Aihearkisto: Puolueet

Kuinka paljon valtaa äänestäjillä on eri Euroopan maissa?

Suomessa on tunnetusti erittäin henkilökeskeinen vaalijärjestelmä. Itse asiassa yleinen trendi koko Euroopassa on viimeisen 25 vuoden aikana ollut se, että vaalit ovat muuttuneet henkilövalintoja korostavaan suuntaan.

Tarkoittaako tämä sitä, että muualla Euroopassa äänestetään samalla tavalla kuin Suomessa?

Ei aivan. Suomessa on yhä eurooppalaisittain hyvin ainutlaatuinen vaalijärjestelmä. Eurooppalaiset maat ylipäänsä eroavat toisistaan suuresti siinä, kuinka paljon yksittäinen äänestäjä voi vaikuttaa siihen, ketkä henkilöt tulevat valituksi kansallisiin parlamentteihin.

Valittavana vain yksi voittaja

Valtaosassa Euroopan maita parlamentaarikot valitaan suhteellista vaalitapaa noudattaen. Suhteellinen vaalitapa tarkoittaa sitä, että puolue saa 30 prosentin kannatuksella noin 30 prosenttia jaossa olevista edustajanpaikoista.

Kuvio Euroopan maissa käytössä olevat vaalijärjestelmät (49) 

(Klikkaa kuvaa suuremmaksi)

Enemmistövaalitapa on käytössä vain neljässä Euroopan maassa, tunnetuimpana Isossa-Britanniassa. Enemmistövaalitavan maissa vaalit käydään pääsääntöisesti yhden hengen vaalipiireissä. Jokainen puolue asettaa yhden ehdokkaan, ja eniten ääniä saanut ehdokas tulee valituksi.

Enemmistövaalitapa antaa puolueille paljon valtaa määrittää valittavan ehdokkaan henkilöllisyys, sillä puolue asettaa vain yhden ehdokkaan – joka joko tulee valituksi tai sitten ei.

Tämän lisäksi enemmistövaalitavan maissa on usein niin sanottuja turvallisia vaalipiirejä, eli sellaisia vaalipiirejä, joissa toinen kahdesta valtapuolueesta voittaa poikkeuksetta äänten enemmistön. Valitessaan ehdokasta ”turvalliseen vaalipiiriin” puolue-eliitti tosiasiallisesti päättää kenestä tulee seuraava kansanedustaja.

Äänestäjillä on mahdollisuus valita eri puolueita edustavien ehdokkaiden väliltä. Mikäli äänestäjälle on kuitenkin ensisijaista äänestää tiettyä puoluetta, ei hänelle jää mahdollisuutta ottaa kantaa ehdokkaan henkilöön.

Suhteellisen vaalitavan ja enemmistövaalitavan rinnalla kaiken kaikkiaan 11:ssä Euroopan maassa on käytössä niin sanottu hybridivaalijärjestelmä. Hybridijärjestelmissä osa parlamentaarikoista valitaan enemmistövaalitapaa soveltamalla ja osa listavaalia.

Puolue osoittaa läpimenojärjestyksen

Listavaalit ovat suosituin vaalijärjestelmä niin Euroopassa kuin maailmalla. Listavaalit voidaan jakaa edelleen suljettuihin, joustaviin ja avoimiin listavaaleihin. Kolmessa Euroopan maassa kansanedustajat valitaan eri listavaalityyppejä yhdistämällä.

Suljetuissa ja joustavissa listavaaleissa puolueilla on huomattavaa valtaa määrittää, keillä sen ehdokkaista on tosiasiallinen mahdollisuus nousta parlamenttiin.

Suljetuissa listavaaleissa puolue asettaa ehdokkaat läpimenojärjestykseen, ja äänestäjän tehtäväksi jää valita pelkästään itselleen mieluisa puolue. Mikäli puolueelle on tiedossa vaalikannatusta, vaalilistan kärkeen sijoitettujen nimien läpimenoa voidaan pitää käytännössä itsestäänselvyytenä.

Joustavissa listavaaleissa äänestäjillä on mahdollisuus antaa preferenssiääni yhdelle tai usealle ehdokkaalle. Mikäli ehdokkaan henkilökohtainen äänisaalis ylittää ennalta määrätyn äänikynnyksen, tulee hän valituksi. Loput edustajat valitaan vaalilistalta puolueen asettaman läpimenojärjestyksen mukaisessa järjestyksessä.

Preferenssiäänten käytännön merkitys on tavallisesti hyvin rajallinen, sillä vain pieni osa edustajista lunastaa mandaattinsa henkilökohtaisten äänten turvin. Etenkään puoluelistan häntäpäähän asetetut ehdokkaat tulevat vain harvoin valituksi henkilökohtaisilla äänillä.

Tästä syystä joustavia vaalilistoja onkin kutsuttu valeasuun pukeutuneiksi suljetuiksi listoiksi.

Henkilökohtainen kampanjointi ei kuitenkaan mene täysin hukkaan, vaikka ovet parlamenttiin aukenevatkin vain harvoin. Puolueet nimittäin palkitsevat hyvin ääniä keränneitä ehdokkaita antamalla heille parempia listasijoituksia seuraavissa vaaleissa.

Preferenssiäänten kerääminen toimii siis eräänlaisena esivaalina seuraavien vaalien listasijoitusta ajatellen.

Avoimet listavaalit eivät ole veljiä keskenään

Avoimia listavaaleja yhdistää se, että äänestäjät valitsevat sen järjestyksen, jossa ehdokkaat tulevat valituksi. Erot avoimien listavaalien kesken ovat kuitenkin suuria.

Yksi keskeinen ero on preferenssiäänen antamisen pakollisuus. Suomesta poiketen vain harvassa muussa avointa listavaalia soveltamassa maassa yksittäisen ehdokkaan valitseminen on pakollista. Muualla äänestäjä voi siis halutessaan antaa äänensä pelkälle puoluelistalle.

Myöskään äänten määrä ei ole vakio, vaan useat maat antavat äänestäjilleen mahdollisuuden lunastaa useita preferenssiääniä. Esimerkiksi Sveitsin suurimmassa kantonissa äänestäjä voi jättää kaiken kaikkiaan 34 preferenssiääntä. Lähimpänä Suomen äänestysmallia on Puola, jossa jokaisen äänestäjän pitää valita yksi – ja vain yksi – ehdokas.

Poliittisten mieltymyksien ilmaiseminen ei rajoitu vain äänimäärään. Osassa maita äänestäjä voi äänestää samaa ehdokasta useampaan kertaan tai vastaavasti antaa miinusääniä epämieluisalle kandidaatille. Myöskään äänten jakaminen eri puolueita edustavien ehdokkaiden kesken ei ole ennen kuulumatonta.

Avoimissa listavaaleissa voidaan myös hyödyntää suljetuista listavaaleista tuttua listajärjestystä, vaikkei se vaikutakaan äänten laskemiseen. Esimerkiksi Latviassa, Puolassa ja Sveitsissä puolueet asettavat ehdokkaansa preferenssijärjestykseen ja antavat näin äänestäjille epäsuoria äänestysehdotuksia.

Tämän kaltaisilla listasijoituksella on merkitystä, sillä listan kärkipäähän sijoitetut ehdokkaat keräävät enemmän ääniä kuin muut. Tosin on mahdotonta sanoa saavatko listan kärkeen asetetut ehdokkaat paljon ääniä listasijoituksensa vuoksi, vai sijoitetaanko listan kärkeen sellaisia ehdokkaita, jotka keräävät paljon ääniä.

Suomeen on vakiintunut käytäntö, jossa ehdokkaat asetetaan vaalilistalle aakkosjärjestyksessä. Viime eduskuntavaaleissa ainoastaan SDP sovelsi toisenlaista listajärjestystä osassa vaalipiirejä. Puolueen ehdokkaat sijoitettiin vaalilistalle ehdokasjäsenäänestyksen tulosten mukaisessa järjestyksessä.

Kun ehdokkaat asetetaan vaalilistalle aakkosjärjestyksessä, listasijoitus ei vaikuta ehdokkaan saamiin ääniin. Jäsenäänestystuloksen mukaisella listajärjestyksellä taas on vaikutusta ehdokkaiden saamiin äänimääriin.

Tämä voi tosin johtua siitä, että puolueen jäsenet suosivat ehdokkaissa samanlaisia ominaisuuksia kuin puolueen äänestäjät ja siitä, että jäsenäänestyksessä menestyneet ehdokkaat panostavat vaalikampanjointiin muita ehdokkaita enemmän.

Tarjolla valtaa, muttei ilman kustannuksia

Eurooppalaiset maat poikkeavat toisistaan siinä, kuinka paljon valtaa yksittäisellä äänestäjällä on vaikuttaa siihen, ketkä tulevat valituiksi. Vaikka yleinen trendi on korostanut vaalijärjestelmien henkilöitymistä, puolueilla on yhä usein vahvasti näppinsä pelissä määrittämässä ketkä voivat nousta vallan huipulle ja ketkä eivät.

Vaikka erilaisten preferenssien ilmaiseminen lisää kansalaisten vaikutusvaltaa, se myös vaatii paljon. Preferenssiääniin pohjautuvan vaalijärjestelmän lähtöoletuksena on, että kansalainen pystyy vertailemaan keskenään suurta joukkoa ehdokkaita ja valitsemaan heistä itselleen sopivimman.

Esimerkiksi Belgiassa, jossa preferenssiäänten antaminen on vapaaehtoista, on havaittu, että politiikasta kiinnostuneet ja poliitikkoja joko henkilökohtaisesti tai median välityksellä tuntevat äänestävät todennäköisemmin yksittäistä henkilöä kuin politiikkaa vähemmän seuraavat.

Samasuuntaisia havaintoja on tehty myös vertailevassa tutkimuksessa. Politikan tutkija Aina Gallego havaitsi, että äänestyserot koulutettujen ja vähemmän koulutettujen välillä ovat suurempia siellä, missä äänestäminen on monimutkaisempaa. Kognitiiviset kyvyt eivät kuitenkaan kummassakaan tutkimuksessa yksin selittäneet äänestämisen todennäköisyyttä, vaan olivat yksi osatekijä.

Preferenssiäänien ilmaiseminen siis sekä antaa – mutta myös vaatii.

YTM Annu Perälä

Kirjoittaja on Eduskuntatutkimuksen keskuksen tohtorikoulutettava

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Miten valta jakaantuu maakuntavaaleissa?

Suomen ensimmäiset maakuntavaalit järjestetään yhdeksän kuukauden päästä, tammikuussa 2019. Maakuntavaalit toimitetaan 18 maakunnan alueella, ja maakuntavaltuustoihin valitaan tuolloin 59–99 valtuutettua riippuen maakunnan koosta.

Tässä blogissa tarkastelen, miltä maakuntien poliittiset valtasuhteet näyttäisivät, jos ääniä annettaisiin samalla tavalla kuin parin viikon takaisissa kuntavaaleissa. Kaikkien 18 maakunnan tulokset on koottu alta löytyvään taulukkoon.

Kuntavaalituloksien perusteella maakuntavaalit ovat keskustan juhlaa. Se olisi suurin puolue peräti yhdeksässä maakunnassa. Keskustan vahvimmat alueet sijoittuisivat Itä- ja Pohjois-Suomeen. Kuntavaalien 17,5 prosentin kokonaiskannatuksella keskusta saisi lähes neljänneksen maakuntavaltuustojen paikkamäärästä. Tämä selittyy sillä, että keskustan ydinkannatusalueet levittäytyvät maantieteellisesti suurimmalle alueelle.

Kaksi seuraavaksi suurinta puoluetta tulisi olemaan SDP ja kokoomus. SDP tulisi olemaan suurin puolue kuudessa maakunnassa. SDP:n vahvimmat alueet löytyisivät Hämeen ja Itä-Suomen suunnalta. Kokoomus tulisi olemaan vahvoilla Etelä-Suomen suurimmissa maakunnissa. Kokoomus nousisi suurimmaksi puolueeksi Uudellamaalla ja Varsinais-Suomessa. Toiseksi suurin puolue olisi muun muassa Pirkanmaalla. Kokoomuksella tulee siis olemaan paljon valtaa suurimmissa maakunnissa.

Vihreät onnistuivat kuntavaaleissa erinomaisesti isoissa kaupungeissa, kuten Helsingissä ja Tampereella, mutta tämä ei heijastu maakuntien voimasuhteisiin. Tämä johtuu siitä, että maakuntatasolla tarvittavat äänimäärät ovat niin suuria, että onnistuminen yksittäisissä kaupungeissa ei vielä takaa menestystä maakuntatasolla. Kuntavaalituloksen perusteella vihreät sijoittuu Uudellamaalla toiseksi suurimmaksi puolueeksi ja Pirkanmaalla kolmen kärkeen.

Perussuomalaisten vahvin maakunta tulisi olemaan Keski-Pohjanmaa, missä puolue sijoittuisi kolmanneksi suurimmaksi puolueeksi. Muissa maakunnissa perussuomalaiset ei näyttäisi mahtuvan kolmen suurimman puolueen joukkoon.

Vasemmistoliitto sijoittuisi toiseksi isoimmaksi puolueeksi sekä Kainuussa että Lapissa. Lisäksi puolue sijoittuisi kolmanneksi suurimmaksi puolueeksi Pohjois-Pohjanmaalla. RKP puolestaan tulisi hallitsemaan Pohjanmaata, jossa puolue saisi lähes puolet maakunnan äänistä.

Täytyy lopuksi kuitenkin muistaa, että maakuntavaalit tulevat olemaan oma vaalinsa. Maakuntavaalien voittajan ratkaisee ajankohdan poliittinen tilanne ja maakuntavaalien erityiskysymykset. Puolueiden ehdokasasettelulla tulee niin ikään olemaan suuri merkitys vaalien lopputuloksen kannalta. Lisäjännityksensä maakuntavaaliin tuo se, että sekä kuntavaalien suurin voittaja, vihreät, että suurin häviäjä, perussuomalaiset, on vaihtamassa puheenjohtajaansa kesäkuussa.

Klikkaa kuvaa suuremmaksi

Jussi Aaltonen

Kirjoittaja on Eduskuntatutkimuksen keskuksen harjoittelija

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Kansanedustajien vaalirysä

Vuoden 2017 kuntavaaleissa valtuustopaikkaa tavoittelee entistä pienempi joukko ehdokkaita. Kyse on jo pitempään jatkuneesta trendistä, johon ovat vaikuttaneet niin pienentyneet valtuustokoot kuin puolueiden supistuneet jäsenmäärät.

Näiden kuntavaalien ehdokasrekrytointia on lisäksi leimannut suunnitteilla oleva maakuntauudistus, jonka myötä merkittävä osa kuntien tehtävistä siirtyy perustettaville maakunnille. Ensimmäisten maakuntavaltuustopaikkojen on määrä olla jaossa jo alle vuoden päästä, tammikuussa 2018. Epäselvyys tulevien kuntien tehtäväkentästä ja maakuntavaalien läheisyys ovat voineet vaikuttaa ehdokashankintaan kielteisesti.

Vaaliapatian keskellä on kuitenkin yksi ryhmä, jonka into kuntapolitikkaa kohtaan ei ole kadonnut minnekään ­– istuvat kansanedustajat.

kesk. kok. ps. sd. vihr. vas. rkp. kd. kaikki
Ehdolla 2017 olevat kansanedustajat 40 29 31 30 10 10 7 5 162
% 82 78 84 86 67 83 70 100 81
Valtuutettuna 2012–2017 olleet kansanedustajat 39 28 33 29 10 11 8 2 160
% 80 76 89 83 67 92 80 40 80

Vuoden 2017 kuntavaaleissa valtaosa kansanedustajista (81 %) tavoittelee valtuustopaikkaa kotipaikkakuntansa valtuustosta. Kansanedustajien kiinnostus kuntapolitiikkaa kohtaan kasvoi aavistuksen edellisvaaleista: valtuustopaikkaa tavoittelee 162 kansanedustajaa ja istuvia valtuutettuja on 160. Ensi tammikuussa siintävät maakuntavaalit eivät ole siis vaikuttaneet kansanedustajien alttiuteen asettua ehdolle kuntavaaleissa.

Kansanedustajat ovat monin tavoin tärkeitä kuntavaaliehdokkaita puolueilleen. Kansanedustajat kannustavat esimerkillään muita puolueaktiiveja asettumaan ehdolle ja vauhdittavat puolueensa kampanjointia. Kansanedustajaehdokkaat voivat olla jopa ratkaisevia puolueen vaalimenestyksen kannalta, sillä he keräävät tavanomaisesti paljon ääniä. Esimerkiksi vuoden 2012 kuntavaalien ääniharavoista suurin osa oli istuvia kansanedustajia.

Kansanedustajille taas vaalien tuoma julkisuus ja osallisuus paikallisessa päätöksenteossa ovat tärkeitä tavoiteltaessa kansanedustajan mandaatin uusimista.

Kansanedustajien yhtäaikainen jäsenyys kaupungin- tai kunnanvaltuustossa merkitsee väistämättä vallan keskittymistä. Vallan keskittyminen kiihtynee maakuntavaltuustojen aloittaessa toimintansa. Maakuntatasolla kansanedustajien kaltaisten koko vaalipiirin alueella tunnettujen ehdokkaiden merkitys, kansanedustajien saama näkyvyys sekä jaossa oleva valta kasvavat entisestään.

Mikäli kansanedustajien kiinnostus ensimmäisiä maakuntavaaleja kohtaan on yhtä suurta kuin kuntapolitiikkaa kohtaan, meillä voi vuoden 2018 alussa olla reilusti yli toista sataa henkilöä, jotka ovat edustettuina kaikilla kolmella hallinnon tasolla.

 

Ehdokastiedot 2017: Oikeusministeriö

Tiedot valtuutetuista kaudella 2012–2017 koonnut: Jussi Aaltonen, harjoittelija, Eduskuntatutkimuksen keskus

 

YTM Annu Perälä

Kirjoittaja on Eduskuntatutkimuksen keskuksen tohtorikoulutettava

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Kommentti: “Vahva mandaatti”

Viikonloppuna SDP:n puoluekokous valitsi Antti Rinteen jatkamaan puolueen puheenjohtajana. Rinne sai 281 ääntä, mikä oli noin 57 % äänistä. Tulos oli jopa yllättävän lähellä ennen vaaleja tehtyjä mielipidemittauksia.

Antti Rinne itse arvoi saaneensa “vahvan mandaatin” omalle puheenjohtajuudelleen.

Tiedotusvälineet kautta linjan jakoivat Rinteen tulkinnan. Niin Helsingin Sanomat,  Yleisradio kuin MTV toistivat arvion “vahvasta mandaatista”.

Olisi hyvät perusteet väittää, että 57 % äänistä ei ole kovin vahva mandaatti. Ylipäänsä se, että istuva puheenjohtaja haastetaan ja joutuu kamppailemaan omasta asemastaan olisi tulkittavissa myös heikkoudeksi.

Mutta se ei ole enää tärkeää. Tärkeämpää on tulkinta. Kukaan ei todennäköisesti enää muista, että useat politiikan toimittajat arvioivat kolme vuotta sitten Antti Rinteen olevan vain välikauden puheenjohtaja. MIelikuva heikosta puheenjohtajasta on elänyt aina näihin päiviin asti. Nyt se näyttää muuttuneen. Se on tärkeää Rinteelle ja ennen muuta se on tärkeää SDP:lle, kun edessä on todellinen vaalien suma.

Usein politiikan johtajat joutuvat käymään läpi kauden, jolloin heidän johtajaominaisuuksiaan epäillään. Kaikkea, mitä he yrittävät, kritisoidaan julkisuudessa ankarasti. Heidän uskottavuutensa vaikuttaa vähäiseltä ja johtajuutensa heikolta. Jos siitä prässistä selviää, on hyvät mahdollisuudet johtaa puolue menestykseen ja nostaa itsensä valtiomiesten joukkoon.

Olisiko Antti RInne vihdoin selvinnyt omasta kiirastulestaan?

 

 

 

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Puoluehistorian mieli

Menneisyydessä oli aika, jolloin puolueiden, suurmiesten ja valtaapitävien edesottamukset olivat historiantutkimuksen keskeisintä työsarkaa. Nuo päivät ovat kuitenkin kaukana – ja poliittisen historian tutkijana rohkenen todeta, että hyvä niin.

Nykyään mikään elämän osa-alue ei ole historiantutkimukselle vieras. Katto on korkealla ja seinät leveällä.

Uudet aluevaltaukset eivät kuitenkaan ole tehneet puolueiden ja niiden historian tutkimista tarpeettomaksi, sillä edustuksellinen demokratia rakentuu kaikesta kritiikistä ja puolueiden kuolemaa vuosikymmenet povanneista puheista huolimatta edelleen puolueiden varaan.

Poliittinen järjestelmämme edellyttää puolueiden olemassaoloa. Ne asettavat ehdokkaat, joista kansa valtaansa käyttäen valitsee edustajansa, ja ne luovat ideologiset reunaehdot, joiden valossa edustajat kansakunnan asioita hoitavat.

Puolueen historian tuntemus on luonnollisesti arvo myös puolueelle itselleen. On tärkeää tuntea jo kuljettu tie, ja juhlapäivänä on mukava muistella menneitä. Tämän kirjoituksen taustalla onkin yhden organisaation, Satakunnan Kokoomuksen, halu tuntea oma historiansa ja juhlistaa lähes 100 vuotista taivaltaan.

Miten puoluehistoria sitten asettuu aikaan, jossa politisoitunutta keskustelua tulvii ovista ja ikkunoista, mutta perinteinen puoluepoliittinen vaikuttaminen ei innosta tai tuntuu osasta jopa vastenmieliseltä? Mikä on puoluehistorian mieli, kun hahmotetaan vakiintuneen poliittisen järjestelmän kohtaamia haasteita ja pyritään vastaamaan niihin?

Puoluehistoria tarjoaa mahdollisuuden ymmärtää, mistä puolueet ja niiden poliittinen ideologia ovat tulleet. Miten ne ovat sovittaneet omat periaatteensa kulloinkin vallinneen ajan yleisiin tendensseihin ja virtauksiin.

Puolue – kuten ihminen – on aina aikansa lapsi.

Pidemmän aikavälin tarkastelu paljastaa sen, millaisen lapsen kukin aikakausi on kasvattanut – ja antaa kenties viitteitä siitä, millaisen lapsen oma aikamme tuottaa. Esimerkiksi Vihreiden värikäs puheenjohtajakamppailu tai Keskustan tavoittelema maakuntahallinto asettuvat luontevasti puolueiden historian jatkumoon.

Puolueen piirijärjestön historian kirjoittaminen lähes vuosisadan ajalta tarjoaa tekijälle ainutlaatuisen näköalapaikan puoluehistorian ja poliittisen järjestötoiminnan pitkään linjaan.

Usean vuosikymmenen perspektiivi osoittaa tapahtuneet muutokset, mutta myös monessa suhteessa pysyvyyden. Ihmisten halu ja tarve vaikuttaa oman kuntansa, maakuntansa ja kansakuntansa asioihin omien arvojensa pohjalta on pysyvää. Periaatteet kohtaavat vuosikymmen toisensa jälkeen uudet tekijät.

Painotukset vaihtelevat, mutta pohja pysyy.

Pitkä tarkastelujakso – ja rajallinen sivumäärä – johtaa toisaalta myös siihen, että monta mielenkiintoista yksityiskohtaa tai kehityskulkua jää vaille ansaitsemaansa analyysiä. Ovi on kuitenkin avattu muiden tutkijoiden käydä sisään.

Kohteena piirijärjestö on mielenkiintoinen, sillä sen tutkiminen avaa horisontin kahteen suuntaan: paikallisyhdistyksien ruohonjuuritasolle ja valtakunnan politiikkaan. Piirijärjestö onkin kuin kahden tulen välissä. Se välittää viestit niin alhaalta ylös kuin ylhäältä alas, ja toimii eri osapuolten tuntojen tulkkina ja suodattimena.

Jos puoluehistorioiden synniksi on ajoittain laskettu keskittyminen puolueen yläkerroksen historian kirjoittamiseen, laskeutuu tutkija piirijärjestön historiaa tarkastellessaan piirun verran alaspäin, kohti poliittisen järjestötoiminnan tyveä.

Tällainen tarkastelu vahvistaa käsitystä, ettei puoluehistoria ole vain vaalitaisteluiden tai ministerien historiaa. Siinä nostetaan esiin myös toimintamuotojen ja -edellytysten kehitys ja järjestön sisäinen dynamiikka kulloinkin vallinneiden olosuhteiden paineessa ja nosteessa.

Sen hahmottaminen, miten kohdattuja onnistumisia ja haasteita on käsitelty ja mitä niistä on opittu, on puoluehistorian mieli ja anti.

Vaikka politiikkaa ja poliitikkoja kohtaan koettu epäluulo värittää aikaamme, ei politiikka, yhteisten asioiden hoitaminen, kuitenkaan ole katoamassa mihinkään. Voisi jopa sanoa, että päinvastoin.

Vuoden kuluttua on edessä mittava muutos, mitä tulee edustukselliseen demokratiaan ja politiikan arkeen: maakuntauudistus. Maakuntavaltuustoista muodostuu poliittiseen päätöksentekoon yksi porras ja maakuntavaltuutetuista yksi vallankäyttäjäryhmä lisää.

Tuleva hallintorakenne on uusi, mutta kuntien ja puolueiden välistä yhteistyötä on maakuntatasolla tehty jo pitkään. Maakuntapolitiikalla on pitkät perinteet.

Piirijärjestön historian tarkastelu osoittaa, että yhteistyöhön oman maakunnan hyväksi on kyetty. Ei aina yksimielisesti tai helpolla, mutta kuitenkin. Yksi maakuntatason yhteistyön haasteista oli poliittisissa voimasuhteissa tapahtuneiden muutosten välittyminen maakunnan yhteistyöelimien ja -organisaatioiden tasolle. Menestystä oli ajoittain haastavaa saada muutettua todelliseksi vaikutusvallaksi.

Uuteen maakuntahallintoon muodostuvat virat, toimet ja luottamuspaikat jaetaan ensimmäisen valtuustokauden aikana, joten, edellä todettu silmällä pitäen, ensimmäisten maakuntavaltuustojen kokoonpanolla voikin olla yhtä valtuustokautta pidemmälle ulottuvia vaikutuksia.

Jenni Karimäki

Kirjoittaja on eduskuntatutkimuksen keskuksen erikoistutkija

Blogitekstin pohdintoihin on innoittanut kirjoittajan joulukuussa 2016 valmistunut ja 10.2.2017 julkaistava tilaushistoria Karhun kämmenellä – Satakunnan Kokoomus 1919-2016.

 

 

 

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Voittiko vuoden 2015 vaalit valtiovarainministeriö?

Erkka-Railo-44Viime viikolla julkaistiin kirjamme Kamppailu vallasta – Eduskuntavaalikampanjat 1945–2015. Yksi kirjan väitteistä herätti erityistä kiinnostusta SDP:n Demokraatti-lehdessä. Väitämme Sini Ruohosen kanssa, että valtiovarainministeriön maaliskuussa 2015 julkaisema raportti Talouspolitiikan lähtökohdat 2015–2019 vaikutti eduskuntavaalien tulokseen.

Tässä blogissa vastaan kahteen erilliseen, mutta helposti toisiinsa sekoittuvaan kysymykseen:

Ensinnäkin, vaikuttiko valtiovarainministeriön puheenvuoro vaalitulokseen, ja toiseksi, onko valtiovarainministeriöllä oikeus osallistua julkiseen keskusteluun eduskuntavaalien alla?

Väite valtiovarainministeriön raportin vaikutuksesta vaalitulokseen ei itse asiassa ole uusi. Esitimme saman väitteen jo kesällä 2016 julkaistussa raportissa Poliittisen osallistumisen eriytyminen – Eduskuntavaalitutkimus 2015. Väite ei tuolloin saanut juurikaan huomiota, koska raportin toimittajat Hanna Wass ja Kimmo Grönlund halusivat perustellusti keskittyä raportin paljon tärkeämpään havaintoon eli eri yhteiskuntaryhmien äänestysaktiivisuuden suuriin eroihin.

Julkisuudella on taipumus karata käsistä siten, että yksittäisiin väitteisiin liitetään paljon suurempia asioita, kuin mistä alun perin on kysymys. Mitä siis väitimme?

Väitimme, että valtiovarainministeriön täsmälleen kuukautta ennen vaalipäivää julkaisema raportti Talouspolitiikan lähtökohdat 2015–2019 kehysti vaalikamppailun aikana käydyn julkisen keskustelun siten, että Suomen talouden tilaa tarkasteltiin erityisesti valtiontalouden velkaantumisen näkökulmasta ja että tämä asetti suomalaiset puolueet eriarvoiseen asemaan vaalikamppailussa.

Emme väittäneet, että valtiovarainministeriö olisi tarkoituksellisesti ”pilannut” Suomen vaalit (mitä Demokraatin artikkelin otsikossa kysyttiin). Emme myöskään väittäneet, että valtiovarainministeriö ryhtyi määrätietoiseen yritykseen estää SDP:n vaalivoitto tuhoamalla Antti Rinteen uskottavuuden, vaikka näinkin sanomaamme jo ehdittiin tulkita. Sen sijaan analysoimme, että Rinteen uskottavuus selvästi joutui kovalle koetukselle hänen yrittäessään pitää kiinni SDP:n talouspolitiikasta, joka poikkesi merkittävästi valtiovarainministeriön suosittelemasta linjasta.

Vaalien tutkimuksen itsestäänselvyys kuitenkin on, että politiikan julkisuus vaikuttaa vaalitulokseen. Jos joku taho onnistuu vaikuttamaan vaalien julkisuuteen, niin hän vaikuttaa samalla myös vaalitulokseen.

Puolueilla oli olemassa vaihtoehtoja, millä tavalla reagoida valtiovarainministeriön ulostuloon. SDP:n ei olisi ollut pakko pitää kiinni linjastaan, vaan se olisi voinut yrittää vastata valtiovarainministeriön raporttiin toisella tavalla kuin se teki. Tosin silloin valtiovarainministeriö olisi joka tapauksessa ”voittanut” julkisen keskustelun, koska se olisi pakottanut SDP:n linjalleen.

Jos tuntuu siltä, että minun ja Sini Ruohosen väite valtiovarainministeriön raportin vaikutuksesta julkiseen keskusteluun on uskalias, niin Eduskuntavaalitutkimus 2015 -kirjaan kirjoitti myös Helsingin yliopiston politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksen johtaja, professori Juri Mykkänen, joka päätyi itsenäisesti vielä askelta rohkeampaan loppupäätelmään. Hän toteaa laajan haastatteluaineiston pohjalta, että valtiovarainministeriö oli jo pitkään pyrkinyt lisäämään omaa vaikutusvaltaansa hallituksen työskentelyssä. Raportin julkistamista Mykkänen pitää ”harvinaislaatuisena vaikuttamisoperaationa”, jonka seurauksena ministeriö ”pystyi kehystämään vaalitaistelun aikaisen keskustelun valtiotalouden tilasta omien näkemystensä mukaisesti”.

Mykkänen näkee Talouspolitiikan lähtökohdat -raportin siis osana laajempaa valtiovarainministeriön operaatiota, jonka tavoitteena oli, että hallituspuolueet sitoutuvat aikaisempaa tiukemmin ministeriön suosittelemaan talouspolitiikkaan. Mykkänen päättelee jopa, että valtiovarainministeriön asettamat vaatimukset johtivat käytännössä myös nykyiseen hallituskokoonpanoon. Kun hallitusneuvotteluiden pohjaksi otettiin valtiovarainministeriön talouspoliittiset linjaukset, SDP joutui neuvotteluissa sivuraiteille.

Pyynnöstä soitin valtiovarainministeriön osastopäällikölle Markus Sovalalle ja kysyin hänen mielipidettään näistä väitteistä. Hän kiisti tällaisen suunnitelmallisuuden. Sovalan mukaan raportin julkaisun tarkka ajankohta oli sattumaa: raportti julkaistaan, kun se tulee valmiiksi. Sen tarkka ajoittaminen olisi mahdotonta sen monimutkaisuuden vuoksi. Lisäksi Sovala muistutti, että ministeriö laatii samantyyppisiä katsauksia säännöllisin väliajoin ja on julkaissut niitä toistuvasti myös vaalien alla.

Sovalan puolustuspuhe ei kuitenkaan muuta itse asiaa: Valtiovarainministeriön raportti vaikutti vaalitulokseen.

Tämä vastaus on selvästi ärsyttänyt eri tahoja, koska valtiovarainministeriön ei periaatteessa kuuluisi osallistua poliittiseen vaikuttamiseen vaan olla puolueeton asiantuntijataho. On kuitenkin sisäisesti ristiriitaista väittää osallistuvansa vaalien alla käytävään keskusteluun, mutta ei vaikuttaa vaalitulokseen. Osallistuminen keskusteluun on vaikuttamista vaalitulokseen.

Kaikki julkiseen keskusteluun osallistuvat tahot vaikuttavat vaalitulokseen. On hyvä myös muistaa, että kaikkihan sitä tekevät. Tällaisia tahoja ovat puolueiden lisäksi esimerkiksi virkamiehet ja viranomaistahot, työmarkkinajärjestöt, erilaiset lobbarit, yliopistot ja tutkijat sekä tietysti toimittajat. Valtiovarainministeriö ei erotu tästä joukosta oikeastaan muuten, kuin että sillä on herkästi enemmän vaikutusvaltaa kuin muilla.

Tämä antaa jo vastauksen toiseen kysymykseen: totta kai valtiovarainministeriöllä on oikeus osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun. Ihan ongelmatonta se ei toki ole.

Tässä nimenomaisessa tapauksessa valtiovarainministeriön kommentit olivat demokratian näkökulmasta jännitteisiä sen vuoksi, että puolueiden näkökulmasta niillä oli selvä ideologinen painotus. Tämä ilmenee siinä, että oikeistopuolueiden oli selvästi helpompi hyväksyä virkamiesten suositukset kuin vasemmistopuolueiden. Vasemmistopuolueet olisivat ehkä voineet hyväksyä ministeriön suositukset, mutta se puolestaan olisi merkittävästi rajoittanut kansalaisten vaihtoehtoja näissä vaaleissa. Ennen vaaleja tätä oli vaikea nähdä, mutta vaalien jälkeen katsottuna näyttää siltä, että valtiovarainministeriö oli vaalien suurin voittaja.  Jos valtiovarainministeriö ei halua näyttää siltä, että se vaikuttaa vaalikamppailun kulkuun, sen ei kannata julkaista asiaa koskevia näyttäviä raportteja vaalikamppailun ollessa kuumimmillaan.

Tämä ei ole kannanotto harjoitettuun talouspolitiikkaan.

Vielä on jäljellä kysymys, minkä vuoksi valtiovarainministeriöllä oli vuoden 2015 vaaleissa niin paljon vaikutusvaltaa? Niin ei toki aina ole. Kuten Kampanja vallasta –kirjassa toteamme, vuoden 2011 vaaleissa valtiovarainministeriön legendaarisen kansliapäällikön Raimo Sailaksen julkiset varoitukset poliitikoille kaikuivat kuuroille korville.

Vuoden 2015 vaaleissa valtiovarainministeriön vaikutusvalta syntyi ensinnäkin siitä, että ministeriön raportti oli poikkeuksellisen mittava työ, joka julkaistiin kirjana päivälleen kuukausi ennen vaaleja. Toiseksi, siinä missä vuonna 2011 kaikki poliitikot torjuivat valtiovarainministeriön neuvot, vuonna 2015 erityisesti kokoomus asettui näyttävästi niitä kannattamaan. Kolmanneksi, vuonna 2015 monet toimittajat omaksuivat valtiovarainministeriön näkemykset oman kriittisen journalismin lähtökohdaksi.

Vaikuttaa siltä, että puolueiden toistuvat talouspoliittiset epäonnistumiset olivat vuosina 2011–2015 syöneet poliitikkoja kohtaan tunnetun luottamuksen, mikä antoi valtiovarainministeriölle erityistä uskottavuutta.

On poliittinen päätös, halutaanko valtiovarainministeriön ottavan vaalien alla kantaa myös jatkossa vaalien jälkeen harjoitettavaan talouspolitiikkaan. Jos valtiovarainministeriön profiilia julkisessa keskustelussa ei haluta rajoittaa, voi vaihtoehto olla muiden toimijoiden suositusten näkyvämpi esilletuonti. Tällainen taho voisi olla vaikka talouspolitiikan arviointineuvosto, joka sekin osallistui vuoden 2015 yhteiskunnalliseen keskusteluun, mutta jonka puheenvuorot tuolloin jäivät paljon vähäisemmälle huomiolle kuin valtiovarainministeriön.

 

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Oodi puoluearkistoille

matti_valimaki_19_low-resArkistotyöskentely on sietämätöntä uurastusta; pettymyksiä ja toivottomuutta. Kuin pitääkseen tutkijaa koukussa, se tarjoaa kuitenkin myös yksittäisiä löytöjä ja älynväläyksiä. Saman voi todennäköisesti sanoa kaikesta tutkimustyöstä.

Historiantutkija ei monesti tiedä, mitä etsii.

Hän on pakotettu selailemaan, kokeilemaan onneaan, ampumaan tyhjyyteen ja löytämään sattumalta. Ajoittain hän onnistuu löytämään myös tarkoituksella. Etsiminen tapahtuu usein arkistojen kautta ja löydöt potkivat tutkijaa eteenpäin ja koukuttavat etsimään edelleen.

 


 

Haluan kiittää arkistojen henkilökuntaa avusta – näitä alati avuliaita, kiinnostuneita ja asiantuntevia tukihenkilöitä. Te selvitätte, jos ette tiedä, ja työskentelette tutkijan vierellä.

Kaikki omalle tutkimukselleni tärkeät aineistot sijaitsevat Helsingissä ja Espoossa. Kulutan ennen muuta Keskustan ja maaseudun arkiston, Porvarillisen työn arkiston ja Työväen arkiston penkkejä.

Varsinkin ulkopaikkakuntalaiselle palvelun joustavuus ja nopeus ovat elinehto. Muutaman päivän vierailulla tulisi käydä mahdollisimman paljon aineistoa läpi ja kerätä oleelliset talteen. Pääkaupunkiseudun ulkopuolella työskentelevälle tämä tarkoittaa huolellista valmistautumista etukäteen. On selvitettävä, mitä tulee tässä vaiheessa tutkimusta käydä läpi, mitä ehtii käytössä olevassa ajassa arkistossa tehdä, ja millä tarkkuudella aineisto kammataan. Onko edessä asiakirjojen läpiluku, silmäily vai mahdollisesti päätöspöytäkirjojen läpikäynti?

Osittain joustavuutta rajoittaa se, että useat puoluearkistoista ovat korkeintaan seitsemän tuntia päivässä auki. Motivoitunut tutkija voisi työskennellä pidempäänkin. Toki esimerkiksi Työväen arkisto on muutamina päivinä pidempään auki ja neuvotteluvaraa työskentelyajoista kerrotaan muissakin olevan.

Palvelun joustavuuden lisäksi toinen kauempaa arkistoja hyödyntämään pyrkivälle tutkijalle hyödyllinen seikka ovat digitoidut aineistot. Se, että on mahdollista käydä aineistoa läpi etäyhteyden avulla helpottaa tutkimustyötä. Puoluearkistojen digitaalisten aineistojen lisäksi muun muassa valtiopäiväasiakirjojen digitoinnin ulottuminen yhä pidemmälle on otettu poliittisen historian piirissä tyytyväisinä vastaan. Kannustamme arkistojen sähköistämisen jatkamiseen! Se helpottaa tutkijoita vuosikymmenten ajan.

 


 

Monen Suomen poliittisen historian aiheen selvittäminen ei olisi mahdollista ilman puoluearkistoja.

Puoluehistorian lukuisat aiheet, kuten itseäni kiinnostava puolueiden maahanmuuttolinjausten, ja niistä puolueissa käydyn mielipiteenvaihdon, kehitys jäisi pimentoon.

Moni asia on selvittämättä, ja mikään aihepiiri ei tule loppuun tulkituksi. Historiantutkimus on loputtomasti tarkentuva ala, jossa uudet tulkinnat syntyvät aiempien vierelle ja päälle, olemassa oleviin näkemyksiin nojautuen ja aiempaa viilaten. Näin tarkentuu kokonaiskuva menneestä.

Pohjimmiltaan menneisyyden jäänteet ovat mykkiä ja tutkija saa ne puhumaan kysymyksillään kuin perinnetiedon kyllästämän kylän vanhimman. Samalla eettisesti toimivan tutkijan tulee kuitenkin turvautua mahdollisimman vähän kallisarvoisten, työnsä mahdollistavien, aineistojensa kiduttamiseen mieluisia vastauksia saadakseen.

Kun historioitsija maalaa kuvaa menneestä, arkistot ovat hänen pyyteettömänä tukenaan.

 

Matti Välimäki

Työstää väitöstutkimusta Eduskuntatutkimuksen keskuksessa eduskuntapuolueiden maahanmuuttolinjausten kehityksestä

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Maltillisten historiasta mallia?

kuva_jenniKMaltti on valttia, sanotaan. Vanha kansanviisaus jää kuitenkin ajankohtaisessa keskustelussa varsin usein lapsipuolen asemaan, kun parhaan argumentin sijaan väittely käydään herkästi vain äänekkäimpien kesken.

Maltillista asennoitumista muun muassa talous- tai maahanmuuttopolitiikasta käytävään keskusteluun peräänkuuluttavat kuitenkin niin asiantuntijat kuin maan hallitus. Viimeisin avaus maltin ja suvaitsevaisuuden puolesta hallitustasolta lienee opetusministeri Grahn-Laasosen vetoomus vihapuhetta ja rasismia vastaan.

Myös kansan syvät rivit tunnustavat kansanviisauden oikeaksi. Ajatuspaja e2:sen hiljattain julkaistu tutkimus osoittaa, että kansalaisista suurin osa ei tunnista itseään etenkään sosiaalisessa mediassa vellovasta ”someraivosta”. Ääripäiden hallitsema keskusteluilmapiiri on saanut puolet suomalaisista harkitsemaan yhteiskunnallisesta keskustelusta vetäytymistä.

Vaikka äänekkäintä keskustelua käy ja hallitsee vain pieni poliittisen kentän ja arvoulottuvuuden ääripäihin sijoittuva vähemmistö, on vaarana, että maltilliset passivoituvat. Mainittu e2:sen tutkimus osoittikin, että juuri poliittiseen keskustaan sijoittuvat ovat herkempiä vetäytymään kuin oikeisto–vasemmisto-ulottuvuuden laidat.

Maltillisten kiinnostusta poliittiseen toimintaan ja vaikuttamiseen ei kuitenkaan ole varaa menettää, sillä silloin suuri osa kansasta jättäytyisi poliittisen päätöksen teon ulkopuolelle. Tätä ei varmasti monikaan halua.

Kysymys kuuluukin, onko maltillisten keskitien kulkijoiden ja sovittelijoiden historiasta mahdollista ottaa mallia. Olisiko sieltä löydettävissä rohkaisua niille, joita nykyhetken keskusteluilmapiiri lannistaa.

Totta kuitenkin on, että maltillisilla voimilla on ollut keskeinen rooli suomalaisen yhteiskunnan rakentamisessa. Itsenäisen Suomen ensivuosikymmeniltä voi nostaa esiin esimerkiksi sosiaaliliberaalin Kansallisen edistyspuolueen, jonka tavoitteena oli kansallisen yhtenäisyyden saavuttaminen aikana jolloin yhteiskuntaa halkoivat nykypäivääkin kipeämmät haavat. Poliittisen kentän laidat olivat vielä kauempana toisistaan ja retoriikka vähintäänkin yhtä värikästä.

Kontekstin huomioon ottaen edistyspuolue edusti varsin maltillista asennetta suhteessa sotien välisen aikakauden keskeisiin kiistakysymyksiin, kuten esimerkiksi sisällissodan seurausten selvittelyyn. Puolue sijoittui poliittiseen keskustaan ja sen identiteetti rakentui voimakkaasti ristiriitojen tasoittajan ja sovittelijan roolin ympärille. Edistyspuoluelaiset totesivat jo varsin varhain, että jos sisällissodan viholliskuvista ei päästetä irti, eivät maa ja kansakunta eheydy.

Kansallisen edistyspuolueen sisäpolitiikka pyrki sovintoon menneiden tapahtumien kanssa ja kansalliseen eheytymiseen tulevaisuudessa. Kansan yhtenäisyys merkitsi eri yhteiskuntaluokkien ja puolueiden sopua ja rinnakkaiseloa. Liian tiukka sitoutuminen ideologiaan tai ryhmään oli uhka demokratialle, kun taas kansakunnan kyky sovitella ja ratkaista konfliktit poliittisen järjestämän sisällä oli demokratian ja kansakunnan olemassaolon edellytys.

Maltillisten politiikka menestyi. Tie, joka monissa muissa Euroopan maissa johti oikeistodiktatuureihin, ei toteutunut Suomessa, vaikka maailmansotien välinen sisäpoliittinen kehitys noudatti monessa suhteessa eurooppalaista esimerkkiä. Porvariston tiukka antikommunismi, porvaripuolueiden parlamentaarinen enemmistö sekä oikeistoradikalismin vuodet olivat linjassa kansainvälisen kehityksen kanssa.

Yksi tekijä, miksi Suomi viime kädessä pitäytyi parlamentaarisen demokratian ja kansanvallan tiellä, olikin keskustan ja maltillisen vasemmiston noudattama sisäpoliittiseen integraatioon tähdännyt linja: Cajanderin punamultahallitus vuonna 1937 ylitti ylittämättömän ja särki sallitun rajat.

Syyt, joiden vuoksi kansakunnan eheys ja yhtenäisyys koettiin 1920- ja 1930-luvuilla tärkeäksi, ovat edelleen samoja. Suomi oli – ja on edelleen – pieni kansakunta eikä sen geopoliittinen asema ole muuttunut. Vaikka edistyspuoluelaisten uhkakuva varsin konkreettisesta itsenäisyyden menettämisestä on vaihtunut 2000-luvulla globaalin talouden haasteisiin, on tilannekuvasta tehtävä johtopäätös edelleen sama: Pienen kansakunnan ei sovi olla kovin riitaisa pärjätäkseen suuressa maailmassa.

Pitäisikö siis ottaa maltillisten historiasta mallia ja pyrkiä sopuun ja rinnakkaiseloon tiukan ideologian, ryhmäajattelun ja vastakkainasettelun sijaan?

 

VTT Jenni Karimäki

Kirjoittaja on väitellyt Kansallisen edistyspuolueen maailmansotien välisen ajan sisäpoliittisesta linjasta ja työskentelee tällä hetkellä Eduskuntatutkimuksen keskuksen tutkijana. Työn alla on tutkimus Suomen vihreiden aatehistoriallisesta taustasta ja sijoittumisesta kansainväliseen vihreiden puolueiden kenttään.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Perussuomalaisten jatkuva mediahuomio ei ole itsestäänselvyys

Erkka_Railo-282_lowresPerussuomalaisten mediasuhteesta on keskusteltu viime päivinä kiivaasti. Suhtautuuko media liian kriittisesti perussuomalaisiin? Suhtautuvatko perussuomalaiset liian herkkänahkaisesti arvosteluun ja erityisesti median kritiikkiin?

Vuonna 2012 Eduskuntatutkimuksen keskus laati laajan tutkimuksen Eduskuntavaalien 2011 mediajulkisuus, jossa mittavan materiaalin avulla tarkasteltiin Jytky-vaaleja edeltävää politiikan julkisuutta. Tutkimuksessa perehdyttiin erityisesti kysymykseen, hyödyttikö mediajulkisuus perussuomalaisten nousua vai ei. Samalla siinä tarkasteltiin laajemminkin sitä, millä tavoin media kohteli perussuomalaisia.

Ensimmäiseksi on sanottava, että näihin kysymyksiin ei ole yksiselitteistä vastausta. Syyn ja seurauksen suhdetta on tällaisessa monimutkaisessa tilanteessa vaikea selkeästi osoittaa, varsinkin kun samassakin mediassa saattoi olla monenlaisia kirjoituksia perussuomalaisista. Muutamia keskeisiä havaintoja kannattaa kuitenkin tuoda esille.

Ensinnäkin median perussuomalaisiin kohdistama valtava huomio oli seurausta perussuomalaisten kannatuksen voimakkaasta kasvusta. Tämä näkyi erityisen selkeästi maakuntien johtavissa lehdissä. Kun perussuomalaisten kannatus kasvoi tarpeeksi korkealle, tyypillisesti lähelle tai ohi Sdp:n, lehdet ryhtyivät kirjoittamaan perussuomalaisista erityisen kiivaasti. Tästä syystä olisi vaikea yksiselitteisesti väittää, että mediahuomio aiheutti perussuomalaisten kannatuksen kasvun. On pikemminkin todennäköistä, että vahvalla jalkatyöllä oli suurempi merkitys kannatuksen kasvussa kuin median huomiolla.

Samalla on kuitenkin todettava, että Timo Soini on jo useissa vaaleissa ollut politiikan julkisuuden väriläikkä, jota toimittajat eivät ole voineet ohittaa. Puolueen puheenjohtaja on saanut enemmän huomiota kuin puolueen koko olisi antanut aihetta. Tämä epäilemättä on tukenut perussuomalaisia.

Media siis kiinnitti paljon huomiota perussuomalaisiin erityisesti kun puolueen kannatus saavutti Sdp:n kannatuksen. Tässä ei ole mitään yllättävää. Kun politiikan valtarakenteissa tapahtuu merkittävä muutos, tiedotusvälineet reagoivat siihen. Yhtälailla nyt näemme tilanteen, jossa valtasuhteissa on jälleen tapahtunut olennainen muutos: protestipuolue perussuomalaisista on tullut hallituspuolue. Totta kai se kiinnostaa.

Toiseksi havaitsimme tutkimuksessa, että tiedotusvälineiden perussuomalaisiin kohdistama huomio oli voittopuolisesti erittäin kriittistä. Kuten tutkija Niko Hatakka on ansiokkaassa artikkelissaan yksityiskohtaisesti kuvaillut, perussuomalaiset haukuttiin pystyyn kaikin mahdollisin tavoin kaikissa tutkituissa tiedotusvälineissä kautta maan. Oma arvioni on, että tällä oli vaikutusta perussuomalaisten kannatukseen ennen vaaleja. Kannatus kääntyi helmikuussa saavutetun huipun jälkeen laskuun, kunnes Portugalin hallituksen kaatuminen maaliskuun loppupuolella jälleen nosti perussuomalaisten kannatusta.

Perussuomalaiset saattavat kokea voitonriemua siitä ajatuksesta, että media on todellakin ja jopa tutkijoiden mielestä arvostellut heitä ankarasti. Ennen kuin Putkonen avaa samppanjan, muistutan kuitenkin, että samalla havainto osoittaa ajatuksen punavihreästä kuplasta perusteettomaksi. Perussuomalaisia kritisoitiin ankarasti niin Helsingin Sanomissa kuin Lapin Kansassa ja pohjalaisessa Ilkassa. Maakuntalehdillä on todistetusti vahva kontakti oman alueensa valtapuolueisiin ja totta kai esimerkiksi perinteisesti keskustan vahvoilla alueilla perussuomalaisten nousu herätti kiukkua. Tutkimuksessa vastaamatta jäi myös kysymys, oliko median kritiikissä ehkä jotain perää.

Samanaikaisesti perussuomalaisten arvostelussa oli yksi tärkeä poikkeus: Timo Soinia kohdeltiin melko varovaisesti. Yleisesti ottaen voi todeta, että Soini hyväksyttiin ”tavallisen kansan” edustajaksi ja Suomen köyhien puolustajaksi. Samalla Soiniin asetettiin toiveita, että hän pitäisi kurissa puolueensa maahanmuuttovastaiset tahot. Toimittajat korostivat, että Soini ei hyväksy rasismia. Soinin väitettä, että puolueessa ei ole rasisteja, ei kyseenalaistettu.

Tilanne on vuodesta 2011 hiukan muuttunut, mutta perusasetelma näyttää edelleen olevan sama. Monet toimittajat näyttävät ajattelevan, että puolueessa on sellainen maahanmuuttovastainen siipi, jonka ajatuksia perussuomalaisten valtaosa ei hyväksy ja jonka maltillinen Soini pitää kurissa. Kannattaa kuitenkin muistaa, että puolue on yhteisesti hyväksynyt maahanmuuttopoliittisen ohjelman. Ainakaan tässä mielessä puolueessa ei ole sellaisia linjaerimielisyyksiä, jotka johtaisivat puolueen hajaannukseen. Soini ei ole myöskään ottanut minkäälaista selkää kantaa tapaus Immoseen “kunnollisesta harjauksesta” puhumattakaan.

Professori Anu Koivunen tuonut todennut, että populistinen puolue tarvitsee ”hyviä vihollisia” erityisesti nyt kun puolue on hallituksessa. Vaikeiden poliittisten kompromissien myötä puolueen kannatukseen kohdistuu kovia paineita, joita se haluaa lievittää syyttämällä mediaa vainosta. Tutkija Mari K. Niemi on puolestaan muistuttanut, että populistiset puolueet pyrkivät provosoivilla heitoilla muokkaamaan julkista keskustelua haluamaansa suuntaan. Provokaatioista tietysti seuraa runsaasti mediahuomiota. Ne myös ruokkivat sitä vastakkainasettelua, jonka perusteella perussuomalaiset voivat syyttää toimittajia, poliitikkoja ja tutkijoita vainoamisesta.

On kuitenkin hyvä pitää mielessä, ettei populistien mediahuomio ole itsestäänselvyys tai jatku ikuisesti. Julianne Stewartin, Gianpietro Mazzolenin ja Bruce Horsfieldin vertailevassa tutkimuksessa on havaittu, että eri maissa populistien mediahuomio etenee kolmessa samankaltaisessa vaiheessa. Ensimmäisessä populistinen puolue on pieni ja media kiinnittää siihen vain vähän huomiota. Samanaikaisesti tiedotusvälineet saattavat kuitenkin arvostella valtapuolueita kipakastikin, mikä syö näiden puolueiden uskottavuutta ja tukee epäsuorasti populistien kannatusta. Toisessa vaiheessa populistien kannatus alkaa kasvaa. Kasvava kannatus luo kierteen, jossa kannatuksen kasvu lisää huomiota, mikä lisää kannatusta kunnes tietty raja on saavutettu. Kolmannessa vaiheessa populistipuolueet ovat menettäneet uutuuden viehätyksensä. Niiden provokaatioihin on kyllästytty ja niistä on jopa saattanut tulla vakiintunut osa poliittista järjestelmää. Silloin kiinnostus niihin lopahtaa, kunnes ne ryhtyvät uudelleen provosoimaan tai saavuttavat uuden valta-aseman.

Suomessa eletään selvästi nyt intensiivisen kiinnostuksen vaihetta, mutta median jatkuva huomio ei ole itsestäänselvyys. Osa puolueen kansanedustajista ja johtohenkilöistä voi yrittää uusien provokaatioiden kautta säilyttää median kiinnostuksen ja siihen liittyvän “me vastaan muut” -vastakkainasettelun. Toisaalta osa puolueen johdosta varmaan mielellään tyytyisi “tavallisen” hallituspuolueen arkeen ilman jatkuvia kohuja.

 

 

  • Erikoistutkija Erkka Railo

 

 

 

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Tuleeko Perussuomalaisista tavallinen puolue?

Erkka_Railo-282_lowresPerussuomalaisten yksimielinen päätös hyväksyä Kreikan kolmas tukipaketti on herättänyt laajaa arvostelua.

Tämä on ymmärrettävää. Perussuomalaisten menestyksen yksi kulmakivi on, että se on tarjonnut väylän Euroopan integraatiota vastustavien suomalaisten protestille. Se on ainoa puolue, joka on johdonmukaisesti vastustanut Euroopan unionia ja arvostellut kärkevästi euroa. Toki myös vasemmistoliitto ja kristillisdemokraatit ovat aika ajoin kritisoineet Euroopan integraatiota, mutta erotuksena niistä perussuomalaiset ei ole osallistunut EU-myönteisiin hallituksiin.

Nyt tämä on muuttunut.

Hyväksymällä Kreikka-paketin perussuomalaiset otti ison askelen protestipuolueesta ”tavalliseksi” suomalaiseksi puolueeksi. Paradoksi on, että muutos ”tavalliseksi” puolueeksi on edellytys puolueen menestykselle myös jatkossa. Protestipuolueena voi olla mukavaa kun kannatusluvut kasvavat, mutta todellinen vaikuttaminen ja vallan vakiinnuttaminen edellyttää jossain vaiheessa muuttumista protestipuolueesta ”tavalliseksi” puolueeksi. Osallistuminen hallitukseen vaatii ”tavallisen” puolueen valmiutta kompromisseihin. Se edellyttää myös kykyä sietää haukkuja, kun vaalilupauksia ei pystytäkään pitämään.

Kompromissien tekeminen ei välttämättä johda puolueen tuhoon, kuten se ei ole johtanut muillakaan puolueilla. Perussuomalaisten kannatuksen taustalla olevat ristiriitaulottuvuudet eivät ole todennäköisesti katoamassa mihinkään. Osa suomalaisista on vastustanut Euroopan unionia jo yli 20 vuotta ja tulee varmasti vastustamaan myös jatkossa. Globalisoituvassa maailmassa myös monikulttuurisuudelle (mitä sillä kulloinkin tarkoitetaankaan) riittää vastustajia. Suomeen suuntautuu monenlaisia paineita ottaa lisää maahanmuuttajia, niin pakolaisia kuin muitakin, ja osa suomalaisista vastustaa näitä paineita hyvin ponnekkaasti. Perussuomalaisilla on mahdollisuus säilyä vähintään keskikokoisena suomalaisena puolueena vielä pitkään, ehkä pysyvästi.

Tästä huolimatta muutos protestipuolueesta ”tavalliseksi” puolueeksi ei ole perussuomalaisille helppo, eikä onnistuminen varmaa. Onnistuminen edellyttää, että puolue pysyy yhtenäisenä. Kreikka-paketin yksimielinen hyväksyminen saattaa olla merkki siitä, että näin on. Todellinen koitos puoluejohdolle tulee kuitenkin silloin, kun päätös näkyy kannatusluvuissa. Silloin houkutus irtiottoihin on suuri.

Perussuomalaisten päätös tukea Kreikka-pakettia osoittaa, mikä on parasta ja kauheinta suomalaisessa politiikassa. Koska puolueet ovat suhteellisen pieniä, hallitukset ovat monen puolueen koalitiohallituksia. Se merkitsee puolueille ankeiden myönnytysten tekemistä. Se tarkoittaa syötyjä vaalilupauksia, median pilkkaa ja muiden puolueiden kritiikkiä. Se merkitsee miltei aina myös laskevia kannatuslukuja. Sitä on ”tavallisen” puolueen arki.

Toisaalta kyky ja valmius kompromisseihin on parasta suomalaista politiikkaa: Se on vastuunkantoa, jossa toiset otetaan huomioon, ja jossa venettä ei keikuteta vaikkeivat päätökset itseä miellyttäisikään. Se merkitsee yhdessä saavutetun neuvottelutuloksen asettamista oman kannatuksen kasvattamisen tai säilyttämisen edelle. Onko perussuomalaiset tähän valmis?

– Erkka Railo
Erikoistutkija

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

General election 2015: the most unpredictable in history?

Matthew

On Thursday, 7 May the people of Britain go to the polls in what promises to be one of the most exhilarating and tense elections in recent memory. An enduring theme of the election emerged early on in the campaign, the idea that this is a highly unpredictable election, and that the result is more uncertain than any vote in recent times. Unlike previously, so the story goes, simply no one knows what the state of British politics will be.

This, it is doubtless true, is not 1997. For at least a year before the New Labour landslide Tony Blair managed consistently to poll impressive double-digit leads over his rival, Conservative leader and Prime Minister John Major. Nor indeed is this 2001, when a New Labour victory was so widely expected that the popular vote fell below 60 per cent for the first time. In fact, this is not really a repeat of 2010, when Gordon Brown’s unpopularity made a Conservative victory of some kind more likely, even if the end result was by no means an overwhelming vindication of ‘Cameronism’.

All that said, I take some issue with this notion of unpredictability. To be clear, I am a historian – I am in the business of examining the past, not predicting the future. But the opinion polls do give us a glimpse of what will likely happen.

First, the ‘big two’ will once again reign supreme. A hung parliament is all but inevitable. But despite the rise of the Greens, the Scottish National Party (SNP) and the United Kingdom Independence Party (UKIP), the fight over who will become prime minister will remain a two-way one between Cameron and Miliband.

Second, I would be willing to bet that the Conservatives will emerge as the largest party. The vote, it is certainly true, will be extremely close. But as Lynton Crosby, Cameron’s election ‘guru’, recently said in a briefing to Conservative MPs, in England the party is in fact in a fairly healthy state. According to Crosby, it only needs to gain around 11,200 votes in fewer than 70 seats to win the election outright. This of course is easier said than done. But the likelihood of Labour emerging as the biggest party does appear less than the Conservatives coming out as victors.

Third, Labour will lose big in Scotland – but Miliband may still become prime minister. In one of the quirks of the British electoral system, the largest party, in either seats or number of votes, does not automatically become the party of government. It is the party that can command the confidence of the House of Commons that the monarch invites to establish a government. Take the February 1974 election. Harold Wilson’s Labour party actually won fewer votes than the Conservatives under Edward Heath – some 200,000 votes in all – but gained four more seats and, with it, the ability to create a minority government. And based on the current polls, a centre-left coalition, or a ‘confidence and supply’ arrangement – where there is no formal coalition between parties but a case-by-case arrangement to support key pieces of legislation, such as the government’s budget – may well prove easier for Labour to arrange than the Conservatives.

Fourth, the Liberal Democrats will lose big everywhere. If the 2010 election was the one where everybody agreed with Nick Clegg, the 2015 election will almost certainly be his last as Lib Dem leader. The party is on course to lose around half of its seats and some reports suggest that the tussle over who will replace him is already well underway.

Fifth, the Lib Democrats will make way for the Scottish nationalists, and the SNP will become the ‘third party’ of British politics. Ever since the September 2014 independence referendum the polls have consistently shown that the SNP will probably gain anywhere between 40 and 50 seats in this election, mostly at the expense of Labour. A lot of talk over the last year has been about the rise of UKIP in England, but it is politics north of the border that will decide the fate of parties in Westminster.

Talking of which, lastly, UKIP will not make the breakthrough that some might think. It will almost certainly be the case that the party will increase its current number of MPs. And compared to the last election they will massively improve their returns. But the polls suggest that UKIP’s vote – much like the Green party – is getting squeezed. A ComRes poll found the fall to be a remarkable 9 per cent. Of course, the usual advice applies here: it is the trend that is important, not an individual poll. Yet even the trend seems to be against Nigel Farage. The average monthly support for UKIP of nine main pollsters had UKIP support falling three percentage points. For a small party this is huge.

There is, then, a good deal more certainty than many argues. At the very least, the polls tell us the likely parliamentary arithmetic. But needless to say, anything could change between now and polling day. The interesting thing will likely be not so much who will emerge as king but rather who the king makers will be, the concessions they demand for their acquiescence and the type of system that they employ to support the new monarch. And the polls are unable to show this. It is, to paraphrase Donald Rumsfeld, therefore more a matter of known unknowns than complete unpredictability. Whatever the result, it promises to be an interesting one.

 

Dr Matthew Broad is currently a Lecturer in Modern History at the University of Reading, UK, and will from January 2016 be a Marie Curie Individual Fellow at the University of Turku, Finland. His areas of research interests are European integration, Anglo-Nordic relations and post-1945 British politics. He blogs at matthewbroad.com

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Vuoroin vieraissa

Työväen patsaallaNeljät vaalivalvojaiset viidessä tunnissa tarjoilivat kahdelle Eduskuntatutkimuksen keskuksen tohtorikoulutettavalle mainion kurkistusaukon puolueiden tapoihin vastaanottaa eduskuntavaalien tulokset.

Millaisia odotuksia oman puolueen kannatukseen latautui? Kuinka tulosten kehittyminen vaikutti tunnelmiin? Miten paikallaolijat reagoivat muuttuviin lukemiin?

 

Maltillinen SDP

SDP:n vaalivalvojaiset olivat juuri käynnistyneet Paasitornissa Hakaniemessä. Baari oli auki, toimittajat asemissaan ja väkeä valui hiljalleen sisään. Puolta tuntia myöhemmin ihmisiä oli paikalla ehkä 40 – naisia ja miehiä suunnilleen saman verran, iältään keskimäärin nelikymppisiä.

Kolme päivää ennen vaaleja Yle julkaisi viimeisen kannatusmittauksensa, jossa SDP oli sijoittunut neljänneksi ja 15,1 prosentin lukema oli laskenut 1,1 prosenttiyksikköä edellisestä mittauksesta. Samaisena iltana Yle esitti kolmen tunnin vaalikeskustelun, johon osallistuivat eduskuntapuolueiden puheenjohtajat.  Antti Rinne kertoi vaalien jälkeen, ettei tuo viimeisin tentti mennyt hänen osaltaan täysin maaliin.

Paasitornissa oli jännittynyt ja odottava tunnelma ennen ensimmäisten ennakkoäänten lävähtämistä näkyville. Antti Rinne saapui paikalle salakavalasti, ei punaista mattoa pitkin tai suoraan estradille, vaan porukkaansa sulautuen. Puoluejohtajalle taputettiin asiaankuuluvasti. Hurmoksellisuutta ei ollut havaittavissa.

Alkumetrit SDP:n vaalivalvojaisissa eivät heijastaneet suurta urheilujuhlan tuntua tai ounastelleet vaalivoittoa. Suomelle Suunta -slogan ei välttämättä ollut iskevin mahdollinen helsinkiläisille äänestäjille, ja juuri niitä pääkaupunkiseudun tuloksia täällä, kuten muissakin tilaisuuksissa jännitettiin kiihkeästi valtakunnallisen kannatuksen rinnalla.

Jännittynyt kokoomus

Kokoomuksen vaalivalvojaiset löytyivät Kampin huipulta. Väkeä oli isohkossa ravintolassa paljon, lähes kaikki istumapaikat oli täytetty. Keskellä oli lava, jonne odotettiin saapuvaksi Alexander Stubbia vastaanottamaan ennakkoäänien tulokset. Kun tulokset paljastuivat ruudulla, seurasi hetkellinen tauko ennen taputusten aloittamista. Oltiinko tulokseen – joka siinä vaiheessa näytti 17,9 prosenttia – sittenkään tyytyväisiä, vai hämääntyikö yleisö siitä, että SDP:n palkki oli kokoomuksen edellä, vaikka puolueen prosenttiosuus (17,7 prosenttia) oli pienempi?

Stubb kehui puheessaan kokoomuslaisten tehneen viimeisellä viikolla kovan loppukirin. Useat paikallaolijat vakuuttelivatkin ystävilleen ja itselleen, että vaalipäivän äänet tulevat vielä nostamaan puolueen kannatusta. Epävarmuutta oli kuitenkin ilmassa, eikä tilaisuuden tunnelma ollut järin vapautunut.

Paikalla oli useita nimekkäitä kokoomuspoliitikkoja ja -ehdokkaita, kuten Jan Vapaavuori, Ben Zyskowicz, Juhana Vartiainen ja Sari Sarkomaa, jotka saivat osakseen toimittajien jatkuvan mielenkiinnon. Monet paikallaolijoista olivat olleet mukana vaalityössä ja jännittivät ennen muuta oman ehdokkaan menestymistä. Kokoomuksen vaalivalvojaisissa pukeutuminen oli muihin puolueisiin verrattuna hieman juhlavampaa ja yhtenäisempää. Meno ei ollut ainakaan tässä vaiheessa iltaa kuplivaa kuin korkeintaan kokoomuslaisten kuohuviinilaseissa.

Riehakas perussuomalaiset

Iltayhdeksältä perussuomalaisten vaalivalvojaiset olivat jo odotetusti hyvin käynnissä. Bottan salin täyttäneet juhlijat seurasivat tuloksia kuumeisesti. Ennakkoäänet lupasivat perussuomalaisille 15,8 prosentin kannatuksen ja neljännen sijan, mutta useimmat paikallaolijat uhosivat tilanteen vielä kohentuvan. SDP:n päihittäminen oli monille erityisen tärkeä tavoite.

Perussuomalaisten tilaisuudessa ei peitelty tunteita, eikä salattu janoa. Ihmiset puhuivat vapautuneesti ja käyttäytyivät hyvin aidon oloisesti. Paikalla oli useita nimekkäitä perussuomalaisia poliitikkoja kuten Jussi Niinistö, Sampo Terho, Hanna Mäntylä, Pirkko Ruohonen-Lerner ja Jussi Halla-aho. Miehiä oli enemmän kuin naisia, ja pukeutumiskoodi vaihteli tummasta puvusta aina kampanjavarusteena käytettyyn huomioliiviin.

Perussuomalaisten kannatuksen noustessa marginaali kerrallaan kaikuivat salissa taputukset ja huudot. Vajaassa kahdessa tunnissa puolue nousi neljänneltä sijalta toiseksi. Hurmokselliseksi tilaisuus muuttui, kun paikalle saapui Timo Soini. Juontajana toiminut Matti Putkonen pyysi väkeä tekemään tilaa puolueen keulahahmolle, jotta tämä saisi rauhassa kävellä lavalle. Kunniakujan kuljettuaan Soini nousi puhujanpönttöön ja summasi vaalituloksen. Perussuomalaisten kannattajat huusivat ”jatko-jytkyä” ja osoittivat suosiotaan silmin nähden onnelliselle Soinille.

Jäähdyttelevä keskusta

Keskustan vaalivalvojaiset puolueen omissa tiloissa Apollonkadun päämajassa olivat kello 23 jo loppusuoralla. Tarjoilupöydät olivat tyhjentyneet, Sipilä antoi vielä viimeisiä haastattelujaan median edustajille ja väki oli siirtymässä hiljalleen eteistä kohti.

Vaalivoittajien juhlissa oli hiipuva, jopa vaisu tunnelma, mikä saattoi johtua kahdesta seikasta. Gallupit ennustivat keskustan ykköspaikkaa jo edellisestä elokuusta lähtien, joten 49 kansanedustajaa ei tainnut yllättää ketään. Toisekseen Helsingin ja Uudenmaan piireissä keskustan tulos jäi muusta maasta selvästi. Olli Rehn ei vetänyt toista ehdokasta mukanaan, ja ex-ministeri Paula Lehtomäki jäi näissä vaaleissa rannalle. Puolueaktiivit käänsivätkin jo vaali-iltana keskustelun tuleviin hallitusneuvotteluihin.

Puheenjohtajan lisäksi paikalla olivat tunnetuista keskustapoliitikoista Anneli Jäätteenmäki, Mikko Alatalo ja Juha Rehula. Puolueen sisällä erittäin suosituksi henkilöksi paljastui Antti Kaikkonen, joka sai saapuessaan osakseen raikuvat kannatushuudot.

–  –

Neljän suurimman puolueen vaalivalvojaisissa tunnelmat heijastelivat vaali-illan tuloksia, mutta ne kertoivat ennen muuta gallupien myötä syntyneistä ennakkoasetelmista ja odotuksista.

SDP:n tilaisuudessa vierailu ajoittui ennakkoäänien paljastumisen edelle aikaan, jolloin tunnelmia leimasi se, että puolueen käyrä oli viimeisissä mittauksissa laskussa. Vastaavasti kokoomusväki valoi toisiinsa uskoa gallupeista. Puolueessa oletettiin, että vaaliviikolla povattu hienoinen loppukiri tulisi nostamaan kannatusosuutta illan aikana. Perussuomalaisten kannattajat riehaantuivat toki varmasti siitä, että sijoittuivat paikkamäärällään toiseksi, mutta olivat selvästi innostuneita varsinkin kannatuskyselyjen selättämisestä. Keskustassa vaalivoitto taidettiin ottaa annettuna, mistä kertoo jo Sipilänkin kohtuullisen lakoninen ilmaisu juhlapuheensa alussa: ”Me taidettiin voittaa vaalit.”

 

VTM Sini Ruohonen ja VTM, HuK Matti Välimäki

Eduskuntatutkimuksen keskus

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Osoittavatko viimeiset gallupit vaalituloksen?

Erkka_Railo-282_lowresVaalipäivään on enää muutama päivä ja jokaisen puolueen kampanjatoimistossa tutkitaan silmät verestäen viimeisiä mielipidemittauksia miettien, voiko niihin luottaa. Tässä blogissa tarkastelen ennustuksia, joita Taloustutkimus oy on tarjonnut muutamaa päivää ennen vaaleja. Ovatko ennusteet pitäneet paikkansa ja kuinka paljon ne ovat heittäneet?

Tarkoituksena ei ole kritisoida Taloustutkimuksen tekemiä mielipidemittauksia, vaan lähinnä osoittaa se itsestäänselvyys, että mielipidemittausten tekeminen on vaikeaa ja epävarmaa hommaa. Itse pidän Taloustutkimuksen ennusteita varsin luotettavina, koska niiden otos on suuri, mutta kuten jäljempänä osoittautuu, myös niihin sisältyy epävarmuuksia.

Ohessa on taulukko, johon on koottu vuosien 1999-2011 eduskuntavaalien viimeisten mielipidemittausten tulokset sekä varsinaisten vaalien kannatus kuuden puolueen osalta. Tilanpuutteen vuoksi RKP ja kristillisdemokraatit on jätetty tästä vertailusta sivuun.

Vuosi 1999 Maaliskuu Vaalitulos Erotus
Kokoomus 21,6 21,0 -0,6
Keskusta 22,1 22,4 +0,3
Sdp 21,5 22,9 +1,4
PS 1,0 1,0 0
Vihreät 9,7 7,3 -1,4
Vasemmistoliitto 8,6 10,9 +2,3
Vuosi 2003 Maaliskuu Vaalitulos Erotus
Kokoomus 18,9 18,6 -0,3
Keskusta 23,8 24,7 +0,9
Sdp 22,9 24,5 +1,6
PS 1,1 1,6 +1,6
Vihreät 8,0 8,0 0
Vasemmistoliitto 9,4 9,9 -0,5
Vuosi 2007 Maaliskuu Vaalitulos Erotus
Kokoomus 20,4 22,3 +1,9
Keskusta 24,7 23,1 -1,6
Sdp 21,3 21,4 +0,1
PS 2,5 4,1 +1,6
Vihreät 9,7 8,5 -1,2
Vasemmistoliitto 9,3 8,8 -0,5
Vuosi 2011 Huhtikuu Vaalitulos Erotus
Kokoomus 21,2 20,4 -0,8
Keskusta 18,6 15,8 -2,8
Sdp 18,0 19,1 +1,1
PS 15,4 19,1 +3,7
Vihreät 9,0 7,3 -1,7
Vasemmistoliitto 8,2 8,1 -0,1

Tilasto osoittaa, että mielipidemittausten tekeminen on vaikeaa hommaa, mikäli onnistumisen mittarina on se, kuinka lähelle oikeaa vaalitulosta pääsee.

Parhaiten Taloustutkimus on onnistunut Kokoomuksen kannatuksen ennakoimisessa. Tulos sisältää kuitenkin merkittäviä heittoja: vuoden 2007 vaaleissa kokoomus teki liki 2 prosenttiyksikköä paremman tuloksen kuin ennusteet olettivat.

Keskustan potentiaalisten kannattajien aatoksia on ollut erityisen vaikea tulkita vuoden 2007 ja 2011 vaaleissa. Ehkä konservatiiviset keskustan kannattajat ovat jo pelkästä kansalaisvelvollisuudesta väittäneet äänestävänsä keskustaa, mutta jääneetkin vaalipäivänä kotiin.

SDP:n vaalituloksen ennakointi on sujunut Taloustutkimukselta korkeintaan keskinkertaisesti. Mittauksissa pistää silmään se, että Taloustutkimus on johdonmukaisesti arvioinut työväenpuolueen kannatuksen alakanttiin. Käykö jälleen näin?

Myös perussuomalaisten äänestäjien käyttäytymisen ennustaminen on ollut hankalaa. Vuosina 1999 ja 2003 tämä oli toki ymmärrettävää, kun puolueen äänestäjiä oli muutenkin kourallinen. Otokseen oli todennäköisesti vaikea saada tarpeeksi perussuomalaisten kannattajia, jotta tulokset olisivat luotettavia. On kuitenkin pakko huomauttaa, että perussuomalaiset ovat viimeisissä neljässä eduskuntavaaleissa saaneet toistuvasti paremman tuloksen kuin mitä mittaukset ovat olettaneet. Niin voi käydä myös nyt.

Jos olisin vihreä, olisin todella huolissani Taloustutkimuksen tavasta arvioida vihreiden kannatusta. Lukuun ottamatta vuotta 2003 Taloustutkimus on arvioinut vihreiden kannatuksen toista prosenttiyksikköä yläkanttiin.

Sen sijaan Vasemmistoliiton kannatuksen Taloustutkimus näyttää kyenneen arvioimaan varsin tarkkaan 2000-luvulla. Heitto on ollut kolmissa viimeisissä vaaleissa vain prosentin kymmenyksen luokkaa.

Yhteenvetona voi todeta, että puolueiden puheenjohtajat ovat oikeassa muistuttaessaan, etteivät gallupit äänestä. Yli kahden prosenttiyksikön heitot puolueiden kannatuksissa verrattuna viimeisiin mielipidemittauksiin ovat täysin mahdollisia, jopa todennäköisiä. Kaikkein toiveikkaimmin mittauksiin voivat suhtautua SDP:n ja perussuomalaisten kannattajat. Kokoomuksella ja vasemmistoliitolla on suurin todennäköisyys, että tulos vastaa ennustetta. Vihreiden ja keskustan puoluetoimistoilla suhtautuisin Taloustutkimuksen arvioihin sen sijaan pessimistisimmin.

On kuitenkin todettava, että Taloustutkimus toki tietää tämän kaiken hyvin ja pyrkii näihinkin vaaleihin korjaamaan sitä, millä tavoin materiaalia kerätään ja käsitellään, jotta siitä saadaan mahdollisimman tarkka kuva kansalaisten mielipiteistä. Kuten Taloustutkimuksen tutkimuspäällikkö Jari Pajunen kiteytti: ”Mittaus on sinänsä hyvin luotettava, mutta se on aina epävarmaa, miten ihmiset käyttäytyvät.” Äänestäjä on ailahtelevainen ja epäluotettava olento.

 

Erkka Railo

Eduskuntatutkimuksen keskuksen erikoistutkija

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Kuin kaksi pappia

Sini-Ruohonen_ekeskusEduskuntatutkimuksen keskuksen järjestämän väittelysarjan neljäs ja viimeinen tilaisuus pidettiin eilen. Väittelijöiksi saapuivat SDP:n kansanedustaja Ilkka Kantola ja KD:n riveistä ehdolla oleva Ville Auvinen. Kumpikin heistä on väitellyt teologian tohtoriksi, ja niinpä pappismiesten välisen debatin aiheeksi oli valittu uskonto ja politiikka.

Varsinkin väittelyn alkupuolisko muistutti ennemmin kahden miehen yhteistä luennointia kirkon ja valtion suhteesta historiallisine kertauksineen kuin kuumottavaa poliittista vaalikeskustelua. Auvinen ja Kantola pyysivät toisiaan täydentämään omia puheenvuorojaan ja väistelivät toistensa haastamista. Tilaisuuden vetäjä Erkka Railo ottikin pian ohjat käsiinsä, ja ryhtyi tenttaamaan ehdokkaita aktiivisemmin kuin edellisissä debateissa. Näin loppua kohden väittelijöiden väliltä löytyi eriäviä mielipiteitä, vaikka toki nekin esitettiin maltillisesti ja korostettiin toisen kannan ymmärtämistä. Auvinen esimerkiksi vastasi köyhyyteen liittyvässä kysymyksessä Kantolan puheenvuoroon: ”Kaikki se on totta, mitä Ilkka sanoi, ja allekirjoitan sen.” Papit eivät toistensa päälle puhuneet.

Uskonto ja politiikka oli kuitenkin kiinnostava aihe, ja tilaisuuden edetessä kuulijat saivat asiantuntevaa tietoa esimerkiksi kirkollislain säätämisestä ja pappien virkatehtävistä. Mitä syvemmälle teeman käsittelyssä päästiin, sitä selvemmäksi kävi, että kristinuskon ja valtion suhdetta on loppujen lopuksi käsitelty julkisuudessa hyvin pinnallisesti siihen nähden, kuinka paljon puhuttavaa riittäisi.

Aihepiiristä keskustelu on viime vuosina jäänyt useimmiten tasolle, jossa arvioidaan kristillisten puheenjohtaja Päivi Räsäsen kannanottojen vaikutusta kirkon jäsenmäärään. Tai sitten on nostettu esiin yksittäisten kansanedustajien kantoja yksittäisiin kysymyksiin, kuten avioliittolakiin tai aborttiin. Keskustelusta kävi ilmi, että uskonto vaikuttaa kuitenkin osaltaan edustajien arvopohjaan, sekä liittyy esimerkiksi koulutus- ja sosiaalipolitiikkaan.

Media nousi kummankin ehdokkaan puheissa tikunnokkaan siinä, kuinka kristinuskon ja politiikan suhde vääristyy julkisessa keskustelussa. Tällaisella väitteellä on varmasti osittain perusteensa, mutta puolueet voisivat myös itse katsoa peiliin. Uskontoaihetta ei ole nostettu esiin, ehkä jopa päinvastoin, ja syykin on melko ilmeinen. Kietomalla uskonnon poliittiseen puheeseen ei todennäköisesti tule saavuttamaan yhtään uutta äänestäjää, mutta sen sijaan on riskinä menettää muutama uskollinen kannattaja.

Varsinkin suurimpien puolueiden peruskannattajakunnasta löytyy varmasti paljon sellaista väkeä, joka suhtautuu uskonasioihin perin konservatiivisesti. Turvallisinta on, kun vallitseviin asiantiloihin ei esitetä radikaaleja muutoksia. Tämän puolesta puhuu myös se, mitä Kantola kertoi SDP:sta: Puoluekokous oli asettanut työryhmän selvittämään kirkon erottamista valtiosta, mutta minkäänlaisia linjauksia ei asiasta ole tehty.

Tästä näkökulmasta avioliittolain käsittely eduskunnassa oli suurimpien puolueiden kannalta järkevää tehdä hyvissä ajoin syksyllä. Vaaliteemana uskontoon liittyvä yksittäinen aihe olisi korostanut puolueiden sisäistä hajanaisuutta ja toisaalta saattanut sysätä äänestäjiä esimerkiksi kristillisiin, vihreisiin ja vasemmistoliittoon, joissa kannat ovat yksiselitteisempiä.

Kantolan ja Auvisenkin samanmielisyys johtui pitkälti siitä, että he ovat molemmat pappeja ja siinä mielessä kristillisen arvopohjan omaksuneita poliitikkoja kuin siitä, että heidän edustamansa puolueet olisivat erityisen lähellä toisiaan. Uskonto ja politiikka on aihe, jonka käsitteleminen vaaliagendalla tuottaa todennäköisesti enemmän haittaa kuin hyötyä, ja niinpä valtapuolueet eivät halua nostaa sitä esiin.

Media pureutuu herkästi yksittäisiin kohuja synnyttäviin kysymyksiin, eikä haasta puolueita laajempaan ja syvällisempään keskusteluun. Tässä voisi olla vaaliteema, jossa muut kuin suurimmat puolueet saisivat itse määritellä keskustelun lähtökohdat. Tarjolla olisi hieno mahdollisuus sysätä puheenjohtajat vaalikeskusteluissa todelliselle epämukavuusalueelle.

 

Sini Ruohonen

VTM, tohtorikoulutettava, Eduskuntatutkimuksen keskus

 

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Miten puhua maahanmuutosta kevään vaaleissa

matti_valimaki_19_low-res

Eduskuntavaalien lähestyessä puolueet, toimittajat ja asiantuntijat esittävät arvioitaan kevään kiistelyn ja politikoinnin aiheista. Monet ovat nostaneet maahanmuuton esille mahdollisena teemana. Etenkin perussuomalaisten poliitikot ovat käsitelleet maahanmuuttoon liittyviä kysymyksiä viime viikkoina haastatteluissa, blogeissa ja tiedotustilaisuuksissa.

Perussuomalaisten meppi Jussi Halla-aho ja puheenjohtaja Timo Soini sanailivat edellisviikolla sopuisasti julkisuudessa maahanmuuttoteeman roolista puolueen agendalla. Pikaisimmissa arvioissa Halla-ahon nähtiin näin ilmoittautuvan puolueen hamassa tulevaisuudessa käytävään puheenjohtajakilpaan. Niin tai näin, maahanmuuton nostamisessa etualalle on vähintään kyse perussuomalaisten kääntämisestä vaaliasentoon. Perussuomalaiset ymmärtävät, että Eurooppa- ja maahanmuuttopoliittisen keskustelun toisinajattelijoiksi asemoituminen on neljä vuotta läpimurtovaalien jälkeenkin olennaista menestymiselle.

2010-luvun linjauksissaan esimerkiksi keskusta, kokoomus ja sosiaalidemokraatit ovat johdonmukaisesti liputtaneet eurooppalaisen liikkumavapauden, ulkomaisen työvoiman lisäämisen ja turvapaikanhakijoista huolehtimisen puolesta. Samalla ne ovat esittäneet, että muuttoliikkeiden lieveilmiöihin, kuten harmaaseen talouteen tai kansainväliseen rikollisuuteen, puuttuminen on niin ikään tärkeää.

Viime vuonna käydyissä europarlamenttivaaleissa muut puolueet eivät painottaneet maahanmuuttokysymyksiä niin paljon kuin perussuomalaiset. Tämä näkyi niiden vaaliohjelmien suppeammista aihetta käsittelevistä osuuksista. Myös niiden ehdokkaat ja puheenjohtajat ottivat harvemmin maahanmuuttoon liittyviä kysymyksiä oma-aloitteisesti esille julkisuudessa.

Miten käy näissä vaaleissa?

Uskontoon liittyvät näkökohdat ovat viime vuosikymmeninä nousseet maahanmuuttokeskustelussa esille vain harvoin. On kuitenkin mahdollista, että muutaman viikon takainen Pariisin tragedia nostaa osaltaan maahanmuuttotaustaisten henkilöiden kulttuuriin tai uskontoon sekä kotoutumiseen liittyviä aiheita keskusteluun.

Myös turvallisuusnäkökulmat saattavat korostua paitsi puolustus- ja ulkopolitiikan käsittelyssä myös maahanmuuttopoliittisessa keskustelussa. Viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana kansainvälisen rikollisuuden, terrorismin ja yleisen turvattomuuden uhka on kerta toisensa jälkeen nostettu esille suomalaisessa maahanmuuttajia käsittelevässä keskustelussa ja puoluelinjauksissa.

Oletettavasti esille nousevat, eurooppalaisia teemoja noudatellen myös kysymykset yhteiskunnallisen osallistamisen ja integroitumisen parantamisesta sekä kriisialueille matkustavien valvonnan kehittämisestä.

Vaalien alla soisi keskusteltavan ilman turhaa yleistämistä. Maahanmuutto tai maahanmuuttajat eivät ole selvärajainen, yksittäinen kokonaisuus, vaan tuhansia ihmiselämiä eri tavoin määrittävä tekijä. Maahanmuuttajien eri ryhmiä koskevat erilaiset kysymykset ja haasteet. Esimerkiksi Suomessa asuvan eteläkorealaisen vaihto-opiskelijan, eteläsudanilaisen turvapaikanhakijan tai eteläskånelaisen perheenisän kohtaamat haasteet ja merkitys suomalaiselle yhteiskunnalle ovat hyvin erilaisia.

Vaalienaluskeskustelu kaipaa ehdokkaiden konkreettisia, toteuttamiskelpoisia ja käytännön tasolla liikkuvia ehdotuksia. Tässä muutama esimerkki konkretiasta:

Jos te ehdokkaana olette ulkomaisen työvoiman tai korkeakouluopiskelijoiden määrän lisäämisen tai vähentämisen kannalla, perustelkaa kantanne. Kertokaa myös, kuinka muuttoa voidaan kannustaa tai hillitä lainsäädännön kautta.

Jos katsotte, että kotouttamispolitiikassa on parantamisen varaa, kertokaa, minkälaisia käytännön muutoksia pitäisitte toivottavina. Miten edistäisitte näitä kansanedustajana?

Jos taas olette turvapaikanhakijoiden määrän supistamisen tai lisäämisen kannalla, kertokaa kuinka tähän päästään käytännön toimilla. Mihin näkemyksenne ja ratkaisuehdotustenne toimivuus perustuu?

Suomeen suuntautuva muutto ja Suomessa asuvat sadattuhannet maahanmuuttotaustan omaavat ihmiset tulevat puhuttamaan puolueita, mutta teema tuskin nousee ratkaisevimmaksi ohi talouteen tai työllisyyteen liittyvien aiheiden. Maahanmuuttajakysymysten seuraajalle on luvassa kutkuttava kevät. Oletuksena on, että yksi puolue korostaa aihepiiriä jälleen muita enemmän. Syynä ovat erot puolueiden vaalitaktiikoissa ja käsityksissä merkittävimmistä Suomea kohtaavista haasteista.

 

Matti Välimäki

Tohtorikoulutettava, Eduskuntatutkimuksen keskus

 

Välimäki valmistelee suomalaisten puolueiden ulkomaalaispoliittisia linjauksia 1970-luvulta 2010-luvulle tarkastelevaa väitöskirjaa.

 

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Voiko kokoomus vielä kiriä keskustan kiinni?

Erkka_Railo-282_lowresViimeisten mielipidemittausten mukaan keskusta on saavuttamassa huhtikuun eduskuntavaaleissa hätkähdyttävän vaalivoiton: 26,8 % äänistä. Mikäli ennuste osapuilleenkaan toteutuu, keskustan ääniosuus voi nousta jopa 10 prosenttiyksikköä edellisistä vaaleista – todella järisyttävä nousu. Etumatkaa mielipidemittausten kakkoseen kokoomukseen on jopa 8 prosenttiyksikköä.

Mutta voiko keskustan vaalivoiton jo kuuluttaa kirkossa? Kuten kaikki puoluejohtajat kilvan hokevat, gallupit eivät äänestä. Voiko tulos tästä olennaisesti vielä muuttua? Onhan vaaleihin yli kolme kuukautta matkaa, jona aikana käydään kiihkeä vaalikamppailu. Kuinka paljon puolueiden ääniosuudet ovat vaalikamppailun aikana muuttuneet?

Katsotaanpa Yleisradion tuottamia mielipidemittauksia ennen eduskuntavaalikampanjan alkua ja verrataan niitä eduskuntavaalien tuloksiin 2000-luvuilla pidetyissä vaaleissa. Oheiseen taulukkoon on koottu Yleisradion Taloustutkimus oy:llä tuottamien mielipidemittausten tulokset kolmen suurimman puolueen osalta marras-, joulu ja tammikuussa ennen eduskuntavaaleja vuonna 2003, 2007 ja 2011 sekä vaalien tulokset. Vuoden 2011 vaaleissa on lisäksi otettu mukaan Perussuomalaiset, joka ansaitsee oman rivinsä ”jytkyn” takia.

Olen laskenut kolmen mielipidemittauksen tuloksen keskiarvon ja verrannut niitä kunkin puolueen vaalitulokseen. Näin laskettuna mielipidemittauksiin sisältyvien vaihteluiden merkitys vähenee ja saamme luotettavamman arvion siitä, pystyvätkö puolueet vaikuttamaan omaan kannatukseensa vaalikeväänä ja kuinka paljon.

 Mielipidemittaukset ennen vaalikampanjoita sekä vaalitulokset 2003, 2007 ja 2011:

Vuosi 2003 marras joulu tammi KA Vaalitulos Laskua/nousua
Kokoomus 19,6 18,9 18,3 18,9 18,6 -0,3
Keskusta 24,0 23,0 24,4 23,8 24,7 +0,9
Sdp 25,4 24,1 24,7 24,7 24,5 -0,2
Vuosi 2007 marras joulu tammi KA Vaalitulos Laskua/nousua
Kokoomus 20,0 19,8 20,5 20,1 22,3 +2,2
Keskusta 23,7 23,3 23,6 23,5 23,1 -0,4
Sdp 24,6 24,8 25,2 24,9 21,4 -3,5
Vuosi 2011 marras joulu tammi KA Vaalitulos Laskua/nousua
Kokoomus 21,7 21,1 21,1 21,3 20,4 -0,9
Keskusta 17,6 18,6 18,8 18,3 15,8 -2,5
Sdp 19,1 18,4 18,1 18,5 19,1 +0,6
PS 14,3 14,9 15,3 14,8 19,1 +4,3

Taulukko osoittaa, että kymmenestä vertailuun valikoidusta kohteesta kuudessa puolueen kannatuksen muutos vuodenvaihteesta vaaleihin oli alle yhden prosenttiyksikön verran: vähemmän kuin mielipidemittausten virhemarginaali. Toisin sanoen, puolueiden kannatus pysyi käytännössä ennallaan. Neljässä tapauksessa kymmenestä muutokset ovat olleet enemmän kuin yksi prosenttiyksikkö. Näihin palaan kohta.

On hyvä pitää mielessä, että arvioiden mukaan juuri 2000-luvulla liikkuvien äänestäjien määrä on kasvanut ja luokkaperusteisten äänestyspäätösten määrä vastaavasti pienentynyt. Toisin sanoen vaalikampanjalla pitäisi 2000-luvulla olla enemmän vaikutusta kuin aiemmin. Aikasarja on perin lyhyt, mutta näyttää tukevan ajatusta siitä, että liikkuvien äänestäjien määrä on kasvanut. Varovasti voi arvioida, että puolueiden kannatuksen muutokset vaalikampanjan aikana näyttävät 2000-luvulla hiukan suurentuneen.

Tarkasteltuihin kolmeen eduskuntavaaliin mahtuu yksi tapaus, jossa puolueen kannatuksen muutos viimeisten kuukausien aikana on ollut yli 4 prosenttia (Perussuomalaiset 2011) ja yksi, jossa muutos on ollut yli 3 prosenttiyksikköä (SDP 2007). Vuonna 2007 Sdp:n romahdusta selitettiin julkisuuteen vuotaneella pahasti epäonnistuneella SAK:n tv-mainoskampanjalla, jossa Oiva Lohtanderin esittämä porvarin irvikuva söi hummeria ja kehotti vasemmistolaisia äänestäjiä jäämään kotiin vaalipäivänä.

Perussuomalaisten kannatuksen kasvu vuonna 2010–2011 hakee puolestaan vertaistaan Suomen poliittisessa historiassa. Taustalla oli ennen muuta protesti, joka kohdistui muiden puolueiden EU-politiikan konsensukseen. Protestille oli kysyntää tilanteessa, jossa Portugalin hallitus saapui hattu kourassa pyytämään apua muilta EU-mailta juuri Suomen vaalien alla.

Vuosien 2003–2011 eduskuntavaaleihin mahtuu lisäksi kaksi tilannetta, joissa puolueen kannatuksen muutos on ollut yli kaksi prosenttiyksikköä. Vuonna 2007 oppositiopuolue kokoomus kykeni nostamaan kannatustaan vaalikampanjassa kahdella prosenttiyksiköllä, mitä voi pitää hyvänä tuloksena kun sitä vertaa normaaleihin muutoksiin puolueiden kannatusluvuissa.

Vuonna 2011 keskustan kannatus romahti 2,5 prosenttiyksikköä, kun puolueen kannattajat jäivät sankoin joukoin kotiin. Tuolloin kaikki tuntui menevän keskustaa vastaan. Vaalikampanjan aikana kannatukseen eniten vaikutti todennäköisesti se, että Suomi joutui sittenkin kasvattamaan osallistumistaan Portugalin apupakettiin, toisin kuin Mari Kiviniemi lupasi, kun Portugalin hallitukselta loppuivat rahat kolme viikkoa ennen Suomen vaaleja.

Kiinnostavin taulukon havainto on kuitenkin, ettei yksikään hallitusvastuussa oleva ”suuri” puolue ole onnistunut nostamaan kannatustaan vaalikampanjan aikana 2000-luvun eduskuntavaaleissa. Se ei tietenkään tarkoita, että vaalikampanja olisi tarpeetonta ajanhukkaa. Todennäköisesti puolueilla olisi mennyt vielä huonommin, mikäli ne olisivat heittäneet kirveen kaivoon ja päättäneet jäädä kotiin kampanjan ajaksi.

Voiko kokoomus siis kiriä keskustan kiinni keväällä 2015? Tuskin. Mennyt ei ole tietenkään tae tulevasta, mutta 2000-luvun vaalikampanjoiden historia osoittaa, että kokoomuksen mahdollisuudet kiriä keskustan 8 prosentin etumatka kiinni keväällä 2015 ovat häviävän pienet.

Erkka Railo

Eduskuntatutkimuksen keskuksen erikoistutkija

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Välikysymykset opposition aseena

Sinin kuva_tyohuone_lowresPerussuomalaiset ja keskusta ovat jättämässä yhteisen välikysymyksen hallituksen talouspolitiikasta ja Suomen talouden kehityksestä. Välikysymys tulee olemaan 20. tällä hallituskaudella. Ylen uutisen mukaan vasemmistoliittoa ja vihreitä ei pyydetty mukaan välikysymyksen valmisteluun. Perussuomalaisten puoluesihteeri Riikka Slunga-Poutsalo kertoi Ylen aamutv:ssä, että välikysymyksen jättäminen ei olisi vaaliteknisesti edes järkevää, vaan kannattavampaa olisi katsella hallituksen rämpimistä huhtikuuhun saakka. Slunga-Poutsalon mukaan välikysymys on kuitenkin tehtävä, koska Suomella ”ei ole varaa enää odottaa”.

Mistä aiheista välikysymyksiä on jätetty kuluvan vaalikauden aikana? Onko oppositio ollut välikysymysten takana yhtenä rintamana? Mikä hallituksen politiikassa on ollut erityisesti kritiikin kohteena, ja puuttuuko jokin politiikan sektori välikysymysaiheiden joukosta?

Välikysymyksen jättäminen on eduskunnan keino selvittää hallituksen luottamus. Välikysymyksen tekevät tavallisesti oppositiopuolueet, ja siihen tarvitaan vähintään 20 edustajan allekirjoitus. Välikysymys voidaan kohdistaa koko valtioneuvostolle tai yksittäiselle ministerille. Välikysymys jätetään keskuskansliaan, ja ensimmäinen allekirjoittaja esittelee kysymyksen täysistunnossa. Jos täysistunnon keskustelussa ehdotetaan epäluottamuslauseen antamista hallitukselle tai ministerille, toimitetaan eduskunnassa luottamusäänestys. Itsenäisyyden aikana Suomen hallitus on kaatunut neljä kertaa välikysymykseen, kaksi kertaa 1920-luvulla ja kaksi kertaa 1950-lopulla.

Keskusta ja perussuomalaiset ovat opposition suurimmat ja ainoat alkuperäiset puolueet. Syyskuun loppuun mennessä on jätetty kaikkiaan 19 välikysymystä. Osassa näistä välikysymyksistä allekirjoittajina on myös vasenryhmän, muutos2011:n ja vasemmistoliiton edustajia.

Oppositio on toiminut yhteisessä rintamassa vain alle kolmasosassa välikysymyksiä. Yhteistyö on kuitenkin selvästi tiivistynyt loppua kohden. Vuosien 2011–2012 aikana vain yksi välikysymys kymmenestä, joka koski euroalueen talouskriisiä, keräsi molemmat puolueet taakseen. Sen sijaan vuosien 2013–2014 aikana jätetyistä yhdeksästä välikysymyksestä yhteinen sävel on löytynyt viiteen kertaan. Näissä aiheina ovat olleet asuntopolitiikka, lasten kotihoidon tuki, hallituksen kuntapolitiikka, hallituksen perhepolitiikka ja työttömyys. ”Työttömyystilanne Suomessa”-otsikolla jätetty välikysymys on kerännyt eniten allekirjoittajia, yhteensä 87 nimeä.

Puolet keskustan välikysymyksistä, joihin perussuomalaiset eivät ole yhtyneet, käsittelee kuntapolitiikkaa. Huolenaiheina ovat olleet kunnalliset lähipalvelut, kuntauudistus ja sote-palvelut. Loput keskustan omista välikysymyksistä käsittelevät lapsiperheiden hyvinvointia, ikäihmisten hoivaa ja kansalaisten eriarvoistumista.

Perussuomalaiset on jättänyt omalla joukollaan seitsemän välikysymystä. Näistä kolmessa aiheena on euroalueen talouskriisi. Muut välikysymykset käsittelevät puolustusvoimia, kuntauudistusta, hallituksen talous- ja teollisuuspolitiikkaa ja poliisia.

Suosituin aihe on siis ollut kuntapolitiikka, josta on kauden aikana jätetty kaikkiaan kuusi välikysymystä.  Toiseksi eniten on ollut esillä euroalueen talouskriisi, josta perussuomalaiset ovat jättäneet välikysymyksen neljä kertaa. Huomionarvoista on myös se, että eri tavalla sosiaalipolitiikkaan liittyvät aiheet, kuten palvelut, perheet ja eläkkeet, ovat olleet esillä joka toisessa välikysymyksessä.

Kullakin puolueella on oma vahvuusalueensa politiikan sektoreista. Kokoomusta pidetään uskottavana talouspolitiikassa, SDP:n vahvuus on sosiaalipolitiikka, keskustan kivijalka on alueelliset kysymykset, vihreillä ympäristöpolitiikka ja perussuomalaisilla Euroopan unioni. Puolueille on edullista päästä keskustelemaan julkisesti nimenomaan sellaisista aiheista, joissa niiden koetaan olevan uskottavia.

Keskusta ja perussuomalaiset ovat jättäneet välikysymyksiä ennen muuta niistä aiheista, jotka kuuluvat puolueiden omiin vahvuusalueisiin. Toki sekä kuntapolitiikka että euroalueen talouskriisi ovat olleet politiikassa esillä muutenkin, mutta silmiinpistävää on, että ainuttakaan välikysymystä ei ole jätetty esimerkiksi ympäristöpolitiikasta tai valtion omistajapolitiikasta.

Välikysymyksen jättäminen on enemmistöhallituksen aikana opposition keino nostaa tiettyjä aiheita julkiseen keskusteluun. Hallituksen linjaukset eivät ole läheskään aina merkittäviä impulsseja välikysymysten syntymiseen. Sen sijaan oppositiopuolueet liikkuvat hallitusta haastaessaan mielellään omalla vahvuus- ja mukavuusalueellaan.

Parlamentaarisen demokratian näkökulmasta välikysymys on mahdollisuus haastaa hallituksen harjoittama politiikka, ja mahdollisesti myös vaikuttaa tuleviin päätöksiin. Toisaalta jos välikysymys ei kuitenkaan johda käytännössä koskaan hallituksen kaatumiseen, mikä on sen tosiasiallinen tarkoitus, voidaan kysyä, onko välikysymyksellä muuta kuin eduskuntaa työllistävä vaikutus. Onko välikysymyksistä hyötyä vai haittaa eduskunnan lainsäädäntötyölle?

Niukin mahdollinen enemmistöhallitus on Suomessa vallassa todennäköisesti ensi kevään eduskuntavaaleihin. On mielenkiintoista nähdä, millaisista aiheista suurin mahdollinen vähemmistöoppositio haastaa hallitusta, ja toimiiko poliittisesti laaja oppositio yhtenä rintamana. Hallituksen talouspolitiikka näyttäisi olevan ainakin yksi sellainen teema, josta perussuomalaiset ja keskusta pystyvät nyt esittämään yhteisen välikysymyksen.

Sini Ruohonen

Tohtorikoulutettava, Eduskuntatutkimuksen keskus

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Perusruotsalaiset ja suomidemokraatit?

JokisipilaVierailin keskiviikkona 24.9. YLEn A-Studio -ohjelmassa keskustelemassa syyskuun puolivälin valtiopäivävaaleissa ennätykselliset 12.86 prosenttia äänistä ja 49 paikkaa 349 edustajan joukossa saavuttaneen Sverigedemokraterna-puolueen (SD) eli ruotsidemokraattien ja perussuomalaisten (PS) eroista ja yhtäläisyyksistä. Koska aika televisiossa on aina kortilla ja käytössä olleen lyhyen ajan puitteissa oli mahdollista käsitellä vain perusasiat, jatkan pohdintaa tässä.

Perussuomalaisiin kuuluva Euroopan parlamentin jäsen Jussi Halla-aho on todennut, että jos Sverigedemokraterna toimisi missä tahansa muualla kuin Ruotsissa, sitä pidettäisiin täysin normaalina puolueena. Jos tarkastelee ruotsidemokraattien 2011 julkaistua periaateohjelmaa, Halla-aho on pitkälti oikeassa. Siitä nimittäin löytyy hyvin vähän sellaista, mikä oikeuttaisi puolueen täydellisen eristämisen, joka on ollut muiden puolueiden ruotsidemokraatteja kohtaan valitsema linja. Korostaessaan nationalismia ja ruotsalaiskansallista identiteettiä sekä kritisoidessaan monikulttuurisuusajattelua ja maahanmuuttopolitiikkaa ohjelma toki haastaa Ruotsissa vallitsevia poliittisen korrektiuden rajoja, mutta mitään lainvastaista tai normaalin demokraattisen poliittisen kilvoittelun käytäntöjen kanssa ristiriidassa olevaa sieltä ei löydy.

Puoluejohtaja Jimmie Åkesson on tehnyt hartiavoimin töitä tuodakseen puolueensa valtavirtaan ja tehdäkseen siitä poliittisesti salonkikelpoisen. Hänen johdollaan puolueessa on toteutettu reipasotteinen sisäinen puhdistus, jossa riveistä on siivottu rasistisia ja muukalaisvihamielisiä kannanottoja julkisuudessa esittäneitä jäseniä. Omissa esiintymisissään hän on toistuvasti torjunut syytökset puolueen rasistisuudesta. Tämä ei kuitenkaan vielä ole riittänyt murtamaan saartorengasta puolueen ympärillä.

Ruotsidemokraatit tekee ongelmalliseksi puolueen tausta. Sen perustivat vuonna 1988 joukko aiemmin Bevara Sverige Svensktin, Framstegspartietin ja Sverigepartietin kaltaisissa äärinationalistisissa, oikeistoradikaaleissa, maahanmuuttovastaisissa ja rasistisissa liikkeissä toimineita henkilöitä. Tässä SD:n ensimmäisessä versiossa vaikuttivat esimerkiksi ruotsalaisen uusnatsismin johtohahmoihin kuulunut Robert Vesterlund ja kansallissosialistisessa Nordisk Rikspartietissa aiemmin toiminut Anders Klarström. Juuri nämä ulkoparlamentaarisissa rasistisissa äärijärjestöissä piilevät juuret saavat muut puolueet karttamaan ruotsidemokraatteja kuin ruttoa.

SD ei pääse pakoon menneisyyttään. Muiden puolueiden keskuudessa ollaan vakuuttuneita, että kaikesta julkisesta kasvojenpesusta ja päinvastaisista vakuutteluista huolimatta nyt Riksdagetiin valitun 49 ruotsidemokraatin joukossa on rasistisesti ja islamofobisesti ajattelevia henkilöitä. Näitä epäilyjä ruokkii se, että monen tuoreen SD-parlamentaarikon kampanja rakentui lähes yksinomaan maahanmuuton ja monikulttuurisuuden vastustamiselle. Voimakkaat vastareaktiot selittyvät sillä, että Ruotsissa monikulttuurisuus, suvaitsevaisuus ja inklusiivisuus kuuluvat suorastaan valtiolliseen identiteettiin. Moni ruotsalainen tulkitsee niiden avoimen haastamisen suorana hyökkäyksenä kansankodin arvomaailman keskeisimpiä pilareita vastaan.

Suomessa on luonnollisesti seurattu tarkkaan, mitä naapurimaassa tapahtuu. Ruotsidemokraattien nousussa on nähty samoja piirteitä kuin perussuomalaisten vuonna 2011 ottamassa jytkyssä. Esimerkiksi Södertörnin yliopiston tutkija Ann-Cathrin Jungar on niputtanut SD:n ja PS:n yhdessä Tanskan työväenpuolueen kanssa samaksi oikeistopopulistiseksi puolueperheeksi. Tällainen näkemys ei kuitenkaan tee oikeutta perussuomalaisten ruotsidemokraateista olennaisella tavalla eroavalle historialliselle kehitykselle ja ideologiselle taustalle.

Siinä missä SD:n kasvualustana oli maahanmuuttokriittinen tai oikeammin suoran muukalaisvihamielinen ulkoparlamentaariseen toimintaan suuntautunut yhden asian liike, perussuomalaiset on alusta saakka profiloitunut parlamentaarisen järjestelmän kautta vaikuttamaan pyrkivänä ja politiikkavaihtoehtoja laajalla rintamalla tarjoavana puolueena. Perussuomalaisiin on toki vuosien saatossa syntynyt vahva maahanmuuttokriittinen siipi, mutta puolueen eksistentiaalinen perusolemus on löydettävissä muualta. Maahanmuuttokriittisyyttä tärkeämpiä määrittäviä tekijöitä perussuomalaisille ovat EU-kriittisyys ja ns. vanhojen puolueiden eli entisen kolmen suuren (SDP, Keskusta, Kokoomus) haastaminen.

Perussuomalaisten ideologiset juuret löytyvät agraaripopulistisesta SMP:stä, joka aikanaan kelpuutettiin maan hallitukseenkin. Vuoden 2011 vaaleissa saavuttamansa 19 prosentin kannatuksen ja 39 eduskuntapaikan kautta perussuomalaisten yleinen poliittinen uskottavuus ja kansanvaltainen mandaatti ovat olleet aivan toista luokkaa kuin vuoteen 2010 Ruotsin neljän prosentin valtakunnallisen äänikynnyksen alle jääneiden ruotsidemokraattien. Toisin kuin 15 vuoden parlamentaarisen kokemuksen puolueena omaavat perussuomalaiset, ruotsidemokraatit ovat vasta institutionalisoitumistaipaleensa alussa.

Toisin kuin ruotsalaisessa kahteen blokkiin (sosialidemokraattien johtama punavihreä ryhmittymä ja maltillisen kokoomuksen johtama porvarillinen allianssi) perustuvassa parlamentaarisessa käytännössä, Suomen puoluekentässä ei perinteisesti ole ollut sellaisia raja-aitoja, joita ei hallituskoalitiota muodostettaessa olisi voitu ylittää. Meillä on ollut SDP:n ja Maalaisliitto-Keskustan yhteistyöhön nojanneita punamultahallituksia, kokoomuksen ja SDP:n muodostamia sinipunakoalitioita sekä koko oikeisto-vasemmisto-spektrin läpäisseitä sateenkaarihallituksia. Toisin kuin Ruotsissa, Suomessa äänestäjät eivät ole päässeet päättämään hallituspohjasta, vaan sen ratkaisemisen puolueet ovat varanneet omaksi oikeudekseen.

Vaalivoittonsa jälkeenkään ruotsidemokraatit eivät vielä ole aivan samoissa lukemissa perussuomalaisten kanssa. Nyt puolueen kannatus on kuitenkin jo niin suurta, että sen eristäminen kokonaan yhteiskunnallisen keskustelun ja parlamentaarisen yhteistyön ulkopuolelle on yhä hankalampaa ja demokratian kannalta entistä ongelmallisempaa. Puolueen omana lähiajan tavoitteena on päästä käymään kauppaa hallituskoalitiolle antamallaan tuella, mutta hallitusvastuuseen se ei suoranaisesti pyri. Perussuomalaisille taas hallitukseen meno on julkilausuttu tavoite ja lähitulevaisuudessa oikeastaan väistämätönkin askel, mikäli puolue haluaa säilyttää uskottavuutensa aitona poliittisena vaihtoehtona, ei pelkkänä pysyvästi oppositiossa istuvana protestipuolueena.

Perinteinen vasemmisto-oikeisto –jaottelu on puutteellinen työkalu SD:n ja PS:n analysoinnissa. Oikeistolaista niiden agendalla on kansallismielisyys, maahanmuuttokriittisyys, lain ja järjestyksen korostaminen sekä yleinen arvokonservatismi, mutta talouspolitiikassa ne ovat lähempänä keskustavasemmistoa. Varsinkin perussuomalaisilla mutta myös ruotsidemokraateilla on vahvasti perinteiseen pohjoismaiseen sosialidemokratiaan nojaavia talouspoliittisia näkemyksiä. Ne haluavat säilyttää hyvinvointivaltion, puolustavat valtion oikeutta säädellä markkinoiden toimintaa ja haluavat tukea pienyrittäjien toimintaa.

Markku Jokisipilä

Johtaja, Eduskuntatutkimuksen keskus

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather