Arkistot kuukauden mukaan: huhtikuu 2017

Väärin meni.

Viikko sitten ryhtyessäni kirjoittamaan uutta Kalevan aliota ajattelin, että maahanmuuttopoliittiseen keskusteluun osallistuminen on niin hurjaa hommaa, että se miltei täyttää itsetuhoisen käyttäytymisen tunnusmerkit.  Siinä olin oikeassa.

Perjantaina (21.4.) Kaleva julkaisi turvapaikkapolitiikkaa käsittelevän kirjoitukseni.

http://www.kaleva.fi/mielipide/vieras/kuka-on-voitolla-pakolaiskeskustelussa/757775/

Kolumnin keskeinen viesti oli, että nykyisen hallituksen maahanmuuttopolitiikan kiristykset eivät ole johtaneet myönnettyjen turvapaikkojen suhteellisen osuuden merkittävään laskuun Suomessa. Kolumnini keskeinen sanoma tiivistyi tähän lauseeseen:

”Tilastojen perusteella nämä päätökset eivät ole kuitenkaan johtaneet mihinkään dramaattiseen muutokseen myönnettyjen turvapaikkojen määrässä. Päinvastoin kansainvälisen suojelun statuksen saaneiden suhteellinen osuus on korkeampi kuin kaksi vuotta sitten.”

Valitettavasti olin väärässä.

En osannut lukea maahanmuuttoviraston taulukoita oikein. Laskin mukaan rauenneet ja käsittelemättä jääneet hakemukset, minkä seurauksena Suomen turvapaikkapolitiikasta syntyy olennaisesti myönteisempi kuva kuin muuten.

Todellisuudessa keväällä 2015 (ennen turvapaikanhakijoiden määrän merkittävää nousua) runsas 60 % turvapaikanhakijoista sai turvapaikan Suomesta. Vuonna 2016, jolloin turvapaikanhakijoiden määrä oli korkeimmillaan, myönnettyjen turvapaikkojen suhteellinen osuus laski noin 35 prosenttiin. Kun käsiteltyjen hakemusten määrä on vuoden 2017 alussa tippunut kolmannekseen vuodenvaihteessa 2015–2016 saavutetusta huipusta, myönnettyjen turvapaikkojen suhteellinen osuus ei ole olennaisesti palautunut, vaan on jäänyt vajaaseen 40 prosenttiin. Ero on tosiaan, kuten vastineen minulle Kalevaan kirjoittanut tutkija Erna Bodström huomautti, noin 25 prosenttiyksikköä.

Toisin sanoen alkuvuonna 2015 – aikana ennen nykyistä hallitusta ja turvapaikanhakijoiden määrän voimakasta kasvua – turvapaikan sai merkittävästi helpommin kuin nyt. Maahanmuuttovirasto myöntää tämän, mutta väittää että syynä on ennen kaikkea hakijoiden profiilin muutos, eikä poliittinen päätös tai painostus turvapaikkapolitiikan kiristämisestä.

http://www.migri.fi/medialle/tiedotteet/lehdistotiedotteet/lehdistotiedotteet/1/0/paatoksenteon_lahtokohta_kansainvalista_suojelua_niille_jotka_sita_tarvitsevat_69682

Maahanmuuttovirasto siis yhtäältä kiistää poliittisen ohjailun, mutta toisaalta toteaa, että turvapaikan saaminen on nykyisin vaikeampaa, koska hallitus velvoitti viraston laatimaan ”turvapaikkapäätöksenteon kansainvälisen vertailun”, mikä johti turvapaikan saamisen kriteereiden tiukentumiseen. Viimeistään tässä kohtaa hallituksen poliittinen ohjaus ja maahanmuuttoviraston itsenäiset arviot turvapaikkakriteereistä liukenevat yhteen tavalla, jossa asianosaistenkin voi olla vaikea osoittaa, missä yksi päättyy ja toinen alkaa.

Vaikuttaa kuitenkin ilmeiseltä, että pelkällä turvapaikanhakijoiden profiilin muutoksella tai lähtömaiden turvallisuustilanteen kohenemisella ei näin suurta ja äkillistä muutosta voi selittää.

Joka tapauksessa linjan kiristyminen on tosiasia ja minä erehdyin kolumnissani.

Pyydän anteeksi. Yritän olla tarkempi jatkossa.

Suurimman vahingon kärsivät tietysti lukijani ja Kaleva, joilla on oikeus olettaa, että kolumneissani sanotut asiat pitävät paikkansa. Voin vain todeta, että voitte aina luottaa siihen, että jos huomaan erehtyneeni tai antaneeni väärää informaatiota, kerron sen varmasti jälkikäteen. Minulle ei yliopistossa makseta maineeni suojelemisesta, vaan totuuteen pyrkimisestä.

Lopuksi haluan kiittää kaikkia niitä, jotka osallistuivat aiheesta käytyyn vilkkaaseen keskusteluun Twitterissä ja muualla julkisuudessa sekä lukijoitani kaikesta saamastani palautteesta.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Kommentti: Politiikan uusi tarina

Politiikassa voittaa se, jolla on paras tarina.

Muutaman vuoden ajan Euroopassa ja Yhdysvalloissa on seurattu politiikan tarinaa, jossa on paljon hyviä aineksia jännittävään käsikirjoitukseen. Kutsun sitä populismin tarinaksi. Populismin tarinassa konnan roolissa on ollut kansasta vieraantunut korruptoitinut ja ylikansallinen eliitti, joka on kahminut itselleen kohtuuttomia etuja. Tarinan mukaan kansa ensin kyllästyi perinteisiin puolueisiin ja näitä edustaviin poliitikkoihin. Kansa halusi muutosta ja äänesti sen mukaan vaaleissa. Suomessa tuli jytky, Iso-Britanniassa Brexit ja Yhdysvalloissa Trumpista tuli presidentti. Populismin tarinassa kansojen tuli vapautua ylikansallisten organisaatioiden kahleista.

Kesästä 2017 lähtien julkisuudessa on kuitenkin alkanut hahmottua myös toinen tarina, kutsuttakoon sitä vaikka liberalismin tarinaksi. Siinä tarinassa populististen johtajien ja puolueiden voitot Euroopassa ovat uhka demokratialle.  Liberalismin tarinassa populistiset puolueet edustavat äärioikeistoa, jonka pääsy valtaan voisi hajottaa Euroopan unionin ja äärimmillään ajaa maanosan samanlaisen sodan ja vihan kierteeseen kuin kävi 1900-luvulla. Liberalismin tarinassa kansaa kutsutaan puolustamaan demokratiaa ja kansojen välistä yhteistyöta, jota EU:n kaltaiset instituutiot tarinan mukaan ilmentävät.

Kutsun näitä kahta tarinaa tarinoiksi juuri sen vuoksi, että kuten tarinat aina, ne ovat kärjistyksiä, jotka sisältävät totuuksien lisäksi myös liioittelua, jopa suoranaisia “vaihtoehtoisia totuuksia”. Tarinoiden valta on kuitenkin niiden kyvyssä luoda uhkakuvia ja mobilisoida suurin piirtein samalla tavalla ajattelevat ihmiset jonkun poliittisen liikkeen ja sen johtajan taakse. Vielä syksyllä näytti siltä, että populismin tarina vie voiton. Ranskan ja Hollannin vaalien jälkeen asia on kaikkea muuta kuin selvä.

Nyt varmaa on vain se, että populismin ja liberalismin tarinat ovat edelleen kesken.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Miten valta jakaantuu maakuntavaaleissa?

Suomen ensimmäiset maakuntavaalit järjestetään yhdeksän kuukauden päästä, tammikuussa 2019. Maakuntavaalit toimitetaan 18 maakunnan alueella, ja maakuntavaltuustoihin valitaan tuolloin 59–99 valtuutettua riippuen maakunnan koosta.

Tässä blogissa tarkastelen, miltä maakuntien poliittiset valtasuhteet näyttäisivät, jos ääniä annettaisiin samalla tavalla kuin parin viikon takaisissa kuntavaaleissa. Kaikkien 18 maakunnan tulokset on koottu alta löytyvään taulukkoon.

Kuntavaalituloksien perusteella maakuntavaalit ovat keskustan juhlaa. Se olisi suurin puolue peräti yhdeksässä maakunnassa. Keskustan vahvimmat alueet sijoittuisivat Itä- ja Pohjois-Suomeen. Kuntavaalien 17,5 prosentin kokonaiskannatuksella keskusta saisi lähes neljänneksen maakuntavaltuustojen paikkamäärästä. Tämä selittyy sillä, että keskustan ydinkannatusalueet levittäytyvät maantieteellisesti suurimmalle alueelle.

Kaksi seuraavaksi suurinta puoluetta tulisi olemaan SDP ja kokoomus. SDP tulisi olemaan suurin puolue kuudessa maakunnassa. SDP:n vahvimmat alueet löytyisivät Hämeen ja Itä-Suomen suunnalta. Kokoomus tulisi olemaan vahvoilla Etelä-Suomen suurimmissa maakunnissa. Kokoomus nousisi suurimmaksi puolueeksi Uudellamaalla ja Varsinais-Suomessa. Toiseksi suurin puolue olisi muun muassa Pirkanmaalla. Kokoomuksella tulee siis olemaan paljon valtaa suurimmissa maakunnissa.

Vihreät onnistuivat kuntavaaleissa erinomaisesti isoissa kaupungeissa, kuten Helsingissä ja Tampereella, mutta tämä ei heijastu maakuntien voimasuhteisiin. Tämä johtuu siitä, että maakuntatasolla tarvittavat äänimäärät ovat niin suuria, että onnistuminen yksittäisissä kaupungeissa ei vielä takaa menestystä maakuntatasolla. Kuntavaalituloksen perusteella vihreät sijoittuu Uudellamaalla toiseksi suurimmaksi puolueeksi ja Pirkanmaalla kolmen kärkeen.

Perussuomalaisten vahvin maakunta tulisi olemaan Keski-Pohjanmaa, missä puolue sijoittuisi kolmanneksi suurimmaksi puolueeksi. Muissa maakunnissa perussuomalaiset ei näyttäisi mahtuvan kolmen suurimman puolueen joukkoon.

Vasemmistoliitto sijoittuisi toiseksi isoimmaksi puolueeksi sekä Kainuussa että Lapissa. Lisäksi puolue sijoittuisi kolmanneksi suurimmaksi puolueeksi Pohjois-Pohjanmaalla. RKP puolestaan tulisi hallitsemaan Pohjanmaata, jossa puolue saisi lähes puolet maakunnan äänistä.

Täytyy lopuksi kuitenkin muistaa, että maakuntavaalit tulevat olemaan oma vaalinsa. Maakuntavaalien voittajan ratkaisee ajankohdan poliittinen tilanne ja maakuntavaalien erityiskysymykset. Puolueiden ehdokasasettelulla tulee niin ikään olemaan suuri merkitys vaalien lopputuloksen kannalta. Lisäjännityksensä maakuntavaaliin tuo se, että sekä kuntavaalien suurin voittaja, vihreät, että suurin häviäjä, perussuomalaiset, on vaihtamassa puheenjohtajaansa kesäkuussa.

Klikkaa kuvaa suuremmaksi

Jussi Aaltonen

Kirjoittaja on Eduskuntatutkimuksen keskuksen harjoittelija

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Pakolaispolitiikasta pitääkin välillä kohista – mutta siinä on vaaransa

Tiesin jo ennalta, että maahanmuuttopoliittiset kannanotot saavat ihmiset riehaantumaan.

Tiistaina lähetin pari twiittiä, joissa muistutin Suomen historian kahdesta kipukohdasta: vuoden 1918 vankileireistä ja jatkosodan aikana natsi-Saksaan lähetetyistä ihmisistä.

Twiittien tarkoitus oli varoittaa siitä mahdollisuudesta, että tulevaisuudessa nykyinen maahanmuuttopoliittinen linjamme saattaisi vaikuttaa epäeettiseltä samalla tavalla kuin Suomen ja suomalaisten käyttäytyminen historiassa ei aina ole kestänyt jälkikäteistä kriittistä tarkastelua. Tarkennettakoon, että tarkoitukseni EI ollut rinnastaa Afganistania ja natsi-Saksaa, kuten muutama keskustelija tulkitsi.

Sain twiiteistäni paljon monenlaista palautetta. Kriittinen ja asiallinen palaute on minusta aina tervetullutta. Se pakottaa miettimään, olenko oikeassa ja olenko ylireagoinut. Pitäisikö omia mielipiteitä muuttaa ja mihin suutaan?

Ehkäpä kaikkein terävin kritiikki oli kysymys, miten kykenen ottamaan kantaa afganistanilaisten palauttamiseen. Tunnenko heidän tapauksensa? Olenko sitä mieltä, että heille olisi pitänyt antaa oikeus jäädä Suomeen? Kysymys oli hyvä, vaikka en twiiteissäni ottanut kantaa yksittäisiin palautuksiin.

Lyhyt vastaus tietysti on, etten osaa sanoa, olisiko näille afganistanilaisille pitänyt myöntää turvapaikka. Ei sitä voi tietää, koska en tunne, enkä edes voi tuntea heidän henkilökohtaisia tapauksiaan.

Mutta juuri yksityiskohtien puutteen vuoksi julkisuudessa keskustelu näyttää siltä, että ihmiset jakautuvat kahteen ryhmään: niihin, jotka haluavat ottaa Suomeen kaikki turvapaikanhakijat ja niihin, jotka eivät halua ottaa Suomeen ketään. Koska konkreettisiin tapauksiin ja noudatetun politiikan yksityiskohtiin ei pysty ottamaan kantaa, keskustelussa tehdään todella rajuja yksinkertaistuksia.

Ei ihme, että keskustelu tällaisesta lähtökohdasta on kauniisti sanottuna värikästä.

Se on kuitenkin myös pahasti vääristynyttä, koska se ei anna kansalaisten enemmistön mielipiteistä oikeaa kuvaa. Kuten ajatuspaja e2 kesällä 2016 julkaistussa raportissaan huomautti, suurin osa suomalaisista vieroksuu keskustelua, jota ihmisten mielestä hallitsevat räyhäkkäät ”ääripäät”.

Pidän itsestäänselvyytenä, että valtaosa ihmisistä sijoittuu kahden edellä mainitun ryhmän väliin. Suurin osa halunnee antaa turvapaikan niille, jotka sitä aidosti tarvitsevat. On toistaalta vaikea uskoa, että kovin moni haluaisi ottaa Suomeen kaikki turvapaikkaa hakevat – en minä ainakaan – ja ymmärtääkseni vain pieni vähemmistö haluaisi sulkea rajat turvapaikanhakijoilta kokonaan.

Onko tällaisesta julkisesta keskustelusta sitten mitään hyötyä?

Ajattelen, että on. On tärkeää, että palautuksista ajoittain keskustellaan ja että niitä tarkastellaan kriittisesti. Ihmisten on hyvä ymmärtää, millaista politiikkaa Suomen valtio toteuttaa ja mitkä ovat sen inhimilliset seuraukset. Se ei välttämättä tarkoita, että politiikkaa pitäisi aina muuttaa, kuten ei muutakaan politiikkaa pidä välttämättä heti muuttaa ensimmäisen epäkohdan tullessa ilmi, mutta maahanmuuttopolitiikastakin on hyvä keskustella. Se voi myös tarkoittaa, että välillä tulee vääriin tietoihin perustuvia kohuja, kuten muutenkin käy, mutta on tärkeämpää että keskustellaan kuin että vaietaan.

Toisaalta aggressiivinen julkinen keskustelu sisältää vaaroja myös suvaitsevampaa maahanmuuttopolitiikkaa ajaville. Jos viranomaisten ja oikeusjärjestelmän päätökset kyseenalaistetaan väärin perustein tai jos virkatehtävissä olevien poliisien vastustamiseen suhtaudutaan hyväksyvästi, niin sallivamman pakolaispolitiikan kannattajat menettävät asiansa oikeutuksen edellä mainitun enemmistön silmissä. Ja se enemmistö viime kädessä päättää, mihin suuntaan suomalainen pakolaispolitiikka menee.

On ilmeistä, että pakolaispolitiikkaan ja maahanmuuttoon liittyy monien suomalaisten mielissä paljon uhkia. Uhkat voivat olla todellisia tai kuviteltuja, mutta jos syntyy vaikutelma, että niitä ei oteta vakavasti, suvaitsevampaa maahanmuuttopolitiikkaa ajavien tahojen peli on menetetty. Se ei välttämättä tarkoita tiukempaa maahanmuuttopolitiikkaa, mutta silloin huolia täytyy jotenkin rauhoitella tai lieventää.

On helppo torjua ihmiset, jotka hakevat jonkinlaista kompromissia keskustelussa maahanmuutossa, kuten esimerkiksi tasavallan presidentti Sauli Niinistön puhe ”tolkun” ihmisistä, mutta tosiasiassa tässäkin asiassa kamppailu ratkaistaan siellä, mikä ihmisten mielestä asettuu poliittiseen keskustaan. Jos pitäisi veikata, arvaisin, että maahanmuuttopolitiikassa vahvoilla on se puolue tai poliitikko, joka pystyy uskottavasti ottamaan ihmisten asiaa koskevat huolet huomioon samalla kun tarjoaa inhimillisesti kestävää pakolaispolitiikkaa.

Erkka Railo
Poliittisen historian dosentti

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather