Arkistot kuukauden mukaan: tammikuu 2014

Poliittisen journalismin loistava tulevaisuus

Sinin kuva_tyohuone_lowresTuntuvatko vallan vahtikoiran puremat ikäviltä? Haluaisitko keskittyä mielikuvien luomisen sijasta asiakysymysten esille tuomiseen? Kyllästyttääkö politiikan julkisuuden viihteellisyys ja henkilökeskeisyys? Jos vastasit kyllä, ratkaisu on panostaa poliittiseen journalismiin.

Keskustan puoluevaltuusto teki vuoden vaihteessa päätöksen, että puolueen pää-äänenkannattajan Suomenmaan ilmestymiskertoja paperisena harvennetaan ja verkkolehteä vahvistetaan: ”Päivittäinen uutisointi siirtyy verkkoon, lehteen tulee taustoittavampia juttuja.” Tilauskanta tullaan jatkossa sitomaan puolueen jäsenyyteen. Malli on sama kuin esimerkiksi kokoomuksen Nykypäivällä / Verkkouutisilla ja vasemmistoliiton Kansan Uutisilla.

Äkkiseltään paperisten puoluelehtien katoaminen yhdistettynä puoluelehtien määrän kaventumiseen voisi tuntua poliittisesti sitoutuneen journalismin lopulliselta päätepisteeltä. Puoluelehdet näyttäisivät olevan katoavaa kansanperinnettä – museotavaraa.

Levikkitilastojen seuraaminen on kuitenkin vanhentunut tapa punnita median trendejä. Painokoneet eivät enää määrittele painoarvoa, vaan verkossa viestin sisältö ratkaisee keskustelun syntymisen ja levityksen volyymin.  Paperisen äänenkannattajan 10 000 kappaleen levikit kalpenevat verkkojournalismin tarjoamien mahdollisuuksien rinnalla.

Tiedonvälityksen uusin aikakausi sisältääkin useita sellaisia piirteitä, jotka tarjoavat nimenomaan poliittiselle journalismille erinomaiset edellytykset toteuttaa omaa tehtäväänsä mediakentässä.

Internetissä perinteisten uutiskriteereiden täyttäminen ei enää tule riittämään, kun käyttäjien odotetaan maksavan lehdestä. Ajankohtaisuuden, yllätyksellisyyden ja dramaattisuuden lisäksi tiedonvälitykseen kaivataan syvällisyyttä ja asiantuntemusta.

Poliittisella journalismilla on oma toimintaympäristönsä, jolla se pystyy tuottamaan uutisiin erityistä sisältöä. Puolueet ja poliitikot ovat lähellä toimituksia, jolloin tiedottamisessa ja asioiden käsittelyssä pystytään eksklusiivisuuteen. Monimutkaisten poliittisten asiakysymysten avaaminen lukijakunnalle on mahdollista, jos toimituskunta on perehtynyt valmisteluun, ja jos keskeiset poliitikot haluavat saada oman työnsä puolueen viestintävälineessä esille.

Verkko tarjoaa myös ainutlaatuisen foorumin journalismin vuorovaikutuksen lisäämiseen. Politiikka, jos mikä, on aihepiirinä sellainen, josta riittää kommentoitavaa. Laadukas poliittinen journalismi toimii parhaimmillaan alustana keskustelulle, johon voivat osallistua sekä kansalaiset, poliitikot, toimittajat että asiantuntijat.

Jos tiedotusvälineet ovat viime vuosikymmenet pyrkineet riippumattomuuteen ja korostettuun tasapuolisuuteen, tarkoittaa objektiivisuus tänä päivänä helposti samankaltaisuutta ja tylsyyttä. Esimerkiksi  Twitterissä ja Facebookissa jaetaan mielellään pääkirjoituksia ja kolumneja, eli tekstejä, joihin sisältyy argumentteja ja mielipiteitä.

Puoluesidonnaisuus tuo journalismiin nimenomaan näkökulmia. Puolueiden aatteet ja arvot sisältyvät journalistisiin valintoihin ja tekstisisältöihin, ja journalismin käyttäjät pystyvät lisäämään tietoisuutta sekä samanmielisten että toisin ajattelevien maailmankuvasta.

Puoluesidonnaisen tiedonvälityksen ehdoton valttikortti on julkinen rahoitus. Siinä missä markkinalogiikalla toimivat mediakonsernit joutuvat ponnistelemaan mainoseurojen eteen, saavat puolueet valtiolta viestintätukea, joka esimerkiksi vuonna 2013 oli yhteensä 15,9 miljoonaa euroa.

Ja toisaalta, verkkolehden ylläpitäminen on paperilehden painamiseen ja levittämiseen verrattuna niin edullista, että puoluelähtöisen journalismin alasajoon ei olisi perusteita, vaikka tukia vähän leikattaisiinkin.

Ennen vuotta 2008 tuki oli korvamerkitty puoluelehdistölle, mutta nykyään puolueet saavat käyttää rahan valitsemallaan tavalla tiedotukseen ja viestintään. Näin ollen puolueilla on mahdollisuus joko ylläpitää ja kehittää poliittista journalismia tai vaihtoehtoisesti ajaa puoluelehti-instituutio lopullisesti alas.

Kun verkko on median keskeisin väline ja journalismiin kaivataan enemmän asiantuntemusta sekä näkökulmia, on puoluelähtöisellä tiedonvälityksellä erinomaiset edellytykset pitää pintansa – tai olla jopa edelläkävijä.

Mutta poliittisen journalismin tulevaisuus on loistava vain, jos puolueet näin tahtovat. Puolueiden eduksi on puoluelähtöisen vaikuttamisen ja koko puolueinstituution vahvistaminen – puolueeseen sitoutunut professionaalinen toimitustyö on tähän kiistatta erinomainen väline.

Sini Ruohonen

VTM Sini Ruohonen laatii väitöskirjaa puolueiden äänenkannattajien historiasta 1990-luvulta 2010-luvulle.

 

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Onko Suomen politiikka “rikki”?

Erkka_Railo-282_lowres”Politiikka on rikki”, totesi kokoomuksen puoluesihteeri Taru Tujunen suomalaisesta politiikasta Helsingin Sanomien mukaan (5.1.2014). Tujusen kiteytys perustunee Jyrki Kataisen puheeseen, jonka hän piti kokoomuksen ministeriryhmän kokouksessa Joensuussa syksyllä 2013.

Puheessaan Katainen arvioi, että ihmisten yksilöllistymiskehitys on perustavalla tavalla muuttanut politiikan toimintaympäristöä. 2000-luvun ihmiset ajattelevat itse, eivät luota perinteisiin auktoriteetteihin tai poliitikkoihin ja kuuntelevat mieluummin vertaisiaan kuin asiantuntijoita.

Politiikassa tämä ilmenee siten, että puolueiden kannattajakunnat ovat eriytyneet. Puolueita on aikaisempaa enemmän, niiden väliset kannatuserot ovat pienentyneet ja mielipide-erot ovat kasvaneet. Vaikka Katainen ei sitä puheessaan suoraan sanokaan, pääministerin sanomana tämä kuulostaa selitykseltä sille, miksei hallitus ole kyennyt viemään läpi Suomen tulevaisuuden kannalta keskeisiä rakenteellisia uudistuksia. Hallituksen johtaminen on poikkeuksellisen vaikeaa, koska hallituksessa on enemmän puolueita kuin koskaan ja ne ovat mielipiteiltään niin hajallaan.

Mutta onko suomalainen politiikka ”rikki”? Jyrki Katainen tuntuu väittävän, että suomalaisessa poliittisessa järjestelmässä on laajoja rakenteellisia virheitä, yli vaalikausien ulottuvia ongelmia, jotka vaatisivat Suomen poliittisen järjestelmän perusteellista muutosta. Tällaisiin ongelmiin viittaaminen ikään kuin ottaa vastuun pois hallituksen harteilta. Eihän ole hallituksen vika, jos Suomen politiikka on rikki!

Poliittisen historian tutkijana on kuitenkin suuri houkutus todeta, että millä tahansa historiallisella mittapuulla suomalainen politiikka voi hyvin, jopa erinomaisesti.  Esimerkiksi maailmansotien välisellä kaudella sekä äärioikeisto että äärivasemmisto pyrkivät määrätietoisesti horjuttamaan suomalaista demokratiaa.

Demokratian haasteet jatkuivat toisen maailmansodan jälkeen, jolloin ulkopoliittiset syyt määräsivät sen, mitkä puolueet saattoivat osallistua hallitukseen. SKDL joutui 18 vuoden hallituspaitsioon vuonna 1948, kun sen pelättiin olevan liiaksi viereisen suurvallan talutushihnassa. 1960-luvun puolivälissä oli Kokoomuksen vuoro joutua ulkopoliittiseen oppositioon yli kahdeksikymmeneksi vuodeksi. Pahimmillaan näiden ongelmien päälle tuli vielä maltillisen vasemmiston eli SDP:n hajaannus 1950-luvun lopulta 1960-luvun puoliväliin. Ajoittain suomalainen politiikka oli todellakin rikki.

Asiat eivät juuri parantuneet 1970-luvulla. Kokoomusta ei edelleenkään voitu päästää hallitukseen, SKDL oli sisäisten riitojensa rampauttama, populistinen SMP romahdutti Keskustapuolueen kannatuksen ja UKK valittiin presidentiksi tavalla, jota nykyään ETYJ:n vaalitarkkailijat pääsevät näkemään lähinnä Keski-Aasian maissa. Silloinkin politiikka oli aika lailla pahemmin rikki kuin nykyään. Ihme kyllä ihmiset jaksoivat äänestää, vaikka äänestystuloksella ei aina ollut merkittävää vaikutusta hallituksen kokoonpanoon.

Näistä ongelmista huolimatta Suomea kuitenkin hallittiin tavalla, joka jälkikäteen arvioituna on menestystarina. Suomi teollistui, loi hyvinvointivaltion ja integroitui kansainväliseen talouteen. On kuitenkin vaikea vedota historiaan ja väittää, että Suomi nyt olisi sellaisella tavalla rikki, ettei menestyksekäs hallitseminen olisi mahdollista.

Voi toki väittää politiikan menneen rikki, jos vertaa nykymenoa vuosituhannen vaihteen politiikkaan. Jälkikäteen katsoen vuodet 1987–2010 näyttävät ajanjaksolta, jolloin poliittinen järjestelmä toimi sutjakkaasti. Kolme suurta (SDP, Kesk ja Kok) olivat selkeästi suurimpia ja niiden välillä vallitsi väljä yhteisymmärrys siitä, mihin suuntaan Suomea tulisi kehittää.

2000-luvulla Perussuomalaiset on noussut jakamaan työväestön ääniä SDP:n kanssa, mikä vaikeuttaa demarien asemaa. Kuten syksyllä julkaistu EVA:n raportti osoittaa, kokoomuksen kannattajat ovat pettyneitä hyvinvointivaltioon, mikä rajoittaa kokoomuksen liikkumavaraa. Tottahan tällaiset seikat vaikeuttavat hallituspuolueiden yhteistyötä, mutta eivät ne vielä ”riko” suomalaista politiikkaa. Kataiselle tämä saattaa olla laiha lohtu, mutta historiallisessa mittakaavassa Suomen poliittisen järjestelmän ongelmat ovat vielä pieniä.

Tämä herättää kysymyksen, uskooko pääministeri Katainen itse, että suomalainen politiikka on ”rikki” sellaisella tavalla, ettei Suomen hallitseminen ole mahdollista? Jos Katainen ei sitä usko, kyseessä on eräänlainen julkisuustemppu, jossa haetaan kansalaisten ja median myötätuntoa vaikeuksissa kamppailevaa hallitusta kohtaan. Taitava temppu ainakin siinä mielessä, että Hesari nielaisi tämän syötin innokkaasti.  Draaman kaari on valmis: kykeneekö pääministeri luotsaamaan hallituksen maaliin vaikeuksista huolimatta?

On kuitenkin olemassa myös toinen vaihtoehto. Katainen saattaa itse uskoa, että Suomen hallitseminen on muuttunut ylivoimaiseksi tehtäväksi. Silloin Kataisen tilitys näyttää lannistumiselta vaikeuksien edessä. Jos näin on, hallitus ja sen myötä Suomi on pahassa pulassa. Tosin tämä ongelma ratkeaa runsaan vuoden päästä vaaleissa, koska tappiomielialan valtaama poliitikko ei tule vaaleja voittamaan. Nämä ovat niitä hetkiä, jolloin poliittisen johtajan kantti mitataan.

Lannistuminen ei ole vaihtoehto. Kansalaisten luottamus politiikkaan palautetaan osoittamalla, että politiikalla ratkaistaan ongelmia.

Erkka Railo

VTT, poliittisen historian dosentti

 

 

 

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather