Aihearkisto: Uncategorized

Nouseeko äänestysaktiivisuus eurovaaleissa?

Erkka_Railo-282_lowresViime päivinä olen saanut toimittajilta runsaasti huolestuneita soittoja: ”Uskotko, että äänestysaktiivisuus tällä kertaa nousee?” Se on hyvä kysymys.

Euroopan parlamentin vaaleihin on aikaa vajaat kolme viikkoa, mutta toimittajien ja poliitikkojen huoli on yhteinen. Ensimmäisissä europarlamenttivaaleissa vuonna 1996 uurnille vaivautui 57,6 prosenttia kansalaisista, vuonna 1999 äänestysaktiivisuus laski 31,4 prosenttiin ja sen jälkeisissä vaaleissa äänestysaktiivisuus on ollut 40 prosentin luokkaa. Hyvältä ei näytä nytkään. Kansalaisten kiinnostus vaaleja kohtaan vaikuttaa valjulta.

Suomi ei kuitenkaan ole mikään poikkeus EU-maiden joukossa. Vuonna 2009 äänestysaktiivisuus oli koko EU-alueella 43,0 prosenttia (Suomessa 40,3) ja monessa maassa vielä selvästi alhaisempi kuin Suomessa. Näin oli esimerkiksi Tshekissä, jossa 28,2 prosenttia äänioikeutetuista osallistui vaaleihin tai vaikkapa Alankomaissa, jossa 36,75 prosenttia kansalaisista kävi antamassa äänensä.

Miksi europarlamenttivaalien äänestysaktiivisuus on niin alhainen?

Syitä on monta. Aloitetaan vaikka laajoista rakenteellisista syistä. Kaikille länsimaisille yhteiskunnille on yhteistä, että puoluepoliittinen osallistuminen on jatkuvasti vähentynyt ja puolueiden jäsenmäärät ovat laskeneet. Äänestysaktiivisuus on kaikissa länsimaissa laskenut 1970-luvulta lähtien. Kansalaiset eivät koe puoluepoliittista toimintaa tehokkaana välineenä vaikuttaa yhteiskunnallisiin asioihin. Muutoksen taustalla on länsimaisten yhteiskuntien individualisoituminen ja luokkaidentiteettien hämärtyminen. Nyt koetaan mielekkäämmäksi yhden asian liikkeissä toimiminen. Monissa itäisen Keski-Euroopan maissa puoluepolitiikka kärsii laajemminkin sellaisista vaikeuksista – lyhytikäisistä puolueista ja hallituksista – jotka heikentävät kansalaisten kiinnostusta ja sitoutumista politiikkaan.

Myös mediaa on syytetty äänestäjien apatiasta. On totta, että tiedotusvälineet seuraavat Euroopan unionin asioita pinnallisesti. Median huomio kiinnittyy vain suurimpiin Euroopan unionin tapahtumiin, kuten Eurooppa-neuvoston huippukokouksiin, jossa unionin jäsenvaltioiden johtajat tapaavat. Muut Euroopan unionin instituutiot mukaan lukien Euroopan parlamentti näkyvät julkisuudessa erittäin vähän. Kuten jokainen meppi tietää, kotimaan median huomion herättäminen on kovan työn takana. Seurauksena on, että Euroopan parlamentti vaikuttaa kansalaisten mielestä etäiseltä tai jopa tarpeettomalta instituutiolta. ”Kai se näkyisi uutisissa useammin, jos sillä olisi jotain merkitystä?” ajattelevat äänestäjät.

Tokihan on nähtävissä, että tiedotusvälineet tekevät vaalien alla hartiavoimin töitä herättääkseen kansalaiset äänestämään. Esimerkiksi Yleisradio panostaa tämän vuoden vaaleihin näyttävästi ja haastattelee kaikki ehdokkaat. Tämä on tietysti hyvä asia. Samalla se muistuttaa kuitenkin tilannetta, jossa koululainen jättää läksyt toistuvasti tekemättä ja yrittää paikata laiminlyöntinsä pänttäämällä kirjan kokeita edeltävänä iltana. Onhan sekin jotain, mutta kymppejä on turha odottaa.

Alhaista äänestysaktiivisuutta voi selittää myös sillä, että Euroopan unionin julkisuuskuva on tunnetusti huono monessa jäsenmaassa. Tutkimukset osoittavat, että toimittajat ja poliitikot puhuvat toistuvasti Euroopan unionista jäsenmaiden kilpakumppanina. Uutisissa ja poliitikkojen puheissa Euroopan unioni on instituutio, jonka kanssa kukin jäsenmaa käy nollasummapeliä resursseista. Jos jotain saadaan, toimittajat ja poliitikot kehuvat jäsenmaan voittaneen, ja jos ei saada, syypää on Euroopan unioni. Euroopan unionin talouskriisin kärjistyessä vuosina 2010–11 Irlannissa ihmeteltiin, minkä takia EU ei suostu auttamaan pulaan joutunutta jäsenmaata. Samaan aikaan Suomessa kauhisteltiin, miten Euroopan unioni voi suunnitella avustuspaketteja asioitaan vastuuttomasti hoitaneille jäsenmaille. Olitpa sitten Irlannissa tai Suomessa, monien toimittajien ja poliitikkojen mielestä syypää oli Euroopan unioni. Kuka sellaiselle äänensä haluaisi antaa?

Myös politiikan rakenteelliset syyt alentavat äänestysaktiivisuutta. Parlamenttivaalien ongelma on, että Euroopan parlamentin puolueryhmien ja kansallisten puolueiden välillä on melkoinen etäisyys. Vaalikampanjoita käyvät kansalliset puolueet, mutta Euroopan parlamentissa valtaa käyttävät puolueryhmät, joiden jäsenet valitaan jokaisen jäsenmaan puolueiden listoilta. Kunkin maan vaaleissa puolueryhmät näkyvät kuitenkin erittäin vähän. Todennäköisesti harva suomalainen osaisi mainita edes kahta parlamentin puolueryhmää. Kansallisten puolueiden ja puolueryhmien välinen etäisyys luo vaikutelman, että äänen antamisesta on todella pitkä matka konkreettiseen poliittiseen päätöksentekoon Euroopan parlamentissa. Enkä vielä maininnut edes sitä, että Euroopan parlamentin valtaoikeudet ovat edelleen rajalliset ainakin verrattuna kansallisiin parlamentteihin.

Asiaan liittyy se, että eurooppalaisten parlamenttiryhmien sisäinen koheesio on heikompi kuin kansallisten tai esimerkiksi suomalaisten poliittisten puolueiden. Tämä tosin vaihtelee parlamenttiryhmästä toiseen. Euroopan kansanpuolue (EPP), jossa kokoomuksen ja kristillisdemokraattien mepit ovat, on hajanaisempi kuin esimerkiksi Euroopan sosialistien parlamenttiryhmä PES, jossa sosiaalidemokraatit ovat. Parlamenttiryhmien koheesio on vuosien ja vuosikymmenien saatossa vähitellen kohentunut, kun mepit ovat ymmärtäneet yhteistyön merkityksen. Tästä huolimatta monet merkittävät jakolinjat kulkevat puolueryhmien sisällä, eikä niiden välillä. Esimerkiksi EPP äänesti taannoin niukalti veroparatiisien lopettamisen puolesta.

Tämä hajanaisuus hankaloittaa yhteiseurooppalaisen vaalikampanjan käymistä, mikä toisi puolueryhmät selkeämmin kansalliseen julkisuuteen ja konkretisoisi kontaktia kansallisten vaalien ja Euroopan parlamentin välillä.

Alhaiseen äänestysaktiivisuuteen vaikuttavat siis monet syyt. Euroopan unionin yleisesti heikko julkisuuskuva sekä parlamentin, puolueryhmien ja poliitikkojen vähäinen näkyvyys kansallisessa julkisuudessa ovat yksi syy ja kansallisten puolueiden ja poliitikkojen heikko kytkeytyminen Euroopan parlamentin puolueryhmien toimintaan on toinen. Näin ollen ehdolle asettautuneista ministereistä huolimatta äänestysaktiivisuus jäänee edelleen kauaksi esimerkiksi eduskuntavaalien tai presidentinvaalien tasosta.

Erkka Railo

Eduskuntatutkimuksen keskuksen johtaja
Politiikan tutkimuksen laitos
Turun yliopisto

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Enemmän kuin tuhat sanaa pajunköyttä

Hatakka150x200

Visuaalisen informaation ja totuuden suhde on internetissä ongelmallinen. Valokuvat kertovat maailmasta myös kuvan rajauksen ulkopuolella, mutta ilman oikeaa taustatietoa valokuvan informaatio saattaa viedä harhaan. Mediakuluttajilla on netissä kuvien tulkkeina ja tulkintojen kriitikoina erityisen paljon vastuuta.

 Kun Suomi voitti Venäjän olympialaisten puolivälierässä, Twitterissä alkoi levitä valokuva federaation ylimmästä johdosta masentuneena lätkäkatsomossa. Putinin ja Medvedevin ilmeiden myrtyneisyyden tulkittiin tietysti johtuneen leijonien voitokkaista otteista. Vaikka kuva paljastuikin huijaukseksi, suomalainen kollektiivinen hymynkare alkoi karista vasta välierässä. Sillä, että kuva oli otettu jo kolme päivää aiemmin, ei juuri ollut merkitystä. Ähäkutti, Vladimir!

Olemme taipuvaisia unohtamaan, että verkossa sisältöjen paikkansapitävyys ja vetovoima eivät aina korreloi keskenään.

Twitterissä ovat tänä vuonna olleet erityisessä nosteessa valokuvatilit, joissa julkaistaan esteettisesti miellyttäviä ja vaikuttavia kuvia esimerkiksi historian tapahtumista, luonnonilmiöistä tai astronomiasta. Suosituin esimerkki lienee kahden yhdysvaltalaisen teinipojan perustama HistoryInPics, joka sai muutamassa kuukaudessa yli miljoona seuraajaa ja lukuisia jäljittelijöitä.

 Historian esittäminen sievänä kuvakavalkadina on kuitenkin herättänyt kiitosten ja ihailun lisäksi myös kritiikkiä. Erityisesti historioitsijoita on vaivannut, että tilin ylläpitäjät eivät aina ilmoita julkaisemiensa historiakuvien kontekstia, kuvien ottajaa tai edes ottamisvuotta. Vastaavanlaisia luonnontieteisiin keskittyviä kuvatilejä on syytetty ilmeisen tieteellisen epätarkkuuden lisäksi esimerkiksi kuvamuokkausten kritiikittömästä julkaisemisesta.

 

Gandhi dancing

 

HistoryInPics julkaisi 5.4. Twitter-tilillään oheisen kuvan saateviestillä ”Mahatma Gandhi dancing”.  Tanssiva herrasmies osoittautui kuitenkin australialaiseksi näyttelijäksi. Kuva poistettiin myöhemmin.

 

 

 

 

Pahimmillaan eri aiheita popularisoivat kuvavirrat typistävät aiheensa pinnalliseksi silmäniloksi, jota ihastellessa pyrkimys kuvattavien ilmiöiden ymmärtämiseen on vain sivuroolissa. HistoryInPics alistaa menneisyyden ja sen ihmiset osaksi yksilölähtöistä tunnepohjaista mediakuluttamista, jossa sisällön totuudenmukaisuutta ja kontekstia tärkeämpää on oman kuvatulkinnan välittämä fiilis.

Monitahoisten ilmiöiden esittäminen toisiinsa liittymättömien ja taustoittamattomien kuvien välähdyksenomaisina sarjoina on ilmeisistä syistä ongelmallista – erityisesti kun otetaan huomioon verkossa leviävien kuvien kasvanut rooli uutistapahtumien avaamisessa.

Journalistisissa medioissa kuvitusta ei juuri julkaista ilman kontekstoivaa leipätekstiä toisin kuin esimerkiksi twitterissä, jossa kuvan tulkintakehys määrittyy pitkälti julkaisukontekstin ja lyhyen saateviestin perusteella. Verkossa pinnalla olevan informaation hetkellisyys, ohilipuvuus ja unohdettavuus paitsi vähentävät käyttäjien alttiutta lähdekritiikkiin myös lisäävät mahdollisuuksia uutis- ja kuvavirran poliittiseen selittämiseen. Puolueellista kuvien konstekstointia ja tekstuaalista avaamista tietysti vauhdittaa, jos käsiteltävään ilmiöön liittyy voimakkaita ideologisia intohimoja.

 

Ilmakivaarit

Mielenosoittajat tekivät ilmakiväärein kiusaa Kiovan katoilta tainnutuskranaatteja heitelleille poliiseille. Twitterissä ilma-aseita luultiin oikeiksi kivääreiksi ja mielenosoitusten tulkittiin muuttuneen aseelliseksi kansannousuksi. Ilma-aseiden kuvat olivat suosittuja myös mielenosoittajien väkivaltaisuutta korostaneiden venäläismedioiden raporteissa. Mielenosoittajien keskuudessa eri tavoin aseistautuneiden mielenosoittajien kuvat puolestaan toimivat osoituksena yhtenäisyydestä ja vankkumattomasta taistelutahdosta.

 

 

 

Tweetit Ukrainan mielenosoituksista ovat osoittaneet, kuinka erilaisia tulkintoja samat tai samankaltaiset valokuvat ovat onnistuneet herättämään vastakkaisissa leireissä. Kriisin myöhemmissä näytöksissä on  myös nähty, kuinka kuvavirtoja on käytetty niin kansalais- ja valtiojohtoisen propagandan levitykseen kuin disinformaation kumoamiseen.

 

 Kaappaus

Mielenosoitusten muututtua väkivaltaisemmiksi Janukovitshin hirmuvaltaa pyrittiin havainnollistamaan jakamalla kuvaa Kiovan ulkopuolelta löytyneestä miehen ruumiista, jonka kerrottiin kuuluneen Euromaidan-aktivistille. Todellisuudessa vuosia vanha kuva esitti venäläisen huumerikollisuuden uhria.

 

 

 

 

Miksi olemme niin auliisti valmiit nielemään verkossa leviävää varmistamatonta tietoa, virheellisiä tulkintoja ja suoranaista pajunköyttä?

Arvelisin mediakritiikin hankaluuden liittyvän siihen, että meillä on kognitiivinen tarve arvostaa mediasisältöjen paikkansapitävyyden sijaan enemmän sitä, vahvistaako sisällön tulkinta omaa käsitystämme maailmasta. Koska suhteutamme näkemäämme aiemmin keräämäämme tietoon ja rakentamaamme maailmakuvaan, rekisteröimme mediatuotteista voimakkaimmin sen, miten oletamme tai haluaisimme asioiden olevan. Kynnys pilata hyvä juttu totuudella voi olla yllättävän korkea. Mediakritiikissä vaikeinta ei siis taida olla itse sisältöjen vaan oman ajatuksenjuoksumme kyseenalaistaminen.

Journalisteille ja tutkijoille maksetaan siitä, että he pyrkivät selittämään maailmaa jäsennetysti asettumalla omien ennakko-oletuksiensa, toiveidensa ja ajatuksellisten automaatioidensa ulkopuolelle. Ei olisi kuitenkaan haitaksi, että jo median kuluttajina pystyisimme asettamaan omat tulkintamme kyseenalaisiksi. Pajunköyden maistelu ei välttämättä ole mieluista, mutta sen nielaisemisen ehkäisemiseksi sitäkin tärkeämpää.

 

Niko Hatakka

Tohtorikoulutettava, Eduskuntatutkimuksen keskus

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Naiset vastatuulessa

Erkka_Railo-282_lowres

Elina Grundström esitti kaksi viikkoa sitten, että Suomen politiikassa on käynnissä ”puhdistus”: naisia vaihdetaan miehiin politiikan korkeilla johtopaikoilla. Antti Rinne haastaa Jutta Urpilaisen, keskustan sisäpiiri lakkasi tukemasta Mari Kiviniemeä ja perussuomalaisten eduskuntaryhmän puheenjohtaja vaihtui Pirkko Ruohonen-Lerneristä Jari Lindströmin. Listaa voisi jatkaa toteamalla, ettei viimeisissä presidentinvaaleissa yhdelläkään naisella ollut realistisia mahdollisuuksia voittoon.

Grundström on havainnut mielenkiintoisen trendin. Vuoden päästä on eduskuntavaalit ja jos Urpilainen joutuu luovuttamaan Sdp:n puheenjohtajuuden, niin vaaleissa vain yhden puolueen puheenjohtaja on nainen, kristillisdemokraattien Päivi Räsänen. Tilanne on aivan erilainen kuin vuonna 2011, jolloin kahdeksasta eduskuntapuolueen puheenjohtajasta neljä oli naisia. Toisaalta on muistettava, että kansanedustajista liki puolet on naisia kuten ministereistäkin (9/19), eikä tässä ole todennäköisesti tapahtumassa suuria muutoksia. Suomalainen politiikka säilynee tässä mielessä varsin tasa-arvoisena tulevaisuudessakin.

Grundströmiä voi kritisoida siitä, että hän tuntuu näkevän jonkinlaisen salaliiton vainoavan politiikan huipulla olevia naisia. Jokainen edellä mainittu tapahtuma on kuitenkin myös erillinen yksittäistapaus, johon vaikuttavat muutkin tekijät kuin toimijoiden sukupuoli. On selvää, että kuka tahansa Sdp:n puheenjohtaja olisi pulassa, jos hän olisi hävinnyt neljät vaalit putkeen. Toisaalta asiassa on myös se puoli, että äänestäjät ovat saattaneet kokea epäluuloa naisjohtajaa kohtaan ja siinä mielessä Urpilaisen sukupuoli on vaikuttanut tulokseen.

Naisilta puuttuu toistaiseksi yksi merkittävä saavutus suomalaisessa politiikassa: Nousu suuren puolueen johtoon, vaalien voittaminen ja sitä seuraava normaali kausi pääministerinä. Anneli Jäätteenmäki voitti vaalit niukasti, mutta ei kyennyt vakiinnuttamaan asemaansa. Urpilainen puolestaan ei ole voittanut yksiäkään vaaleja vaikka on ollut puheenjohtaja kohta kuusi vuotta.  Kokoomuksella ei ole edes ollut naispuolista johtajaa, perussuomalaisista puhumattakaan.

Mistä naisten vastoinkäymiset johtuvat?

Yksinkertaistaen voi todeta, että naisista ja miehistä politiikassa vallitsee kaksi erilaista ja ristiriistaista käsitystä. Kutsun niitä samanlaisuusajatteluksi ja täydentävyysajatteluksi. Hallitseva puhetapa 2000-luvun Suomessa on samanlaisuusajattelu: miehet ja naiset ovat lähtökohtaisesti tasa-arvoisia ja pohjimmiltaan samankaltaisia. Niin miehet kuin naisetkin voivat hoitaa mitä tahansa poliittisia tehtäviä. Samanlaisuusajattelun historialliset juuret ulottuvat länsimaisen ihmisoikeuskäsityksen syntyyn, valistuksen ajalle: kaikki ihmiset on luotu samanarvoisiksi.

Täydentävyysajattelun keskeinen idea on, että miehillä ja naisilla on politiikassa erilaiset ja toisiaan täydentävät tehtävät, jotka samalla asettuvat hierarkkiseen asemaan suhteessa toisiinsa. Naisille sopivat luontevasti politiikan ”pehmeät” tehtävät: sosiaalipolitiikka ja terveydenhoito ja muut hyvinvointivaltioon liittyvät toimet sekä koulutus, kulttuuri ja ympäristönsuojelu. Tämä käsitys pohjautuu viime kädessä tulkintaan, että naisten kyky synnyttää tekee heistä empaattisempia ja soveliaampia hoitamaan sellaisia politiikan sektoreita, joissa huolehditaan muista. Tälläkin ajattelutavalla on pitkä historiansa, joka yltää Suomessa 1800-luvulle saakka. Tutkijat ovat puhuneet äitikansalaisuudesta. Se tarkoittaa, että naisilla on oma erityinen paikkansa yhteisen kansallisvaltion kehittämisessä. Heidän tehtävänään oli huolehtia kansakunnan hyvinvoinnista ja moraalista hoitamalla perhettä, kasvattamalla lapsista kunnon kansalaisia ja osallistumalla yhteiskunnallisesti valveutuneisiin liikkeisiin, kuten esimerkiksi raittiusliikkeeseen. Tämä ajattelutapa on eri muodoissa säilynyt näihin päiviin asti.

Jälkimmäiseen käsitykseen sukupuolten suhteista liittyy ajatus, että politiikan ”kovat” alat, erityisesti talous-, ulko- ja puolustuspolitiikka sopivat paremmin miehille kuin naisille. Tätä miesten ja naisten erilaisuuteen perustuvaa ajattelutapaa näkee politiikassa avoimesti ääneen lausuttuna harvoin. Se kuitenkin ilmenee esimerkiksi siinä, että naisilla on sosiaali- ja terveysvaliokunnassa toistuvasti yliedustus ja menestyneimmät naispoliitikot painottavat julkisuudessa sosiaali- ja terveyspolitiikan osaamistaan.

Keskeistä on, että käsitykset sukupuolten ”luonnollisista” tehtävistä ovat historiallisesti määrittyneitä. Toisin sanoen eri aikoina ihmiset ovat tulkinneet miesten ja naisten ”luonnolliset” tehtävät eri tavoin ja sen seurauksena naisten asema politiikassa on vaihdellut.  Miehet sen sijaan on tähän saakka mielletty politiikan tekemisen normiksi ja ovat sitä edelleen.

Aikanaan, kun hyvinvointivaltiota ei vielä ollut, naisia oli politiikassa erittäin vähän. Tuolloin kansalaisjärjestöt olivat naisille luontevaksi mielletty toiminnan piiri. Kun hyvinvointivaltiota alettiin toden teolla rakentaa 1960-luvulla, politiikkaan syntyi heille luontevaksi ymmärretty toimintasektori, joka alkoi vähitellen kasvaa. Kylmän sodan päätyttyä Suomen ulkopolitiikassa ryhdyttiin painottamaan ihmisoikeuksia ja demokratian rakentamista, minkä seurauksena myös naiset saattoivat toimia niin puolustusministerinä kuin ulkoministerinäkin.

Tietysti myös ajatus sukupuolten tasa-arvosta ja samankaltaisuudesta vaikutti näihin saavutuksiin. Hiukan kärjistäen voi todeta, että niin kauan kuin elettiin taloudellista nousukautta ja kylmän sodan jälkeistä rauhanaikaa, jossa suurvaltojen sotilaallinen vastakkainasettelu vaikutti epätodennäköiseltä, naisilla oli mahdollisuus korkeimpiinkin suomalaisen politiikan asemiin. Kun kaikki meni hyvin, Suomella oli ikään kuin varaa tasa-arvoiseen, sukupuolten samankaltaisuutta korostavaan ajattelutapaan: naiset nousivat pääministereiksi, tasavallan presidentiksi ja suurten puolueiden puheenjohtajiksi.

Nyt tilanne ei naisten näkökulmasta vaikuta enää yhtä hyvältä. Kun kansainvälisessä politiikassa otteet kovenevat ja kun talouspolitiikassa on ryhdytty vaatimaan hyvinvointivaltion supistamista ja julkisen sektorin rajuja leikkauksia, tila naisten ”pehmeälle” politiikalle kapenee. Sukupuolten erilaisuutta painottava näkökulma on nyt myötätuulessa ja sen myötä naisten on vaikea esiintyä yhtä uskottavasti talous-, ulko- ja turvallisuuspolitiikassa kuin miesten. Muutos ei ole suuri, mutta politiikan huippupaikoilla pienikin muutos näykyy voimakkaasti. Naiset näyttävät edelleen olevan omaan ruumiiseensa liitettyjen käsitysten vankeja.

Erkka Railo

Eduskuntatutkimuksen keskuksen johtaja
Politiikan tutkimuksen laitos
Turun yliopisto

 

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Onko Suomen politiikka “rikki”?

Erkka_Railo-282_lowres”Politiikka on rikki”, totesi kokoomuksen puoluesihteeri Taru Tujunen suomalaisesta politiikasta Helsingin Sanomien mukaan (5.1.2014). Tujusen kiteytys perustunee Jyrki Kataisen puheeseen, jonka hän piti kokoomuksen ministeriryhmän kokouksessa Joensuussa syksyllä 2013.

Puheessaan Katainen arvioi, että ihmisten yksilöllistymiskehitys on perustavalla tavalla muuttanut politiikan toimintaympäristöä. 2000-luvun ihmiset ajattelevat itse, eivät luota perinteisiin auktoriteetteihin tai poliitikkoihin ja kuuntelevat mieluummin vertaisiaan kuin asiantuntijoita.

Politiikassa tämä ilmenee siten, että puolueiden kannattajakunnat ovat eriytyneet. Puolueita on aikaisempaa enemmän, niiden väliset kannatuserot ovat pienentyneet ja mielipide-erot ovat kasvaneet. Vaikka Katainen ei sitä puheessaan suoraan sanokaan, pääministerin sanomana tämä kuulostaa selitykseltä sille, miksei hallitus ole kyennyt viemään läpi Suomen tulevaisuuden kannalta keskeisiä rakenteellisia uudistuksia. Hallituksen johtaminen on poikkeuksellisen vaikeaa, koska hallituksessa on enemmän puolueita kuin koskaan ja ne ovat mielipiteiltään niin hajallaan.

Mutta onko suomalainen politiikka ”rikki”? Jyrki Katainen tuntuu väittävän, että suomalaisessa poliittisessa järjestelmässä on laajoja rakenteellisia virheitä, yli vaalikausien ulottuvia ongelmia, jotka vaatisivat Suomen poliittisen järjestelmän perusteellista muutosta. Tällaisiin ongelmiin viittaaminen ikään kuin ottaa vastuun pois hallituksen harteilta. Eihän ole hallituksen vika, jos Suomen politiikka on rikki!

Poliittisen historian tutkijana on kuitenkin suuri houkutus todeta, että millä tahansa historiallisella mittapuulla suomalainen politiikka voi hyvin, jopa erinomaisesti.  Esimerkiksi maailmansotien välisellä kaudella sekä äärioikeisto että äärivasemmisto pyrkivät määrätietoisesti horjuttamaan suomalaista demokratiaa.

Demokratian haasteet jatkuivat toisen maailmansodan jälkeen, jolloin ulkopoliittiset syyt määräsivät sen, mitkä puolueet saattoivat osallistua hallitukseen. SKDL joutui 18 vuoden hallituspaitsioon vuonna 1948, kun sen pelättiin olevan liiaksi viereisen suurvallan talutushihnassa. 1960-luvun puolivälissä oli Kokoomuksen vuoro joutua ulkopoliittiseen oppositioon yli kahdeksikymmeneksi vuodeksi. Pahimmillaan näiden ongelmien päälle tuli vielä maltillisen vasemmiston eli SDP:n hajaannus 1950-luvun lopulta 1960-luvun puoliväliin. Ajoittain suomalainen politiikka oli todellakin rikki.

Asiat eivät juuri parantuneet 1970-luvulla. Kokoomusta ei edelleenkään voitu päästää hallitukseen, SKDL oli sisäisten riitojensa rampauttama, populistinen SMP romahdutti Keskustapuolueen kannatuksen ja UKK valittiin presidentiksi tavalla, jota nykyään ETYJ:n vaalitarkkailijat pääsevät näkemään lähinnä Keski-Aasian maissa. Silloinkin politiikka oli aika lailla pahemmin rikki kuin nykyään. Ihme kyllä ihmiset jaksoivat äänestää, vaikka äänestystuloksella ei aina ollut merkittävää vaikutusta hallituksen kokoonpanoon.

Näistä ongelmista huolimatta Suomea kuitenkin hallittiin tavalla, joka jälkikäteen arvioituna on menestystarina. Suomi teollistui, loi hyvinvointivaltion ja integroitui kansainväliseen talouteen. On kuitenkin vaikea vedota historiaan ja väittää, että Suomi nyt olisi sellaisella tavalla rikki, ettei menestyksekäs hallitseminen olisi mahdollista.

Voi toki väittää politiikan menneen rikki, jos vertaa nykymenoa vuosituhannen vaihteen politiikkaan. Jälkikäteen katsoen vuodet 1987–2010 näyttävät ajanjaksolta, jolloin poliittinen järjestelmä toimi sutjakkaasti. Kolme suurta (SDP, Kesk ja Kok) olivat selkeästi suurimpia ja niiden välillä vallitsi väljä yhteisymmärrys siitä, mihin suuntaan Suomea tulisi kehittää.

2000-luvulla Perussuomalaiset on noussut jakamaan työväestön ääniä SDP:n kanssa, mikä vaikeuttaa demarien asemaa. Kuten syksyllä julkaistu EVA:n raportti osoittaa, kokoomuksen kannattajat ovat pettyneitä hyvinvointivaltioon, mikä rajoittaa kokoomuksen liikkumavaraa. Tottahan tällaiset seikat vaikeuttavat hallituspuolueiden yhteistyötä, mutta eivät ne vielä ”riko” suomalaista politiikkaa. Kataiselle tämä saattaa olla laiha lohtu, mutta historiallisessa mittakaavassa Suomen poliittisen järjestelmän ongelmat ovat vielä pieniä.

Tämä herättää kysymyksen, uskooko pääministeri Katainen itse, että suomalainen politiikka on ”rikki” sellaisella tavalla, ettei Suomen hallitseminen ole mahdollista? Jos Katainen ei sitä usko, kyseessä on eräänlainen julkisuustemppu, jossa haetaan kansalaisten ja median myötätuntoa vaikeuksissa kamppailevaa hallitusta kohtaan. Taitava temppu ainakin siinä mielessä, että Hesari nielaisi tämän syötin innokkaasti.  Draaman kaari on valmis: kykeneekö pääministeri luotsaamaan hallituksen maaliin vaikeuksista huolimatta?

On kuitenkin olemassa myös toinen vaihtoehto. Katainen saattaa itse uskoa, että Suomen hallitseminen on muuttunut ylivoimaiseksi tehtäväksi. Silloin Kataisen tilitys näyttää lannistumiselta vaikeuksien edessä. Jos näin on, hallitus ja sen myötä Suomi on pahassa pulassa. Tosin tämä ongelma ratkeaa runsaan vuoden päästä vaaleissa, koska tappiomielialan valtaama poliitikko ei tule vaaleja voittamaan. Nämä ovat niitä hetkiä, jolloin poliittisen johtajan kantti mitataan.

Lannistuminen ei ole vaihtoehto. Kansalaisten luottamus politiikkaan palautetaan osoittamalla, että politiikalla ratkaistaan ongelmia.

Erkka Railo

VTT, poliittisen historian dosentti

 

 

 

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather