.

EU2

 

 

 

 

 

Kärkiehdokkaiden tentti tarjosi katsojille mahdollisuuden ymmärtää eurooppalaista politiikkaa, ja teemoja, joihin äänestäjät ottavat joko tietoisesti tai tietämättään kantaa kirjoittaessaan äänestyskopissa ehdokkaansa numeron paperille. Esimerkiksi näiden vaalien suomalaisten puheenjohtajien vaalikeskusteluista poiketen fokus oli ennen muuta Euroopan parlamentin päätösvallassa olevissa asioissa sekä eurooppalaisen politiikan tulevaisuuden suunnassa. Ehdokkaat totesivat kysyttäessä uskonnollisten symbolien kantamisesta julkisilla paikoilla sekä Skotlannin ja Katalonian itsenäistymispyrkimyksistä niiden olevan jäsenmaiden oman päätöksenteon alaisia asioita.

Suomalaisissa korkean tason eurovaalitenteissä puoluejohtajat taas laitetaan turhauttavan usein kinaamaan sisä- tai ulkopolitiikan kysymyksistä, joista europarlamentti ei ole päättämässä. Kyseenalaista on myös se, että suomalaiset puoluejohtajat ovat itseoikeutetusti keskustelemassa ”suurissa vaalikeskusteluissa”. Pitäisikö tärkeimpiin tentteihin sittenkin rohkeasti kutsua vaaleissa ehdolla olevia henkilöitä – kuten MTV3:n keskiviikkoisessa Suuressa vaalikeskustelussa – vai pelätäänkö tämän pienentävän kiinnostavuutta?

Ohjelman tavoittavuutta vähensivät tekstitetyn lähetyksen huono lähetysaika ja seuraavien päivien vähäinen uutisointi. Väittelyn tapahtumat levisivät suomalaiselle yleisölle lähinnä STT:n suppeana uutisena, jonka julkaisivat verkkosivuillaan ainakin Aamulehti, Turun Sanomat, Ilta-Sanomat ja Iltalehti. Monet suomalaisista tiedotusvälineistä asettivat kyseisen STT:n jutun pohjalta kärjekseen sen, että kreikkalainen Tsipras ja luxemburgilainen Juncker käyttivät äidinkieliään keskustelussa, eivätkä muiden keskustelijoiden tapaan puhuneet englantia.

Tärkeimpien suomalaisten sähköisten medioiden uutisointiin tai paperilehtien sivuille kärkiehdokkaiden väittely ei juuri yltänyt. Helsingin Sanomien viime torstaisen paperiversion pääkirjoituskin tyytyi lähinnä pilkallisesti epäilemään kärkiehdokkaiden vaikutusta äänestysaktiivisuuteen: ”Ajatus on sen verran elämälle vieras, että se on voitu keksiä vain Brysselin sokkeloissa. Kuinka moni suomalainen äänestää kokoomusta sen vuoksi, että sen eurooppalaisen emopuolueen EPP:n kärkiehdokas on luxemburgilainen Jean-Claude Juncker?”

Yleisradio uutisoi väittelystä verkkosivuillaan avaten yksityiskohtaisesti Kreikan talousahdinkoon ja kärkiehdokkaitten ulkopuolelta tulevan komission puheenjohtajan mahdollisuuteen liittynyttä keskustelua. Perjantain Ylen Aamu-tv:ssä Juha Jokela Ulkopoliittisesta instituutista taas pohti kärkiehdokkaiden merkitystä, eroavia näkökantoja sekä parlamentin johtopaikkojen täyttämistä. Muita viestimiä suurempi uutisointi oli toisaalta luonnollista Ylen esitettyä itse ohjelman.

Miksei Euroopan unionin kannalta merkittävä keskustelu kuitenkaan kiinnostanut enempää suomalaisia tiedotusvälineitä?

Suomalaiset eivät tunne kärkiehdokkaita ja eurooppalaiset ryhmittymätkin alkavat vasta hiljalleen vakiintua täkäläiseen poliittiseen keskusteluun. Debatin viihdearvo saattaa kieltämättä olla heikko, mistä vihjaa aiemmin mainitun kielikysymyksen nostaminen keskiöön. Myös keskustelussa esiin tulleet konkreettiset eurooppalaiset kysymykset ovat monille suomalaisille vieraita tai etäisiä.

Tulisiko tilanteesta syyttää kansalaisia, poliitikkoja vai välittävää tiedotusvälinekenttää? Ja ennen kaikkea, tuleeko siihen tyytyä.

 

Matti Välimäki

Tohtorikoulutettava, Eduskuntatutkimuksen keskus

 

Ps. Eduskuntatutkimuksen keskus on mukana edellä käsitellyn eurovaalitentin vaikuttavuutta 24 EU-maassa tarkastelevassa tutkimusprojektissa. Lisätietoja: ville.pitkanen@utu.fi

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

“Yritän päästä mukaan twitter maailmaan”

Sinin kuva_tyohuone_lowres

Otsikko on lainaus erään eurovaaliehdokkaan ensimmäisestä, ja toistaiseksi ainoasta, twiitistä. Valittu sitaatti kuvaa osuvasti sitä, kuinka Twitterissä on kyse muustakin kuin äänestäjien tavoittamisesta. Poliitikot tiedostavat, että suomalaisiin twiittaajiin, joita on eri arvioiden mukaan 60 000 – 300 000, kuuluu paljon toimittajia ja politiikan ammattilaisia. Perustamalla profiilin ja osallistumalla keskusteluun voi päästä piireihin. Parhaimmillaan toimittajat noteeraavat twiittisi, ja julkisuutta alkaa sataa laajemmilla foorumeilla.

Tässä bloggauksessa ei analysoida 140 merkin pituisten viserrysten sisältöä laadullisesti, vaan tarkastellaan määrällisesti sitä, miten paljon ehdokkaita Twitteristä löytyy, ketkä ovat aktiivisimpia twiittaajia ja kenellä on eniten seuraajia. Eurovaaleissa sosiaalisen median merkitys korostuu, sillä koko maa on vaalipiirinä. Tuhansien äänestäjien tavoittaminen pelkällä jalkatyöllä on mahdoton tehtävä.

Suomen eduskuntapuolueilla – kokoomuksella, SDP:llä, perussuomalaisilla, keskustalla, vasemmistoliitolla, vihreillä, RKP:llä ja kristillisdemokraateilla – on täydet ehdokaslistat eli yhteensä 160 eurovaaliehdokasta. Lisäksi 91 henkilöä on ehdolla muista puolueista, mutta tämä joukko on rajattu nyt tarkastelun ulkopuolelle. Kaikki ehdokkaat löytyvät esimerkiksi tästä Ylen jutusta, ja oikeusministeriö vahvistaa listat tänään 24.4..

Olen kerännyt 14.–16.4.2014 ehdokkaiden Twitter-tileistä tiedot twiittien ja seuraajien määristä. Heti alkuun kerrottakoon, että yhteensä 37 ehdokkaalla ei ollut tunnistettavaa ja/tai nimihaulla löydettävissä olevaa Twitter-profiilia. Ehdokkaana olevista kansanedustajista Twitteriin ei ole kirjautunut esim. Merja Kyllönen (vas.), Jörn Donner (r.), Elsi Katainen (kesk.), Tapani Mäkinen (kok.) eikä Juho Eerola (ps.).

Parhaiten on kunnostautunut SDP:n joukko, jonka kaikki 20 ehdokasta löytyvät Twitteristä. Hyvänä kakkosena tulee vihreät 18 ehdokkaalla. Mutta kaikilla muilla puolueilla vähintään viisi, RKP:llä jopa yhdeksän, meppikandidaattia ei visertele lainkaan.

Ylivoimaisesti eniten seuraajia on Alexander Stubbilla. Kakkossijalle yltää SDP:n Mikael Jungner, jonka jälkeen seuraavaksi sijoittuvat vihreiden Anni Sinnemäki ja Jyrki Kasvi. Yli 10 000 seuraajan kerhoon yltävät myös Mikael Pentikäinen (kesk.), Oras Tynkkynen (vihr.) ja Heidi Hautala (vihr.).

Taulukko 1. Twitterin seuratuimmat eurovaaliehdokkaat.

Ehdokkaat Seuraajat
Alexander Stubb (kok.) 107 500
Mikael Jungner (sd.) 31 031
Anni Sinnemäki (vihr.) 21 707
Jyrki Kasvi (vihr.) 21 556
Mikael Pentikäinen (kesk.) 11 769
Oras Tynkkynen (vihr.) 11 413
Heidi Hautala (vihr.) 10 741
Johanna Sumuvuori (vihr.) 9 202
Henna Virkkunen (kok.) 9 126
Silvia Modig (vas.) 8 959

 

Silmiinpistävää on, ettei eniten seurattujen ehdokkaiden joukosta löydy juuri lainkaan istuvia europarlamentaarikkoja. Parhaiten sijoittuu Sirpa Pietikäinen, jonka 7700 seuraajaa riittää 11. sijaan. Yli 2 000 seuraajaa on vuonna 2009 valituista mepeistä Pietikäisen lisäksi Eija-Riitta Korholalla (kok.), Liisa Jaakonsaarella (sd.), Petri Sarvamaalla (kok.), Anneli Jäätteenmäellä (kesk.) ja Tarja Cronbergillä (vihr.).

Vihreiden ehdokkaat loistavat ahkerimpien twiittajien kärkikymmenikössä. Yli 10 000 kertaa on twiitannut Johanna Sumuvuori (vihr.), Alexander Stubb ja Jyrki Kasvi (vihr.). Istuvista kansanedustajista aktivoituneimpia ovat Stubbin lisäksi Anni Sinnemäki (vihr.), Oras Tynkkynen (vihr.) ja Mikael Jungner (sd.). Vuonna 2009 europarlamenttiin valituista edustajista eniten twiittauksia on Sirpa Pietikäisellä ja Mitro Repolla (sd.).

Taulukko 2. Eniten twiittaneet eurovaaliehdokkaat.

Ehdokkaat Twiitit
Johanna Sumuvuori (vihr.) 12947
Alexander Stubb (kok.) 12533
Jyrki Kasvi (vihr.) 10975
Anne Bland (vihr.) 4801
Anni Sinnemäki (vihr.) 4547
Sirpa Pietikäinen (kok.) 3633
Oras Tynkkynen (vihr.) 3553
Mikael Jungner (sd.) 3353
Mitro Repo (sd.) 3251
Pia Lohikoski (vas.) 2448

 

Siinä missä seuratuimpien ehdokkaiden joukkoon ei juuri mahtunut kuin ammattipoliitikkoja, löytyy aktiivisimpien twiittaajien joukosta myös ei-niin-nimekkäitä parlamenttiin pyrkijöitä, kuten vihreiden Anne Bland ja vasemmistoliiton Pia Lohikoski. Sosiaalinen media tarjoaa ilmaisen kampanjointikanavan, joten on varsin älykästä hyödyntää Twitteriä täysimääräisesti varsinkin silloin, kun näkyvyys journalistisissa tiedotusvälineissä on vähäistä. Toki 140 merkin twiittiin pitää saada myös todellista sisältöä, jotta kampanjaan syntyy aidosti lisäarvoa.

Twiittien ja seuraajien määrän korrelaatio onkin kiinnostava kysymys. Miltä kärkijoukko näyttää, kun seuraajien määrä jaetaan twiittien määrällä? Eli kenellä on paras Twitter-kerroin? Tällä mittarilla ykkössijaa hallitsee Jussi Halla-aho (ps.), joka on 20 twiitillään kerännyt lähes 2000 seuraajaa. Olli Rehnin (kesk.) lähes 3 300 seuraajaa on saatu 49:llä twiittauksella, ja Päivi Räsäsen (kd.) lähes 1000 seuraajan joukko on saavutettu 22 twiitillä. Kärkikymmenikössä on myös useita alle viiden twiitin ehdokkaita.

Taulukko 3. Eurovaaliehdokkaiden seuraajamäärät jaettuna twiittien määrällä.

Ehdokkaat Seuraajat/twiitit
Jussi Halla-aho (ps.) 99,6
Riitta Myller (sd.) 74,0
Nils Torvalds (r.) 68,0
Olli Rehn (kesk.) 67,1
Anne Louhelainen (ps.) 46,7
Päivi Räsänen (kd.) 42,9
Laura Huhtasaari (ps.) 33,5
Pirkko Ruohonen-Lerner (ps.) 25,9
Björn Månsson (r.) 22,5
Johannes Koskinen (sd.) 20,5

 

Valtakunnallisesti tunnetut poliitikot keräävät Twitterissä seuraajia, vaikka eivät käytännössä osallistu some-keskusteluun millään tavalla. Sen sijaan ahkerimpien twiittajien joukosta löytyvien tuntemattomampien ehdokkaiden seuraajamäärät nousevat hitaasti. Esimerkiksi lähes 2000 kertaa twiitanneen Piritta Poikosen (ps.) jokainen twiittaus on kerryttänyt tilille keskimäärin 0,06 uutta seuraajaa.

Twitter on vaaleissa teoriassa ilmainen kaikille, mutta selvästi työllistävämpi niille ehdokkaille, joilla ei ole entuudestaan tunnettuutta. Toisaalta kyynisimmät saattavat tässä kohtaa muistuttaa, että Twitterissä voi myös ostaa seuraajia.

Loppukevennyksenä vielä laskelma vaalituloksesta ehdokkaiden Twitter-aktiivisuuteen perustuen. Euroopan parlamenttiin pääsisi seuraajamäärien perusteella d’Hondtin suhteellista laskutapaa käyttäen seuraavat 13 henkilöä (suluissa vertailuluku):

  1. Alexander Stubb (kok.) (137 508)
  2. Anni Sinnemäki (vihr.) (87 756)
  3. Henna Virkkunen (kok.) (68 754)
  4. Mikael Jungner (sd.) (49 834)
  5. Sirpa Pietikäinen (kok.) (45 836)
  6. Jyrki Kasvi (vihr.) (43 878)
  7. Eija-Riitta Korhola (kok.) (34 377)
  8. Mikael Pentikäinen (kesk.) (29820)
  9. Oras Tynkkynen (vihr.) (29 252)
  10. Petri Sarvamaa (kok.) (27 502)
  11. Timo Harakka (sd.) (24 917)
  12. Anne-Mari Virolainen (kok.) (22 918)
  13. Heidi Hautala (vihr.) (21 939)

 

Sini Ruohonen

VTM Sini Ruohonen laatii väitöskirjaa puolueiden äänenkannattajien historiasta 1990-luvulta 2010-luvulle.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Kiinnostaako maahanmuutto tulevissa vaaleissa?

matti_valimaki_19_low-resÄrsykkeitä maahanmuutosta käytävälle keskustelulle sinkoilee kotimaan ja ulkomaiden politiikasta jatkuvasti. Joulukuussa Iso-Britannian uutisoitiin vetäytyvän kuoreensa maahanmuuttopolitiikassaan. Tammikuun lopulla kerrottiin sisäministeri Päivi Räsäsen (kd.) aikovan ”lopettaa oleskeluluvilla kikkailun”. Muutama viikko sitten Sveitsi hyväksyi kansanäänestyksessään oikeiston ehdotuksen EU-alueelta tulevan muuton rajoittamisesta.

Suurin osa suomalaisista poliitikoista ei tartu teemaan innolla. Vaikka maahanmuutosta käyty keskustelu on lisääntynyt viimeisen kuuden vuoden aikana, vaaleissa puolueet ovat keskittyneet muihin aiheisiin. Lähinnä yksittäiset kysymykset ja poliitikot ovat nostaneet aihetta agendalle.

Muutama viikko sitten Ville Pitkänen kysyi blogitekstissään, onko tulevan toukokuun eurovaaleissa kyse ennemmin Suomen sisäpolitiikasta kuin Euroopan unionin päätöksenteosta. Sykähdyttävistä Eurooppaa koskevista aiheista on pulaa. Kiinnostaisiko eurooppalainen maahanmuuttopolitiikka ennen näitä vaaleja?

Useat EU:n yhteisen maahanmuuttopolitiikan säännökset, suositukset ja tavoiteohjelmat ovat lähtöisin hyvin erilaisten alueiden tarpeista ja niihin liittyy eturistiriitoja. Tästä johtuen myös Suomessa tulisi nostaa julkiseen keskusteluun kysymyksiä, joista päätetään tulevalla Euroopan parlamentin viisivuotiskaudella. Vaikka monista asioista ei voida päättää kansallisella tasolla, tulee keskustella siitä, millaista linjaa Suomen parlamentaarikot edustavat EU:n elimissä.

Seuraavassa käsittelen kolmea kiistanalaista eurooppalaisen maahanmuuttopolitiikan aihepiiriä.

Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen johtaja Juhana Vartiainen nosti esiin viime joulukuussa 2000-luvun vaihteesta asti toistellun asian. Suomen tulisi houkutella enemmän ulkomaista työvoimaa, jos se haluaa säilyttää talouskasvunsa ja hyvinvointivaltion rahoituspohjan.

Pitäisikö ehdokkaiden mielestä Suomen työvoimavajetta paikata ensisijaisesti EU:n rajojen sisältä tulevalla työvoimalla, jonka liikkuminen Schengen-alueella on jouhevaa, vai kehittää reittejä EU:n ulkopuoliselle muutolle? Monet pohtivat, kuinka eri alojen huippuosaajia houkuteltaisiin tehokkaammin EU:n alueelle ja Suomeen. Joku voisi tosin kysyä, onko oikeudenmukaista pyrkiä haalimaan osaajat valtioista, joissa heitä tarvittaisiin vähintään yhtä kipeästi. Globaalin kapitalismin oloissa kysymys on merkityksetön, vastaisi toinen.

Toiseksi: EU:n alueella turvapaikkapolitiikkaa on yhtenäistetty jo toista vuosikymmentä. Minkälaisia askeleita eurovaaliehdokkaiden mielestä Suomen, tai Euroopan, tulisi ottaa tällä alalla? Yhtenäisempi turvapaikkapolitiikka on omiaan vähentämään turvapaikanhakijoiden ruuhkautumista tiettyihin valtioihin sekä lisäämään muuttovirtojen ennakoitavuutta. Tällainen kehitys parantaa myös turvapaikanhakijoiden oikeusturvaa, kun he tietävät kohtelun olevan samanlaista eri valtioissa. EU:n yhteiseen päätöksentekoon nihkeämmin suhtautuvat eurovaaliehdokkaat todennäköisesti kuitenkin katsovat, että jäsenvaltioiden tulisi päättää itsenäisesti turvapaikkapolitiikastaan.

Kolmantena eurovaaleissa tulisi käydä keskustelua siitä, millainen on Välimeren alueella Eurooppaan suuntautuvan, kaoottiselta vaikuttavan ja epävirallisia reittejä hyödyntävän, siirtolaisuuden tulevaisuus? Suurin osa ihmisistä näyttää olevan valmis kauhistelemaan parempaa elämää etsivien ihmisten unelmien ja ruumiiden hautautumista mereen. Jos lailliset reitit Euroopan ulkopuolelta tulevilta kuitenkin puuttuvat, käytetään laittomia. Tulisi pohtia, onko järkevämpää tiukentaa Euroopan ulkorajoja, vai kehittää laillisia reittejä EU:n alueelle muuttamiseen. Myös yhteistyö lähtö- ja kauttakulkumaiden kanssa on nostettu EU:ssa esille tärkeänä vaikuttamiskeinona.

Välimeren molemmilla rannoilla toimii harmaan talouden sektori, joka hyödyntää ihmisten pyrkimyksiä päästä Eurooppaan. Miljoonat näköalattomat nuoret miehet ovat potentiaalisia lähtijöitä. Espanjan ja Italian pellot, tehtaat ja kotitaloudet taas ovat riippuvaisia näiden ihmisten tarjoamasta epävirallisesta työvoimasta. Lisäksi näiden valtioiden päättäjät ovat monesti haluttomia puuttumaan paikallista elinkeinoelämää hyödyttävään toimintaan. Tähän EU:n tason ristiriitaan tulevien parlamentaarikkojen täytyisi kyetä ottamaan kantaa. Pitäisikö Etelä-Euroopan maita tukea, jotta ne selviäisivät kunnialla haasteistaan? Etelä-Euroopan tukeminen taitaa tosin olla kirosana nykypäivän poliittisessa keskustelussa.

Maahanmuuttoa on ennakoitu monin paikoin Eurooppaa vahvaksi eurovaaliteemaksi. Keskustelunaiheista ja ristiriidoista ei mitä ilmeisimmin ole pulaa. Lähikuukausina näemme, nouseeko teema myös Suomessa vaalikysymykseksi.

 

Matti Välimäki

Tohtorikoulutettava, Eduskuntatutkimuksen keskus

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Eurovaalit – eduskuntavaalien esinäytös?

Ville_pitkanen_25_low-resMistä toukokuun eurovaaleissa on kysymys? Valitaanko vaaleissa joukko ansioituneita suomalaisia edistämään eurooppalaisten yhteisiä asioita Euroopan parlamenttiin vai onko kyseessä tulevien eduskuntavaalien esinäytös? Nämä kysymykset nousivat tahtomattakin mieleen, kun keskustan eurovaaliehdokas Mikael Pentikäinen käynnisti kevään eurovaaleihin liittyvän luentosarjamme tiistaina.

Pentikäisen alustuksessa tarkasteltiin entisen päätoimittajan näkövinkkelistä suomalaista mediakenttää ravistelevaa teknologista murrosta sekä pohdiskeltiin, millä tavoin kehitys heijastuu politiikkaan ja erityisesti poliittiseen johtajuuteen.

Eduskuntatutkimuksen keskuksen jo perinteeksi muodostuneiden vaaleihin liittyvien luentosarjojen tarkoituksena ei ole ollut tarjota ehdokkaille vaalityön foorumia, vaan päinvastoin nostaa esiin mielenkiintoisia asiantuntijapuheenvuoroja ajankohtaisista poliittisista teemoista. Myös Pentikäinen suhtautui asiantuntijarooliinsa vakavasti, sillä hänen ehdokkuutensa tulevissa vaaleissa pysyi pääosin taka-alalla.

Toisaalta on kuitenkin ymmärrettävää, että luennoitsijoilla on houkutus ujuttaa puheenvuoroihinsa myös pieniä kampanjallisia elementtejä. Poliitikko-Pentikäinen nosti päätään alustuksen lopussa, kun seinälle heijastettiin suomalaisen poliittisen järjestelmän uudistusohjelma. Käsitellyksi tulivat niin hallinnon ongelmat kuin sote-uudistuskin.

Päätöspuheenvuoron poliittinen painotus ei sinänsä ollut yllättävä, mutta kuunnellessa Pentikäisen arvioita sisäpolitiikan tilasta tuli väistämättä mieleen, onko hänen todellinen maalinsa Euroopan parlamentin sijaan kevään 2015 eduskuntavaaleissa.

Saman kysymyksen voisi esittää Pentikäisen ohella myös monelle muulle eurovaaliehdokkaalle. Eurovaaleihin liittyy kiistatta elementtejä, jotka houkuttelevat poliitikkoja ehdolle, vaikkei ensisijainen tähtäin olisikaan Euroopan parlamentissa.

Seuraaviin eduskuntavaaleihin on aikaa enää runsas vuosi. Laajaa valtakunnallista tunnettuutta eurovaalikampanjansa kautta saavuttanut ehdokas saa runsaasti tärkeää poliittista pääomaa myös tulevia eduskuntavaaleja silmällä pitäen. Erityisen hyvin tämä pätee politiikan ensikertalaisiin, mutta yhtä lailla istuviin kansanedustajiin. Kevään kampanjatapahtumissa voi tukevoittaa omaa julkista profiiliaan puhumalla niin EU:sta kuin sisäpolitiikankin teemoista.

Toisaalta sisäpoliittisten teemojen esillä pitäminen voi olla tarkoituksenmukaista, vaikka tähtäimessä olisikin vain ja ainoastaan europarlamentaarikon työ. Monilla ehdokkailla olisi runsaasti kompetenssia puhua Euroopan parlamentin toiminnasta myös yksityiskohtaisemmin, mutta toritapahtumissa eivät analyysit esimerkiksi julkisten hankintojen direktiiviehdotuksesta välttämättä villitse kansaa toivotulla tavalla.

Ehdokkaiden ohella myös tiedotusvälineillä voi olla houkutus vahvistaa eurovaalien sisäpoliittista ulottuvuutta, sillä Euroopan parlamentin toiminnasta on huomattavasti hankalampaa laatia lukijoita kiinnostavia analyyseja kuin kotimaan politiikasta. Tälläkin hetkellä sanomalehtien pääkirjoituksissa ja kolumneissa pohditaan esimerkiksi sitä, millä tavoin Alexander Stubbin ja Henna Virkkusen ehdokkuudet heijastuvat kokoomuksen puheenjohtajapeliin. Tai sitä, millaista värinää vaalikampanjointiin tuo vain viikko ennen vaalipäivää pidettävä SDP:n puoluekokous

Vähemmän energiaa käytetään sen pohtimiseen, millä tavoin europuolueiden vahvistuminen tai heikentyminen vaikuttaisi Euroopan parlamentissa harjoitettavaan politiikkaan. Ja kun Katainen, Urpilainen, Sipilä ja Soini kokoontuvat television vaalikeskusteluun väittelemään EU:n talousvaikeuksista ja tukipaketeista, ollaan väistämättä melko lähellä eduskuntavaalien esinäytöstä.

Vuoden 2014 eurovaaleista tulee siis helposti sisäpoliittinen kamppailu, jossa kuntauudistukset ja tukipaketit sotkeutuvat iloisesti komissaarivalintojen, Euroopan tason puolueiden linjausten ja erilaisten direktiiviehdotusten sekametelisoppaan. Mielenkiintoinen kysymys tulee näidenkin vaalien jälkeen liittymään siihen, mistä kansalaiset lopulta eurovaaleissa äänestivät.

 

Ville Pitkänen

Erikoistutkija, Eduskuntatutkimuksen keskus

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather