Arkistot kuukauden mukaan: kesäkuu 2015

Valiokunnat ja sukupuoli

Annu_kuva 2Viime viikon alussa eduskunnassa jaettiin eduskuntatyöskentelyn kannalta keskeiset valiokuntapaikat. Valiokunnat vastaavat eduskunnan täysistuntoihin päätyvien asioiden valmistelemisesta. Valiokuntien kautta kulkevat esimerkiksi kaikki hallituksen esitykset uusiksi laeiksi. Mutta miltä valiokuntien koostumukset näyttävät sukupuolinäkökulmasta?

Valiokuntapaikat jaetaan eduskuntaryhmien kesken vaalituloksen perusteella. Eduskuntaryhmä saa valiokuntapaikoista suurin piirtein yhtä suuren osuuden kuin, mitä sillä on kansanedustajia. Valiokuntien puheenjohtajiston paikat jaetaan niin ikään suhteellisuusperiaatteen mukaan. Eduskuntaryhmät valitsevat itse joukostaan sopivat jäsenet ja puheenjohtajat omille valiokuntapaikoilleen. Valintakriteereissä painavat tavanomaisesti sellaiset seikat kuin senioriteetti, asiantuntijuus, alueellinen edustus ja sukupuoli.

Tällä vaalikaudella valiokuntien varsinaisista puheenjohtajista lähes kaksi kolmasosaa on miehiä: naisia on kuusi ja miehiä kymmenen. Kun huomioon otetaan myös varapuheenjohtajat, joita suuren valiokunnan kahta varapuheenjohtajaa lukuun ottamatta on jokaisessa valiokunnassa yksi, tilanne tasoittuu huomattavasti. Yhteensä puheenjohtajistoon kuuluu 16 naista ja 17 miestä. Valiokuntia on yhteensä 16, ja niistä 11:sta on miesenemmistö ja 5:ssä naisenemmistö.

Valiokuntien sukupuolijakaumasta puhuttaessa täytyy ottaa huomioon nais- ja miesedustajien suhteellinen osuus kaikista edustajista. Eduskunnan 200:sta kansanedustajasta 116 on miehiä ja 84 naisia. Prosentteina miehiä on 58 prosenttia ja naisia 42 prosenttia. Valiokuntien puheenjohtajista miehiä taas on 62,5 prosenttia ja naisia 37,5 prosenttia. Eli vaikka naispuolisia puheenjohtajia on absoluuttisesti vähemmän kuin miespuolisia puheenjohtajia, naiset ovat naiskansanedustajien kokonaismäärään suhteutettuna hyvin edustettuina. Kun tarkastellaan koko puheenjohtajistoa, naiset ovat itse asiassa yliedustettuina naiskansanedustajien lukumäärään suhteutettuna.

Naispuoliset puheenjohtajat ja varapuheenjohtajat tulevat tasaisesti eri eduskuntaryhmistä. Tosin eduskunnan suurimmalla puolueella, keskustalla, ei ole naista valiokunnan johdossa. Kokoomuksella ja perussuomalaisilla on molemmilla yhdet naispuoliset puheenjohtajat, SDP:llä heitä on kaksi. Lisäksi vasemmistoliitolla ja vihreillä on naispuheenjohtajat. Naispuolisia varapuheenjohtajia keskustalla on kaksi kappaletta. Myös SDP:llä ja perussuomalaisilla on molemmilla kaksi naista valiokunnan varapuheenjohtajan paikalla, kokoomuksella, RKP:llä, vihreillä ja vasemmistoliitolla yhdet.

Valiokuntapaikkojen jakautumisessa miesten ja naisten kesken vaikuttaisi pätevän vanha totuus politiikan sektorien jakautumisesta koviin ja maskuliinisiin aloihin, kuten talouteen ja puolustukseen, ja pehmeisiin ja feminiinisiin aloihin, kuten tasa-arvoon ja sosiaali- ja terveyskysymyksiin. Tälläkin kertaa naisen johtamia, naisvaltaisia valiokuntia ovat sosiaali- ja terveysvaliokunta ja ympäristövaliokunta. Naisenemmistöisiä, mutta miehen johtamia valiokuntia, ovat laki- ja sivistysvaliokunta. Naisvaltaisiin valiokuntiin tavanomaisesti lukeutuvaan työ- ja tasa-arvovaliokuntaan puolestaan päätyi tällä kertaa miesenemmistö. Valiokuntaa tosin johtavat SDP:n Tarja Filatov (pj.) ja vihreiden Heli Järvinen (vpj.). Naiset ovatkin tavallisesti nousseet puheenjohtajaksi juuri ns. ”naisvaliokuntiin”.

Mies- ja naisvaltaisten valiokuntien välillä on myös hierarkiaeroja. Timo Forstenin vuosia 1945–2002 käsittelevässä tutkimuksessa osoitetaan, että arvostetuimmat valiokunnat ovat valtiovarainvaliokunta, ulkoasiainvaliokunta, perustuslakivaliokunta ja suuri valiokunta. Erityisesti valtiovarainvaliokunta ja ulkoasianvaliokunta ovat olleet historian saatossa varsin miehisiä valiokuntia niin puheenjohtajistoltaan kuin jäseniltään, vaikka ulkoasianvaliokunnassa onkin joillakin kausilla päädytty myös tasaisempaan edustukseen. Perustuslakivaliokunnassa ja suuressa valiokunnassa miehet ja naiset ovat olleet tasaisemmin edustettuina.

Valtiovarainvaliokunta ja ulkoasianvaliokunta ovat myös tällä kertaa hyvin miesvaltaisia valiokuntia: Timo Kallin (kesk.) luotsaaman valtiovarainvaliokunnan jäsenistä 15 on miehiä ja 6 naisia, ja Antti Kaikkosen (kesk.) johtaman ulkoasianvaliokunnan jäsenistä 10 on miehiä ja 7 naisia. Vasemmistoliiton Annika Lapintien vetämän perustuslakivaliokunnan jäsenistä 11 on miehiä ja 6 naisia. Tässä suhteessa merkittävä poikkeus on Anne-Mari Virolaisen (kok.) luotsaama, EU-asioita käsittelevä suurivaliokunta, jonka koko kolmehenkinen puheenjohtajisto koostuu naisista. Myös valiokunnan 25:sta jäsenestä peräti 15 on naisia.

Anne Maria Hollin vuosina 2008–2009 keräämien tietojen mukaan eri valiokuntien arvostuksessa on tapahtunut muutos eduskunnan sisällä. Valtiovarain-, ulkoasiain- ja perustuslakivaliokunnan lisäksi korkeimmalla hierarkiassa nostetaan nyt myös sosiaali- ja terveysvaliokunta sekä vanhastaan uusien kansanedustajien valiokuntana tunnettu talousvaliokunta. Tuula Haataisen (SDP) vetämä sosiaali- ja terveysvaliokunta on naisten valloittama valiokunta: 17 jäsenestä 13 on naisia. Perussuomalaisten Kaj Turusen luotsaama talousvaliokunta taas koostuu peräti 14 miehestä ja vain 3 naisesta.

Valiokuntien sukupuolijakaumat vaikuttaisivat pysyvän vuodesta toiseen pääpiirteissään samoina. Esimerkiksi edellisellä vaalikaudella (2011–2015) naispuolisia valiokunnan puheenjohtajia oli 7 kappaletta (Pirkko Mattila [ps.] tuli kesken vaalikauden hallintovaliokunnan puheenjohtajaksi Jussi Halla-ahon [ps.] tilalle, Mattila jatkaa samassa tehtävässä myös tällä vaalikaudella). Naispuolinen puheenjohtaja oli suuressa valiokunnassa, hallintovaliokunnassa, tarkastusvaliokunnassa, lakivaliokunnassa, sivistysvaliokunnassa, työelämä- ja tasa-arvovaliokunnassa sekä tulevaisuusvaliokunnassa. Ylivoimaisia ”naisvaliokuntia” olivat jälleen sosiaali- ja terveysvaliokunta (82 % naisia), sivistysvaliokunta (72 % naisia), työelämä- ja tasa-arvovaliokunta (71 % naisia) ja suuri valiokunta (52 % naisia).

Selitystä valiokuntien eriytymiseen sukupuolen mukaan voidaan hakea monelta suunnalta. Valiokuntapaikkojen jakautumiseen voivat vaikuttaa tiedostetut ja tiedostamattomat käsitykset naisten ja miesten erityisaloista. Toisaalta mies- ja naiskansanedustajilla voi olla toisistaan poikkeavia taustoja ja asiantuntemusalueita sekä mieltymyksiä. Esimerkiksi naisia voi vetää sosiaali- ja terveysvaliokuntaan profiloituminen sosiaalikysymyksissä sekä ammattitausta. Tämänkertaisen sosiaali- ja terveysvaliokunnan 17:sta jäsenestä 10:lla on ammattitausta sosiaali- ja terveysalalla – aina lähihoitajasta erikoislääkäriin.  Toisaalta taas valtiovarainvaliokuntaan ja talousvaliokuntaan tullaan hyvin moninaisista taustoista, ja vain harvan tausta liittyy suoranaisesti talouteen. Näissä kahdessa valiokunnassa on yhteensä vain kaksi kauppatieteilijää ja yksi ekonomi.

Valiokuntapaikkojen eriytyminen sukupuolen mukaan herättää kuitenkin pohtimaan, tulisiko valiokuntapaikkoja jaettaessa kiinnittää entistä enemmän huomiota valiokuntien sukupuolijakaumaan? Voisivatko esimerkiksi miehet tuoda erilaisia näkemyksiä ja painotuksia sosiaali- ja terveysvaliokuntaan, jossa käsitellään niin kansalaisten kuin valtion budjetin kannalta merkittäviä sosiaali- ja terveydenhuollonkysymyksiä.

 

Valiokunta Puheenjohtaja Varapuheenjohtaja(t) Sukupuolijakauma
Suuri valiokunta Anne-Mari Virolainen (kok.) 1. Anne Louhelainen (ps.) N 15 / M 10
2. Tytti Tuppurainen (SDP)
Perustuslakivaliokunta Annika Lapintie (vas.) Tapani Tölli (kesk.) N 6 / M 11
Ulkoasianvaliokunta Antti Kaikkonen (kesk.) Pertti Salolainen (kok.) N 7 / M 10
Valtiovarainvaliokunta Timo Kalli (kesk.) Maria Tolppanen (ps.) N 6 / M 15
Tarkastusvaliokunta Eero Heinäluoma (SDP) Olavi Ala-Nissilä (kesk.) N 4 / M 7
Lakivaliokunta Kari Tolvanen (kok.) Eva Biaudet (RKP) N 10 / M 7
Hallintovaliokunta Pirkko Mattila (ps.) Timo Korhonen (kesk.) N 4 / M 13
Liikenne- ja viestintä Ari Jalonen (ps.) Mirja Vehkäperä (kesk.) N 8 / M 9
Maa- ja metsätalous Jari Leppä (kesk.) Reijo Hongisto (ps.) N 4 / M 13
Puolustusvaliokunta Ilkka Kanerva (kok.) Mika Kari (SDP) N 6 / M 11
Sivistysvaliokunta Tuomo Puumala (kesk.) Sanna Lauslahti (kok.) N 12 / M 5
Sosiaali- ja terveys Tuula Haatainen (SDP) Hannakaisa Heikkinen (kesk.) N 13 / M 14
Talousvaliokunta Kaj Turunen (ps.) Harri Jaskari (kok.) N 3 / M 14
Tulevaisuusvaliokunta Carl Haglund (RKP) Merja Mäkisalo-Ropponen (SDP) N 4 / M 13
Työelämä- ja tasa-arvo Tarja Filatov (SDP) Heli Järvinen (vihr.) N 7 / M 10
Ympäristövaliokunta Satu Hassi (vihr.) Silvia Modig (vas.) N 10 / M 7

 

Lähteet:

Tiedot valiokuntapaikoista ja kansanedustajien ammattitaustoista, ks. www.eduskunta.fi.

Forsten, Timo (2005) Valiokuntapeli eduskunnassa 1945–2002. Turku: Turun yliopiston julkaisuja C:233.

Hart, Linda; Kovalainen, Anne & Holli, Anne Maria (2009) Gender and Power in Politics and Business in Finland. Teoksessa Kirsti Niskanen & Anita Nyberg (toim.) Kön och Makt. Nordic Council Of Ministers.

Holli, Anne Maria (2014) Valiokuntalaitos. Teoksessa Tapio Raunio & Matti Wiberg (toim.) Eduskunta: Kansanvaltaa puolueiden ja hallituksen ehdoilla. Helsinki: Gaudeamus.

Mattila, Mikko (2014) Valiokuntalaitos. Teoksessa Tapio Raunio & Matti Wiberg (toim.) Eduskunta: Kansanvaltaa puolueiden ja hallituksen ehdoilla. Helsinki: Gaudeamus.

 

Annu Perälä

Tutkimusavustaja, Eduskuntatutkimuksen keskus

 

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

The Finns Party – party like any other?

Erkka_Railo-282_lowresEver since the decision to take the Finns Party in the Finnish government, the international media has repeatedly put a question forward to me: how on earth was it possible to let a populist party to participate in the Finnish government?

To put it briefly, the Finns Party was able to participate in the government, because in Finland the Finns Party is seen to be more or less alike all the other parties. In other words, it is understood to be a legitimate representative of a group of people who have acceptable grievances and have the right to make their voice heard through democratic process. Indeed, the Finns Party was already invited to join the government after the landslide victory in 2011, but at the time the National Coalition Party and the Finns Party were not able to agree on EU policy.

The Finns Party stands on two feet, so to speak. Looking at its party programme, it is a European populist party broadly similar to its counterparts in many other countries such as UKIP and Swedish Democrats. It is anti-European Union, anti-immigration and anti-elite protest party. Its policy on the European Union is not as hostile as it was a couple of years ago, but it still wants Finland to take distance from the EU. It has been particularly critical towards the environmental regulation coming from Brussels.

The Finns Party wants to limit the amount of immigrants to Finland and make it harder to obtain residence permits and asylum status. The Finns Party thinks that the political, cultural and economic elites have diverted from the real people of Finland and it wants to return the power to the common man.

There is the second foot as well, however. In Finland one often emphasizes the national roots of the Finns Party. The Finns Party was founded on the ruins of the Finnish Rural Party that went bankrupt in 1995. The Finnish Rural Party was a protest movement against the modernization of Finland in the 1970s and 1980s. It too was a populist movement though anti-immigration rhetoric played a very small role in the politics of the party, most likely because there was hardly any immigration to speak of. At the time Finland stood outside the European Community and did not even dream of joining it as a full member so there was no need to protest against it either. Instead the Rural Party concentrated on its populist anti-establishment rhetoric.

Importantly, however, though the other parties did not particularly like the Rural Party and the press ridiculed its populist promises (like abolition of unemployment in 6 months), everybody accepted it as a legitimate representative of certain group of people. Indeed, in the 1980s the Rural Party was invited to join the government as a minority partner and at the time there was a general understanding that the party was more or less similar to all the other parties.

This basic understanding applies to the Finns Party today. It calls itself the largest workers party in Finland (as opposed to the Social Democrats and the Left Alliance) and indeed the core of its supporters consists of workers who feel that they have been forced to feel the brunt of the side-effects of globalization: restructurings and layoffs. The media has emphasized the working class habitus of Timo Soini while simultaneously hoping that he would keep the anti-immigration wing of his party in check. Although the Finns Party has been criticized heavily, the leader of the party has escaped the most difficult questions.

One has also to keep in mind that the anti-immigration policy of the Finns Party is actually not that different from the policy of the other parties. There has been a wide consensus among Finnish parties that the amount of immigrants accepted from outside Europe and North America should be minimal. In particular, the Finnish asylum quota and residence permit policy has always been strict. A good example of this thinking is the fact that the first thing the new Minister of the Interior from the National Coalition Party did, was to announce that he seeks to cut the asylum quota from the current 1050 even though the government programme does not necessitate him to do so.

In sum, the press and the other parties accept the Finns Party as a legitimate representative of people that have real grievances in the society. The party has clearly moderated its stance on the European Union in recent years. The immigration policy of the Finns Party is indeed very strict, but Finnish immigration policy has always been strict by international standards. The party has promised to change Finnish politics beyond recognition and now it has the opportunity to do so. We shall see how that works out.

Dr. Erkka Railo

The writer works as a Senior Research Fellow at the Centre for Parliamentary Studies, the University of Turku

 

.

 

 

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather

Säilyykö hallitus yhtenäisenä koko nelivuotiskauden?

Ville_pitkanen_25_low-resSujuvasti edenneet hallitusneuvottelut antavat myönteiset lähtökohdat keskustan, kokoomuksen ja perussuomalaisten yhteistyölle, mutta helppoa nelivuotiskautta ei hallitukselle voi silti povata.

Hallitusohjelma pitää sisällään runsaasti kipeitä leikkauksia ja uudistuksia, joiden perusteleminen omille kannattajille ei tule olemaan helppoa. Hallitusohjelman julkistamisen jälkeen voikin pitää hienoisena yllätyksenä, kuinka ristiriidattomilta neuvottelut ulospäin näyttivät tai saatiin ainakin näyttämään.

Ministerivalintojen jälkeen eduskuntaryhmien neuvotteluista poistui monia pettyneitä kansanedustajia, joiden tärkeimmäksi tehtäväksi jää tulevalla vaalikaudella puolustaa hallituksen leikkauksia. Hallituksen kannalta olennainen kysymys tulee liittymään siihen, kuinka sitoutuneita ohjelmaan ovat hallituspuolueiden eduskuntaryhmät ja millaista palautetta puolueet saavat toimistaan kentältä.

Hallitusohjelman perustelu omalle eduskuntaryhmälle ja omille kannattajille on kenties helpointa kokoomukselle. Elinkeinoelämän eri osapuolet ovat kilvan kiitellet hallitusohjelman linjakkuutta ja leikkauksille riittää ymmärrystä myös puolueen kannattajakunnassa. Koulutussäästöt voivat nostattaa kritiikkiä, mutta kokonaisuudessaan hallitusohjelma vastaa varsin hyvin puolueen vaalikampanjassaankin tekemää tilannearviota tarvittavista sopeutuksista.

Keskustan osalta hallitusohjelma vastannee hyvin erityisesti pääministeri Sipilän näkemystä Suomen ongelmista ja tarvittavista toimenpiteistä. Sipilä on henkilökohtaisesti hyvin sitoutunut yritysten kilpailukykyä vahvistavaan ohjelmaan, mutta perinteiselle perusturvapuolueelle ja sen kannattajille monet leikkaukset voivat olla vaikeammin sulatettavia.

Kuvaavaa on, että ennen vaaleja tehdyissä mielipidemittauksissa selvä enemmistö keskustan kunnallispoliitikoista ja puoluevaltuutetuista piti punamultayhteistyötä tavoiteltavimpana vaihtoehtona. Kyselyiden mukaan punamultapohja oli suosituin myös äänestäjien keskuudessa. Vaikka hallitusohjelmassa huomioitiinkin monia maataloustuottajien kannalta tärkeitä kysymyksiä ja sote-uudistusta lähdetään viemään eteenpäin keskustan viitoittamaa tietä, löytyy ohjelmasta runsaasti kohtia, jotka voivat herättää ärtymystä puolueen kannattajakunnassa.

Kenties haastavin tilanne on kuitenkin perussuomalaisille. Oppositiossa perussuomalaisten oli vielä mahdollista kritisoida hallitusta monesta eri suunnasta, mutta tuleva hallituskausi tulee varmuudella leimaamaan puoluetta voimakkaammin kuin aikaisemmat oppositiokaudet yhteensä. Joutuuhan puolue nyt ensimmäistä kertaa historiassaan tekemään todellisia arvovalintoja ja vieläpä taloudellisesti huonoina aikoina, jolloin jaettavaa on vähän.

Perussuomalaiset sai hallitusneuvotteluissa edistettyä joitain itselleen tärkeitä asioita, mutta ohjelman suuri linja vaikuttaisi kuitenkin olevan eniten ristiriidassa perussuomalaisten tavoitteiden kanssa. Puolue profiloitui edeltävällä vaalikaudella hallituksen vankkumattomana kriitikkona ja oli mukana muun muassa koulutukseen, talouspolitiikkaan ja perhepolitiikkaan liittyvissä välikysymyksissä. Nämä keskustelut tullaan varmuudella kaivamaan esiin, kun hallitus tuo ohjelmansa eduskunnan käsiteltäväksi.

Lisäksi hallitus löytää edestään lähes varmuudella Kreikan taloudelliseen tukemiseen liittyvät neuvottelut, joiden yhteydessä perussuomalaisten toimia tullaan seuraamaan suurennuslasilla.

Matti Putkonen on puolestaan luonnehtinut perussuomalaisia Suomen ”ainoaksi todelliseksi työväenpuolueeksi”. Hallitusohjelmaan kirjatun yhteiskuntasopimuksen sisällöstä ei ole vielä tarkkaa tietoa, mutta on ennakoitu, että se pitää sisällään lukuisia työtekijöiden etuuksien heikennyksiä ja työajan pidennyksiä. Mielenkiintoista nähdä, kuinka työväenpuolue perustelee uudistuksia työmarkkinoiden turvattomuuteen kyllästyneelle kannattajakunnalleen.

Hallitusneuvotteluiden iskulauseeksi muodostui yhteisen tilannekuvan jakaminen. Nähtäväksi jää, säilyykö osapuolten yhtenäisyys hallituskauden loppuun saakka. Vastaansa hallitus saa kenties yhtenäisimmän opposition vuosikymmeniin, ja kuten hallitusohjelman herättämät ensireaktiot osoittavat, kriittisistä puheenvuoroista ei tule olemaan pulaa.

Hallitustaipaleen ensi metreillä tunnelma on korkealla, mutta toden teolla hallituksen yhtenäisyys ja Sipilän johtajuus mitataan siinä vaiheessa, kun puolueiden kannatuskäyrissä tapahtuu heilahteluja ja paine kentältä kasvaa.

 

Ville Pitkänen

Eduskuntatutkimuksen keskuksen erikoistutkija

Artikkeli on julkaistu Kalevassa 3.6.2015

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Facebooktwittergoogle_pluslinkedinrssyoutubeby feather